Jarkko U.

Taaperoiden väkivaltaisuudesta?

57 posts in this topic

Onko teillä kokemuksia 1-3 vuotiaiden väkivaltaisuudesta? Meillä on kotona 1,5 -vuotas helistinsoturi, joka vaihtaa sekunnin murto-osassa halaamisesta nyrkkehin. Kovaa kohtelua saa kokea myös meidän kissat. Hännästä revitään, vaikka kuinka yritämme opettaa toisin. Toisaalta kissoja myös silitetään ja niitä pidetään hyvinä ystävinä.

 

Olen tekemässä omakohtaisten kokemuksien pohjalta aiheesta juttua Vau-verkkolehteen. Kuulisin mieluusti muiden kokemuksista aiheesta, jotta näkökulmani laajenisi. Olisi kiva kuulla jo vanhemmaksi kasvaneen väkivaltaisen taaperon vanhemmalta, että pääsikö lapsi nujakointitavastaan ja tarvittiinko siihen vahvaa moraalikasvattajaa vai pääsikö lapsi huonoista tavoista "itsestään" järjen kasvaessa?

 

Ps. minulle voi kirjoittaa myös sähköpostia.

 

Terkuin,

Jarkko.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän poika oli juuri 1,5 vuoden iässä väkivaltainen siten, että löi tarhassa muita lapsia ja meitä vanhempia, jos esim. kiellettiin jotain. Siitä oltiin muka tarhassa huolestuneita. Itse emme olleet koska arvelimme sen olevan vain väliaikaista. Lyömisestä kiellettiin aina ja laitettiin jäähylle. Kun poika oppi puhumaan niin lyöminenloppui siihen. Kokonaisuudessaan sitä siis kestikin ehkä vain pari kuukautta. Nyt poika on 1 v 11 kk eikä ole lyönyt kertaakaan moneen kuukauteen :) Ajattelemme, että se oli vain lapsen tapa saada huomiota kun ei muuta konstia vielä ollut.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Meidän poika oli juuri 1,5 vuoden iässä väkivaltainen siten, että löi tarhassa muita lapsia ja meitä vanhempia, jos esim. kiellettiin jotain. Siitä oltiin muka tarhassa huolestuneita. Itse emme olleet koska arvelimme sen olevan vain väliaikaista. Lyömisestä kiellettiin aina ja laitettiin jäähylle. Kun poika oppi puhumaan niin lyöminenloppui siihen. Kokonaisuudessaan sitä siis kestikin ehkä vain pari kuukautta. Nyt poika on 1 v 11 kk eikä ole lyönyt kertaakaan moneen kuukauteen :) Ajattelemme, että se oli vain lapsen tapa saada huomiota kun ei muuta konstia vielä ollut.

 

Meillä varsinkin me vanhemmat saamme maistaa noista nyrkiniskuista. Sain eilen esimerkiksi palikasta ohimoon. Jostain syystä toisten lasten kanssa ollaan alettu leikkiä tosi nätisti. Toivon tosiaan, että tuo ikävaihe jäisi jo pian jälkeen. Ehkä sitten puhumisen myötä. Tällä hetkellä kova sanojen harjoittelu käynnissä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko tämä muuten näin yleisesti ottaen tyypillinen poikien ongelma vai onko tyttölapsilla vastaavia ongelmia?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä luulen myös, että ongelma liittyy siihen, kun lapsi haluaisi osata ilmaista itseään, mutta kun puhetta ei vielä tule ja kukaan ei ymmärrä. Oma turhautunut lapseni on myös samassa iässä raapinut minua naamasta, lyönyt puulelulla silmään ja lisäksi heittelee esineitä, jos saa väärän tavaran jotain pyytäessään. Ja kokemusta on vain pojasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on hiukan kokemusta juuri tuosta pienten n. 1,5-vuotiaiden poikien väkivaltaisuudesta. Näkemäni tapaukset ovat olleet sellaisia, että toista lasta "tervehditään" lyömällä, tönimällä ja viemällä lelu toisen kädestä. Yhteistä näissä on ollut se, ettei vanhemmat ole olleet kovin aktiivisia kieltämään lastaan, vaan lasten ojentaminen on jäänyt muille. Uskon, että väkivaltainen käytös vähenee ajan myötä, mutta oleellisessa asemassa siinä on vanhempien puuttuminen asiaan. Esimerkiksi päiväkodissa tapahtuvaan lyömiseen ja lelulla päähän paukuttamiseen vanhemmat eivät välttämättä ole reagoineet lainkaan. Ilmeisesti käytös onkin tällaista toisten lasten läsnäollessa eikä kotona samaa tapahdu.

