Sign in to follow this  
Followers 0
My.

Erilaisen ihmisen kohtaaminen

9 posts in this topic

Tapahtui eilen:

Olin paikallisessa ostoskeskuksessa matkalla yläkerrasta alas. Otin hissin ja olin juuri päässyt sisään, kun hissiin pyrki isä sähköpyörätuolissa istuvan n. 10-vuotiaan poikansa kanssa. Hissin ovet olivat sulkeutumassa, mutta sain ne auki huitomalla vimmatusti kättä ovien välissä. Poika rullasi sisään ja kiitti kauniisti, minä nyökkäsin ja hymyilin. Huomasin että poika katseli minua peilin kautta uteliaan näköisenä. Minä katselin takaisin ja hymyilin, niinkuin hymyilisin kenelle tahansa suloiselle lapselle. Huomasin että isä selvästi hermostui tilanteesta ja siirtyi seisomaan niin etten enää nähnyt poikaa. Minulle tuli hetkeksi sellainen olo että apua, nyt tuijotin liian pitkään kun toinen on pyörätuolissa ja alkoi nolottaa.

 

Kunnes rupesin miettimään että eihän se niin mennyt. Katsoin poikaa kuin ketä tahansa pojanviikaria, johon saa katsekontaktin. Jäin miettimään että miten erilaisia ihmisiä saa ja pitää katsoa. Katsomisen välttäminen ei minusta ole oikein, sillä en halua että erilaiset ihmiset eristetään ja jätetään kohtaamatta. Miten sitten katsoa toista ilman että se vaikuttaa uteliaalta tuijottamiselta?

 

Hississä ollut isä tuntui kokevan katseeni tungettelevaksi ja halusi suojella poikaansa. Ymmärrän että he ovat varmasti saaneet ja saavat päivittäin epämiellyttäviä pitkiä katseita. Mutta kuitenkaan lastaan ei mielestäni voi eikä pidä suojella ihan tavallisilta kontakteilta.

 

Kertokaa te, erityislasten vanhemmat, minkälaisia kohtaamisia olette kokeneet ja miten toivoisitte muiden ihmisten kohtaavan lapsenne? Miten lapsenne on kokenut vieraiden aikuisten katseet ja lähestymiset, jos hän kokemuksistaan osaa jo kertoa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en tiedä mitenkä erityislapseksi meidän poika lasketaan mutta sillä oikeassa kädessä siis hermovaurio Erbin pareesi. Tästä vauriosta johtuen käden asento on tarkkaavaisten silmiin erilainen kuin terveen käden ja käden käyttö ei ole kovin taidokasta. Kun tämä on huomattu esim.meidän käymissä kerhoissa ym niin melkein oon pystynyt jakamaan hymyilevät katsojat kahteen kastiin: toiset hymyilevät vilpittömästi ja toiset säälivästi. Ja se mitä en meidän pojalle juurikaan kaipaisi on nuo säälivät katseet. Säälin pystyy todella hyvin erottamaan ja se tuntuu iskuna sydämessä. Tuntuu siltä että kun toiset huomaavat pojan toisen käden vajavaisuuden niin keskittyvät seuraamaan pojan tekemisiä sen perusteella.

 

Pojalla on ollut lasta kädessä 3 kertaa, ensin 2 x 5 viikon hoitojaksoa ja nyt viimeisillään olevan 7 viikkoa. Käsi on leikkauksen jälkeen ollut sivulle taivutettuna n.60 asteessa ja tekee siis pojasta vähän hassun näköisen seisoessaan kun kallistuu sen käden kanssa vähän oikealle. Tämän kun ihmiset ovat nähneet niin vastaan on tullut joko uteliaita tai kauhistuneita katseita. Edelliset joko kysyvät mistä on kyse tai sitten eivät, jälkimmäiset tyytyvät vain katsomaan pyöristynein silmin ja ovat selkeästi ensin sanomassa jotain mutta päättävätkin olla hiljaa. Mä mielummin ottaisin sen että ihmiset vaikka ihan suoraan kysyisivät "mikä tossa kädessä oikein on?" kuin että vilkuilevat "salaa" ja pähkäilevät omassa päässään ties mitä kaikkea ja antavat sen näkyä kasvoillaan.

