Guest pilleri

Kolmenkympin kriisi?

34 posts in this topic

Iski ja on osittain päällä edelleen. Samaan syssyyn tuli muutto miehen kotipaikkakunnalle joka tuntui vähintäänkin toiselle mantereelle muuttamiselta, sen verran erilaista tämä elo on täällä tuohon omaan kotipaikkakuntaani verrattuna. Ja täällä uudella paikkakunnalla tuli heti vielä erään lähisukulaisen kanssa käytyä kunnon taisteluja reviireistä ja siitä saako kukaan ulkopuolinen määrätä miten minun kuuluisi elää elämääni ja miten meidän perheen tulisi elää ja olla. Huoh. :girl_sigh:

 

Mutta siis lähinnä tuo kriisi ilmeni sillä että kyseenalaistin lähes kaiken elämässäni, olinko nyt elänyt niinkuin olin halunnut vai olinko mennyt liikaa muiden vietävänä. Koin yhtäkkiä että kaikki arvostelivat kovasti minun tapaani elää ja tuntui että sain koko ajan olla kynsin ja hampain puolustamassa valintojani. Olen varmaan tällä foorumillakin rähjännyt vähän liikaa sen takia. :blush: Mietin kovin usein sitä että miten tässä näin kävi kun 10 vuotta sitten olin kuvitellut eläväni tänä päivänä ihan toisenlaista elämää.

 

Yli siitä pääsin ja olen pääsemässä lähinnä niin että olen käynyt läpi niitä elämäni kipupisteitä ja aika paljonhan niitä on ollut. Puhuin asiasta neuvolassa ja sain sieltä apua, lisäksi olen jauhamalla jauhanut asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Kuitenkin kantavana asiana tässä on ollut se, että olen koko ajan tiedostanut että tällä hetkellä minulla on elämässäni kaikki se, mistä olen koko tähän astisen elämäni aikana haaveillut eli rakas mies ja rakkaista rakkaimmat lapset, oma perhe. Ja jotain hyvää tästä prosessista on pakostikin seurannut sillä olen nyt kaikkine vikoineni huomattavasti tyytyväisempi itseeni kuin olen koskaan aiemmin ollut.

 

Ja olen myös oppinut viimein sen että minun ei tarvitse miellyttää kaikkia eikä tarvitse tulla kaikkien kanssa toimeen. Eikä minun tarvitse pyydella anteeksi sitä mitä olen. Kelpaan jos kelpaan ja jos en kelpaa niin olkoon niin. Perheelleni tunnun kelpaavan ja se riittää.

 

Raskas mutta voimaannuttava kokemus josta olen onneksi ainakin tähän asti selvinnyt lähinnä itseni kanssa rämpien, tekemättä mitään kovin radikaalia. Lähipiirissä kun aika moni on tässä vaiheessa pistänyt uusiksi melkein kaiken puolisoa myöten.

 

Muoks. Hitsit kun nuo lapset häiritsevät tätä itsepohdiskeluani... :grin: Lisään vielä sen verran että tosiaan sen verran tämä kriisi on vielä päällä etten esimerkiksi yhtään tiedä mitä tulen tekemään näiden kotiäitivuosien jälkeen. Vanhaan ammattiin palaaminen tuntuu tällä hetkellä ihan vihoviimeiseltä vaihtoehdolta ja haluaisin kovasti löytää sen oman juttuni myös ammatillisessa mielessä. Mutta onneksi tässä on aikaa miettiä, voihan olla että tämän kriiseilyn jälkeen se oma työkin alkaa taas tuntua mielekkäältä.

Edited by ireis

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iski. Täytin kolmekymmentä tuossa kesällä. Olen tahattomasti lapseton, rakoilevassa parisuhteessa, huonossa työpaikassa, väärälle alalle kouluttautunut, ei ystäviä... Aamulla en tunnista itseäni peilistä. Siitä nerokkaasta ja iloisesta pikkutytöstä, joka 4-vuotiaana opetteli ite lukemaan, laskemaan yms. tuli tällainen yhdentekevä alisuoriutuja, joka ei innostu mistään eikä erota päiviä toisistaan, koska ne ovat niin samanlaisia ja yhdentekeviä. Toivottavasti pääsen tästä johonkin suuntaan vielä, enkä elä koko loppuelämääni tätä samaa päivää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iski. Lähinnä seuraavista syistä:

 

-Olen edelleen ilman tutkintoa ja tuntuu, että olen 30-vuotiaana ikäloppu muiden luennolle suuntaavien joukossa

-Olen toooodella kaukana unelmatyöstäni, tai edes jostain sinnepäin menevästä

-Taloudellinen tilanne ei ole oikein sitä, mitä sen toivoisin ja kuvittelisin tässä elämänvaiheessa olevan, ts. kriisipuskuria ei oikein ole.

