Kirkkoonkuuluminen, usko ja lapsen päätäntävalta

[Pöpö]

Mielenkiintoinen kysymys on tuo missä menee raja tapauskovaisen ja uskovaisen välillä. Itse en asiaa ole sen enemmpää pohtinut koska minusta, kuten uskonasioiden kanssa, kirkkoon kuuluminen on henkilökohtainen päätös. Minua ei häiritse jos joku haluaa kuulua kirkkoon vaan sen takia että haluaa kauniit kirkkohäät (en tätä itse ymmärrä mutta ei se minua häiritse). Jos joku sensijaan kirjautuu kirkkoon vaan hetkellisesti saadakseen kirkkohäät tuntuu tämä minusta vähän hullulta ja reheellisesti sanottuna kuulostaa kirkon hyväksikäytöltä.

[Cecelia]

Mua kiehtoo tuo tapauskovaisen käsite. Se näyttäis muodostuvan aika oleelliseksi tässä keskustelussa, ainakin se herättää ehkä eniten halveksintaa. Mitä teidän mielestä se pitää sisällään? Onko kaikki kirkkoon kuuluvat, jotka ei käy säännöllisesti jumalanpalveluksessa tapauskovaisia? Missä menee raja oikean uskovaisen ja tapauskovaisen välillä? Onko se osallistuvuus se uskon mittari? Mun mielestä se, että käy jumalanpalveluksessa ei millään lailla kerro siitä uskon "laadusta".

 

Mä koen, että tapauskovaisuutta ei voi minkään teon tms perusteella määritellä. Mun mielestä "tapauskovaisuus" on sitä, että kuuluu kirkkoon koska vanhemmat on lapsena kastanut, ja sinne on vaan jäänyt. Viettää ehkä kirkkohäitä ja kastaa lapset, koska niin on yleensä tehty. Kysymykseen miks tekee näin, vastaa hölmistyneesti että "eiks niin tehä", "kaikkihan niin tekee", "niin mä oon aina aatellu" tms. Eli toisinsanottuna, ei oo itsekseen edes pohtinut miks kuulua kirkkoon tai miks ei kuuluis, ja kaikki rituaalit kuuluu vaan perinteisiin ja siihen että muutkin tekee niin.

[Kasma]

Arvostan kirkon tekemää työtä ja haluan omalla kirkollisverollani tukea hyvinä pitämiäni toimintoja. Lisäksi haluan tukea kirkon mahdollisuutta ylläpitää rakennettua kulttuuriympäristöään, eli kirkkoja, hautausmaita, rakennuksiaan, jotka ovat osa koko Suomen rakennettua menneisyyttä

 

Arvostan myös kirkkoa instituutiona. Se tekee hyvää työtä (esim. ruokakassien tai raha-avun jakamista) ja moni ihminen olisi ilman sitä hukassa. Mutta näitä tehtäviä voisi hoitaa myös valtio ja on naurettavaa, että yrityksetkin joutuvat maksamaan kirkollisveroa. Vaikka arvostan kirkkoa, niin mulle olennaista on kysymys "uskotko" ja koska en usko, en voi kuulua mitenkään siihen järjestöön.

 

Musta tapauskovainen on henkilö, joka joko kuuluu kirkkoon, mutta ei ota sitä vakavasti. Tapauskovainen voi kai (ajattelemattomuuttaan?) rikkoa kirkon oppeja, mutta tosiuskovainen ei sitä tee, koska hän tietää mitä kirkko opettaa ja miksi. En tiedä voiko olla vastaavasti tapa-ateisti eli vanhemmat ei koskaan kastanut ja ei sitten itse ole oikein ajatellut asiaa.

 

Jos kunnassa ei ole kuin srk:n kerho, niin kehottaisin kuntalaisia aktiivisuuteen. Jos äänestäminen ja muu ei saa muutosta aikaiseksi, niin sitten kerhon voi perustaa itsekin. Esim. MLL:ltä voi kysyä apua siihen.

Edited October 11, 2012 by Kasma

[Ida-Mari]

Tapauskovainen voi kai (ajattelemattomuuttaan?) rikkoa kirkon oppeja, mutta tosiuskovainen ei sitä tee, koska hän tietää mitä kirkko opettaa ja miksi.

 

Muuten en ota kantaa tapauskovaisen kanssa, mutta tuolla määritelmällä mäkin olisin tapauskovainen. Samoin kaikki muutkin jotka esim. kannattaa homoseksuaalien oikeutta avioliittoon. "Tosiuskovainen", miten sen muutenkaan määrittelee. Mä en ole kukaan enkä mikään määrittelemään kenenkään toisen uskoa. Kerroin olevani hyvinkin liberaali, sen kummemmin mun uskoon yksityiskohtaisesti menemättä, niin sanotaanko vaikka näin että mua ei varmasti kovin hyvällä katsottais kovin konservatiivisissa piireissä. Mähän en ole lukenut edes Raamattua kokonaan, itseasiassa aika todella vähän.

[lina.]

En jaksa nyt lukea ihan koko ketjua läpi (pahoittelen, osa näistä jutuista onkin täällä jo sanottu), mutta muutaman jutun täällä pyörineistä aiheista haluan sanoa omista lähtökohdistani (kristitty opettaja ja partiolainen):

 

- Partiolupauksessa sanotaan "lupaan parhaani mukaan rakastaa jumalaaNI...". Partioliikkeen perustaja tarkoitti tällä kristinuskon jumalaa (mut niinpä hän myös tarkoitti harrastuksen vain brittiläisen imperiumin pojille ja silti minä suomalainen tyttö oon siihen sotkeutunut), mutta nykymaailmassa ei suinkaan suljeta pois muitakaan jumalia. Aina silloin tällöin käydään keskustelua siitä voiko ateisti, jolla ei ole jumalaa, olla partiossa, mutta aika laimeana.

Parasta partiossa on se, että kaikki uskontokuntiin tai vakaumukseen katsomatta ovat huivi kaulassa samaa porukkaa. Englannissa maailmanjamboreella parasta oli se, että yhdessä laaksossa oli vierekkäin moskeija, synagoga ja SETAn (mikä se nyt sitten kansainvälisesti mahtaakaan olla) "tule sellaisena kuin olet" -teltta. Ja rakennus- ja purkupäivinä yhteisvoimin pystyttivät kaikki kolme telttarakennelmaa.