 

Mä oon kuitenkin näiden reilun 1v 3kk aikana jo tottunut siihen että poikaa välillä tuijotetaan ja joskus mulkaisen vaan sanomatta mitään takaisin jos tuijottaja ei tajua lopettaa katsomistaan tai ei sano yhtään mitään ja mua alkaa ärsyttää. Mä en halua että mun lapsi käsivammansa takia on noin vaan vapaata riistaa arvostelua varten. Ihmetellä saa mutta olisi kiva jos sen voisi ääneenkin tehdä niin voisin kertoa asiasta ja antaa kysymyksille vastauksen. Toisaalta mulle on aivan sama jos ihmiset haluaa pysyä tietämättöminä mutta voisi sen vilkauksen tehdä hienovaraisesti eikä nojautua oikein eteenpäin tuijottamaan...

 

Mä kun oon joutunut raijaamaan tuota meidän poikaa sairaalaan monia kertoja niin on tullut kohdattua erityisesti muita erilaisia lapsia. On erilaisia vammoja mutta niihin suhtaudun nykyään automaattisesti hyväksyvästi ja lempeästi, ennen pojan syntymää en ehkä aina tehnyt ihan samalla. Mutta nyt kun omalla lapsella on jokin poikkeavuus niin osaa suhtautua eri tavalla. Toki jos on jokin hyvin iso ja selkeä vamma ulkoisesti niin sitä saattaa kerran tai kaksikin katsoa tarkemmin mutta katson myös paikalla mahdollisesti olevia vanhempia silmiin. Hymy kannattaa osoittaa mun mielestä myöskin siis vanhemmille jotta he näkevät ettet tee sitä esim.huvittuneisuuttasi. Mä kun uskon että se on meille vanhemmille kovempi pala kuin lapselle itselleen jos sitä tuijotetaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Modiana vastauksesta! Tuo on hyvä pointti, että hyväksyvä katse kannattaa osoittaa myös vanhemmille.

 

Kuulisin mielelläni myös lisää kokemuksia ja pohdintaa aiheesta. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen myös törmännyt tuohon, että erityislasta suojellaan liikaa kontakteilta muihin ihmisiin. Tai siis ulkopuolisten lähestymisyritykset tulkitaan aina negatiivisiksi. Räikein esimerkki on kouluajoilta. Koulussamme oli erityislapsi, kutsutaan häntä vaikka Liisaksi. Liisan kehitys oli poikkeavaa vain fyysisesti. Vanhemmat ja opettajat muistuttivat koko ajan kaikille, ettei Liisaa saa kiusata. Esimerkiksi välituntivalvoja saattoi tarkistaa monta kertaa välitunnin aikana, ettei kukaan Liisan lähistöllä olevista lapsista kiusaa Liisaa tai oikeastaan, että kaikki Liisan kanssa leikkivät kohtelevat Liisaa aivan erityisen hyvin. Tämä johti siihen, että Liisa ei saanut lainkaan negatiivista palautetta, ei joutunut jonottamaan esim. keinuun ja sai yleensä voittaa kilpailut, joihin osallistui. Kuten arvata saattaa, tällainen kohtelu johti siihen, että pian Liisa tiesi kaiken, oli aina oikeassa ja piti itseään automaattisesti oikeutettuna tekemään kaiken oman mielensä mukaan. Ystävät kaikkosivat vähitellen. Toivottavasti hän on myöhemmin elämässä löytänyt sellaisen sosiaalisen ympäristön, jossa hän on saanut kehittää vuorovaikutustaitojaan.

 

Me lapset emme varmaan alun alkujaankaan olisi ymmärtäneet kiusata Liisaa tämän vamman vuoksi, sillä lapsethan tottuvat melkein mihin vaan nopeasti ja pitävät aikuisten mielestä erikoisia juttuja ihan tavallisina parin päivän jälkeen. Sinänsä onni, että aikuisten suojelutahto oli niin kova, ettei kukaan alkanut kiusata Liisaa sen takia, että se oli erikoisen kiellettyä, vaan Liisaa todella vahdittiin päivästä toiseen, kunnes tilanne oli vakiintunut. Harmillista sinänsä, että aikuisten hyvää tarkoittava toiminta kääntyi itseään vastaan. Liisasta tuli koulumme ainut oppilas, jota ei koskaan nimitelty ulkonäön takia. Tasapuolisuuden nimissä olisi pitänyt suojella meitä rillipäitä/kikkarapäitä/blondeja/nykeröneniä/lattajalkojakin tai sitten löysätä kontrollia myös Liisan osalta.