 

Tietyllä tavalla samaa suuntaa kuin divine yllä, olin pirun etevä aina sinne kauppatieteellisen sisäänpääsyyn asti, sen jälkeen alkoi jonkinlainen nurkissa pyöriminen, ei tullut uraohjusta tästä tädistä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

On varmaan iskemässä. 30 v tulee täyteen ensi keväänä ja jos vauvaakaan ei kuulu (10 kk yritystä ja ongelmia kiertojen kanssa), alan ahdistua!

 

Mitenkään asiaa ei auta se, että miehen 5 vuotta nuorempi serkku on nyt (vahinko)raskaana. Että nuoremmat ehtivät ennen meitä ja vielä vahingossa...

 

Olen aina ajatellut, että haluan lapsia ennemmin kuin uran. Nyt vähän pelottaa, että mitä tässä elämässä sitten on, jos ei saakaan lapsia eikä viihdy töissä eikä alakaan ole mieleinen.

 

Keväällä menin naimisiin ja sekin korostaa tätä 30:n kriisiä. Puitteet on kohdallaan, mutta joku pieni tyhjyys alkaa kalvamaan sielua... Siis suhde on hyvä, mutta muuten tuntuu, että tätäkö elämä on, aamulla ylös ja töihin ja illalla kotiin ja nukkumaan?! Ei ole intohimoisia harrastuksia, ystäviä näen harvoin, ei ole lemmikkejä, näinkö minä halusin elämäni menevän? Vai ajauduinko vain tähän kaikkeen?

 

Ehkä vähän on sellainen olo, että mua on huijattu. Elämän piti olla erilaista kuin se nyt on. Tietysti vielähän asioihin voi vaikuttaa, mutta tuntuu, ettei oikein tiedä mistä ja miten aloittaa.

 

Eli en tiedä miten kriisistä selvitään, koska se on vasta tulossa. Itselläni se kuitenkin liittyy siihen, mitä elämästä haluan (en oikein tiedä) ja mitä valitsen (vai ajaudunko vain) ja miten elän tekemieni valintojen kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iski, ulkoisista tekijöistä. Sain kolmenkymmenen molemmin puolin tietää terveydestäni jotain sellaista, joka meidän perheen olisi pitänyt tietää jo minun syntyessäni tai minun ollessa lapsi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei iskenyt. Kriisejä voi olla jos vaikka mitä kun kuvittelee että pitäisi olla enemmän kuin mitä on, sekä henkisellä että materiaalisella puolella, mutta ikä ei kyllä siihen ole vaikuttanut. Saattaa olla että alkaa ensi kuussa ahdistaa kun 31-vuotiaana menee luennolle 21-vuotiaiden kanssa, mutta on mulla lapsi ja mies ja koiria jne, mitä ei ollut 21-vuotiaana (enkä silloin kyllä halunnutkaan).

Mulla oli ehkä ikäkriisi enemmän jo siinä 25 hujakoilla kun ystävät valmistui ja meni töihin ja mulla oli opinnot vasta ihan lähtökuopissa, ehkä sain sillä kuitattua ikäkriisin toistaiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei, ainakaan vielä. Täytän marraskuussa.

 

Toisaalta meidän tämänhetkinen elämä on melko hektistä, olen pienten lasten kanssa kotona ja täällä sattuu ja tapahtuu ja kaikenlaista on ollut. En ehkä ole edes kerennyt kriiseilemään mitään. Toisaalta ajattelen myös, että mikään ei ole liian myöhäistä, joten kriisinpoikasia olen onnistunut tällä asenteella torjumaan ainakin menneisyydessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iski, tosin vähän myöhässä koska täytin 30 jo vime kesänä ja vasta syksyllä/talvella iski jonkinlainen "sisäinen kriisi" päälle. Laukaisevana tekijänä oli se, että jäin jälleen kerran työttömäksi. Olen ollut pätkätyöläinen valmistumisestani asti, enkä vielä tähän ikään mennessä ole saanut pysyvää työpaikkaa. Koko viime talvi meni jossain masennuksen partaalla, omaa itseä ja elämää märehtiessä, mutta keväällä fiilikset alkoivat onneksi mennä parempaan suuntaan ja tätä nykyä olen taas suunnilleen sinut oman elämäni kanssa ja varsin tyytyväinen nykytilanteeseen.