 

Mielestäni tuon ikäisen huonoon käytökseen ei myöskään tehoa se, että lässytetään "mitäs sinä nyt?" tai "ei saa lyödä", jos lasta ei viedä tilanteesta pois ja osoiteta muuten kuin sanoin, että käytös ei kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää. En siis kannata ruumiillista kurittamista, vaan esimerkiksi lapsen syliin ottamista ja viemistä kauemmaksi. Ei siinä jäädä vanhempana (tai muuna aikuisena) taivastelemaan, lyökö lapsi toisen kerran, jos mitään ei tehdä.

 

Omasta puolitoistavuotiaasta tytöstäni voin sanoa, että kiukustuneena hän saattaa viskellä esineitä, lyödä tai raapia vanhempaansa. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni täysin verrattavissa siihen, että väkivaltainen käytös ilmenee ikätovereita kohtaan. Molemmissa tilanteissa on kuitenkin perimmäinen syy varmasti sama: lapsi on turhautunut eikä osaa muuten vielä ilmaista itseään. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki sopimaton käytös kitketään ajoissa pois eikä missään nimessä lähdetä itse leikkiin mukaan, että miltä sinusta tuntuu, jos minä lyön sinua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eikö tuo ole vanhempien syyllistämistä?

 

Puhuin juuri neuvolapsykologin kanssa tästä asiasta, ja hänen mukaansa yleensä on kyseessä temperamenttikysymys. Pienet lapset opettelevat käsittelemään negatiivisia tunteitaan, ja toisilla itsehillinnän opettelu menee helpommin toisten tönimiseksi.

 

Minusta ei ole syytä lähteä syyllistämään vanhempia huonosta kasvattamisesta tai löysästä kurista. Kyllähän jokainen tietää, että mukiloivaa lasta täytyy jollain tavalla kieltää.

 

 

Mulla on hiukan kokemusta juuri tuosta pienten n. 1,5-vuotiaiden poikien väkivaltaisuudesta. Näkemäni tapaukset ovat olleet sellaisia, että toista lasta "tervehditään" lyömällä, tönimällä ja viemällä lelu toisen kädestä. Yhteistä näissä on ollut se, ettei vanhemmat ole olleet kovin aktiivisia kieltämään lastaan, vaan lasten ojentaminen on jäänyt muille. Uskon, että väkivaltainen käytös vähenee ajan myötä, mutta oleellisessa asemassa siinä on vanhempien puuttuminen asiaan. Esimerkiksi päiväkodissa tapahtuvaan lyömiseen ja lelulla päähän paukuttamiseen vanhemmat eivät välttämättä ole reagoineet lainkaan. Ilmeisesti käytös onkin tällaista toisten lasten läsnäollessa eikä kotona samaa tapahdu.

 

Mielestäni tuon ikäisen huonoon käytökseen ei myöskään tehoa se, että lässytetään "mitäs sinä nyt?" tai "ei saa lyödä", jos lasta ei viedä tilanteesta pois ja osoiteta muuten kuin sanoin, että käytös ei kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää. En siis kannata ruumiillista kurittamista, vaan esimerkiksi lapsen syliin ottamista ja viemistä kauemmaksi. Ei siinä jäädä vanhempana (tai muuna aikuisena) taivastelemaan, lyökö lapsi toisen kerran, jos mitään ei tehdä.