Koska oma lippukuntamme on seurakunnan alainen, meille kuuluvat olennaisena osana leirikirkot, iltahartaudet (osa uskonnollisia, osa ei) ja tunnustuksellinen sisaruspiiri. Partiolaisen on kuitenkin mahdollista valita, haluaako näihin ottaa osaa.

Lisäksi on olemassa lippukuntia, jotka eivät ole missään tekemisissä seurakuntien kanssa, ja siellä esimerkiksi sisaruspiirissä ei toivoteta hyvää yötä, Jeesus myötä.

Toki isoissa tapahtumissa silti törmäävät uskontoon, ja kun ovat partiolaisia, sen "joutuvat kestämään".

Voidaan kysyä, saako tällainen lippukunta olla osa partiotoimintaa, mutta ainakaan minä en lähtisi sitä kieltämään.

Partiolaisilla on seitsemän ihannetta elämään, joista yksi liittyy uskonnollisuuteen.

 

- Opettajana kannatan ehdottomasti uskontokasvatuksen tuomista koulun oppiaineeksi, ja tunnustuksellisen opetuksen siirtämistä seurakunnille itselleen. Miksi?

* Uskonnonopetuksen kanssa kamppaillaan aina siinä, mikä on liian julistavaa ja mikä ei. Jos opitun kappaleen yhtenä tavoitteena on "oppilas ymmärtää Jumalan vallan", miten ihmeessä opetan sen niin, että en tuputa omaa uskoani? Tällä hetkellä uskonnontunnit ovat sitä, että aloitan liki jokaisen lauseen "kristityt uskovat, että..." ja huokaisen syvään helpotuksesta, kun etiikan jakso alkaa. Olen ollut töissä myös seurakunnan nuorisotyönohjaajana, ja todella nauttinut siitä, että ei tarvitse pelätä sanovansa jotain, joka ei ole sopivaa koulun uskonnonopetukseen.

* Olen seurannut vuoden ajan tiiviisti islamin opetusta (opettaja oli videoneuvotteluyhteyden päässä, minä avustavana opena hoitelin laitteita ja pidin meidän koulun oppilaat kurissa), ja valitettavasti se ei oikein toimi. Koulutettuja opettajia ei ole juuri nimeksikään, ja opetuksen taso on sen mukaista. Rukoillaan, luetaan Koraania, ja siinä se. Ei ole selkeää opetussuunnitelmaa, ja näin ollen monet uskonnonopetuksen tavoitteet jäävät toteutumatta. En tiedä, mikä on muiden uskontokuntien laita. Ja toki ev.lut-opetuksenkin taso on aika kirjavaa.

* ET-opetus on pahimmillaan sitä, että kaikki koulun ykkös-kuudesluokkalaiset ET-opiskelijat kootaan tunniksi yhteen, ja sitten opettaja räpeltää jotain (esim. siinä koulussa, missä nyt olen töissä, ET-oppilaita on kaikkiaan näissä ikäryhmissä 8), kun 7-vuotiaan ja 12-vuotiaan ajatusmaailmat nyt kertakaikkiaan ovat aika kaukana toisistaan. Toki ymmärrän, että esim. pääkaupunkiseudulla määrät ovat ihan erilaisia, ja se myös helpottaa opetusta, mut myös tää on tosiasia monessa paikassa.

* Uskonnonopetuksesta noin puolet on "tunnustuksellista", puolet erilaisia etiikan juttuja. Uskonnontunneilla päästään parhaimmillaan keskustelemaan ihanan syvällisiä kuolemanrangaistuksen hyväksymisestä aina seksuaaliseen tasa-arvoon. Ihan oikeasti. Näin oon kuudesluokkalaisten kanssa saanut tehdä. Uskonnontunnit ovat myös mitä parhaimpia luokan yhteishengen kohottamiseen ja erilaisten kiusaamistapausten käsittelyyn.

MUTTA. Kun kaikki eivät ole näillä tunneilla mukana, koko luokkaa ei saada keskusteluihin mukaan. Ja se on iso menetys.

 

Samalla tavalla soisin päiväkodissakin, että nämä keskustelut (toki lapsen ikätason mukaan) käytäisiin koko porukan voimin eikä niin, että seurakunnan edustaja pitää hetken, jossa sekä rukoillaan ja lauletaan virsiä että esimerkiksi pohditaan, miten toisten kanssa tultaisiin paremmin toimeen - ja mihin kaikki lapset eivät osallistu.

 

Ja kuten Armis jo sanoi, myös seurakunnan työntekijät usein toivoisivat, että kouluilla vierailut jäisivät pois, juurikin siksi, että on todellista taiteilua pohtia, mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Kaikille parempaa on kutsua lapset omaan tilaisuuteensa, missä saa olla kaikin puolin rennommin.

Edited October 13, 2012 by lina.

[askel]

Lisäksi on olemassa lippukuntia, jotka ovat irtautuneet seurakunnasta, ja siellä esimerkiksi sisaruspiirissä ei toivoteta hyvää yötä, Jeesus myötä.

Voidaan kysyä, saako tällainen lippukunta olla osa partiotoimintaa, mutta ainakaan minä en lähtisi sitä kieltämään.

 

Kerroinkin jo aiemmin omista partiokokemuksistani, joihin uskonnollisuus ei kuulu. Lippukunnan taustayhteisönä on seurakunta, mutta siltä suunnalta ei ole tullut mitään ohjeistusta toivottaa "Jeesus myötä" ja niinpä sitä ei tehdä. Oma arvioni evl seurakuntaan kuuluvien lippukuntalaisten määrästä on 20-40 %.

 

Drusillako se oli, joka ihmetteli promootiojumista. Vaikka "tehdään kun on ennenkin tehty" on yleensä tosi huono perustelu, promootion kohdalla se tuntuu minusta ihan relevantilta. Promootiossa on jumiksen lisäksi monta muutakin juttua, joihin nykyaikana voimassa olevien lakien tai laajasti käytössä olevien hyvien tapojen perusteella tulisi tehdä muutoksia. Mielestäni perinne ja monet siihen liittyvät omituisuudet erottavat promootion muista juhlista.

[Guest vieras_]

Mähän en ole lukenut edes Raamattua kokonaan, itseasiassa aika todella vähän.

 

Mun mieheni on lapsena kastettu kirkkoon ja on eronnut siitä heti täysikäistyttyään. Hän on lukenut raamatun läpi kokonaisuudessaan ihan mielenkiinnosta.