 

Tuon kokemuksen jälkeen olen huomannut olevani itse arka ottamaan kontaktia erilaisiin ihmisiin. Alitajuisesti taidan yhä pelätä opettajan ilmestyvän tarkkailemaan ja arvostelemaan motiviiani keskustella toisen ihmisen kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän perheestä löytyy erityislapsi. Totta kai sitä on äärimmäisen suojelevainen katseita kohtaan (kun tästä maailmasta tuntuu löytyvän niiiiiin paljon ennakkoluuloisia ihmisiä), mutta ei sitä kuitenkaan kaikelta "voi suojella". Lapsi on yhtälailla lapsi siinä missä muutkin lapset. Ja ne sääli ja muuten vain mukavat- katseet kyllä tunnistaa. Tosin jos on nähnyt epäilevän katseen juuri ennen mukavaa katsetta, saattaa olla jo valmiiksi itse epäilevällä ja suojelevalla päällä, ettei siihen tilanteeseen auta vaikka toinen tarkoittaisikin hyvää. Ja tosiaan se että hymyilee avoimesti myös aikuiselle, tai rohkaistuu sanomaan sanasen (esim. kauniit saparot tai muuten vain kauniista säästä) tuo luottoa hymyilijää kohtaan.

 

Tämä teksti muodostui nyt sitten hyvin sekavaksi. :D Pääasia silti, aina kannattaa hymyillä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmmm, pistipä taas ajattelemaan. Itselläni ei siis ole erityislasta, mutta itse olen entinen sellainen. Siis lapsi. Erityinen olen edelleen.

Minua on tuijotettu varmaan aina. Minua on myös kiusattu sen takia niin ala- kuin yläasteella. askel kirjoitti "Me lapset emme varmaan alun alkujaankaan olisi ymmärtäneet kiusata Liisaa tämän vamman vuoksi, sillä lapsethan tottuvat melkein mihin vaan nopeasti ja pitävät aikuisten mielestä erikoisia juttuja ihan tavallisina parin päivän jälkeen.". Näinkin, mutta omalla 32 vuoden kokemuksella ei sitten kuitenkaan. Lapsien maailma on todellisuudessa hyvin julma, koska siinä vasta opetellaan sosiaalisia taitoja. Lapsella ei ole syntyjään samanlaista ymmärrystä oikeaan ja väärään kuin aikuisella, sillä ei ole samanlaista empatiakykyä kuin aikuisella ihmisellä. Siihen kasvetaan ympäristön hyvällä myötävaikutuksella. Sanoisinkin, että tuossa tilanteessa ympäristö on ollut otollinen ja kiusaamista ei olisi tapahtunut. Lapsi saavuttaa näissä asioissa täyden ymmärryksen suurin piirtein 16-vuotiaana, jotkut hiukan aikaisemmin.

Mutta siihen tuijotukseen ja erilaisen ihmisen kohtaamiseen. Itse olen siis erilainen ja minulla on kertoa noista kohtaamisista tarinoita aina lapsuudesta aikuisuuteen. Ihan kun pieni olin, niin niistä en paljon muista, mutta äitini on kertonut, että minua tujotettiin jo alta kouluiän. Ja hänen sydämeensä se kävi. Hän ei voinut tehdä oikein mitään. Hänen rakas lapsensa. Seuraavassa joitain tapahtumia mitä itse muistan ja haluan kertoa ne siksi että ehkä joku oppii niistä.

Olin 16 ja piipahtamassa siskoni kanssa lähikaupassa. Kassalta tullessa siinä istui poika kaverinsa kanssa. Ikää noin samanverran kuin minulla. Tuo poika huomasi minut. Se ei ollut saada katsetta irti minusta. Minä poistuin ovesta, katsoin taakseni ja näin kuinka poika kääntyi koko ajan minusta katsetta irrottamatta, täyden 180 astetta. Ja se ilme, sellainen virne - se kertoi, että vittu voiko oikeasti joku näyttää tolta!