 

Omasta puolitoistavuotiaasta tytöstäni voin sanoa, että kiukustuneena hän saattaa viskellä esineitä, lyödä tai raapia vanhempaansa. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni täysin verrattavissa siihen, että väkivaltainen käytös ilmenee ikätovereita kohtaan. Molemmissa tilanteissa on kuitenkin perimmäinen syy varmasti sama: lapsi on turhautunut eikä osaa muuten vielä ilmaista itseään. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki sopimaton käytös kitketään ajoissa pois eikä missään nimessä lähdetä itse leikkiin mukaan, että miltä sinusta tuntuu, jos minä lyön sinua.

Edited by Jarkko U.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mä luulen myös, että ongelma liittyy siihen, kun lapsi haluaisi osata ilmaista itseään, mutta kun puhetta ei vielä tule ja kukaan ei ymmärrä. Oma turhautunut lapseni on myös samassa iässä raapinut minua naamasta, lyönyt puulelulla silmään ja lisäksi heittelee esineitä, jos saa väärän tavaran jotain pyytäessään. Ja kokemusta on vain pojasta.

 

Olen samaa mieltä. Tunteiden ilmaisu kun ei tuon ikäisiltä oikein onnistu muuta kuin sillä kaikista inhottavimmalla tavalla. Ja tietysti rajojakin täytyy kokeilla. Mitä jos teen näin? Mitäköhän siitäkin seuraisi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja me ainakin ollaan aika tiukkoja kasvattamisessa ja kieltämisessä. Ja "väkivalta" (ei vielä) kohdistu muihin lapsiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Eikö tuo ole vanhempien syyllistämistä?

 

Puhuin juuri neuvolapsykologin kanssa tästä asiasta, ja hänen mukaansa yleensä on kyseessä temperamenttikysymys. Pienet lapset opettelevat käsittelemään negatiivisia tunteitaan, ja toisilla itsehillinnän opettelu menee helpommin toisten tönimiseksi.

 

Minusta ei ole syytä lähteä syyllistämään vanhempia huonosta kasvattamisesta tai löysästä kurista. Kyllähän jokainen tietää, että mukiloivaa lasta täytyy jollain tavalla kieltää.

 

Olen kanssasi samaa mieltä noista psykologin sanoista. Mitä tämä psykologi sanoi sitten siihen, kuinka lapsen käytökseen tulisi reagoida?

 

Syyllistämistä tai ei, niin en minä ainakaan hyvällä vierestä katso, kun vanhempi antaa lapsensa pätkiä minun lastani eikä tee mitään. Minusta vastuu on siis sillä vanhemmalla - ei suinkaan sillä lapsella, joka ei vielä ymmärrä tekojensa seurausta. Ja sillä tavalla ei ainakaan opi ymmärtämään, kun hänen huonoa käytöstään ei millään tavalla rajoiteta.

 

Jäin kuitenkin vielä miettimään tuota, että mitä itsehillinnällä sitten tarkoitetaan. Jos lapsen ensimmäinen reaktio toista lasta kohtaan on, että lyödään tai tönäistään, niin mistä ihmeen kummasta ne negatiiviset tunteet ovat ehtineet syntyä, että sitä itsehillintää tarvittaisiin? Lähtökohtaisesti minusta siis ei ole normaalia, että lapsi lähestyy toisia lyömällä ja tönimällä. Sen ymmärrän paremmin, että kiukuspäissään osoitetaan tunteita väkivallalla.