 

Tästäkin syystä musta ulkopuolisen, tai läheisenkään, on turha edes yrittää niputtaa ketään mihinkään ryhmään. Mä en halua määritellä edes itseäni sen tarkemmin kuin kirkkoon kuulumattomaksi, ja ehkä uskonnottamaksi, koska se kuulostaa tarkoittavan aika samaa. Siksi mä en edes yritä määritellä tapakristittyä. Kukin uskokoon juuri sillä tapaa kuin haluaa.

[Marjasin]

Mielenkiintoinen keskustelu, jota en aivan kokonaan ole ehtinyt lukemaan. Palaan nyt kuitenkin aiheeseen, jota käsiteltiin muutama sivu taaksepäin.

 

Yksi keskustelija näki ongelmattomana ja tasa-arvoisena sen sen, että ev. lut lapsille järjestetään srk:n puolesta aamunavaus/hartaustilaisuus, josta ei-ev. lut lapset poistuvat toiseen tilaan oleskelemaan kyseisen tilaisuuden ajaksi. Toinen keskustelija puolestaan näki tämän epätasa-arvoisena järjestelynä, jossa yhden ryhmän uskon harjoittamisen seurauksena muut joutuvat poistumaan tai tekemään jotain muuta ei-suunniteltua/ei-pedagogista toimintaa tilaisuuden ajan.

 

Mitä mieltä olisitte sellaisesta järjestelystä, että ennen lukuvuoden alkua lasten kotiin lähetettäisiin kirje, jossa erikseen pyydettäisiin vanhempien suostumusta sille, että koulussa/tarhassa vierailee kirkon edustaja vetämässä uskovien vanhempien lapsille kerran kuussa tm. jonkin hartaustilaisuuden. Nämä tilaisuudet sitten järjestettäisiin jonkin välitunnin tm. aikana, ja niille varattaisiin oma tila. Näin ei-ev.lut lasten ei tarvitsisi poistua luokasta/kerhohuoneesta mihinkään, vaan ne lapset, joiden vanhemmat toivovat (tässäkin keskustelussa mainittua) kirkon tukea uskontokasvatukseen, kerättäisiin eri luokka-/kerhohuoneeseen hartaushetkeä varten. Siellä sitten voitaisiin puhua rauhassa myös esim. ruokarukouksesta ja opettaa että lapsi voi sen halutessaan lausua hiljaa mielessään ym. Näin varsinainen koulutyö pysyisi uskontovapaana, jossa kenenkään ei-uskovaisen (tai eri uskontokuntaan kuuluvan) lapsen ei tarvitsisi poistua tai sopeutua erikoisjärjestelyihin yhden uskonnollisen ryhmän takia. Eli tavallaan käännettäisiin asetelma toisin päin. Samalla myös uskovien perheiden lapset saisivat sitä toivomaansa kirkon tukea lasten uskontokasvatukseen.

 

Ehkä joku on tällaista vaihtoehtoa tässä keskustelussa jo ehtinyt esittää, jos se on mennyt ohi silmieni, niin pahoittelut tuplapostauksesta

 

edit.tarkennus

Edited October 13, 2012 by Marjasin

[Nadda]

^ Tuollaisessa järjestelyssä mä näen heti sen ongelman, että mistä se aika sitten otettaisiin? Välitunti on todella lyhyt aika yhtään mihinkään ja jos taas useamman luokka-asteen pitäisi olla hetkessä yhtä aikaa, niin ainoa sopiva aika olisi aikaisin aamulla tai vasta viimeisen tunnin jälkeen, jolloin pienimmille oppilaille jäisi odotustunti jos toinenkin. Minkään toisen tunnin päälle hetkeä tuskin voisi järjestää.

 

En tiedä. Jotenkin mä näen ylipäätään turhana koulumaailmassa sen, että omaa uskontoa pitäisi sen kummemmin korostaa. Jos uskonto on niin tärkeä, että sen harjoittaminen kuuluu jokapäiväiseen elämään, niin sittenhän sitä käsitellään kotonakin eikä koulusta enää tarvitse varata aikaa erikseen uskonnon harjoittamiseen.

 

Uskontosidonnaisissa ryhmissä koulussa on tavoitteena perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti

• perehdyttää omaan uskontoon
  
• perehdyttää suomalaiseen katsomusperinteeseen
  
• tutustuttaa muihin uskontoihin
  
• auttaa ymmärtämään uskontojen kulttuurista ja inhimillistä merkitystä
  
• kasvattaa eettisyyteen ja auttaa ymmärtämään uskonnon eettistä ulottuvuutta.
  

Sen sijaan elämänkatsomustiedon tavoitteena on edistää oppilaan pyrkimystä

• etsiä ja rakentaa identiteettiään ja elämänkatsomustaan ja sen myötä oppia hahmottamaan kokonaisuuksia, kasvaa kohtaamaan epävarmuutta ja kehittää taitojaan ilmaista itseään
  
• kehittää arvostelukykyään ja kykyään eettiseen toimintaan ja oppia huomaamaan kohtaamiensa arkipäivän tilanteiden eettiset ulottuvuudet ja käyttämään eettisen ajattelun taitoja ja katsomuksellista harkintaa
  
• tutustua ihmisoikeuksien, suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen periaatteisiin ja oppia kantamaan vastuuta itsestään, toisista ihmisistä, yhteisöstä ja luonnosta
  
• tutustua lähiympäristönsä katsomuksiin ja kulttuureihin.
  

Mielestäni noihin tavoitteisiin voisi lisätä jotain noista uskontokasvatuksen tavoitteista, joskaan niille ei annettaisi niin suurta painoarvoa. Nykymaailmassa, jossa yhä useampi on uskonnoton tai uskontojen kirjo on Suomessakin suuri, ei ole enää perusteltua järjestää uskontokasvatusta erikseen millekään ryhmälle, vaan voitaisiin siirtyä kaikille yhteiseen elämänkatsomustietoon. Toki varmasti evankelis-luterilaista uskontoa tunneilla käsiteltäisiin enemmän verrattuna muihin uskontoihin, koska sitä toistaiseksi maassamme on eniten ja sitä kautta avautuu myös maamme historiaa, mutta erillistä perehdyttämistä lapsen omaan uskontoon ei koulussa tarvita.

[lina.]

