Toisen lapsen odotukseen liittyvät pelot

[Guest vieraana nyt]

No niin.

 

 

Olen raskaana toista kertaa. Ensimmäistä raskautta yritettiin kauan ja lopulta lapsettomuushoidot toivat meille toivotun tuloksen. Vuodet kuluivat ja keväällä sain yllätysplussan, raskaaksi tulon ei pitänyt olla edes mahdollista. Alusta ajattelin, että ihanaa, meille tulee vauva.

 

Jotenkin raskauden puolen välin jälkeen on alkanut pelottaa ja hetkittäin suorastaan kaduttaa. Esikoisen odotusaikana muistan olleeni todella kiintynyt jo mahavauvaan ja nyt samaa tunnetta ei ole. Pelottaa, että entä jos se hillitön äidinrakkaus ei tule. Pelottaa myös kuinka arki sujuu kahden lapen kanssa. pelottaa esikoisen mustasukkaisuus.

 

Onko nämä pelot ollenkaan normaaleja? Miten tässä oikein käy?

[Murielle]

Luulen että siinä käy hyvin Kuulostaa normaalilta, kävin läpi samoja ajatuksia.

 

Meillä on jokseenkin samankuuloinen tarina. Vaikka esikoinen tuli aikoinaan kuitenkin luomuna, yritettiin häntä 3 vuotta. Toinen tuli yllärinä, suunnittelematta, kortsun läpi. Kukaan ei kysynyt haluanko lapsen. Mutta ei 30-vuotias, lapsettomuudesta kärsinyt, vakituisen työpaikan o,aava sisaruksesta lapselleen joskus haaveileva saa valittaa, vai olisiko saanut?

 

Mä olin raskausajan ihan paniikissa. Olin varma etten selviä. Ikäeroa oli tulossa 2v2kk ja uusi raskausaika oli esikoisen kanssa raskasta aikaa. Jossain 1v9kk kohdilla oli aivan helvetillinen uhma, itkin kilpaa lapsen kanssa että olemme tekemässä tälläistä hirviötä toistakin. Lisäksi kun esikoisen vauvavuosi oli raskas, se ei nukkunut ja itse uuvuin loppuun. Kaikki se oli muistissa ja vielä liian lähellä. Olin päässyt takaisin töihin, alkanut toipua kunnolla ja nyt kaikki uudestaan. Parisuhdekin rakoili kun olin niin suunnattomassa paniikissa. Tajuan sen nyt jälkikäteen että siitä mun ahdistus, tyytymättömyys johtui. Sain tosi paljon apua työnohjaajaltani, se toimi kuin terapia. Kävin läpi tätä kaikkea. Olin päättänyt, että varaudun siihen, että jaksan hengittää joulun jälkeen, pienen synnyttyä. En muuta, vain hengittää. Jos jaksan jotain muuta, hyvä niin. Mullakaan ei ollut tunteita vauvaan mahassa. Mutta ne syttyivätkin nopeammin kuin esikoisessa. Lähes heti sairaalassa.

 

Otin esikoisen vielä pois hoidosta pienen synnyttyä. Ajattelin, että rutiinit pitää mut liikkeellä, esikoinen viihdyttää ole,assa olollaan vauvaa. Pelkäsin siinäkin tehneeni virheen. En tehnyt. Nyt pienempi on kohta 8kk ja mä olen ihan hyvinvoiva. Pienempi onkin ollut supertyytyväinen, nukkuu yöt läpi, on rauhallinen. Mäkin olen jotenkin lunkimpi, osaavampi, en niin "tosissani". Esikoinen harppasi isoksi tytöksi kerralla. Kotiinjäätyään rupesi päivä ja yökuivaksi ja puhuu ja on muutenkin ollut jopa hyvää seuraa. Leikkii itsekseen ja muutenkin on sopuisa. Meillä ei ole osunut pahaa uhmaa juuri tähän. Voimakas persoona hän toki on mutta ei mitään pahempaa. Mustasukkaisuutta on ilmennyt lievästi, mikä oli sekin yllätys, kuvittelin että meillä tyyliin räjähtää. Mutta ei tuo ole mitenkään erityisen kiinnostunut pikkuveikasta, ehkä se siitä kun aikaa kuluu. Nyt pienempi on lähtenyt liikkeelle. se aiheuttaa vähän närää esikoisella.