 

Väännetään vielä rautalangasta: Pääsin vastikään todistamaan tilannetta, jossa 1,5-vuotias poika lähestyi samanikäistä tytärtäni. Tyttäreni seisoi keskellä lattiaa ja mietti, mihin suuntaan lähtisi. Poika tuli sanaa sanomatta, löi kaksi kertaa ja lopulta kaatoi tyttäreni. Itse en ehtinyt väliin ja pojan isä vain katsoi vierestä. Otti pojan vasta sitten, kun tyttäreni löi päänsä lattiaan ja alkoi itkemään. Totesi pojalleen sitten vain, että "katso, sinä teit tuon". Ei elettäkään, että yrittäisi jollain tavalla pyytää anteeksi tai hyvitellä.

 

Voi olla, että tämän omakohtaisen kokemuksen jälkeen suhtaudun tuon ikäisten väkivaltaisuuteen hiukan nurjasti, mutta kyllä edelleen peräänkuulutan vanhempien vastuuta tilanteen herrana. Ei lapsia kasvateta vierestä katsomalla, vaan ohjaamalla mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos vanhempi ei tätä tee ja syyllistyy siitä, kun asiasta huomauttaa, en minä voi asialle yhtään mitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en myöskään ole Naddan kanssa ihan samoilla linjoilla. Meilläkin ollut kotona tapana jokaisen lyönnin jälkeen kieltää, laittaa poika jäähylle ja jäähyn jälkeen vielä keskustella asia läpi (sen mitä nyt 1½ vuotiaan kanssa voi ts. mielestäni "miltä sinusta tuntuisi jos löisin sinua" on aika korkealentoista näin pienten kanssa). Yhtä systemaattisesti toimittiin myös pojan hoitopaikassa. Kaikesta huolimatta ongelma katosi vasta kun poika oppi puhumaan. En aio siis ottaa kontolleni tapahtunutta vaan voin hyvällä omalla tunnolla sanoa tehneeni kaikkeni. Jos joku vanhempi ei kiellä lyövää/tönivää lastaan niin ei asiasta mielestäni kannata tehdä kovin laajaa yleistystä. Oman kokemukseni mukaan kuitenkin suurin osa vanhemmista yrittää kitkeä lastensa väkivaltaisuutta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ En ole mitään yleistämässäkään, mutta ei siihenkään suuntaan kannata tehdä yleistystä, että jokainen vanhempi tajuaa kieltää väkivaltaisen käyttäytymisen. Ei valitettavasti tajua. Suurin osa varmasti on niitä kunnollisia ja lapsen kehityskaarta tajuavia vanhempia, mutta sitten on myös näitä, jotka eivät usko omasta pikku kultaenkelistään mitään pahaa, vaikka omin silmin näkevät tai ainakaan heillä ei ole eväitä kasvattaa lasta oikein.

 

Osa väkivaltaisuudesta voi siis kuulua ihan normaalina lapsen kehitykseen, mutta ei siltikään asiaa pidä jättää sikseen. Siihen kehitykseen nimittäin kuuluu vanhemman asettamat rajat. On sitten myös sellaista väkivaltaisuutta, joka ei ole enää normaalia ja se voi juontua esimerkiksi siitä, etteivät vanhemmat ole nimenomaan niitä rajoja asettaneet.

Share this post


Link to post
Share on other sites
ts. mielestäni "miltä sinusta tuntuisi jos löisin sinua" on aika korkealentoista näin pienten kanssa).

 

Viittaatko tällä pätkällä tähän esittämääni lauseeseen? Vai ymmärsinkö väärin?

 

eikä missään nimessä lähdetä itse leikkiin mukaan, että miltä sinusta tuntuu, jos minä lyön sinua.