^ Niin totta! Oi kun ne lakeja ja asetuksia kouluun säätävät voisivat olla samaa mieltä...

Edited October 13, 2012 by lina.

[Guest vieraana]

Oma näkemykseni tuohon "tapauskovainen/uskovainen" asiaan:

 

Uskovaiseksi määrittelisin henkilön, joka on ottanut Jeesuksen Vapahtajakseen, uskoo Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, syntien anteeksiantamiseen, Jeesuksen ylönousemukseen.. Siihen ei liity Raamatun luvun tai rukoilemisen määrä. Ei kirkossa käynti tai seurakunnan palvelut. Kaikki ne vain auttavat uskovaista uskon tiellä.

 

Mä näkisin, että termi "tapauskovainen" on outo. Joko uskot tai et, on uskovaisia ja pakanoita. Ei ole mitään siltä väliltä. (Toki usko voi olla joskus vahvempaa joskus heikompaa.)

[Guest necessity]

Mä rinnastaisin koulut ja työpaikat toisiinsa uskonnonharjoittamisen osalta, eli kun työpaikoillakaan ei ole uskonnollisisa hartaushetkiä tms, niin miksi kouluissa pitäisi olla? Eikö tunnu oudolta, jos monivuotisen koulutaipaleen aikana lapsi tottuu näihin, mutta työelämään siirtyessä ne yhtäkkiä katoavatkin ohjatusta arjesta?

 

Opetus on sitten asia erikseen, ja sen osalta kannattaisin kaikille yhteistä opetusta mahdollisimman kattavasti eri uskonnoista, ei siis kunkin omaa uskontoa erikseen korostaen - oman uskonnon erityisasema ja vaaliminen olkoon sitten kodin ja kirkon tai vastaavan instituution asia, ei kaikille yhteisen berovaroilla ylläpidetyn peruskoulun. uskontoja ei edes välttämättä tarvitsisi opettaa omana aineenaan, vaan mahdollisesti osana isompaa kokonaisuutta, jossa myös historiaa, kulttuuria, yhteiskuntaoppia, filosofiaa yms. Toki Suomessa valtauskonnon asemassa oleva uskonto tulee joka tapauksessa korostetummin esiin myös esim. historian opetuksessa ja ylipäänsä hipoo erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä.

 

Usko on todellakin erittäin henkilökohtainen asia, ja haluan kunnioittaa siinä lapseni itsemääräämisoikeutta. Uskoa ei voi pakottaa, eikä sitä mielestäni sovi tuputtaakaan. Hienoa, että se tuo monille turvaa ja lohtua, mutta saman voi tarjota jokin muukin kuin uskonto.

[Kasma]

Tapauskovainen voi kai (ajattelemattomuuttaan?) rikkoa kirkon oppeja, mutta tosiuskovainen ei sitä tee, koska hän tietää mitä kirkko opettaa ja miksi.

 

Muuten en ota kantaa tapauskovaisen kanssa, mutta tuolla määritelmällä mäkin olisin tapauskovainen. [...]. Mä en ole kukaan enkä mikään määrittelemään kenenkään toisen uskoa.

 

Pahoitteluni, jos loukkasin. Ei ollut tarkoitus.

 

Ajattelin tuon määritelmän niin päin, että jos joku itse sanoo olevansa tapauskovainen, niin miten minä sen silloin ymmärrän. Tarkoituksenani ei ole määritellä toisen uskontoa, sillä ymmärtääkseni molemmat ovat uskovaisia.

[Kasma]

Tapauskovainen voi kai (ajattelemattomuuttaan?) rikkoa kirkon oppeja, mutta tosiuskovainen ei sitä tee, koska hän tietää mitä kirkko opettaa ja miksi.

 

Muuten en ota kantaa tapauskovaisen kanssa, mutta tuolla määritelmällä mäkin olisin tapauskovainen. [...]. Mä en ole kukaan enkä mikään määrittelemään kenenkään toisen uskoa.

 

Pahoitteluni, jos loukkasin. Ei ollut tarkoitus.

 

Ajattelin tuon määritelmän niin päin, että jos joku itse sanoo olevansa tapauskovainen, niin miten minä sen silloin ymmärrän. Tarkoituksenani ei ole määritellä toisen uskontoa, sillä ymmärtääkseni molemmat ovat uskovaisia.

[Ida-Mari]

Juu et loukannut! Itelläkin näköjään oli tuo luetunymmärtäminen taas jossain missä lie...

[Drusilla]

Joko uskot tai et, on uskovaisia ja pakanoita.

 

Pakana ei ole synonyymi uskonnottomalle. Pakana on henkilö, jolla on ei-kristillinen (ei-juutalainen ja ei-islamilainen) usko.

[Guest Siksi]

Minulla heräsi muutama ajatus tästä ketjusta, josta jäi kyllä paljon lukemattakin.

 

Täällä puhutaan paljon uskonnon ulkoisesta näkymisestä. Olen pannut merkille, että monet todellakin haluavat suojella lastaan näkemästä tai kuulemasta uskontoa, aivan kuin se jotenkin vahingoittaisi tätä. Suojelu on usein paljon kiihkeämpää kuin vaikkapa lasten ja nuorten suojeleminen väkivaltaisilta tai pornoa sisältäviltä ohjelmilta tai videopeleiltä tai aggressiiviselta mainonnalta, joiden itse katson olevan haitallisia keskeneräiselle mielelle toisin kuin hengellisten sisältöjen. Mutta jos nyt siis perheellä ei ole uskonnollista vakaumusta, miksi lapsia pitäisi suojella näkemästä ja kuulemasta sitä mitä uskonnot ovat ja millaisia käsityksiä uskontoihin liittyy? Miten se voisi vaikuttaa heihin jotenkin kielteisesti? Kun hengellisyys ja uskonto kuitenkin kuuluu ihmislajin olemukseen kiinteästi, kuka haluaa kasvattaa historiattomia ihmisiä, jotka eivät edes ymmärrä mitä uskonto ylipäätään on? Aivan kuin nykyään haluttaisiin katkaista kaikki siteet siihen, mitä menneiden aikojen ihmiset ovat oppineet elämästä ja pitäneet hyvänä ja oikeana. Aivan kuin olisimme muka jotenkin heitä viisaampia tai edistyneempiä.

