Taaperoiden väkivaltaisuudesta?

[onion]

-- Tietysti on hyvä tapakasvattaa ja näyttää suuntaviivoja, enkä kiellä etteikö olisi hyvä asia opettaa lasta pyytämään "anteeksi", vaikkei lapsi ymmärtäisi, mitä on tekemässä.

 

Samaa mieltä siis ollaan! Mä käsitin ensin tuon 'ei kuulu sanavarastoon' -kommentin vähän niin, että 'ihan turha noin pienelle on opettaa anteeksipyytämistä, kun ei se kuitenkaan ymmärrä', mutta onneksi et tarkoittanutkaan asiaa niin. Totta tietenkin että ovat pienelle monimutkaisia asioita sisäistää, mutta tosiaan mallin kautta ensin opitaan miten jossain tilanteessa pitäisi toimia, ja myöhemmin onkin sitten helpompi kasvattaa myös sitä ymmärryspuolta, kun aina on toimittu samalla tavalla johdonmukaisesti. Voi olla hankalampi jos on jonkun 4-vuotiaan mätkintää seurannut sivusta monta vuotta tekemättä asialle mitään, ja sitten yks kaunis päivä alkaa selittämään että 'kuule Pasi, nyt puhutaan siitä mikä on väärin ja mikä ei, kun taidat olla jo tarpeeksi vanha ymmärtämään..' Siis näin kärjistettynä.

[Jarkko U.]

Samaa mieltä siis ollaan! Mä käsitin ensin tuon 'ei kuulu sanavarastoon' -kommentin vähän niin, että 'ihan turha noin pienelle on opettaa anteeksipyytämistä, kun ei se kuitenkaan ymmärrä', mutta onneksi et tarkoittanutkaan asiaa niin. Totta tietenkin että ovat pienelle monimutkaisia asioita sisäistää, mutta tosiaan mallin kautta ensin opitaan miten jossain tilanteessa pitäisi toimia, ja myöhemmin onkin sitten helpompi kasvattaa myös sitä ymmärryspuolta, kun aina on toimittu samalla tavalla johdonmukaisesti. Voi olla hankalampi jos on jonkun 4-vuotiaan mätkintää seurannut sivusta monta vuotta tekemättä asialle mitään, ja sitten yks kaunis päivä alkaa selittämään että 'kuule Pasi, nyt puhutaan siitä mikä on väärin ja mikä ei, kun taidat olla jo tarpeeksi vanha ymmärtämään..' Siis näin kärjistettynä.

 

Teen tunnustuksen. En ole vielä kertaakaan laittanut poikaa pyytämään anteeksi lapsilta, joita hän on huitaissut. Tähän on oikeastaan käytännön syy. Pidän nimittäin tapakasvatusta tärkeämpänä sitä, että poika ymmärtäisi väkivaltaisen käytöksen olevan väärin. Anteeksi-opettelu kun ei tuon ikäiselle avaa sitä "tämä on väärin" puolta laisinkaan... Eli meillä mennään perinteisellä "ei saa" ja "on tuhmaa" -linjalla. Ja tietysti "lyömäaseet" lähtevät takavarikkoon.

[Milenka]

^Tossa on vinha perä. Lapseni välillä kuvitteli, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan perään sanoo anteeksi... Onneksi se kausi oli melko lyhyt. Ja siis nimenomaan sanoo anteeksi, ei sinänsä kadu ja pyydä anteeksi.

[onion]

Joo, oikeastaan mäkin pohjimmiltaan tarkoitin juuri tuota, että tilanteeseen ylipäätänsä reagoidaan ja osoitetaan lapselle että toimintaa ei hyväksytä. Eli just nuo takavarikoinnit ja tilanteesta pois vieminen pienemmillä ja sit iän ja järjen lisääntyessä myös anteekspyyntö. Juu helpostihan siinä käy noinkin että lapsi luulee et kaikkee voi tehdä kun sanoo sit vaan taikasanan.

