Muita keskenmenon kokeneita ?

[Mama-81]

Kolmas raskauteni meni kesken 3-4/2010 rv8-9. Tarkkaan en tiedä, kun edelliset kuukautiset oli viimeksi ennen kuopuksen odotusaikaa Ennen plussausta en uskonut lainkaan olevani raskaana, kun ei tuntunut siltä, ja lähes alusta asti minulla oli sellainen olo, että kaikki ei ole hyvin. Hermoilin kamalasti epätietoisuutta, ja olinkin lähinnä helpottunut kun km viimein varmistui vuodon alettua. Kolmannen lapsen kanssa meillä ei ole kiire, mutta kyllähän se km on aina menetys.

 

Voimia kaikille keskenmenosta toipuville!

[cloudberry]

Minulla oli keskenmeno juuri, 4/2010. Raskausviikkoja oli tuolloin tasan 7. Tosin minkäänlaista tutkimusta minulle ei tehty (vain verikokeista hcg-arvot) joten en saa koskaan tietää, kuoliko vauva kohtuun tuolloin vai jo aiemmin tai oliko esim. tuulimuna. Tämä oli ensimmäinen raskauteni ja olin muutaman viikon saanut iloita uudesta elämästä sisälläni. Kamalinta oli, kun jouduin odottamaan kauan epätietoisuudessa, onko kyseessä keskenmeno vai normaali raskauteen kuuluva vuoto. Päivystyksessä eivät tosiaan tehneet mitään tutkimuksia (sain vain töihin lääkärintodistuksen, jossa diagnoosina uhkaava keskenmeno) ja verikokeen tuloksia sai odottaa usean päivän. Nyt jo vähän helpottaa, mutta aluksi itkin tosi paljon. Kova pelko vaan, että mitä jos mahdollisessa seuraavassakin raskaudessa käy näin.

Edited April 26, 2010 by cloudberry

[Guest pauliina]

Toissapäivänä oli kauan odotettu ensimmäinen ultra. Olin raskaana vkolla 12+1 ja kovin iloinen tulevasta perheenjäsenestä. Järkytys oli sanoinkuvaamaton kun ultrassa selvisi, että elämä sisälläni oli loppunut vkolla 6+. Kohtu sen sijaan oli kasvanut normaalisti. Eilen sitten keskeytynyt keskenmeno käynnistettiin lääkkeillä. Illalla tehty ultra paljasti, että kohtu oli tyhjä eikä pelkäämääni kaavintaa tarvinnut tehdä.

 

Nyt olo on tyhjä ja turta. Välillä pystyn sulkemaan asian mielestäni, suurin osa ajasta menee kuitenkin kuin unessa, itkukohtausten saattelemana. Ajatus siitä, että olin onnellisen tietämätön elämän loppumisesta liki puolet raskausajasta on aivan kamala. Samoin voin vain kuvitella olotilaa sitten, kun laskettu aika lähenee.

 

En ole vielä jaksanut ajatella tulevaisuutta, kuinka pian mahdollisesti haluan yrittää uutta raskautta. Kokemus oli sen verran traumaattinen, että pelko tapauksen uusiutumisesta on suunnaton. Voin vain kuvitella niiden tuskaa, jotka ovat kokeneet keskenmenon useamman kerran tai joutuneet synnyttämään kuolleen lapsen kaiken sen odottamisen jälkeen!

 

Voimia muille saman kokeneille, elämä tuntuu epäreilulta mutta koetan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa.

[ninja11]

Pari viikkoa sitten heräsin aamulla järkyttävään kipuun ja huonoon oloon. Viikkoja oli 5+6, eli alussa vasta... Ei tämä helppoa ole, varsinkin kun tutut ympärillä raskautuvat "koko ajan". En ehkä oikein osaa käsitellä asiaa, mutta eteenpäin mennään ja uuteen nousuun. Gyne oli sitä mieltä, että yhdet kuukautiset pitäisi odottaa väliin ennen uutta yritystä.