 

Historiattomuudesta jatkaisin sen verran, että vaikka elämää on tällä mantereella ollut ennenkin ajanlaskun alkua, nykyinen eurooppalainen kulttuuri on pitkälti muotoutunut kristinuskon varassa. Ja sitäkin ennen oli jumalia, joita ihmiset kunnioittivat eivätkä kuvitelleet olevansa niin mahtavia olentoja kuin nykyään. Jeesus on ollut kiistattomasti olemassa oleva ihminen, ja aika paljon siitä mitä Jeesuksen on sanottu opettaneen, pitävät monet nykyäänkin moraalisesti tärkeinä periaatteina. Lukekaa kymmenen käskyä: jos niitä noudattaa, onko se ihan täysin mahdoton ohje hyvään elämään? Onko ihan typerä periaate, että rakastaa lähimmäistä kuin itseään, että kohtelee siis toista ihmistä niin kuin itse toivoisi tulevansa kohdelluksi?

 

Minusta meidän kulttuurimme rakentuu ikävällä tavalla sellaisen ääriliberalismin varaan, että kaikki käy, ei ole varsinaisesti oikeaa ja väärää. Pettäminen on ihan okei jos vaimo ei anna. Eräs isä opetti lapselleen, että lunttaaminen on okei kunhan ei jää kiinni. Mikä muu on okei, jos ei jää kiinni tai jos vaan sattuu huvittamaan? Onko meillä enää omaatuntoa ollenkaan? Pyrkiikö kukaan enää tulemaan ns paremmaksi ihmiseksi ja vastustamaan kiusauksia, joita sisimmässään pitää kyseenalaisina ellei suorastaan väärinä? Kasvatetaanko lapsia enää empatiaan, siihen että osaa asettua toisen asemaan - puhumattakaan siitä, että kukaan enää korostaisi sellaista sankaruutta, että oikeasti suuri ihminen on vaikkapa sellainen, joka pystyy julkisesti puolustamaan heikompaa. Nykyään ajatellaan vain menestystä ja "pärjäämistä", sitä että "hyvä tyypit" käyttää iPadia ja iPhonea ja ajaa kalliilla autolla. Ja että isillä on iso palkka. Se on ilmeisesti nykyajan hyvän elämän resepti.

 

No niin, kaikkea moraalista hyvää voi tietenkin edistää ilmankin kirkkoa ja Jeesuksen opetuksia, mutta minä haluan tukea sekä rahoillani että teoillani instituutiota, joka näitä asioita edistää käytännössä ainoana julkisena tahona nyky-yhteiskunnassa. Haluan myös, että lapseni oppivat tuntemaan sen uskonnon, joka tämän maanosan historiaa on niin voimakkaasti muokannut, niin hyvässä kuin pahassa - kyllä, lapsille pitää kertoa myös pahasta, mutta heille sopivalla tavalla. Merkittävää osaa länsimaisesta taiteesta, oli se sitten kirjallisuutta, kuvataidetta tai musiikkia, ei voi ymmärtää, jos ei tunne kristinuskoa. Lisäksi kirkko kaikkine ongelmineen on kuitenkin säilyttänyt esimerkiksi antiikin perinnön meidän aikoihimme asti, millä on valtava kulttuurinen merkitys. En ole varsinaisesti uskovainen, mutta minun kirkkoon kuulumiseni on kannanotto tätä uusliberalistista ja narsistisia hyveitä korostavaa nykyelämänmuotoa vastaan. Haluan, että lapseni tietää mitä kristillinen usko on ja että hän oppii ylipäätään pohtimaan hengellisiksi miellettyjä ikuisuuskysymyksiä. Se on sitten aivan toissijaista, kasvaako hänestä myöhemmin uskova ihminen vai ei.

[Aeria]

Vastailen tässä ihan omalta kannaltani ja omissa nimissäni yo. viestiin, en väitä edustavani kaikkia ateisteja tai uskonnottomia. Mutta nämä nyt tuli mieleen:

 

Täällä puhutaan paljon uskonnon ulkoisesta näkymisestä. Olen pannut merkille, että monet todellakin haluavat suojella lastaan näkemästä tai kuulemasta uskontoa, aivan kuin se jotenkin vahingoittaisi tätä. Suojelu on usein paljon kiihkeämpää kuin vaikkapa lasten ja nuorten suojeleminen väkivaltaisilta tai pornoa sisältäviltä ohjelmilta tai videopeleiltä tai aggressiiviselta mainonnalta, joiden itse katson olevan haitallisia keskeneräiselle mielelle toisin kuin hengellisten sisältöjen.

 

Tältä se saattaa vaikuttaa, ja ehkä joidenkin perheiden kohdalla näin onkin. Omasta puolestani sanon vaan, että kyllä mä kiihkeämmin yritän suojella tytärtäni liian varhaiselta altistumiselta pornolle ja väkivallalle (siis edes niiden näkemiselle) kuin uskonnolle. Ei mua haittaa ollenkaan, jos lapsi näkee esim. rukoilevia ihmisiä tai jos matkoilla vieraillaan kirkossa. Kun lapsi kasvaa ja osaa kysyä askarruttavista asioista, tulen vastaamaan parhaani mukaan ja kertomaan mahdollisiman puolueettomasti erilaisista uskonnoista. MUTTA en halua lapsen joutuvan itse mukaan uskonnolliseen toimintaan, esim. päiväkodin tai vastaavan kautta, ennen kuin hän on sen ikäinen että näistä asioista voi hänen kanssaan jollakin tasolla keskustella, ja siinä vaiheessa mieluummin itse keskustelen ja vastailen kuin annan jonkin uskonnon varsinaisen edustajan ottaa ohjat käsiinsä.

 

Kun hengellisyys ja uskonto kuitenkin kuuluu ihmislajin olemukseen kiinteästi, kuka haluaa kasvattaa historiattomia ihmisiä, jotka eivät edes ymmärrä mitä uskonto ylipäätään on? Aivan kuin nykyään haluttaisiin katkaista kaikki siteet siihen, mitä menneiden aikojen ihmiset ovat oppineet elämästä ja pitäneet hyvänä ja oikeana. Aivan kuin olisimme muka jotenkin heitä viisaampia tai edistyneempiä.

