Taaperoiden väkivaltaisuudesta?

[Kamilla]

Olen hermoromahduksen partaalla meidän taaperon, 2.5v, kanssa. Käytös pikkuveljeä, 9kk, kohtaan on todella aggressiivista. Taapero pukkaa/yrittää pukata vauvan nurin useita kertoja päivässä. Tavaroilla lyödään päähän, tönitään, tökitään, kieritellään... uusimpana juttuna tänään tuli pureminen, en tajua mistä on sen keksinyt. Puri siis vauvaa käteen kahteenkin otteeseen. Taaperoa kielletään, laitetaan eri huoneeseen jäähylle, puhutetaan, pistetään pyytämään anteeksi halaamalla... ei mitään vaikutusta. Melkein vaan yltyy siitä. Käytös on samanlaista myös muita itseään nuorempia kohtaan, tosin ei noin voimakkaasti ja näissä tilanteissa uskoo paremmin kieltoa. Itseään vanhempia kohtaan ei ole mitään tuollaista, päinvastoin, antaa ottaa lelut kädestä jne. kun taas pienemmiltä vie kaiken kädestä ja pomottaa. Vauvan kiusaaminen alkoi heti vauvan kotiuduttua ja on ollut tosi fyysistä koko ajan, aluksi vietiin peittoa, mentiin päälle makaamaan, heilutettiin sitteriä. Toisaalta halailee ja lepertelee vauvalle ja heti kun vauvaa ei näy kyselee tämän perään.

 

Olen yksin lasten kanssa todella paljon ja johdonmukainen kurinpito on hankalaa, kun toisaalta pitää lohduttaa itkevää vauvaa ja toisaalta komentaa nyrkkisankaria. En voi esim. poistaa lasta huoneesta ja pitää puhuttelua, kun vauva jäisi yksin itkemään. Tavallaan tilanne vielä ruokkii itseään, kun itkevä vauva saa paljon enemmän huomiota ja sylitystä ja taapero saa taas syyn olla mustasukkainen... Kotityöt ynnä muut pitää saada myöskin hoidettua, joten kaikkia tilanteita ei voi estääkään, vaikka yritänkin pitää silmällä koko ajan.

 

Tämä on kyllä niin raastavaa seurattavaa, kun molemmat selvästi tykkäävätkin toisistaan, mutta toinen kesken touhujen _aina_ alkaa kurittamaan Neuvolasta sain vinkiksi vaan antaa positiivista palautetta, mutta paljonpa niitä tilanteita tulee "tuhmaikäisen" kanssa. Kaikesta mahdollisesta kyllä yritetään kehua.

 

Sanokaa miten tämän saa menemään ohi?

[Kaneli]

Voi miten tutulta kuulostaa Kamilla. Meillä poju 4v.oli tosi mustasukkainen typystä, mutta ei kuitenkaan reagoinut satuttamalla vauvaa vaan jatkuvalla itkulla, huudolla ja kiukuttelulla. Miehen kanssa pohdittiin tilannetta, joka jossain vaiheessa tuntui ihan hirveältä (minäkin olen paljon yksin lasten kanssa, päiväkausia välillä). Päädyttiin antamaan pojulle juuri tuota mainitsemaasi positiivista palautetta, ihan pienistä ja "mitättömänkin" tuntuisista asioista. Miehen ollessa kotona, hän keskittyi sitten enemmän vauvaan ja minä pojuun, jotta tämä sai minulta myös jakamatonta huomiota. Yksi tehokkaalta tuntunut juttu oli myös se, että koppasin aina välillä pojun syliin halittavaksi ja pussattavaksi. Useinhan vauva toki itki, mutta sitten vaan totesin aina ääneen, että nyt on pojun vuoro olla hetki sylissä. Näin poju sai vahvistusta sille, että hän on edelleen tärkeä ja myös oikeutettu äidin syliin vaikka siinä usein vauva pakosta onkin.

 

Myös jonkin yhteisen leikin kehittäminen voisi auttaa. Kun meillä typy oppi istumaan, vieriteltiin lattialla palloa toisillemme. Vaikka leikki oli pojulle turhan vauvamainen niin tuntui nauttivan siitä silti. Ja vesileikkejä leikkivät myös "yhdessä". Ai juu ja pari kertaa typy antoi pojulle jonkun lelulahjan, siitä tuli myös pojulle hyvä mieli (ei tuntunut sisko ehkä vaan leluja vievältä terroristilta).

 

Olen aina muistutellut välillä itseäni, että vauvan tulo tuntuu esikoisesta vastaavalta, kuin jos mieheni toisi kotiin uuden naisen ja sanois että "toinpa tällaisen ihanan ihmisen, eletäämpä nyt tällä porukalla".

 

Tsemppiä Kamilla!

[heidia]

Meillä on neiti alkanut puremaan, ottamaan kiinni ja lyömään alta vuoden ikäisenä. Erittäin tempperamenttinen ipana on kyseessä ja huomaa, että oma tahto kasvaa joka päivä. Nykyään ei enään oteta naamasta kiinni, mutta lyöminen ja pureminen on tallella sekä lattialle heittäytyminen. Itse ainakin uskon tuohon, että kun ei vielä osaa muullalailla purkaa turhautuneisuuttaan kieltämisen yhteydessä, joten en ole vielä ottanu hirveetä ressiä et kuinka tulevaisuudessa käy.