[Ninnu]

Eilen ar-ultrassa ei löytynyt sykettä ja alkio oli viikkoihin nähden aivan liian pieni. Nyt olisi rv.9 menossa. Tänään kävin sitten sairaalassa ja oli tarkoitus saada kohdunkaulaa pehmentävät lääkkeet ja lauantaina lääkkeelinen tyhjennys. Sairaalassa kuitenkin halusivat odottaa 2 viikkoa ja sitten uusi kontrolli. Eivät hekään mitään elonmerkkejä löytäneet, mutta halusivat kuitenkin odottaa.

 

Itse olen lähes 100% varma ettei tuolla enää elämää ole. Vaikka raskaus olisikin alkanut myöhemmin, niin ovistestin ja positiivisten raskaustestien mukaan, niin raskauden pitäisi olla vähintään kuitenkin 7+ viikoilla.

 

Kauheaa tämä odottaminen, joko se alkaa vuotamaan itse ulos tai sitten odotan sen 2 viikkoa. Haluaisin että tämä nyt olisi ohi ja saataisiin aloittaa yritys uudestaan.

 

Tämä vauva oli todella toivottu, ja ottaa niin kipeää sydämeen ettei me saadakkaan meidän kaivattua pikkuista helmikuussa eikä esikosta tulekkaan silloin isoveljeä.

[-Iiris]

Meillä kävi myös niin että raskaus oli edennyt jo viikolla 11+4 ja raskaus oli keskeytynyt viikoille 7+5. Harmittavinta ja surullisinta on tämä odottaminen että tästä pääsee yli. Lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen minulle tuli kohtutulehdus, siihen antibiootit, sitten vielä raskausmateriaalia oli jäänyt kohtuun ja uudestaan lääkkeet. lopulta kevyt kaavinta. Onneksi vuoto on nyt loppunut, kaiken kaikkiaan se kesti yli 3 viikkoa. Pelkkä vessassa käyminen muistutti aina keskenmenosta ja siitä miksi menetimme tulevan pienokaisen.

 

Minua pelottaa kamalasti uusi raskaus, samalla kun toivon että se alkaisi pian. Haluamme kyllä yrittää pian, mutta pelottaa ajatuskin että tämän joutuisi kokemaan uudestaan.

[Elena]

Rv 7+1 tänään ja menkkoja runsaampi vuoto alkoi, raskaus meni kesken.

[Kultakala]

Voi ei Elena, lämmin osanotto ja paljon voimia

[mi_ma]

Minullakin alkoi vuoto rv 5+2, ei kipuja mutta runsasta vuotoa. Surettaa

[Elena]

^Voi ei mi-ma, tiedän miten pahalta tuo tuntuu Olen tosi pahoillani!

 

Minulla on vielä aika kovat kivutkin.. menkkoja pahemmat, ja olen menkkakipujen takiakin moneen kertaan joutunut elämäni aikana lääkärissä käymään. Taisi jopa olla supistuksia eilen..

 

Pikkuhiljaa tästä varmaan toivutaan.

[salahiippari]

Osanotto ja pahoittelut, mi-ma ja elena

[Wonderwhy]

Viime viikolla spontaani keskenmeno raskausviikolla 14+5. Veristä vuotoa oli ollut jo useampia päivissä, mutta ultrassa kaikki näytti hyvältä ja koska viikkoja oli kuitenkin jo tuon verran niin ihan luottavaisin mielin oltiin kunnes alkoi kipeät supistukset. Olin tosi kipeä ja lähdettiin sairaalaan. Parin tunnin ajan verta holahteli housuihin ja kivut oli ihan tajuttomat.. Lääkkeitä en ehtinyt saamaan. Lopulta en jaksanut välittää enää mistään muusta kuin siitä, että ne kivut loppuisi. Sairaalassa lääkäri tutki minut ja totesi sen, joka jo tiedettiin eli mitään ei ollut enää tehtävissä ja samalla lapsemme syntyi kaarimaljaan :-( En jaksanut edes itkeä, olo oli ihan tunteeton.