 

Tämä oli niin mustavalkoinen ja jyrkkä ajatuskanta, etten tiedä mistä lähtisin vyyhteä purkamaan. Ensinnäkin, ei kukaan voi julistaa koko ihmislajin puolesta että uskonto kuuluu ihmislajin olemukseen kiinteästi! Omana olemukseeni se ei kuulu. Enkö siis edusta ihmislajia? Jonkinlainen henkisyys kyllä on ominaista useimmille ihmisille. mutta se on eri asia kuin hengellisyys. Jospa vältettäisiin noin räväköitä yleistyksiä.

 

Toisekseen, useimmat ei-uskovat kyllä varmasti haluavat lastensa saavan hyvän yleissivistyksen ja olevan tietoisia eri uskonnoista, niiden eroista ja merkityksistä, ja todellakin tuntevan historiansa. Oleellisena asiana tässä on se, että lapsille kerrotaan näistä asioista kun he ovat kypsiä käsittelemään niitä, siis silloin kun he osaavat kysyä, ymmärtävät vastaukset, ajattelevat asiaa itse ja heitä voidaan jo kannustaa kriittiseen ajatteluun. Ei siis niin, että täysin "puolustuskyvyttömät" pikkulapset, jotka eivät erota satua todesta eivätkä osaa kysyä merkityksiä, käsitellä uskon kaltaisia abstrakteja asioita tai kertoa vaikkapa peloistaan, imaistaan mukaan seremonioihin ja palvelusmenoihin. Mielestäni pikkulasten uskonnollisessa kasvatuksessa - uskonnosta riippumatta, olipa se mikä hyvänsä - käytetään joskus suoraan sanottuna hyväksi sitä, että lapsi ei kykene omaan kriittiseen ajatteluun. Iltarukouksista ja kirkkokäynneistä on helppoa tehdä lapselle tuttu ja turvallinen rutiini, jota hän alkaa pitää automaattisena osana elämäänsä paljon ennen kuin pystyy millään tasolla mieltämään mistä kaikesta siinä on kyse. Tästä on ihan oikeasti ollut tuloksena ihmisiä, jotka eivät aikuisenakaan uskalla erota kirkosta vaikka haluaisivat, koska tavaraivossa painostaa lapsuudesta asti kantava pelko joutumisesta jumalankieltäjänä helvettiin.

 

Kolmanneksi, historia on mulle todella tärkeä ja läheinen asia, vaikka en ole kristitty. Ja sukututkimusta harrastavana mun on pakko sanoa myös se etten todellakaan pidä itseäni tarkoittamallasi tavalla viisaampana tai edistyneempänä kuin menneiden vuosisatojen esivanhempani. Sikäli kyllä olemme heitä "viisaampia", että tietoa - ja nimenomaan puolueetonta tietoa - kaikesta mahdollisesta on nykyisin tarjolla ihan eri tasolla (esim. lukutaito, oppivelvollisuus, informaatioyhteiskunta ja internet ovat vaikuttaneet asiaan). Eikä tulisi mieleenkään kasvattaa "historiattomia ihmisiä", kuten asian ilmaiset. Kristinuskolla on ollut merkittävä rooli mm. Euroopan historiassa, ja ei-kristityt lapset tulevat tämän asian ihan varmasti tietämään viimeistään koulussa. Omalle lapselleni tulen varmasti lukemaan paljon historiaan liittyviä satuja ja tietokirjoja, kun hän tästä vähän kasvaa. Mutta edelleen, ei uskontopainotteisen sen enempää kuin muunkaan historiallisen sivistämisen tarvitse alkaa taapero- tai leikki-iässä.

 

Lukekaa kymmenen käskyä: jos niitä noudattaa, onko se ihan täysin mahdoton ohje hyvään elämään? Onko ihan typerä periaate, että rakastaa lähimmäistä kuin itseään, että kohtelee siis toista ihmistä niin kuin itse toivoisi tulevansa kohdelluksi?

 

Ei kukaan liene moista väittänyt. Se nyt vaan on sillä lailla, että empatia, myötäeläminen, anteliaisuus, oikeudenmukaisuus ja kaikki muut mahdolliset hyveet ovat olemassa meissä jokaisessa, ja omassa harkinnassamme - inhimillisten heikkouksiemme keskellä - on se miten paljon ja millä tavoin niitä toteutamme. Ei siihen kaivata minkään uskonnon johtohahmoa, olipa tämä totta tai tarua, että erottaisimme oikean väärästä. Ei mun tarvitse kuin katsoa, miten vähän päälle puolitoistavuotias tyttäreni tarjoaa mulle juotavaa omasta mukistaan tai voivottelee huolestuneena nähdessään että kirjan kuvassa nalle on pudonnut tuolilta lattialle; esim. anteliaisuus ja myötätunto ovat selvästi ihmisissä sisäänrakennettuina ominaisuuksina. En voi ymmärtää väitettä siitä, että tarvitsisimme jonkun jumalhahmon käskyineen sekaantumaan asiaan, ennen kuin voimme elää ihmisiksi.

 

Olen ihan samaa mieltä kanssasi siitä, että nykypäivänä liian montaa vääryyttä katsotaan läpi sormien. Menestyminen hinnalla millä hyvänsä on joillakin prioriteeteista korkein, ja kovat arvot ovat kovettaneet myös ihmiset. Mutta ratkaisu tähän löytyy meistä jokaisesta, se on osa ihmisyyttämme eikä mitenkään sidoksissa uskontoon. Kuten ylläoleva tosielämän esimerkki (se miten lapsi kirjoja luettaessa uudestaan ja uudestaan huolestuu ja hätääntyy "pulassa olevien" lelujen, eläinten ja ihmisten puolesta) osoittaa, empatiaan ei tarvitse erityisesti kasvattaa. Tarvitsee vain tukea ja vahvistaa lapsen luontaista empatiaa.

 

Haluan, että lapseni tietää mitä kristillinen usko on ja että hän oppii ylipäätään pohtimaan hengellisiksi miellettyjä ikuisuuskysymyksiä. Se on sitten aivan toissijaista, kasvaako hänestä myöhemmin uskova ihminen vai ei.

 

Tässä olemme ihan samoilla linjoilla. Mä vaan haluan laajentaa tämän koskemaan uskontoja ylipäätään - ja ikuisuuskysymykset miellän enemmänkin psykologian ja filosofian alueille kuuluvuksi. Ja mielestäni näitä ehtii syvemmin miettiä kouluiässä.