[Kumisaapas]

Kirjassa "Alle kouluikäisen maailma" (Pirkko Jarasto, Nina Sinervo 1997) käsitellään myös tätä aihetta. "Lasten yhdessoloa vaikeuttaa se, että lapsi kohtelee toista lasta esineenä. Kadulla, kaupassa, missä vain hän voi heti tönäistä tapaamansa kaverin kumoon. Tämä on hänen tapansa lähestyä, herättää toisen huomio, tutustua ja joa kuulostella, millainen ääni tuosta toisesta mahtaakaan lähteä. Lapsi tarvitsee asiallista ohjausta ja aikuisen mallia, ei paheksuvaa moittivaa kauhistelua." Kannattaa lukaista!

 

Minusta on muutenkin aika huolestuttavaa jos jo taaperoiässä joku lapsi leimataan väkivaltaiseksi. Taaperoikäinen vasta opettelee kuinka maailma toimii ja kuinka toisten ihmisten kanssa tullaan toimeen.

 

(En ehtinyt lukea koko ketjua läpi, joten jos tämä on mainittu jo, pahoittelen )

[Nadda]

^ Niin, mulla kans särähti aiheen otsikossa korvaan tuo väkivaltaisuus. Mutta kaiketi kyse on kuitenkin siitä, koska väkivaltaa on toisen vahingoittaminen fyysisesti (tai henkisesti).

[Citronella]

Meidän poika 1v 9kk on usein tönimisen ja lyömisen kohteena, kun on aika pienikokoinen ikäisekseen eikä puolustaudu. Mies on sitä mieltä, että poika pitäisi opettaa puolustamaan itseään ts. saa lyödä takaisin jos toinenkin lyö. Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että pahaa ei kosteta pahalla ja tuollainen on aina ja joka tilanteessa kiellettyä. Eihän noin pieni lapsi voi ymmärtää miksi toisessa tilanteessa ei saa lyödä ja seuraavassa saakin. Mä olen iloinen siitä, että meidän poika ei lyömistä ja tuuppimista ainakaan toistaiseksi ole tehnyt enkä todellakaan halua sitä hänelle opetettavan.

 

Siihen mä en usko, että aggressiivisuus tai yleensä lyöminen ja tuuppiminen olisi vain kasvatuskysymys. Mun kaverin poika on usein tönimässä ja lyömässä ja hänen vanhempansa kyllä tarttuvat tuollaiseen käytökseen ihan välittömästi ja vievät pois tilanteesta anteeksipyynnön kera. Äiti on ihan neuvoton miten saisi pojan lopettamaan ikävän käytöksen. Varmasti tuossa on enemmän kyse juuri temperamentista ja ehkä juuri puhetaidostakin. Meidän poika ainakin on rauhallista ja harkitsevaa sorttia muutenkin. Toki mulle kiukuttelee välillä.

Edited August 15, 2008 by Citronella

[Guest Vieras_Macilla_*]

Meidän neiti täyttää kuunlopussa vuoden ja on nyt aloittanut tavaroiiden paiskomisen ja lyömisen. Hän tekee sitä selvästi tutustuakseen ja kokeillakseen miten me reagoimme, miten kissat ja koira reagoi.

 

Tällä hetkellä mulla on mustahuuli, kun neiti löi mua kännykällä. Kun älähtää kivusta (ihan luonnostaan ja aidosti) tyttö purskahtaa itkuun, mutta kohta saattaa kokeilla taas.

 

Musta toi kuuluu kehitykseen samoin kun toisilla muksuilla pureminen...

 

Mutta tottakai siihen pitää puuttua sillatavoin, kun lapsen kehitysvaihe antaa myöten. Mä käännän nykyään selän ja rupean muihin hommiin, yritän jopa vähentää kivun näyttämistä, ettei siitä tule syy. Kun teolla ei ole seurausta se loppuu. Ainakin koiralla.

Katsotaan sitten miten pelisäännöt muuttuu, kun typy vanhenee.

[-SJ-]

Meidän 2v4kk esikoinen on välillä aika väkivaltainen pikkusiskoaan (pian 10kk) kohtaan. Välillä myös vanhempiaan kohtaan (vaipanvaihdon yhteydessä potkii vaikka kielletään jne). Ollaan opetettu tuo anteeksi-pyytäminen, mutta tuntuu, että hälle se on tosiaan vain taikasana, jolla pääsee tilanteesta pois..