 

En siis kehottanut toimimaan 1,5-vuotiaan kanssa tällä tavalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ystävälläni on tyttö, joka alle kaksivuotiaana piti tapanaan töniä muita lapsia. Ihan tyhjästä, ilman syytä. Tytön äiti oli (on) todella tarkka siitä, että tyttöä nuhdeltiin aina ja tytön piti pyytää tekoaan anteeksi. Ainakin kerran jouduin todistamaan tilannetta, jossa tönimisen kohteeksi joutuneen lapsen äiti veti herneet nenään ja poistui lapsineen niin ripeästi tilanteesta, ettei tönijälle äiteineen jäänyt tilaisuutta käsitellä tilannetta tai pyytää anteeksi. Eli voi sitä olla syytä sysissä niinkuin sepissäkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Itse asiassa meillä tuo tilanne jatkui niin, että minä selitin pojalle tilanteen ja pyysin pyytämään anteeksi (= silittämään tyttäreni jalkaa/kättä). No, poika kouraisi tytärtäni polvesta eikä isä edelleenkään tehnyt mitään. Iän piikkiinhän pojalla pitkälti tuo käytös menee, mutta kyllä siinä isälläkin kasvattajana on vastuunsa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Olen kanssasi samaa mieltä noista psykologin sanoista. Mitä tämä psykologi sanoi sitten siihen, kuinka lapsen käytökseen tulisi reagoida?

 

Ottamalla esimerkiksi lyömäaseena käytetty lelu pois tai viemällä lapsi pois tilanteesta. Tai ohjaamalla lapsi mielenkiinto muihin asioihin, jos kyseessä on kielteisien tunteiden käsittely (esimerkiksi, ei saa ottaa kaupasta mitä haluaa). Varoitti kuitenkin ylireagoinnista, sillä lapsilla nämä asiat tulee ja menee hyvin nopeasti.

 

Lainaus:

Syyllistämistä tai ei, niin en minä ainakaan hyvällä vierestä katso, kun vanhempi antaa lapsensa pätkiä minun lastani eikä tee mitään.

 

Jep. Tiedän kyllä miten ikävältä tuntuu sekin, jos isompi lapsi esimerkiksi tönii omaa puolet nuorempaa, ja äiti tai isä kieltää laiskasti: "Älähän nyt viitsi Elmeri kulta..."

 

Lainaus:

Minusta vastuu on siis sillä vanhemmalla - ei suinkaan sillä lapsella, joka ei vielä ymmärrä tekojensa seurausta. Ja sillä tavalla ei ainakaan opi ymmärtämään, kun hänen huonoa käytöstään ei millään tavalla rajoiteta.

 

Toki rajoittaa täytyy. Mutta minusta -- kun kyseessä on lapsen tapa käsitellä negatiivisia tunteita -- ei taaperoiden aggressiivinen käytös ole lapsen eikä vanhemman vika. Se on vain kehityksessä tapahtuva oikku, josta vanhemman avulla lapsen on kasvettava ulos.

 

Lainaus:

Jäin kuitenkin vielä miettimään tuota, että mitä itsehillinnällä sitten tarkoitetaan. Jos lapsen ensimmäinen reaktio toista lasta kohtaan on, että lyödään tai tönäistään, niin mistä ihmeen kummasta ne negatiiviset tunteet ovat ehtineet syntyä, että sitä itsehillintää tarvittaisiin? Lähtökohtaisesti minusta siis ei ole normaalia, että lapsi lähestyy toisia lyömällä ja tönimällä. Sen ymmärrän paremmin, että kiukuspäissään osoitetaan tunteita väkivallalla.

 

Tämä on nyt ammittalaiselta vahvistettua tietoa: pienten lasten toisiin kohdistuva aggressiivinen käytös on nimenomaan perin normaali lasten kehitysvaihe. Itseen kohdistuvaa väkivaltaa ammattilaiset pitävät itseasiassa huolestuttavampana.

 

Lainaus:

Väännetään vielä rautalangasta: Pääsin vastikään todistamaan tilannetta, jossa 1,5-vuotias poika lähestyi samanikäistä tytärtäni. Tyttäreni seisoi keskellä lattiaa ja mietti, mihin suuntaan lähtisi. Poika tuli sanaa sanomatta, löi kaksi kertaa ja lopulta kaatoi tyttäreni. Itse en ehtinyt väliin ja pojan isä vain katsoi vierestä. Otti pojan vasta sitten, kun tyttäreni löi päänsä lattiaan ja alkoi itkemään. Totesi pojalleen sitten vain, että "katso, sinä teit tuon". Ei elettäkään, että yrittäisi jollain tavalla pyytää anteeksi tai hyvitellä.