 

Seuraavana aamuna hyvästelimme pienokaisemme, hänestä ei löytynyt mitään ulkoista vikaa ainakaan. Eikä syytä spontaaniin keskenmenoon ainakaan nyt toistaiseksi tiedetä. Rankalta tuntuu, kuinka paljon kyyneleitä voi riittää. MIKSI kävi näin? Miten mihinkään pystyy enää luottamaan, kun ikinä ei tiedä koska matto taas vetäistään jalkojen alta? Mitä jos tämä tapahtuu uudelleen?

 

Hävettää, että kehtasin joskus toivoa ääneen tiettyä sukupuolta. Nyt uskallan enää hiljaisesti toivoa, että elävän lapsen saisin...

[Elena]

^Paljon voimia ja jaksamista ja osanottoni lapsenne menetyksen johdosta

[Kultakala]

Lämmin osanotto kkarpalolle ja paljon voimia tuleviin päiviin, viikkoihin, kuukausiin. Tällaisiin epäreiluuksiin ei ole sanoja

[Iiris]

kkarpalolle halirutistuket

[anina]

Voi kkarpalo, olen todella pahoillani. Iso hali!

Saman kokeneena voin sanoa, että kai siitä joskus toipuu. Kesä meni mulla aika hyvin, mutta nyt taas suru nostaa päätään. Perjantaina olisi pitänyt äitiysloman alkaa Kauhulla odotan lokakuun alkupäiviä ja sitä laskettua aikaa..

 

Puhukaa, puhukaa. Ja pitäkää toisianne lähellä

[Wonderwhy]

Kiitos kaikille

 

Tänään viikko keskenmenosta, osa päivistä on ollut parempia ja osa huonompia. Sairaslomaahan sain huimat 2 päivää, mikä ei riittänyt alkuunkaan. Olen ainakin tämän viikon vielä sairaslomalle, en oikein halua nähdä ketään, en pysty vielä kohtaamaan ihmisiä. Mikään ei ole enää kuten ennen. Tuntuu, että jotain on peruuttamattomasti muuttunut.

 

Päässä pyörii kysymykset. Olisinko voinut tehdä jotain? Onko minun kehossani jotain vikaa? Meidän lapsemme oli elossa, mutta minun vartaloni ei suostunut pitämään häntä sisällään Jos olisin saanut sairaslomaa ja minut olisi määrätty vuodelepoon niin ehkä supistukset ei olisi koskaan alkaneetkaan? Entä jos tämä toistuu, jos meissä on joku "vika" jolla aiheutimme tämän kohtalon lapsellemme? Eihän tämä jossittelu auta, mutta kuitenkin näitä pyörittelee mielessään... Uskaltaako sitä mahdollisessa seuraavassa raskaudessa enää tehdä mitään?

 

Anina, pahoittelut myös sulle menetyksestä! Mä yritän olla laskematta päiviä ja kohta viikkoja, mutta se on mahdotonta kun aina päähän tosiaan putkahtaa että "hei nyt mä olisin taas uudella viikolla". En uskalla ajatella vielä noin pitkälle kuin missä sä menet. Miten ihmeessä jaksaa ylipäänsä sinne asti kun tämä viikkokin on tuntunut vuoden mittaiselta. Oon kuitenkin kuullut nyt aika moneen kertaan, että aika parantaa, joten tässä vaan odotellaan ajan kulumista sitten...

[zz76]

Itse koin km:n viime keväänä toukokuussa. Luulin että olen jo vko:lla 9+2 menossa kun rupesi tulemaan itsekseen tiputtelua. Mulla oli ollut menkkamaisia alavatsakipuja oikeastaan koko raskauden ajan, mutta ei ne minusta tuntuneet sen kummemmilta ja kaikkialta olin lukenut että alavatsakivut kuuluvat alkuraskauteen. No ei nämä!!

Olin käynyt vko:lla 6+3 ultrassa ja tuolloi kaikki oli ollut ok. vko:lla 9+2 menin siis uudelleen hätääntyneenä ultraan ja saimme kuulla miehen kanssa suru-uutisen.