 

Ps. Siitä olen kiitollinen edesmenneen Ruotsi-Suomen kirkolle, että kirkonkirjojen pitäminen tehtiin pakolliseksi koko valtakunnassa. Aika vaikeaa olisi tätä sukututkimusta muuten harrastaa, ellei kirkonkirjoista pääsisi tavailemaan vanhaa ruotsia milloin minkäkin papin tai kappalaisen koukeroisella käsialalla.

[Armis]

Minulla heräsi muutama ajatus tästä ketjusta, josta jäi kyllä paljon lukemattakin.

 

 

Sen kyllä huomaa, että aika paljon jäi lukematta.

Nimittäin täällä on juuri toitotettu sitä, että lasten halutaan oppivan tuntemaan eri uskonnot ja kaikki keskusteluun osallistuneet ovat olleet kuta kuinkin yhtä mieltä siitä, että lapsi - myös kirkkoon kuulumaton - saa nähdä rukoilua ja muuta uskonnollista toimintaa mitä yksilöt harjoittavat. Kirkkoon kuulumattomat nyt vaan eivät toivo että lapset osallistuvat tunnustukselliseen toimintaan tai joutuvat koulussa/tarhassa laulamaan virsiä, minkä ei luulisi olevan liikaa pyydetty maassa jossa vallitsee uskonnonvapaus, vaikka se sinusta olisi turmiollista ääriliberalismia.

 

Mitä tulee empatiakykyyn, kymmeneen käskyyn jne niin hyvä alku olisi jos kaikki näistä asioista meuhkaavat kristityt alkaisivat elää oppiensa mukaan. Inhimillisiä kämmäyksiä sattunee kaikille, mutta vain kristityt voivat vedota siihen että synnit on jo annettu anteeksi? (Ja en tarkoita että kaikki uskovaiset asettuvat muiden yläpuolelle vedoten kristilliseen koodistoonsa, mutta olen myös loputtoman kyllästynyt siihen että kirkkoon kuulumattomista kuvitellaan kasvavan moraalittomia ihmishirviöitä vaan sen perusteella, että vanhempien elämänarvot eivät perustu uskontoon).

[Pöpö]

Mutta jos nyt siis perheellä ei ole uskonnollista vakaumusta, miksi lapsia pitäisi suojella näkemästä ja kuulemasta sitä mitä uskonnot ovat ja millaisia käsityksiä uskontoihin liittyy? Miten se voisi vaikuttaa heihin jotenkin kielteisesti?

 

Näkeminen ja tekeminen on kaksi ihan eri asiaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että lapseni näkee jonkun harjoittavan uskonnollisia rituaaleja, minä en halua että uskonnollisia rituaaleja harjoitetaan päiväkodissa tai muussa julkisessa laitoksessa niin että lapseni joutuu niihin osallistumaan tai poistumaan paikalta.

Haittaa seuraa siitä että lapsia aivopestään uskontoon vastoin heidän vanhempiensa tahtoa lasten ollessa vielä niin pieniä että uskovat aikuisen auktoriteettia koska itse eivät vielä kriittiseen ajatteluun kykene. Saattaisi muutamalla uskonnollisellakin ihmisellä olla jotain sitä vastaan että heidän lapsiaan aivopestään johonkin joka ei heidän omia arvojaan vastaa...

 

Ja olisin kovin kiitollinen jos jätettäisi moraali kokonaan keskustelun ulkopuolelle kun sillä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.

[Kasma]

Ja olisin kovin kiitollinen jos jätettäisi moraali kokonaan keskustelun ulkopuolelle kun sillä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.

 

Helsingin teologisen tiedekunnan yliopistonlehtori on samaa mieltä: http://www.helsinki.fi/teol/tdk/tiedotteet/Pyysiainen.htm

[Kasma]

Olen vahvasti eri mieltä nimimerkin "siksi" kanssa.

 

kuka haluaa kasvattaa historiattomia ihmisiä, jotka eivät edes ymmärrä mitä uskonto ylipäätään on? Aivan kuin nykyään haluttaisiin katkaista kaikki siteet siihen, mitä menneiden aikojen ihmiset ovat oppineet elämästä ja pitäneet hyvänä ja oikeana

 

Historia ja uskonto ovat kaksi eri asiaa. Menneiden ihmisten opit siirtyvät kyllä seuraaville sukupolville ilman uskontoakin. Suomessa on osattu kerätä talveksi ruokaa säilöön ennen uskonpuhdistusta jne.

 

Minusta meidän kulttuurimme rakentuu ikävällä tavalla sellaisen ääriliberalismin varaan, että kaikki käy, ei ole varsinaisesti oikeaa ja väärää.

 

Suomessa on lakeja ja niitä rikkovat joutuvat oikeudenkäynnin jälkeen vankilaan. Minusta se on hyvin konkreettinen esimerkki siitä, että Suomessa kaikki ei käy.

 

No niin, kaikkea moraalista hyvää voi tietenkin edistää ilmankin kirkkoa ja Jeesuksen opetuksia, mutta minä haluan tukea sekä rahoillani että teoillani instituutiota, joka näitä asioita edistää käytännössä ainoana julkisena tahona nyky-yhteiskunnassa.

 

Tämä lihavointi on minun. Mielestäni mm. oikeus- ja koululaitos ovat julkisia tahoja, jotka edistävät moraalista hyvää.

 

Kiva kuulla, että sinusta moraalisen hyvän edistäminen onnistuu ilman Jeesuksen oppeja. Siinä asiassa olemme samaa mieltä.

Edited October 18, 2012 by Kasma

[Ame]

Kommentoin ihan pikaisesti tuota "uskonnolle altistumista". Meillä siis poika on kastettu ja saa osallistua uskonnollisuuksiin vaikka ei olla uskossa tai käydä kirkossa, eikä varsinaisesti olla kasvattamassa poikaa mitenkään uskonnollisiin syihin vedoten ("Ei saa kiusata koska Jeesus suuttuu") vaan pikemminkin maalaisjärjellä ja terveellä moraalilla, lapsen luontaista empatiaa tukien, ja niin edelleen. Lähinnä tuetaan kirkkoa instituutiona, pidetään yllä perinteitä ja vedetään poika samaa tietä kun meidätkin on vedetty, koska ei se ole välttämättä mikään huono tie. Ei sen tarvitse olla niin vakavaa.