 

"Anteeksi" kun ei valitettavasti kuulu vielä tuon ikäisten käsitevarastoon. Mutta voisihan sitä tietysti opetella. Tosin enemmän anteeksi pyytäminen olisi sitä, että isä pyytää sinulta ja tyttäreltäsi anteeksi tapahtunutta.

 

Lainaus:

Voi olla, että tämän omakohtaisen kokemuksen jälkeen suhtaudun tuon ikäisten väkivaltaisuuteen hiukan nurjasti, mutta kyllä edelleen peräänkuulutan vanhempien vastuuta tilanteen herrana. Ei lapsia kasvateta vierestä katsomalla, vaan ohjaamalla mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos vanhempi ei tätä tee ja syyllistyy siitä, kun asiasta huomauttaa, en minä voi asialle yhtään mitään.

 

Edelleen väitän itse, että kun kyseessä on kehitysvaihe, ei sitä vanhempi pysty sitä kontrolloimaan. Kieltää täytyy, mutta siitä huolimatta monet taaperot ovat hyvin aggressiivia muita lapsia kohtaan, valitettavasti.

Edited by Jarkko U.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Voi olla, että puhutaan samasta asiasta ja ollaan samaa mieltä, mutta hiukan eri näkökannoilla. ;)

 

Jos jostain saat tietoosi, mistä tuo aggressiivisuus tai sen normaalius oikein johtuu, niin mielelläni kuulisin lisääkin. :) Mulle kun ei riitä selitykseksi pelkästään se, että se on normaalia. :rolleyes: Eli siis että mitä muuta se aggressiivinen lähestyminen on kuin itsehillinnän puutetta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lapsi alkaa toisella ikävuodella usein matkia leikeissään vanhempiaan tai muita lapsia. Hän ei vielä jaksa keskittyä leikkiin kauan yhtäjaksoisesti. Hän nauttii toisten lasten seurasta, mutta voi tutustua toisiin leikkijöihin kuten elottomiin leluihin: tökkiä, töniä ja repiä.

 

Yhteiselämän pelisääntöjä pitää opetella vähitellen. Vanhemman kannattaa olla kaverusten kahnauksissa rauhallinen ja määrätietoinen ja muistaa, ettei lapsi ole paha tai tuhma. Itsekeskeisyys kuuluu tähän ikävaiheeseen, ja lapsen on vielä vaikea ymmärtää erilaisia syy–seuraussuhteita.

 

Kädestä napattu lelu palautetaan sen oikealle omistajalle ja lapselle selitetään, ettei toisen kädestä saa ottaa. Näin lapsi vähitellen oppii ottamaan huomioon myös muiden toiveita, tarpeita ja tunteita. Lohduttomaan protestointi-itkuun auttaa usein syli ja huomion suuntaaminen uuteen kiinnostavaan leluun.

 