Keskenmeno käynnistyi siis itsestään ja osa tulikin ulos, mutta seuraavan viikon ultrassa sairaalassa todettiin että sinne oli jäänyt vielä ruskuaispussi joten sain lääkkellisen tyhjennyksen. Eli samat supistelukivut uudelleen. No en vuotanut koko aikana kovinkaan paljon ja nähtävästi pillerit ei tehneet tehtäväänsä sillä tuo keskenmeno jatkui kesäkuun puolelle ja eräissä juhlissa pönttöön tipahti loput raskausmateriaalit.

 

Lääkäri sanoi että täytyy odottaa 2 kuukautiset ja sitten voi taas yrittää. Kuulemma todella yleistä että eka raskaus menee kesken. Syytä ei tässäkään tiedetty mikä keskenmenon aiheutti. Sitä miettii päänsä puhki mitä ois voinut toisin tehdä.

 

Meillä kävi tuuri ja tärppäsi uudelleen nyt elokuussa ja ollaan vko:lla 5 menossa. Pelko on aikamoisen kamala että sama toistuu!

 

Voimia kaikille km kokeneille!

[Eltsukka]

Kirjoitanpa tänne oman versioni keskenmenon tapahtumista. Mä hiukan pelkään että tää saattaa huolestuttaa sellasia "pikkusen tiputtelevia" alkuraskaudessa olevia, jotka yrittää selvittää että mistä on kyse keskenmenotekstejä lukemalla (tähän kun sorruin itsekin). Muistuttelisin kuitenkin, että YLEENSÄ alkuraskauden lievät vuodot ovat ymmärtääkseni normaaleja.

 

Mutta tää on kuitenkin nyt mun oma tarinani.

 

Eli keskenmeno todettiin mulla viime perjantaina RV 6+3 (viikot on tosiaan nämä kun ei miehen kanssa työmatkan taki ehditty olla helliä muulloin. Kyse ei siis voi olla myöhemmin alkaneesta raskaudesta).

 

Keskenmeno eteni näin:

 

Viime viikon maanantaina vielä oksensin pahaaoloani vessassa, tiistaina oireet loppuivat kuin seinään.

Keskiviikkona alkoi housuihin ilmestyä pieniä täpliä kirkasta verta.

Torstaina vuoto oli jo hiukan kovempaa, ei tosin mitään kuukautisiin verrattavaa vaan yhdellä siteellä pärjäsi hyvin koko päivän. Vaikka joka paikassa toitotettiin, että tällainen pieni verenvuoto on normaalia alkuraskaudessa, jotenkin mulla itselläni oli sellainen olo että kaikki ei ole kunnossa ja varasin seuraavaksi päiväksi gyneltä peruutusajan.

Perjantaina vuoto muuttui kirkkaasta verestä ruskeaksi ja väheni huomattavasti. Tuolloin perjantaina iltapäivällä kävin gynellä, joka heti ultran aloitettuaan totesi että keskenmeno on tosiaan käynnissä. Kohtu oli jo lähes tyhjä eikä gyne enää löytänyt kohdusta minkäänlaista sikiöpussia. Lauantaina vuoto loppui kokonaan ja käynnistyi vasta sunnuntai-iltana uudestaan hyvin hyvin pienellä tiputtelulla. Koska mun oli käsketty käydä päivystyksessä mikäli keskenmeno loppuu "kesken" kävin eilen päivystyksessä kyselemässä että mikä on homman nimi. Siellä kohtu ultrattiin kerran ja todettiin että lähes kaikki raskausmateriaali on tosiaan jo tullut pois. Tiputtelu on vähäistä koska siellä ei enää ole mitään mitä tiputella.