Olimme perheeni kanssa käymässä Korkeasaaressa. Olin silloin 19. Menimme kahville siellä olleeseen kahvilaan. Minä en tainnut ottaa mitään, joten menin edeltä ulos terassille istumaan ja katsoakseni ihmisvilinää. Jostain suoraan eteeni asteli poika oman jäätelötötterönsä kanssa. Ikää noin 10. Jäi siihen tuijottamaan leveässä haaraasennossa ja minä yritin olla hienovaraisesti huomaamatta. Katsoin vain ohi. Poika huikkasi siitä sitten kaksi kaveria mukaan tuijottamaan - hei, tulkaa kattoon. Toinen uusista pojista oli pikkasen lyhyempi ja toinen pikkasen pidempi. Kaikilla jäätelötötteröt. Siinä ne kolme seisoi suoraan minua vastapäätä, täysin rinnoin tuijottaen. Ei elettäkään millekään hienovaraisuudelle. Ei sille että minä oikeasti huomaan heidät. Minä nousin tuolista ja lähdin pois.

Olin lippukuntamme partioleirillä. Olin 19. Vahdin siinä pelikentän laidalla leiriläisten leikkiä. Suoraan eteeni käveli tyttö. Aivan iholle. Pää kenotti taakse päin kun ylöspäin katsoi. Ikää tytöllä jotain 7 vuotta. Hetken siinä tuijotettuaan, kysyi mikä mun silmässä on. Vastasin siihen totuudenmukaisesti, että syntymävika. Tyttö miettii hetken ja toteaa sittten: "Sä oot ruma", ja lähti pois.

Seuraava tapahtui kun ikää alkoi olla mittarissa jo lähemmäs 30-vuotta. Olimme mieheni kanssa ruokakaupassa. Olimme aivan normaalisti katsomassa shampoo pulloja kun se alle kouluikäinen lapsi huomasi minut. Ja minä hänet. Yrtin taas olla kuin en huomaisikaan. Vaihdettiin siinä sitten hyllyn toiselle puolelle yhdessä mieheni kanssa. Eipä mitään, tämä tyttö kiersi tuon hyllyn, että sai jatkaa tuijottamistaan. Pahinta - tai parasta - tässä oli, että tämän tytön vanhemmaat olivat siinä veressä. Teki mieli sanoa, mutta jätin sitten asian. Myöhemmin mieheni on sanonut, että kyllä hän huomaa kun minua tuijotetaan ja puheista olen ymmärtänyt että ilmeisesti paaaljon enemmän kuin minä itse edes tiedän. Hänen tekisi useimmiten sanoa niille ihmisille pahasti mutta ei ole vielä kehdannut.

Toinenkin samoihin aikoihin ruokakaupassa tapahtunut episodi. Oltiin mieheni kanssa kassalla pakkaamassa ostoksia kassiin, kun neljä tyttöä ilmestyi kassan toiselle puolelle. Iältään noin 10-14. Olivat bonganneet mut mitä ilmeisemmin siitä kassajonossa seisoassamme. Tyttöjen vanhemmat olivat maksamassa. Juttelinkin oikein tytöille, että tunnemmeko jostain kun niin intensiivisesti tuijotatte, mutta ei mitään vastausta - ei ne tajuneet että mä juttelin niille, niillä oli vain monttu auki ja silmät suurina. Me lähettiin mun mieheni kanssa ulos heti kun tavarat oli kassissa.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen erilaisen ihmisen lapsi. Eli mun isällä on sairaus, joka tekee erikoisen näköiseksi ja siksi luetellaan harvinaisiin vammaisryhmiin. Muistan että mua lapsena suututti, kun ihmiset tuijotti ja kerran joku lapsi huusi isoon ääneen äidilleen "kato kuinka vanha ja ruma", se oli ihan hirveä tilanne, tuntuu vieläkin pahalta.