Edited by marinkainen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitti vastauksista. Helpottavaa kuulla, että kriisiä pukkaa muillekkin. Itsellä kolmeenkymppiin on vielä matkaa, mutta tässä on kriiseilty läpi suhteet omiin vanhempiin, vakaumukseen, arvoihin ja kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan.

Itsellä on sellainen tilanne, että lapset on saatu parikymppisinä, ammatti on, samoin vakityö, omakotitalo ja muut "perusjutut". Miehen kanssa menee mukavasti ja asioiden pitäisi olla periaatteessa hyvin. Kuitenkin joku päänsisäinen ongelmavyyhti häiritsee koko ajan. Nuorempana on tullut jonkun verran reissattua ja mentyä, mutta nyt useamman kotivuoden jälkeen olisi kova hinku päästä johonkin ja tehdä jotakin. Bilettämään en kaipaa, mutta välillä ajatukset muista miehistä pyörii päässä vaikka mitään syytä miehenvaihtoon ei todellakaan olisi. Myös ammatinvaihto on mielessä ja aika ajoin haaveilen, että saisi asua ihan yksin... Mutta en mä tätä nykyistä elämää mihinkään vaihtais. Harmittaa vain, kun tuo kriiseily häiritsee itse elämään keskittymistä. :( Mut kai tää joskus ohi menee.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä se menee ohi, kuten kaikki muutkin vaiheet.

 

Kolmenkympin kriisiä mulla ei koskaan ollut. Muistan itselläni ja kaveripiirillä erinäisiä pohdintoja jossain 25-27-vuoden paikkeilla. Opinnot oli pois jaloista, työelämässä jonkin aikaa/juuri aloittelemassa, parisuhteet vakiintui tai lapsuudensuhteen meni katki jne. Silloin pohdittiin omia arvoja, suhdetta vanhempiin, mites tästä eteenpäin, onko tää kivaa elämää, mitä pitäisi muuttaa, onko valinnut oikean ammatin jne. Vuoden verran tossa varmaan meni ja sen jälkeen elämä helpottui.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, no kiva kuulla että ohi menee. Musta tuntuu, että mulla on jatkunut tää kriiseily sellaiset 3 vuotta... Vuosi meni kun mietin suhdetta vanhempiin, toinen vuosi meni monen muun asian kanssa ja nyt kolmas liittyy eniten muhun itseen ja siihen mitä haluan elämältä, parisuhteelta jne. Kai tää tästä selviää. Hulluahan tällainen vatvominen on, mutta minkäs ajatuksilleen ja tunteilleen voi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei ainakaan vielä tunnu siltä että ois kriisiä pukannut. Tai sellainen olisi alkamassa. Elämä tuntuu hyvältä ja oon mielelläni kohta 3-kymppinen. Henkisesti oon ollu vanhempikin jo teini-iästä asti. Mutta tää ehkä kaikki johtuu siitä, että elämä on muutenkin tasapainossa nyt vaikka ei se helppoa olekaan ollut ja esim. terveysasiat varjostaa mua lopun elämääni. Mutta eletään tässä hetkessä :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei iskenyt (ikää nyt 31), elän mielestäni elämäni parasta aikaa.

 

Kaksi ihanaa tyttöä, rakastava aviomies, pysyvä työpaikka ja haave kolmannesta lapsesta :girl_in_love:

 

(anteeksi jos on liikaa siirappia mutta mä vaan ainakin tällä hetkellä olen todella onnellinen)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei iskenyt kolmekymppisenä, mutta muistan kriiseilleeni 25 -vuotiaana. Olin aina nuorempana kuvitellut olevani silloin vaimo ja äiti, mutta en ollut löytänyt edes miestä. Tämä pohditutti ja aiheutti kriisiä. No kolmekymppiä täyttäessäni oli mies ja lapsesta toivoa lapsettomuushoitojen verran.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Iski, hieman ennen kolmekymppisiä. Pistin miehen vaihtoon, möin asunnon, leikkasin hiukset lyhyiksi ja avioiduin uudelleen. :D

 