 

Mietin kyllä ennen pojan syntymää kovasti tuota, että kannattaako meidän pitää ns. ovet auki erityisesti ev.luttiin vaikka ollaan vaan niitä pahimmoisia epäuskovaisia tapauskovaisia. Pahimpana miinuspuolena pidin lähinnä sitä, että minusta tuntui ihan pimeältä ajatus siitä, että joku julistaisi lapselleni hänen olevan "jo valmiiksi syntinen ja viallinen". Minusta on aika karmeaa väittää lapselle, että hän on jotenkin paha. Ei siinä paljon lämmitä enää pienen lapsen mieltä se, että ne synnit on jo "anteeksiannettu" ja että kyllä siitä vielä ihan kelpo ihminen tulee jos vaan pysyy uskossa, koska tuollaiset jälkikorjailut tuntuvat helposti ihan sivuseikalta siihen syntisyyteen nähden. Muistan itse miten lapsuudessa jotenkin ihmettelin tuota hommaa ja oikeasti häpesin itsessäni jotain kamalaa, johon minulla ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa, koska ymmärsin, että niin kuuluu tehdä ja tuntea. Että kuuluu olla pahoillaan jo valmiiksi sen takia mitä on, vaikkei olisi edes tehnyt mitään pahaa. Että pitäisi hävetä omia ajatuksiaan ja sisintään. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on aika epäterve lähtökohta itsetunnon ja minäkuvan kehitykselle! Että joo, vaikka pienten lasten kanssa korostettaisiinkin laululeikein ja askarteluin jumalan rakkautta ja ihmeelliseksi luotua ihanaa maailmaa, on tuo perisynti kuitenkin aikalailla peruslähtökohta koko uskonnossa, joten en lainkaan ihmettele sitä, että jotkut vanhemmat eivät halua lastensa kuulevan tuollaista.

 

Me nyt kuitenkin uskallettiin hypätä kyytiin, koska tiedostetaan mikä siinä sisällössä voisi olla lapselle kerrottuna ei-toivottua ja osataan sitten itse korostaa eri asioita ja "korjata" nuo "virheet". Ja toki alleviivata myös sitä, että me ei uskota tähän perusasetelmaan, mutta noihin esim. enkeleihin ja jouluun uskotaan, ja meidänkin mielestä monissa Jeesuksen tarinoissa on hyviä pointteja.

 

...ai mitkä rusinat pullasta?

[Ida-Mari]

Mietin kyllä ennen pojan syntymää kovasti tuota, että kannattaako meidän pitää ns. ovet auki erityisesti ev.luttiin vaikka ollaan vaan niitä pahimmoisia epäuskovaisia tapauskovaisia. Pahimpana miinuspuolena pidin lähinnä sitä, että minusta tuntui ihan pimeältä ajatus siitä, että joku julistaisi lapselleni hänen olevan "jo valmiiksi syntinen ja viallinen". Minusta on aika karmeaa väittää lapselle, että hän on jotenkin paha. Ei siinä paljon lämmitä enää pienen lapsen mieltä se, että ne synnit on jo "anteeksiannettu" ja että kyllä siitä vielä ihan kelpo ihminen tulee jos vaan pysyy uskossa, koska tuollaiset jälkikorjailut tuntuvat helposti ihan sivuseikalta siihen syntisyyteen nähden. Muistan itse miten lapsuudessa jotenkin ihmettelin tuota hommaa ja oikeasti häpesin itsessäni jotain kamalaa, johon minulla ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa, koska ymmärsin, että niin kuuluu tehdä ja tuntea. Että kuuluu olla pahoillaan jo valmiiksi sen takia mitä on, vaikkei olisi edes tehnyt mitään pahaa. Että pitäisi hävetä omia ajatuksiaan ja sisintään. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on aika epäterve lähtökohta itsetunnon ja minäkuvan kehitykselle! Että joo, vaikka pienten lasten kanssa korostettaisiinkin laululeikein ja askarteluin jumalan rakkautta ja ihmeelliseksi luotua ihanaa maailmaa, on tuo perisynti kuitenkin aikalailla peruslähtökohta koko uskonnossa, joten en lainkaan ihmettele sitä, että jotkut vanhemmat eivät halua lastensa kuulevan tuollaista.

 

Minä oon kans miettinyt tuota perisyntiä ja siitä puhumista aika paljon. Esim. lestadiolaisillahan tuo on oikeasti todella isossa roolissa uskossa ja siitä puhumisessa, opetetaan että muut uskoo eri tavalla mutta ne joutuukin sitten helvettiin. Silloin kun ite rupesin miettimään omaa uskoa, niin skippasin koko helvetin ihan kokonaan. Tai siis no, kokonaan on väärä sana, mutta en mä ajattele uskoa niin, että automaattisesti vastakohtana on helvetti. En pyytele Jumalalta jatkuvasti anteeksi syntejäni, enkä pode huonoa omaatuntoa jos en elä viimeisen päälle hurskaasti. Mä ajattelen niinpäin, että se usko riittää ja sitten pääsen taivaaseen. Mutta ei sekään ole sellainen ajatus, että kaikki muut joutuu sitten kärsimään ikuisesti, vaan enemmän sellainen, että ne jotka uskoo, pääsee taivaaseen ja ne jotka ei, menee jonnekin muualle. Ei ehkä helvettiin, mutta ei ne nyt Jumalankaan luokse varmasti halua kun eivät usko että koko tyyppiä on olemassa. Kun ei voi tietää, ei sitäkään että millainen paikka se taivas sitten onkaan.

 

Tämmösenä mä haluan omillekin lapsille siirtää uskon ja ajatuksen siitä. Mä en näe siis Jumalaa rankaisevana, vaan hyvänä. Rusinat pullasta, ev. lut-edition

[Hibi]

Itse oon päässyt tänne asti tietämättä koko perisynnistä Oma lapsuusperheeni ei edes ole kovin tapauskovaista porukkaa vaan ihan uskossa ovat. Silti olen elänyt sellaisessa maailmassa että lapset on viattomia. Ite oon jotenkin ajatellut alitajuisesti että rippikouluun saakka, koska sit alkaa vasta olla tietoa tai lapsenusko muuttua joksikin muuksi,.

 

Lähetän minä lapseni kouluunkin jossa aikuiset katsoo sormien läpi koulukiusaamista, joka on omasta mielestäni yksi julmimpia asioita lapsen maailmassa. Missään yhteisössä ei kukaan koskaan allekirjoita kaikkea, tarkoittaako se sitä ettei kannattaisi sit kuulua mihinkään yhteisöön?