 

Mun keskenmeno oli jotenkin omituinen näihin muihin täälläkin oleviin kuvauksiin nähden, sillä mulla ei juurikaan ollut kipuja, vuoto ei todellakaan ollut mitään kuukautisiin verrattavaa vaan erittäin niukkaa, suurin vuoto oli ihan kirkasta verta eikä mukana ollut mitään klimppejä. Olo on nyt sellanen että "HÄH, tässäkö tää nyt tosiaan oli?". Kyselin lääkäriltä että mistä tämä voi johtua. Kuulema raskaus on todennäköisesti mennyt kesken hyvin hyvin varhaisessa vaiheessa ja sikiöpussit ja muut ovat hajonneet jo aikaisemmin kohdussa ihan pieneksi. Elimistö on kuitenkin tiukasti pitänyt kiinni raskauden hormooneista, kunnes sitten viime viikolla totesi että "nyt riitti jo".

 

Edelleen tiputtelen vähäsen, kuulema tässä voi mennä vielä viikko tai pari.Tärkein tavoite tällä hetkellä on saada pääkoppaa tajuamaan, että näin nyt kävi. Pahin paikka oli kun eräs hankala työkaverini kävi tunti sitten hehkuttamassa että "mun vaimo on raskaana, me saadaan keväällä meidän kolmas vauva" ja vaikutti kovin loukkaantuneelta kun mun reaktio oli hyvin vaivaantunut "Voi onneksi olkoon!". (Taidanpa ottaa itselleni tavoitteeksi että saan tällä viikolla toivuttua tästä pienestä katkeruudesta ja tästä eteenpäin iloittua muiden vauvauutisista...)

 

No eipä tässä. Toisaalta olen tosi onnekas että tämä vauva tuli kesken näin itsestään ilman lääkityksiä tai mitään eikä katkaissut pois tullessaan mitään munajohtimia tms. Hyvä juttu että tuli myös näin ajoissa pois, etten nyt ihan kauhean kauaa ehtinyt sillä "Keväällä meilläkin on perhe" -ajattelulla itseäni hämmentää.

 

Ja ainakin siis voin näköjään raskautua PCOS:stä huolimatta. Jos elimistö vielä oppisi pitämään kaverin mukana niin sehän olisi sitten varsin näppärää.

 

 

[mianro]

Kesä meni mulla aika hyvin, mutta nyt taas suru nostaa päätään. Perjantaina olisi pitänyt äitiysloman alkaa Kauhulla odotan lokakuun alkupäiviä ja sitä laskettua aikaa..

Meillä todettiin touko-kesäkuussa ultrassa keskeytynyt keskenmeno. Meillä olis la ollu 21.12 ja nyt pelkään hysteerisesti lähestyvää joulua ja sitä miten pysyn kasassa sillon. Vaikka raskaus oli niin kovin alussa oltiin tietysti ehditty jo miettiä tulevaa joulun viettoa jo mahdollisesti pienen pienen tontun kanssa

[Edith]

Minullakin takana keskenmeno varhaisilla raskausviikoilla

 

Ehdittiin toivoa tytölle sisarusta 10 kk:n ajan ja yht´äkkiä kuukautiset jäivätkin pois ja sain elämäni ekaa kertaa raskaustestiin kaksi viivaa. Tyttö syntyi aikanaan lapsettomuushoitojen avulla (IVF, jota ennen kaksi tuloksetonta IUI:ta), joten silloin en edes testiä tehnyt kun raskaus todettiin klinikalla verikokeen avulla. Jo tämän vuoksi luomuplussa tuntui uskomattomalta onnenpotkulta. Mutta voisiko onni osua meidän kohdalle toista kertaa ?

 

Pari päivää ennen plussatestiä minulla tuli vähän punertavaa vuotoa, mutta arvelin sen olevan normaalia (niin kuin se vuoto varmaan olikin). Varasin alkuraskauden ultran raskausviikolle 7. Ultrassa havaittiin että alkion on koonsa puolesta vasta raskausviikolla 5, mutta lääkäri epäili että kahden viikon ero kuukautisista laskettuna voi johtua myös myöhäisemmästä hedelmöittymisestä. Tämä olisikin voinut pitää paikkansa, joten en tästä kovin paljoa huolestunut. Tosin lääkäri muistutti, että on myös mahdollista että alkion kehityksessä on jotain vikaa jonka vuoksi alkio ei vastaa viikkoja. Myös alkion syke näkyi siitä huolimatta, että oltiin vasta viikolla 5. Seurantaultra varattiin viikon päähän, mutta aikaistin sitä yhdellä päivällä kun seuraavan viikon alussa minulla oli parin päivän ajan veriviiruista valkovuotoa. Olin jo tässä vaiheessa epäileväinen näinköhän kaikki sittenkään päättyy hyvin.