 

Ollaan yritetty selittää, että toisia ei saa lyödä/töniä/potkia/heitellä tavaroilla/jne, ja aina moisen teon jlk sanotaan, että pitää pyytää anteeksi. Ja vielä silitetään ja puhalletaan jos on sattunut.

 

Täytyy kyllä sanoa, että tuo pikkusiskoon kohdistunut väkivalta on aika pitkälti mustasukkaisuuden syytä - ja uskon, että vanhempiin puretaan myös mustasukkaisuutta. Muiden lasten kanssa ei tuollaista käytöstä ole satunnaisia tilanteita lukuunottamatta tapahtunut..

 

Ja vielä lisäys: Tuosta puhumisesta: Poika ymmärtää ja on ruvennut paljon puhumaankin, mikä on aika hyvä turhautumisen purkautumiskeino - mutta kun pikkusisko ei ymmärrä, kun sille sanoo, ettei saa tulla rikkomaan junarataa..

[Jarkko U.]

Tässä linkki aihetta käsittelevään juttuun:

 

http://www.vau.fi/templates/Article____83193.aspx

[dasta]

Mun mielestäni väkivaltaisuuden muodot on pyrittävä kitkemään pois heti kun niitä alkaa ilmestyä. Vaikka lapsi ei osaakaan puhua hän ymmärtää kyllä puhuttua kieltä varsin hyvin, kun asia selitetään tarpeeksi yksinkertaisesti. Meillä, kun tytöt pienenä yrittivät lyödä tai purra asiaan puututtiin heti ja joka ikinen kerta, selittämällä, torumalla ja taas selittämällä.

[Adelita]

Omalla pojallani alkoi esiintyä väkivaltaista käytöstä n.1,5-vuoden iässä. Hän puri meitä vanhempia sekä siskoaan täällä kotona, mutta myös toisia lapsia päiväkodissa. Tutti suussa esti häntä yleensä tekemästi pahempia jälkiä, mutta aika monta kipeää haukkaisua sain minäkin osakseni (selkä, vatsa, reidet). Päiväkodissa keskusteltiin asiasta ja otin itsekin selvää puremisesta, joten ihan kauheasti ei miehen kanssa huolestuttu asiasta. Kyseessä on tosiaan "normaali" kehitysvaihe, kun lapsi ei osaa ilmaista itseään sanallisesti, ei tule ymmärretyksi ja siksi turhautuu. Tunteet saattavat myös jyllätä ristiriitaisena (on yhtä aikaa riemukkaan riehakas ja hieman levoton, epävarma ja ärtynytkin olo), joten lapsi ei osaa reagoida muuten kuin upottamalla ne pienet hampaannysänsä toisen käsivarteen.

 

Pureminen on onneksi nyt jäänyt, kun poika on pian 2-vuotias. Sen sijaan hän on edelleen leikeissään varsin raju ja dominoiva. Toisilta viedään lelut käsistä yhtään epäröimättä, painiminen siskon tai päiväkotikavereiden kanssa maistuu ja toisia mennään innoissaan jopa tönimään tai repimään hihasta. Tämäkin on sitä normaalia tunteidensäätelyn kehitystä ja loppunee aikanaan. Vaikka poika osaa jo puhua varsin paljon 2-vuotiaaksi (4- ja jopa 5-sanan lauseita + laaja sanavarasto), ei tällä seikalla tunnu olevan vaikutusta väkivaltaisen käyttäytymisen esiintymiseen. Taustalla vaikuttaa toki myös temperamentti. Poika on varsin itsepäinen, voimakas ja tulinen luonne.