Lähde: http://vanhemmat.mll.fi/index.php?dir=

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Joo, tiedän. En ehkä osaa selittää, mitä haen takaa... Haluaisin siis kuulla, jos joku on mennyt aiheessa hiukan syvemmälle tutkimaan sitä, miksi toiset ovat aggressiivisempia ja miksi ylipäätään käytös ilmenee nimenomaan aggressiivisena. Ja sitten myöhemmin: oppiiko lapsi kasvaessaan ehkä itsekin pois väkivaltaisuudesta vai onko aikuisen ohjaus ehdotonta. Ehkä hakkaan päätäni seinään, mutta minua ei tyydytä nyt kasvatusoppaiden vastaukset.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mutta eikö tästä voida päästä takaisin ainakin siihen teoriaan, että ne joilla puhe ei ole vielä kovin kehittynyttä, saattavat olla aggressiivisempia kuin ne, jotka pystyvät jo ilmaisemaan itseään puhumalla, eivätkä siis joudu kokemaan lukemattomia turhautumistilanteita päivittäin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Monella on just tuo, että turhautuneisuus (esim. kun ei osaa vielä ilmaista itseään) ilmenee väkivaltaisuutena, ja usein sit meneekin ohi 'itestään' kun puhe kehittyy. Mutta varmasti on tärkeää se aikuisen reagointi, eli ei sitä toisten tönimistä/lyömistä todellakaan sovi vaan passiivisena tuijottaa vieressä, vaan asiaan on puututtava. Tietysti ikään sopivin keinoin, mutta niin että lapsi huomaa ettei sellaista toimintaa hyväksytä. Ei kai kukaan vanhempi sitäkään katso vierestä, jos lapsi menee vaikka koskemaan kuumaan uuninluukkuun, vaan pitäähän se opettaa että ei voi niin tehdä, siinä sattuu.

 

Yksilöllistähän se on, kuinka voimakkaana lapselle tuollainen kausi tulee tai tuleeko lainkaan. Ja on varmaan sinänsä ihan normaali kehitysvaihe. Eipä siinä vanhemmat muuta voi kun hellästi ohjata lasta oikeaan suuntaan. Oon myös kuullu sellasen, että lapsen harmistusta voi koittaa pukea sanoiksi, esim. 'sinua nyt harmittaa, kun Eino otti tuon traktorin, mutta et silti voi ottaa sitä kädestä. Ota tästä toinen traktori ja ajatte yhdessä, kohta voidaan vaihtaa!'

 

Ja tuosta, että 'puolitoistavuotiaan sanavarastoon ei kuulu sana anteeksi'.. Lapsethan ovat jo hyvin pienestä kovia matkimaan ja oikein imevät itseensä aikuisten käyttäytymismalleja. Esim. meidän 11kk on jo pitkään syötyään nyökytellyt kiitokseksi, nykyään jo yrittää toistaakin 'kiitti' vaikka eihän se läheskään siltä kuulosta mutta hyvin tietää että tähän tilanteeseen kuuluu tämmöinen juttu. Samaten matkii puhelimessa puhumista, ja kun näki mun kerran avaavan sellaisen pistorasian suojan avaimella, niin myöhemmin meni tuon avaimen nähdessään ronklaamaan sillä pistorasiaa. Tällä kaikella yritän sanoa, että en pitäisi yhtään ihmeellisenä, jos puolitoistavuotias osaisi lyönnin tai tönäisyn jälkeen halata tai vaikka silittää kaveria jalasta anteeksipyynnöksi. Eipä niitä syy-ja seuraussuhteita tietysti tuossa iässä kovin hyvin hahmoteta, mutta vanhempien tehtävä on opettaa pikku hiljaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ja tuosta, että 'puolitoistavuotiaan sanavarastoon ei kuulu sana anteeksi'.. Lapsethan ovat jo hyvin pienestä kovia matkimaan ja oikein imevät itseensä aikuisten käyttäytymismalleja. Esim. meidän 11kk on jo pitkään syötyään nyökytellyt kiitokseksi, nykyään jo yrittää toistaakin 'kiitti' vaikka eihän se läheskään siltä kuulosta mutta hyvin tietää että tähän tilanteeseen kuuluu tämmöinen juttu. Samaten matkii puhelimessa puhumista, ja kun näki mun kerran avaavan sellaisen pistorasian suojan avaimella, niin myöhemmin meni tuon avaimen nähdessään ronklaamaan sillä pistorasiaa. Tällä kaikella yritän sanoa, että en pitäisi yhtään ihmeellisenä, jos puolitoistavuotias osaisi lyönnin tai tönäisyn jälkeen halata tai vaikka silittää kaveria jalasta anteeksipyynnöksi. Eipä niitä syy-ja seuraussuhteita tietysti tuossa iässä kovin hyvin hahmoteta, mutta vanhempien tehtävä on opettaa pikku hiljaa.