 

Isää on aina tuijotettu ja jotkut aikuiset ihmiset alkavat puoliääneen voivotella ja sääliä. Pikkuveljen kanssa ollaan aika herkkiä tuon suhteen ja varmasti näin aikuisiällä saatan napauttaa verbaalisesti, jos joku oikein tuijottaa. Sukulaislapset eivät ole millänsäkään, saattavat ihan viattomasti uteliaisuuttaan kysyä miksi sedän kengät on hassut. Itse siihen on niin tottunut, ettei ole kaivannut esim. kyytiä reppuselässä isältä, mä olen pienestä asti auttanut isää, kiipeillyt hakemaan ylhäältä jotain tai kontannut lattialla etsien pudonnutta tavaraa, pukenut, leikannut kynsiä, pistänyt myöhemmin insuliinia, sitonut kengännauhoja... Ne on mulle olleet aina tavallista elämää ja ehkä oma suvaitsevaisuus erilaisia ihmisiä kohtaan on sen myötä myös erilaista, kuin sellaisella joka ei ole tottunut. Monille kavereille oon etukäteen jo lapsena sanonut, ettei saa tuijottaa, se ei ole kivaa. Mulle isä on aina ollut tosi tärkeä ja isän lapsuuskuvilla on muhun sellainen vaikutus että alan itkeä vuolaasti, alan miettiä mistä kaikesta isä on jäänyt pienenä paitsi. Totta kai parantaisin isän, jos suinkin voisin, mutta se ei ole mun käsissä, katsotaan miten meidän esikoisen käy, tuleeko hälle mitään jälkiä tästä, kun olen geenin kantaja.

 

Itsellä on sormet hiukan kierommat kuin muilla ja varpaat on ihan mutkalla, muuten sitä ei minusta huomaa. Kuitenkin tuo sairaus on perinnöllinen ja luultavasti meidän lapsi tulee olemaan sen kantaja kuitenkin. Onneksi todennäköisyys että lapsi sairastuisi siihen, on todella pieni. On rankkaa katsoa vierestä kun toinen on kipeä eikä itse voi tehdä yhtikäs mitään, fyysiset kivut kun kuuluvat asiaan, valitettavasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen erityislapsen (nyt oikeastaan jo erituisaikuisen) sisarus. Voin vain yhtyä aiempien kirjoittajien kokemuksiin; ne tuijottavat katseet sattuvat myös tervettä siskoa sydämeen. En edes voi kuvitella kuinka paljon ne sattuvat tuijotuksen kohteena olevaan. Jotenkin vielä ymmärrän ihan pienten, alle kouluikäisten lasten ihmettelyn, mutta tuollaisten >= 10 -vuotiaiden luulisi jo oppineen peruskäytöstavat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Todella hyvä aihe, kiitos paljon jo vastanneille ja olisi kiva saada lisääkin keskustelua aiheen tiimoilta.

 

Itse olen ollut aina erilainen, en ehkä erityinen, mutta selkeästi muiden ihmisten huomaamalla tavalla massasta poikkeava. Etenkin lapsena ja edelleenkin niitä ennakkoluuloisia ihmisiä löytyy. Aihe on noussut nyt vahvasti esiin taas oman esikoisen myötä, kun hän on juuri siinä iässä missä alan huomaamaan tosi tärkeitä tilanteita tarttua tiettyihin ajatusmalleihin. Oman lapsen myötä olen myös ymmärtänyt paremmin sitä, että todellakin sen lapsen käytöksestä on vastuussa lapsen ympäristö, lapsi ei itse voi lähtökohtaisesti osata oikeita käytösmalleja jos niitä ei hänelle joku opeta. Poika on aina ollut hyväsydäminen ja empaattinen lapsi, mutta silti nyt nousee tilanteita, missä hän saattaa sanoa jonkun olevan jotenkin ns hyväksytysti erilainen (se ja se käyttäytyy niin ja siksi kukaan ei ole sen kanssa) ja hän on myös alkanut huomauttelemaan omasta erilaisuudestani. Nuo ovat tärkeitä tilanteita keskustella lapsen kanssa siitä, ettei ketään saa niin kohdella ja mitä tunteita tuollainen toisessa ihmisessä herättää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0