Tuolle se siis saattaa näyttää ulkopuolisen silmissä. Kyllähän noihin kuvioihin liittyi toki paljon kaikenlaista ja useampi vuosi tuli asioita pohdittua ennen ratkaisujen tekoa eikä tuo ikä niinkään liity niihin. Aika (ja minä) vaan oli kypsä elämän uudistamiselle. Päivääkään en vaihtaisi pois ja nykyään elän elämäni parasta aikaa. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei ole ainakaan tähän mennessä tullut vähimmässäkään määrin, ei niin minkäänlaista. Olen nyt 32. Elämä jatkui ihan entisellään kolmikymppisten jälkeen, en viettänyt edes synttäreitä (en ole muutenkaan varsinaisesti viettänyt mutta yleensä ollaan kuitenkin tehty jotain arjesta poikkeavaa) koska mies oli reissussa ja kaikki kaverit asuivat niin kaukana. Äiti ja anoppi soittivat, siinä se. :grin:

 

Mun suvussa sekä muutenkin lähipiirissä on yleisempää ollut viidenkympin kriisi joten sitä sitten odotellessa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hesarissa oli juuri tällä viikolla juttu siitä kuinka kyselyn perusteella suomalainen uskoo elämän olevan parhaimmillaan 39-vuotiaana :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmm..mulla oli paha kriisi silloin kun täytin 25, saas nähdä millainen kriisi joulukuussa ja ennen sitä tulee, kun täytän 30. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oh yes, todellakin! En varmaan muuten edes olisi äiti, ellei olisi tullut jonkinlaista kolmenkympikriisiä. Nuoruuteni vuodet olin ollut siinä vakaassa ajatuksessa, että ei minulle lapsia. Sitten tuli kolmekymmentä lasiin, aloin epäröidä että jos myöhemmin kadunkin tuota ajatusta, vuosikausia ei voisi eää vetkuttaa. No, just ja just ehdin täyttämään 31 kun poitsu sitten syntyikin.

Toki oli urakriisiäkin, mutta kun se ei ole poistunut edelleenkään. Minä opiskelin kyllä mielenkiintoista alaa, mutta se on myös ala jolla ei oikein työllisty ellet asu pk-seudulla :huh:

Edited by Armiannikki

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei iskenyt. Uskon, että elämässä pitää aina välillä miettiä mitä tahtoo ja millaista pientä päivitystä siihen vois tehdä. Joko se on auttanut tai sitten mulla on joku tosi iso isku vielä edessä. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kriisejä on kyllä aina piisannut, mutta nyt mulle tuli joku ikivanhuus-kriisi, kun sain kuulla juuri 31 vuotta täytettyäni potevani ennenaikaisia vaihdevuosia. Tuntu että yhtäkkiä olenkin 45 :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on kauhea ikäkriisi ollut jo muutaman vuoden ja pian se kulminoituu, kun 30 tulee huhtikuussa täyteen.

Ennen sanoin aina, että haluan ekan lapsen alle 30, mutta elämää ei noin vain voi suunnitella, oli kuitenkin häät tanssittava ensin ja töitäkin tehtävä vähän...nyt on sopiva hetki ja ei se mitään, että se 30 nyt ehtii tulla täyteen ennen vauvan syntymää! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei ole 3-kympin kriisiä näköpiirissä, mutta kuvailujen perusteella päättelen, että miehelläni on juurikin kyseinen kriisi meneillään. Kyseenalaistetaan parisuhde, ura, nähdään muiden mielipiteet omien tekemisten arvosteluna tai kyseenalaistamisena jne. Hän kokee muuttuneensa entisestä suunnitelmallisesta kaverista huolettoman spontaaniksi. Joo, joissain asioissa, mutta ei kuitenkaan kaikissa. Tällä hetkellä se vaan tuntuu välillä todella rankalta sen vuoksi, että itse olen raskauden vuoksi herkkä stressaamaan ja sitten tulee otettua yhteen sen vuoksi, kun mies ei vaan pysty käsittämään, että esim. vielä edessä oleva remontti stressaa minua, ja hän taas on sitä mieltä, että asiat hoituu, eikä sellaisia vaan kuulu stressata. Tuntuu, ettei mieheltä heru hirveästi ymmärrystä sille, että osa mun stressaamisesta oikeasti menee raskauden piikkiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oli kyl kolmenkympin kriisi - pari vuotta sitten ennen kun olin löytänyt nykyisen mieheni.

 

Tiesin että halusin asettua aloilleni ja perustaa perheen. Kriisi tulikin siitä kun ei ollut löytänyt sitä oikeaa ja koin että muut hyvät asiat elämässä eivät kuitenkaan tuoneet täyttä onnellisuutta..

 

 

Q3pVp2.png?67H9w44X
Edited by Bamboo

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now