 

Toki-toki.

 

Tarkoitin pikemmiten että "anteeksi" on hyvin vaikea käsite, jota puolitoistavuotias ei pysty ymmärtämään. Sanan voi toistaa niinkuin minkä tahansa sanan, mutta se on toinen asia, että lapsi todella ymmärtäisi "miltä toisesta tuntuu" ja että "ikävää tekoa on syytä pahoitella toiselta". Tällainen moraalikehitys on jo hyvin korkealentoista ja se ei kuulu 1,5 vuotiaan kehitykseen. Tätä siis tarkoitin. En sitä osaako lapsi toistaa sanan "anteeksi". Tietysti on hyvä tapakasvattaa ja näyttää suuntaviivoja, enkä kiellä etteikö olisi hyvä asia opettaa lasta pyytämään "anteeksi", vaikkei lapsi ymmärtäisi, mitä on tekemässä.

Edited by Jarkko U.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Useimmat tapakasvatukseen liittyvät asiat tuntuvat painuvan mieleen, mitä aiemmin ne aloitetaan hurjalla toistomäärällä, vaikka lapsi ei alussa tajuakaan mistä on kyse. Ja ainakin meitä vanhempina jaksaa hämmästyttää myös se, että kuinka paljon lapsi oppii "mallista", vaikka emme jotain asiaa olisikaan järjestelmällisesti opettaneet. Eli vanhempien on todellakin syytä tarkkailla myös omaa käytöstään (ja sanavarastoaan!).

Share this post


Link to post
Share on other sites
Jos jostain saat tietoosi, mistä tuo aggressiivisuus tai sen normaalius oikein johtuu, niin mielelläni kuulisin lisääkin.

 

Normaalin ja epänormaalin aggressivisen kehityksen raja menee siinä mennäänkö pitkällä aikavälillä parempaan suuntaan. Jos taaperon aggressiivinen käytös vain pahenee puolenvuoden sisällä, voidaan ajatella, että kyseessä on huolestuttava kehitys. Huolestuttavaa on myös se, ettei lapsi pysty laisinkaan leikkimään muiden lasten kanssa kehitystason edellyttämällä tavalla.

 

Mistä sitten aggressiivisuus johtuu? Pienten lasten täytyy opetella käsittelemään negatiivisia tunteitaan. Kyse on joltain osin tempperamenttikysymyksestä. Se miksi toiset eivät lyö, johtuu siitä, että he ovat luonteeltaan rauhallisempia --- tai ehkäpä he huutavat ja riehuvat enemmän mielipahaansa ja käyttävät toisenlaisia keinoja mielipahan purkamiseen. Voisi siis ajatella, että "nyrkkisankarit" ovat enemmän kineettisiä perusluonteeltaan.

 

Ja vanhempien vastuusta vielä. Tietysti vanhempien täytyy opettaa moraalisääntöjä lapselleen. Pitää siis yllä kuria ja kieltää väkivaltainen käytös toisia kohtaan. Mutta tästä huolimatta monilla pienillä lapsilla on taipumus mätkäistä kaveria lapiolla. Kokemuksesta voin sanoa, että kuri ja rajat eivät näissä tapauksissa pure.

Share this post


Link to post
Share on other sites
^ Useimmat tapakasvatukseen liittyvät asiat tuntuvat painuvan mieleen, mitä aiemmin ne aloitetaan hurjalla toistomäärällä, vaikka lapsi ei alussa tajuakaan mistä on kyse. Ja ainakin meitä vanhempina jaksaa hämmästyttää myös se, että kuinka paljon lapsi oppii "mallista", vaikka emme jotain asiaa olisikaan järjestelmällisesti opettaneet. Eli vanhempien on todellakin syytä tarkkailla myös omaa käytöstään (ja sanavarastoaan!).

 

Tämä on kyllä ihan totta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now