 

Toisaalta tyttö on erittäin halaava ja ilonen persoona. Ja tietää jos joku sattuu ja osaa myös itse sanoa "Ai" jos käy kipeää

[Adelita]

Kotonamme on ilmennyt uusi "ongelma" pojan käytöksen suhteen... Hän on alkanut pienestäkin hermostumisesta lyömään siskoaan! Kovinkaan kummoista kinaa ei tarvitse tulla, kun jo nyrkki hujahtaa. Välillä poika myös tönii ja potkii, minuakin! Ilmeisesti nyt reilun 3,5-vuoden iässä uhmaikä on täydessä vauhdissaan. En keksi muutakaan selitystä sille, että poika polkee kiukuissaan jalkaa, huutaa ja kiukuttelee kädet puuskassa, uhkaa lähteä kotoa, eikä aio ikinä tulla takaisin jne. Todella tulinen ja temperamenttinen kuumakalle, ei voi muuta sanoa!

 

Jäähy toimii jotenkuten, mutta vielä paremmin toimii rakkaan "rievun" takavarikoiminen (tai muun lempparilelun). Lisäksi pojalle selitetään, puhutaan, selitetään ja puhutaan, selitetään... Onhan sen joskus kaaliin mentävä, että toisen ihmisen lyöminen, potkaiseminen, raapiminen ja töniminen on väärin ja sattuu sekä toiseen, että itsestäkin tuntuu sitten pahalta.

 

Mies tietysti jo pelkää, että pojasta tulee vähintään väkivaltarikollinen aikuisena. Onneksi on ymmärtänyt, kun olen selittänyt, ettei asiat mene ihan niin yksioikoisesti, vaan paljon pystyy kasvatuksella, rakkaudella ja tarvittaessa ammattiavullakin vaikuttamaan asiaan.

[Ekaterina]

Meillä on 1v3kk ikäinen tyttö joka ei nyt välttämättä ole aggressiivinen vaan varomattoman kovakourainen. Saattaa huitaista lelulla, raapaista naamaa (yrittää usein näyttää missä nenä tms. on), repiä vaatteista tai ottaa lelun kädestä. Sitten hämmentyy, jos toinen alkaa itkemään. Perjantaina Tiitu aloitti päiväkodissa, ja hoitajilta tuli heti palautetta että saa koko ajan olla vahtimassa, ettei Tiitu nipistele tai pure ketään. Tiitu on temperamenttinen, mutta sosiaalinen ja sillälailla kiltti, ettei käy nyt varsinaisesti päälle aggressiivisesti vaan innostuu liikaa ja käy siksi päälle. Aremmat lapset lähtevät karkuun...

 

Tiitu on ainoa lapsi, ja lapsikavereita on tosi vähän. Toivon että päiväkodin myötä Tiitu oppisi varomaan muiden lapsien kanssa kovakouraisuuttaan... Tää nähdään jotenkin erityisen paheksuttavana kun kyseessä on tyttö, ja itsellä on aina paskafiilis kun tyttö raapaisee naamasta tai muuten satuttaa. Aina menen kyllä väliin ja sanon ettei saa tehdä, otan lyömäaseen pois ja näin. Mutta teenkö tarpeeksi? Nolottaa kuulla heti ensimmäisen hoitopäivän jälkeen että lastani on erityisesti vahdittava, ettei satuta ketään...

[Guest Ravenna]

^Meidän poika nyt 1 v 8 kk on ihan samanlainen, touhukas ja aktiivinen siinä määrin, että muut lapset pitävät herkästi välimatkaa tai eivät halua leikkiä hänen kanssaan. Meillä on paljon lapsiperhekavereita, joten siitäkään syystä käytös ei oikein mene sen piikkiin, etteikö poitsu olisi tottunut muihin lapsiin. Kotihoidossa hän tulee olemaan toistaiseksikin, kun olen nyt hoitovapaalla ja jään kohtapuoliin uudelle äitiyslomalle sillä ajatuksella, että olen toisesta lapsesta kotona maksimiajan eli kolme vuotta.

Edited September 2, 2012 by Ravenna

[Liinalii]

Meillä on reilu 1v tyttö ja luonnetta löytyy. Tyttö on ollut vauvasta saakka vaativa ja itkenyt paljon. Tällä hetkellä useimmiten vastustaa syömistä, pukemista ja muutenkin menettää hermonsa helposti. Mua on alkanut todenteolla masentaa,kun ihmiset huomaa meidän tytöstä ainostaan sen kuinka hankala hän on. Tytöllä on samanikäinen serkkupoika,jossa sukulaisten mukaan tuntuu yhdistyvän kaikki hyvä ja ihana. A  ei koskaan kiukuttele,syö hyvin,nukkuu hyvin.. ja meijän tytölle hoetaan "ottaisit oppia". Vaikka onkin vaativa persoona,eikö hänestä silti voi löytyä jotain hyvää?

 

Tyttö on perusilmeeltäänkin vakava. Pieni suppusuu ja raskaat kulmat. Tuntemattomatkin saattaa kommentoida "Oletpas tuiman näköinen" "mikäs noin harmittaa"..

Ärsyttää ja lujaa. Ei tee enää mieli käydä missään,kun ei jaksA sitä jatkuvaa negatiivista palautetta,mitä tyttö saa.