 

No, oon siis selvinnyt, tunteet on syttyneet, arki on rullannut, pian noista tulee sisarusyksikkö. Ja rakastan molempia, sitäkin pelkäsin etukäteen. Kyllä mä silti olen silleen vähän väsähtänyt arkeen. Pirun iso hommahan kaksi lasta on.

 

Joskus mietin sitä, että pää ei oikein kerennyt mukaan tähän kaikkeen, että et voi saada lapsia -> sinulla on kaksi lasta ja se oli tässä.

[Jenny-Maria]

Jotenkin raskauden puolen välin jälkeen on alkanut pelottaa ja hetkittäin suorastaan kaduttaa. Esikoisen odotusaikana muistan olleeni todella kiintynyt jo mahavauvaan ja nyt samaa tunnetta ei ole. Pelottaa, että entä jos se hillitön äidinrakkaus ei tule. Pelottaa myös kuinka arki sujuu kahden lapen kanssa. pelottaa esikoisen mustasukkaisuus.

 

En osaa toisen lapsen tilannetta kommentoida, mutta lohdutan (toivottavasti) sillä, että esikoiseni ja toistaiseksi siis ainoa lapsi syntyi n. 3,5 kk sitten ja nyt voin sanoa, että äidinrakkautta on havaittavissa. Kolmisen kuukautta siihen meni, raskausaikana en tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon mahassa riehuneeseen veijariin.

[Justiina.]

Tuttuja ajatuksia ja olenkin sitä mieltä, että nämä ovat ihan normaaleja tunteita, joita käy läpi. Itse varauduin siihen että tässä toisessa raskaudessa menee aikaa, mutta se tärppäsikin nopeasti ja ikäeroa tulee vuosi ja 9-10kk. Toki ihan toivottu ikäero, mutta on sitä ehtinyt ajatella vaikka mitä. Minulla oli alkuraskaus hirvittävän rankka oksenteluineen kaikkineen ja välistä tuntui jopa, että kadun raskautta, oli niin rankkaa pienen lapsen ja niiden tulevaisuudenpelkojen ja pahan olon kanssa. Sinnittelin melkein puoleenväliin sen pahoinvoinnin kanssa, kunnes alkoi helpottamaan. Tuntui että olin vain raskaana, en osannut kiintyä vauvaan lainkaan. Ajattelin aina vaan esikoista ja hänen parastaan, vaikka toki pidin itsestäni huolta, jotta vauvalla olisi kaikki hyvin. Ajattelin että millainen hirviöäiti minusta tulee kun en tunne sitä ylitsevuotavaa äidinrakkautta kuin esikoisen kanssa.

 

Nyt olen muutaman viikon aikana alkanut nauttimaan tästä olotilasta. Olo ja kunto on hyvä (ennen niitä loppuraskauden vaivoja ) ja vauvaa olen alkanut jopa ihan ikävöimään, että tulisipa jo, haluan nähdä hänet! Olen järjestellyt pikku vaatteita ja tehnyt pikkuhiljaa valmisteluja. Esikoinen oppi sanomaan vauva ja koskettaa joskus mahaani ja se tuntuu ihanalta, vaikka hän ei toki noin pienenä sitä vielä käsitäkkään.

 

Itse ainakin ajattelen, että esikoinen vei ja vie niin paljon huomiota, aikaa ja resursseja, että se toinen raskaus jää väkisinkin vähemmälle huomiolle. Se menee kliseisesti siinä sivussa. Hormonit ja äidinvaistot, ne kuuluisat leijonaemonvaistot varmasti auttavat siinä kiintymissuhteen luomisessa kun vauva syntyy, siitä en usko olevan epäilystäkään.