 

Seuraavassa ultrassa kohdussa havaittiinkin kaikkien yllätykseksi kaksi alkiota ja kaksi sykettä. Minulla todettiin kaksosraskaus; tarkemmin sanoen monokoriaalis-diamniaalinen kaksosraskaus, jossa alkioilla on yhteinen istukka ja suonikalvo, mutta omat vesipussit. Tämän tyyppinen raskaus olisi erityisseurannassa johtuen yhteisestä istukasta ja sitä kautta osittain yhteisestä verenkierrosta. Alkioiden koko vastasi viikkoa 6, joten taas sain huokaista helpotuksesta. Sydämen syke oli hitaanlainen, mutta lääkärin mukaan viikolla 6 syke voikin vielä olla hidas. Seuraava ultra sovittiin reilun viikon päähän, jotta nähtäisiin jatkuuko kasvu viikkojen mukaisesti.

 

Seuraavaan ultraan ei sitten tarvinnutkaan mennä, sillä seuraavalla viikolla tiistaina alkoi ensin vaaleanpunertava vuoto joka lisääntyi iltaa kohti ja muuttui veriseksi. Seuraavan yön sitten vuosinkin verta ja hyytymiä todella runsaasti, joten ei jäänyt epäilystäkään mitä oli tapahtunut. Raskaus siis päättyi rv7+0. Tuntui todella pahalta, sillä olinhan henkisesti ollut raskaana on 9 raskausviikkoa, jotka olivat siis kuluneet kuukautisista laskettuna. Olisin toivonut, että km olisi tapahtunut jo ennen kuin näin sykkeet sillä sen vuoksi tämä tuntuu vieläkin raskaammalta. Oltiin jo kovasti ehditty suunnittelemaan elämää kolmen lapsen vanhempina, vaikka raskaus olikin vasta melko alussa.

 

Onneksi en tarvinnut lääkkeellistä tyhjennystä tai kaavintaa, sillä kaikki tuli ulos itsekseen. Tämän vuoksi en tarvitse myöskään jälkitarkastusta ja jälkivuotokin näyttää olevan loppumaan päin näin 1,5 viikon jälkeen. Henkinen toipuminen on tapahtunut odotettua nopeammin, vaikka keskenmenosta on vielä vähän aikaa. Toipumista on auttanut kovasti jo meidän olemassaoleva tyttönen, mutta toki mietin päivittäin saako tyttö enää sisaruksia vai ei. Entä jos uutta luomuplussaa ei enää tulekaan tai entä jos sen saamiseen menee vuosia aikaa ? Uudelleen lapsettomuushoitoihin lähtemisen kynnys on korkea, sillä meidän kohdalla hoidot pitäisi aloittaa taas ihan alusta eikä onnistumisesta ole takeita.

Edited November 6, 2010 by Edith

[eledee]

"mietin päivittäin saako tyttö enää sisaruksia vai ei"

 

Sama. Ja tuo mua eniten ahdistaakin, koska sisarus on niin iso rikkaus, ettei sitä vastaa yksikään hyvä kaveri tms. Meillä edelliseen luomuplussaan kului yli vuosi ja pelottaa että joudutaan taas odottamaan tai sitä ei tällä kertaa tule tämän keskenmenon jälkeen ollenkaan. Ahdistaa.