 

Heti alusta asti puutuimme puremiseen kieltämällä ("Ei saa purra!") ja otimme pojan kauemmas. Päiväkodissa alkoivat myös anteeksipyyntöharjoitukset (halaaminen), mutta vasta nyt anteeksipyytämisessä tuntuu olevan pientä ja oikeaa katumustakin mukana (pojan ilme on usein aika häpeilevä). Välillä toki saa kotona käskeä kovastikin poikaa pyytämään anteeksi. Yritämme miehen kanssa selittää samalla, että "Siskoon sattui/tuli pipi/paha mieli, kun teit.../tönäisit/veit lelun... jne.") Kaikkeen tönimiseen puutumme heti ja rankkaan painimiseen menemme myös väliin heti, kun sisko alkaa vääntää itkua, useimmiten jo aikaisemmin. Ankarin rangaistus on jäähy eli pari minuuttia yksin pinnasängyssä. Siellä aikansa "mietittyään" pojalle selitetään vielä kerran jäähyn syy ja käsketään pyytämään anteeksi. Yleensä pinniksestä poistuukin katuva ja nöyrä sekä selkeästi rauhoittunut pikkumies. (Kunnes kohta taas...)

 

Olen sitä mieltä, että vanhempien tulee hyväksyä se tosiasia, että lapsen kehitykseen kuuluu myös väkivaltainen käytös. Pieni ei ymmärrä tekonsa vääryyttä, eikä osaa säädellä tunteitaan. Silti vanhempien/lastenhoitajien on hyvä ohjata lasta alusta asti käyttäytymään toisin ja kertoa lapselle, että töniminen/lyöminen jne. on väärin ja toiseen tulee pipi. Ajan kuluessa lapsi alkaa kyllä sisäistää asiaa, varsinkin kun puhetaito kehittyy. Ja lapsi oppii vanhemmiltaan. Jos vanhemmat eivät välitä puuttua asioihin ja antavat lapsen tehdä mitä vain, niin minkälainen viesti siitä tosiaan lähtee lapselle?

 

Itse häpesimme mieheni kanssa aluksi pojan käytöstä ja ajattelimme, että "Mitähän muitten lasten vanhemmat meistä oikein ajattelee? Pitääköhän ne meitä ihan kamalina vanhempina, jotka antaa lastensa tehdä mitä vaan? Leimataankohan meidän poika häiriköksi?" Jne. Varmaan jotkut ovat noin ajatelleetkin, mutta itse onneksi otimme asioista selvää ja rauhoituimme. Pojasta kasvaa varmasti aikuisten ohjauksella ja oman iän sekä järjen karttuessa ihan "normaali" nuori mies!

 

Ja väkivaltaisuuden täytyy osaksi olla biologinen/sukupuolittunut juttu, sillä tytöltä tällainen käytös puuttuu lähes täysin. Toisaalta... Hän on temperamentiltaan rauhallisempi ja tasaisempi luonne. Ehkä, jos tulisuutta olisi enemmän, saattaisi neitikin töniä enemmän?...

[Coordinator]

Meidän poika (1 v 9 kk) on alkanut töniä muita lapsia. Esim. päiväkotiin aamulla mennessään saattaa tuupata kaveria, joka tulee iloisena tervehtimään. Tänäkin aamuna, kun niin kävi, poika vain hymyili mulle kun polvistuin lattialle selittämään, että niin ei tehdä. Mietiskelen tilannetta paljon; erityisesti sitä, mitä voisimme tehdä. Todennäköisesti tapa menee ohi sen suuremmitta ongelmitta, mutta heti kuitenkin vähän huolestuin.

 

Hankala vielä tietää, kuinka poika yleensä muita lapsia kohtelee, kun on ainokainen ja tapaa suht harvoin ikäisiään muualla kuin pk:ssa.

[Tiitiäinen]

Mä taas uskon että enemmän kuin sukupuoleen, tämä on nimenomaan tempperamenttiin liittyvä asia. Meillä purija ja tukasta vetäjä on yhdeksän kertaa kymmenestä tyttö useammin kuin poika. Selvästi tyttö on tempperamenttisempi tapaus ihan kaikessa, ollut syntymästään saakka. Ja puolitoistavuotiasta on opetettu kyllä silittämään anteeksipyynnöksi, puhaltamaan ja halaamaan. Ja tietysti kielletään ja nostetaan tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti ja selitetään, että toista sattuu. Kyllä meillä ainakin on kaksosten välillä huomattavissa jo selkeää empatian kykyä, tosin yleensä tilanteessa, jossa itse ei ole aiheuttanut toiselle pipiä tai pahaa mieltä.