 

Mustasukkaisuutta ja jaksamista olen miettinyt itsekin. Läheiset ja perhe auttavat ja olenkin ajatellut että kun apua tarjotaan, otan sen vastaan, enkä hampaat irvessä yritä selvitä yksin, varsinkin jos tulee tunne, ettei jaksa. Esikoisen kanssa (joka muuten oli helppo vauva), en pahemmin tarvinnut apua, mutta uskon että oman jaksamisen ja hyvinvoinnin takia otan mieluusti apua mummoilta, ukeilta, kummeilta ja ystäviltä. Mies nyt on sataprosenttisesti mukana, mutta työthän hänen pitää hoitaa.

 

Mustasukkaisuuteen en osaa sanoa mitään, pidän vain sormet ristissä ja ajattelen että vaikka aluksi vauva tuntuu muukalaiselta, saa tyttö kuitenkin sisaruksen, elinikäisen ystävän

[Guest Ravenna]

Meillä toinen lapsi on kovasti toivottu ja suunniteltu, mutta siltikään omat fiilikseni tässä toisessa raskaudessa eivät ole läheskään samanlaiset kuin ekalla kertaa. Meille on tulossa vajaan kahden vuoden ikäero ja alusta asti melkoisen uuvuttava esikoinen on nyt pahimmassa uhmassa, päivät hoitovapaalla tämän pikku vipeltäjän kanssa ovat aikamoisia. Vauhtia riittää, enkä ennätä yhtään huilata päivän mittaan, toisinaan on itse pakko mennä nukkumaan päikkäreiden ajaksi. Tosin en pysty tekemään juuri mitään päivisin tuon hurjapään kanssa, koska on pakko vahtia koko ajan tekemisiään eli useimmiten päikkäriaika menee arkiaskareiden parissa. Tai ihan vaan hetken hiljaisuudesta nauttimiseen.

 

Sun fiilikset ovat täysin ymmärrettäviä! Jos tässä tilanteessa en olisi raskaana ja meille olisi tulossa yllätyslapsi, olisin varmaan ihan rikki. Jopa tässä, toivotussa tilanteessa olin alkuajat aika ristiriitaisissa fiiliksissä. Kun en ehdi edes miettiä tulevaa lasta tai raskautta ylipäätään, mietin joskus itsekin sitä, onko mitään järkeä hankkia toista lasta, kun tuntuu, ettei aika riitä edes yhteen. Ja meillä kun ei ole juurikaan ollut apua saatavilla edes tämän vaativan esikoisen kanssa, niin miten sitten kun lapsia on kaksi... No, ehkäpä tämä tästä, kun esikoisen uhma tasoittuu ja toinen putkahtaa maailmaan.

Edited August 6, 2012 by Ravenna

[SMH]

Itsekin odotan toista, ja nyt ensimmäisessä neuvolassa korostettiin juuri sitä, että toisen odottaminen on ihan erilaista kuin ensimmäisen. Juurikin siitä syystä, että ei ole enää niin kokoaikaisesti raskaana kuin ensimmäisestä ja tämä voi aiheuttaa sitten "huono äiti"-fiiliksiä toisen suhteen. Ja kyllä itse ainakin olen huomannut sen, että tämä raskaus menee siinä sivussa (pl. tämä pahoinvointi). Neuvolassa sanottiin myös, että kyllä se äidin (vanhempien) rakkaus vaan on sellaista, että sitä on jokaiselle lapselle. Eli aika normaalia on, että toinen maha ei ole odotusaikana niin rakas kuin ensimmäinen maha, vaikka lapset synnyttään ovat sitten yhtä rakkaita. Ja tosiaan eihän se äidin rakkaus aina heti synnytyksestä iske, vaan voi ottaa aikansa.

[Guest vieraana nyt]

AP kiittää tähän mennessä saaduista vastauksista, erityiskiitos Muriellelle!

 

Tuntuu, että eihän näitä ajatuksia voi edes ääneen sanoa. Olen nyt päässyt psykologille juttelemaan ja toivottavasti ne tunteet heräävät vauvan synnyttyä.