[Hauki]

Hei kaikille kanssasisarille! Taustaa: yllättävä mutta iloinen raskaus kesällä 2010, todettiin kkm 12+1, sikiö vastasi vähän yli 8 viikkoa... nyt yrityskierto 2

 

Kkarpalo: mitä nyt kuuluu? Kirjoituksesi oli niin samanlaista kuin mitä minä koin km jälkeen. Se oli kamalaa aikaa! Ja yhä pelkään miten uskallan olla raskaana uudestaan, jos koskaan olen... Tuo oli meidän ainoa raskaus tähän mennessä, ja nyt ollaan sitten aktiivisesti yritetty raskautua. Toivon, että jos ja kun plussa tulee niin voin olla onnellinen odotuksesta enkä pelkästään hysteerinen ja pelätä jatkuvasti... mikä tulee olemaan vaikeata koska minulla ei ollut missään vaiheessa mitään km oireita, raskausoireet jatkuivat normaaleina tai jopa pahenivat loppua kohden... Eli ei niistä oireista mitään voinut päätellä...

 

Olen nyt valitettavasti kärsinyt jatkuvista alapäävaivoista km jälkeen, hiivaa ja lievää bakteeritulehdusta on hoidettu, mutta vaivat yhä jatkuvat. Tuntuu kun alapäässä olisi ilmakupla, välillä painetta ja välillä taas pahaa kirvelyä... Toi ilmakupla on outo oire, tämä on ehkä tyhmä kysymys, mutta onko mahdollista, että noin 12 viikkoa kestänyt raskaus olisi löystyttänyt paikkoja niin, että sen takia kärsin nyt tuollaisesta "kuplasta" ja ihankuin alapäässä olisi jotain ylimääräistä. ???

Gyne ei huomannut mitään outoa, paitsi labratestin perusteella hän määräsi lääkkeet lievään bakteeritulehdukseen. Siis hiivasta ei ole kyse, vaikka sitä on hoidettu monta kertaa (ehkä virheellisesti siis). Vaikea jatkaa vauvantekopuuhia kun alapää ei ole kunnossa :( Onko kenelläkään muulla vastaavia kokemuksia tai jotain vinkkejä? Olisin todella kiitollinen!

[Guest Branilla]

Meillä tuli plussa heti yk1:stä, mutta mulla oli jotenkin jatkuvasti tunne, että tämä raskaus ei pääse loppuun asti (en tiedä mistä johtui, oli vain todella vahva tunne ja sanoin sen miehellenikin). No, niinhän siinä kävin että km tuli, n. 1 vko plussan jälkeen eli hyvin alussa olin. Vaikka raskaus ei ollut pitkällä, vuoto jatkui 12 päivää ja oli runsasta ja mulla oli kovat kivut. Tuossa 12 päivän vuodossa oli kaksi päivää, kun en vuotanut ollenkaan, ja ensimmäisen kohdalla luulin että vuoto loppui jo. Varsin ironisesessa tilanteessa sain huomata ettei se niin helposti mennytkään, kun kätilökoulutuksen pääsykokeissa ollessani vuodin elämäni ensimmäistä kertaa housuista läpi, reisiin asti. Onneksi oli mustat legginssit ja hame, niin ei näkynyt muille.

 

Suurimmaksi osaksi on ihan hyvä mieli, mutta sitten tulee niitä hetkiä, kun tajuaa mitä menetti, ja että juuri se pieni yksilö, joka oli, ei ole enää eikä tule koskaan takaisin.

 

 

 

[Pecosa]

Ikävää, että meitä keskenmenon kokeneita on niin paljon. Samalla on kuitenkin helpottavaa huomata, että monilla tähän ketjuun kirjoittaneilla on keskenmenon jälkeen käynyt niin, että uusi vauva on jo sylissä.

 

Meillä tärppäsi heti ekasta yrityskierrosta ja olimme onnesta soikeina. Varhaisultraan oli tarkoitus mennä, mutta tuo ultra vaihtuikin sitten keskenmenon seurantaultraksi. Pudotus oli todella kova, niin kuin moni täällä onkin kirjoittanut. Päätimme heti plussan testiin ilmestyttyä, että emme elä pelossa, vaan positiivisin mielin. Että surraan vasta sitten, kun on aihetta siihen.