[Guest miau]

Meidän pojasta on tullut aika väkivaltainen, ei suinkaan ikätovereitaan vaan vanhempiaan kohtaan! Poika puree, lyö, repii hiuksista ihan jatkuvasti. Ja vaikka häntä kieltää ja komentaa, ei sillä ole mitään vaikutusta. Ei auta asiallisen tiukka äänensävy, ei kurkkusuorana huutaminen. Meille syntyi kuun alussa uusi vauva, mutta tätä väkivaltaisuutta oli jo ennen pikkusisaruksen tuloa. Toki vauvan tulo ei ole tilannnetta ainakaan helpottanut... Vauvaakin poika yrittää välillä muksaista, mutta enenmmän tämä väkivaltaisuus kuitenkin tällä hetkellä kohdistuu meihin vanhempiin. Myös isovanhempiaan vällä läpsii naammaan, sieppaa silmälasit silmiltä tms.

[Anis]

Meilläkin poika puree ja lyö. Millähän sen sais kitkettyä pois kun ei usko mitään mitä sille sanoo. Sitten se heittelee tavaroita ja paiskoo lattialle, seiniin ja jopa tv on saanut osansa. Tuntuu niin hullulta kieltää toista kun se ei ota kuuleviin korviinsa ja ollaan otettu jäähykäytäntö mutta sekään ei näytä toimivan kun jäähyltä päästään niin silloin tehdään samat pahat uudestaan. Ja poika on vaan 1 v 3 kk eli ei vielä pitäis noin kovana uhmakaan olla.. Tosin tiedä häntä, ainakin on kova meno päällä. Ja tänään kun hain pojan tarhasta niin se huusi 45 minsaa yhteen mittaan kun suuttu jostain.

[Putku]

Lasten kanssa työskentelevä ystäväni neuvoi ottamaan jäähypenkin käyttöön poikani ollessa 1v3kk.

Poika oli siis aivan mahdoton; puri, repi, hakkasi, kiipeili..

Eikä järkipuhe auttanut ollenkaan.

 

No, laiton sitten pienen punaisen penkin eteiseen ja vein pojan sen luo. Selitin mikä se on ja miksi se on. Pojalla tuolloin ikää n.1v4kk/5kk.

 

En sitten tiedä auttoiko se, vai mikä tuli mutta enää ei tarvitse kuin kerran sanoa, selitttää ja muistuttaa tuosta penkistä ja poika jättää riehumisen siihen pisteeseen. Kerran on siis sinne joutunut kököttämään ja sitten on asia selvitetty.

 

Voipi olla, että nyt tämä toimii, tiedä tuosta jatkosta sitten kun kunnon uhma alkaa..

[miisukka]

Meilla asuu reilun kahden vuoden ikainen taapero, joka alkoi muutama kuukausi sitten lyomaan kiukuspaissaan minua, mutta tama kausi on nyt paapiirteissaan ohi. Nyt raivo on kuitenkin kohdistunut toisiin taaperoihin. Me kaydaan paljon erilaisissa kerhoissa ja mua on alkanut jo vahan kammoksuttaa menna niihin, kun poika ihan satavarmasti ainakin tuuppii muutaman kerran, ja huonoina paivina, kuten tanaan, myos lyo ja suorastaan hakkaa toisia. Menen toki valiin, kiellan tiukasti, selitan etta toiseen sattuu, kasken pyytamaan anteeksi (=antamaan halin), mutta silti kaytos vain jatkuu. Siis mita talle oikein voi tehda? Meilla on suvussa muutamia ihmisia, joiden elama on valitettavasti mennyt etupaassa alamakea, ja kuulemma olivat aivan samanlaisia lapsina, joten siksi olen tasta kaytoksesta viela enemman huolissani kuin ehka olisi tarpeenkaan... Tuntuu vaan silta, etta minun olisi saatava tama vakivaltaisuus kitkettya pois heti alkuunsa ja saada turhaantuminen suunnattua johonkin muuhun, mutta en tieda miten sen tekisin. Puheen oppimisessa menee kaksikielisella pojalla varmaan viela ainakin vuosi, jos ei enemman.