 

Joulukuun yhdeksäspäivä alkoi ruskea tuhru. Pelästyin kamalasti, ja kun tuhrua jatkui kolmatta päivää, olin jo tosi huolestunut. Että kun eihän sieltä sentään verta tule, eikä kipuja ollut sanoivat neuvolasta. Jotenkin olin kuitenkin aika varma, että ei hyvin käy. No sitten alkoi vuotaa hyytymiä ja verta. Neljäntenä päivänä alkoi 4 tuntia kestäneet supistukset. Tiesin jo silloin. Kipu oli tosi kova. Sitten ne loppuivat, tuntiin ei vuotanut mitään. Tuon tunnin jälkeen pikkuinen tuli kokonaisena ulos. Kamalinta mitä olen koskaan joutunut kokemaan ja näkemään. En antanut miehen nähdä pientä, vaan huuhdoin alas pöntöstä kun olin sanonut pienelle hyvästit.

 

Onneksemme kohtu tyhjentyi siis itsestään. Neljä päivää tuosta, oli pieni tuhruttelukin loppunut. Muistan silloin viikonloppuna (tuli ulos sunnuntaina), että itkin kuin hullu. Siis 24 h /kolme vuorokautta. Tiesin, että pikkuinen oli kuollut ja jossain vaiheessa huusin vain sitä, että haluan sen jo ulos, koska tiedän että se on kuollut!

 

Keskenmeno tapahtui siis kahdeksannella raskausviikolla. Oireet hiipuivat silloin, kun tuhruvuoto alkoi. Muutoin alkuraskauden oireista päättelin jo ennen plussaa, että pikkuinen on kyydissä. Nyt odottelen ensimmäisiä kuukautisia km:n jälkeen ja tiedän, että en ole raskaana. Tämän viikon sunnuntaina luulisi alkavan. Kovin on pitkä kierto. Oviksen uskon bonganneeni, tuli limoja miltei viikon verran ja mies juuri silloin matkoilla pois kotoa. Tuli sitten sitäkin itkettyä.

 

Surulliselta tuntuu. Haluaisin vauvan takaisin, minulla on sitä kova ikävä. Haluaisin, että vauva olisi ollut terve, ettei sen olisi tarvinnut mennä pois. Olisin myös halunnut säilyttää sen ihanan toiveikkaan tunteen, että kaikki menee kyllä hyvin. Nyt en usko, että sellainen tunne on seuraavassa raskaudessa, jos sellainen joskus tulee. Juuri tämän keskenmenon vuoksi. No, ei keskenmenon olekaan tarkoitus olla mitään positiivista.

 

Mies on ollut aivan ihana. Ja on todella parempi niin, että jompikumpi meistä säilytti mielenterveytensä tämän kaiken keskellä. Hänelle raskaus ei ollut niin konkreettinen vielä kuin minulle, joka kannoin pientä mukana joka paikkaan minne menin ja tunsin koko ajan olevani raskaana.

 

Kovasti toivotaan pientä vielä tälle vuodelle, mutta epätodennäköiseltä vaikuttaa. En haluaisi vaipua synkkyyteen, mutta pahalta tuntuu juuri se, että oli jo kuvitellut joulun vauvan kanssa, että se on mahassa mukana. No ei ollut. Ja että helmikuussa kun lähdemme matkalle, on vauva mahassa mukana. No ei ole. Kaikki nuo asiat, jotka ovat vasta edessä päin tulevat lyömään suoraan vasten kasvoja. Varmasti myös se, kun kuukautiset alkavat tällä viikolla. Positiivista on ainakin se, että kroppa tuntuu toimivan.

 

Enää en itke kuin satunnaisesti tätä asiaa. Mutta kyllä se kirpaisee nähdä vauvamahoja kaupungilla, ei niinkään vauvojen näkeminen, mutta ne mahat. Nyt alkaa olla kuukausi keskenmenosta, ja toivon että oloni päivä päivältä paranee.

 

Voimia kaikille meille!