[Adelita]

Siis mita talle oikein voi tehda? Meilla on suvussa muutamia ihmisia, joiden elama on valitettavasti mennyt etupaassa alamakea, ja kuulemma olivat aivan samanlaisia lapsina, joten siksi olen tasta kaytoksesta viela enemman huolissani kuin ehka olisi tarpeenkaan...

 

Valitettavan usein ns. hankala lapsi (ts. temperamenttinen lapsi, jolla on vaikeuksia hallita ja hillitä ristiriitaisia tunteitaan, kiukkua ja turhautumista taaperoiässä) leimataan loppuelämäkseen "hankalaksi ja vaikeaksi ihmiseksi", jopa "väkivaltaiseksi ihmiseksi". Kun tuota sitten lapselle hoetaan aina aikuisikään asti, niin ei ihmekään, että ihminen uskoo siihen itsekin ja käyttäytyy ympäristön odotusten mukaisesti, eikä hänen itsetuntonsa ole varmasti kummoinenkaan. Elämän alamäki on siis alkanut lähimmäisten ihmisten ansiosta ja jo lapsena.

 

Pointtini on siis se, että poikasi elämä ei tule menemään alamäkeä, jos hän kiukustaan ja taaperoiän väkivaltaisuudestaan huolimatta kokee olevansa hyvä ihminen, arvokas ja rakastettu. Tuolle väkivaltaisuudelle ei voi tässä iässä kai tehdä oikein muuta, kuin mennä väliin ja kieltää/torua sekä kertoa, että toiseen sattuu ja käskeä pyytämään anteeksi (siis juuri niin kuin olet tehnytkin). Useimmiten tuollainen töniminen, lyöminen, pureminen tms. menee ohi 3-4 ikävuoteen mennessä, kun lapsen ymmärrys (ts. toiseen sattuu, väkivalta on väärin) kehittyy ja omien tunteiden hallintakin kehittyy.

 

Oma poikani puree edelleen ajoittain, tosin huomattavasti vähemmän, kuin esim. viime keväänä. Toivoa siis on, että tuo käytös jää pikkuhiljaa kokonaan pois. Poika ymmärtää jo tekevänsä väärin ja sanoo itsekin, että "Ei saa purra." sekä pyytää anteeksi. Valitettavasti joskus tunteet vaan kuohahtavat niin nopeasti, että pienen pojan järki ei ehdi tunteiden edelle... Lisäksi esiintyy tönimistä ja joskus lyömistäkin, erityisesti siskon kanssa kotona, mutta vähemmän päiväkodissa. Taitaa osin olla ihan normaaliakin käytöstä 2-3-vuotiaalle, tai ainakin niin päiväkodin tädit sanoivat.

[Rae]

Meidän esikoinen on jo 3v, mutta sen väkivaltanen käytös vaan jatkuu ja mä alan olla ihan epätoivonen. Tuo tönii ja lyö muita, viskoo tavaroita (päin) yms yms. Kotona käyttäytyy paremmin, tietää ettei niin saa tehdä, mutta ei se silti estä tekemästä. Mä en oikein uskalla lähtä tuon kanssa enää minnekään. Sillä kun menee hermo niin se tuuppii ja lyö vieraita lapsia! Koita siinä sitten aikuisena torua omaa lasta, pyytää anteeksi vieraalta ja tämän vanhemmilta. Päikystä poikaa noudettaessa se tönii ja/tai lyö jotain toista lasta. Siinä sitten pitää koittaa vielä lohduttaakin sitä toista lasta. Minä en tiedä minkä verran se päikyssä päivän mittaan tekee tota, päikyn raportit on hyvin vajaita, jos niitä on.

Hetken aikaa pojalla meni jo paremmin mutta nyt on tilanne taas kärjistynyt. Kovasti kaipaisi vinkkejä ja neuvoja miten tuon kanssa menetellä, jäähypenkki meillä on kotona käytössä mutta entäs muualla? Millä mä saan tuon lapsen lopettamaan ton käytöksen ja purkamaan sen pahan olon jotenkin muuten? Miksi sillä lapsella on niin paha olla?

[Adelita]

^ En osaa auttaa oikein muuten, mutta ehdottaisin juttelua lapsipsykologin kanssa (vaikkapa alkuun puhelimitse). Mekin harkitsimme jo menemistä lapsipsykologille pojan puremisen vuoksi ja saimme neuvolasta puhelinnumerotkin valmiiksi omasta pyynnöstämme. En ollenkaan pidä huonona tai häpeällisenä asiana psykologin konsultointia, päinvastoin se on vain osoitus vanhempien "fiksuudesta" ja halusta ymmärtää lastaan paremmin sekä ratkaista mahdolliset "ongelmat".

 

Poikamme ei ole onneksi enää purrut viimeiseen 2,5 viikkoon, joten psykologikäynti taitaa (tällä erää) jäädä. Ilmeisesti meidän vanhempien puhuttelu auttoi ("jos puret, et voi mennä enää päiväkotiin" ja "pureminen sattuu ja toiselle tulee tosi paha mieli") ja pojan omakin empatiakyky on alkanut heräillä.

[Rae]

Mä olen nyt koittanut puhua ja puhua ton pienen miehen kanssa että mikä sitä painaa. Sillä on ikävä meidän vanhaan kotiin, sen vanhaan päiväkotiin ja sen vanhoja kavereita. Me muutettiin elokuun lopussa eikä oikein tunneta ketään täällä. Ilmeisesti poika ei kauheesti viihdy nykysessä päikyssään. Luulen, että tuo sitten ilmenee tona kiukutteluna ja tönimisenä ja muuna.

Mutta en nyt vaan tiedä mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Jos mä vien ton pojan vanhoille hoodeille pyörimään, koitan saada edes yhden kaverin paikalle, niin pahentaako se vaan tilannetta? Täytyy tänään koittaa soittaa neuvolaan ja kysellä sieltä neuvoja, toisaalta tuntuu hullulta soittaa neuvolaan jossa ne ei meitä tunne yhtään.

 

Aina sanotaan, että lapset sopeutuu nopeasti muutoksiin yms yms, mutta ei tämä meidän poika ainakaan tunnu kovin sopeutuneen. Tekee pahaa jos ja kun itse on toimillaan tehnyt pojalle niin pahan mielen.

[Edith]

Meidän 2,5-vuotias lapsi on alkanut etenkin päiväunille laiton yhteydessä läpsimään ja potkimaan minua. Tarvitsisin neuvoja miten sellaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Tähän mennessä olen aluksi kieltänyt tiukasti ja kun se ei ole tehonnut olen ottanut kiinni käsistä tai jaloista ja estänyt läpsimisen/potkimisen. Usein tämä tiukasti kiinnipitäminen johtaa vain siihen, että lapsi kiemurtelee irti otteestani ja huonoimmassa tapauksessa vielä vähän satuttaa itseään siinä tilanteessa. Puhe ei tehoa, ei tunnu oikein edes ymmärtävän kun kerron että äiti on surullinen kun sinä lyöt. Tyttö kyllä pyytää anteeksi, mutta ei tunnu siinäkään tilanteessa ymmärtävän minkä takia pitää pyytää anteeksi. Jäähypenkkiä meillä ei ole käytetty missään vaiheessa ja yhden kerran kun aloin puhua että laitan sinut kohta jäähylle niin tyttö vain ilmoitti topakasti että: "Minä haluan jäähylle"...Myöskään huomiotta jättäminen ei auta, sillä tyttö seuraa perässä kuin hai laivaa.

[LeeLoo]

Suosittelen lämpimästi kaikille, joita aihe askarruttaa ja kiinnostaa, Raisa Cacciatoren teosta Aggression portaat:

 

 

http://www.vaestoliitto.fi/nuoret/aggressio/aggression_portaat/

[Taapero]

Meillä neiti yrittää purra helposti jos harmistuu jostain asiasta. Meillä parhaiten on toiminut ihan sanominen että "ai, äitiin sattuu" ja siirtämällä lapsi pois esim sylistä. Meillä tuo on toiminut paljon paremmin kun tiukka ei ja puremisen yrittäminen loppuu aina heti ja vaihtuu halaamiseksi. Meillä tyttö on kyllä muutenkin hyvin empaattinen jo nyt 1,5vuoden iässä.