Ihanat äiti- ja isäpuolet sekä exät

[Suzy_Moon]

Haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia siitä, miten homma toimii hienosti erityisesti uusperheiden (ja yksinhuoltajien) aikuisten välillä.

 

Me kun aikanaan lapsen isän kanssa erottiin, oli siinä alkuun kaikenlaista kuohuntaa, mutta tilanne tasoittui todella nopeasti, puolessa vuodessa, ja kävimme yhdessä esim. hänen sisarustensa lasten kastajaisissa erottuamme. Moni ulkopuolinen odottikin, että vielä palaisimme virallisesti yhteen, mutta niin ei käynyt.

 

Minulla oli melkoisen pitkä kausi yh-äitinä, joka vietti "hurjaa nuoruutta", kun lapsi oli isällään. Ehkä se nuorempana ja lapsettomana olisi ollut hurjempaa, mutta olipa ainakin laajat sosiaaliset ympyrät. Mies löysi uuden naisen kohtuullisen nopeasti, ja itse jopa kannustin häntä suhteeseen. Eipähän ainakaan itkisi minun perääni, ja jos kerran kyseessä oli niin hyvä tyyppi, niin hitto, mitä sitä miettimään. Ensivilkaisulta en kuitenkaan uuteen äitipuoleen ihastunut: vaikutti tosi tympeeltä akalta. Tätä en kuitenkaan lapselleni sanonut, ja häneltä sainkin kuulla paljon hyvää äitipuoolesta, joka lapsen juttujen kautta vaikutti luontevalta leikkikaverilta ja huolenpitäjältä. Myöhemmin kun tutustuimme paremmin, yhteydenpito lapsen asioista oli jopa enemmän meidän naisten välistä, ja tulimme todella hyvin juttuun. Minunkin löydettyä puoliskoni tutustuimme kaikki toisiimme ja hoidimme lapsen asioita neljän hengen koplana. Koin kaikki lapseni ympärillä olevat aikuiset suurena rikkautena, vaikka oli myös epäluottamuksen, turhautumisen ja kiukun hetkiä. Näistä selvittiin paremmalla yhteydenpidolla, lopulta meillä oli käytössä reissuvihko, joka kulki lapsen repussa kodista toiseen. Olin todella pahoillani, kun kuulin exän ja äitipuolen eroavan.

 

Nyt meitä on kolmen kopla. Valitettavasti ex-äitipuoli on käytännössä täysin ulkona lapsen kuvioista, vaikka kuului niihin monta vuotta. Lapsen asiat kuitenkin hoituvat aikuisten hoidossa hyvin, ja exän kanssa ollaan taas läheisempiä kuin vuosiin, ihan oikeita kavereita. Parasta oli, kun miehen kanssa ilmoiteltiin kihlauksesta, ja exä oli ilahtunein kaikista.

[Mindy]

Meillä tytön isän kanssa tuli ero jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Minä halusin pitää lapsen ja kerroin asiasta isälle, joka silloin ei asiasta ollut riemuissaan.

 

Minä porskutin raskausajan läpi yksin, ilman miestä. Onneksi mulla on aina kutenkin ollut laaja ja tiivis perhe-ja kaveriyhteisö.

 

Tyttö syntyi ja isäkin oli jo onnellinen tyttärestään.

 

Nyt Minä olen naimisissa ja mieheni on paras mahdolline isäpuoli, hoitaa tyttöä kuin omaansa. Ja myös tytölle mieheni on enemmän se isä.

 

Nyt tytön isäkin on naimissa tahoillaan (Thaimaassa ), mutta kotiutuu Suomeen jossain kohtaa.

 

Kaikki ollaan hyvissä väleissä. Tässä meidän tarina lyhyesti.

[sin]

Meillä ero on vieläkin välillä vähän arka juttu välillä, mutta kavereina pysytään vaikka hampaat irvessä. Annoin aika paljon erossa periksi, että välit pysyisivät mahdollisimman hyvinä (minä tein päätöksen suhteen lopettamisesta). Hirveän helppo olisi ollut katkaista kaikki välit ja taistella joka asiasta, mutta yhteinen lapsi piti molemmat kurissa ja saatiin hoidettua asiallisesti kaikki.

 

Yhteisestä päätöksestä myös lapsi jäi isälleen. Siihen ei ollut itsekkäitä tai "omistusoikeusjuttuja" ajatustakaan laittaa, tilanne vain oli helpompi lapsen kannalta siinä tilanteessa niin (ei tarvinnut muuttaa, vaihtaa päiväkotia, mummola 1km päässä). Ja hyvin on toiminut kaikki, mitä nyt välillä pitää pahana päivänä syyllistää tai jotain mankua, mutta noin niin kuin periaatteessa. Minä näen lastani vähintään joka toinen viikonloppu, usein enemmänkin. Nyt kun lapsi aloitti ekalla, niin on vähän sidotumpi tuohon koulunkäyntiin eikä voi olla esim. minun kaverina töissä niin kuin aiemmin silloin tällöin. (asutaan n. 40 km etäisyydellä) Exä on hyvä isä, ja soittaa ja kertoo minullekin jos esim. koulussa on jotain sattunut tai lapsi sairastaa. Pidetään "perhepalavereja" kasvatuksellisista asioista joskus, ja minä olen yleensä se joka käy vanhempainilloissa ym ellei mennä molemmat. Puolustaa minua äidilleen joka vihaa minua yli kaiken.. Exä oli meidän häissä ja vähän tuo näytti vihlaisevan mutta halusi ehdottomasti olla paikalla, ja mielellään kyllä kutsuttiinkin. Exä on myös mm. minun siskontyttöjen synttäreillä mukana, ja käy kylässä porukoillani "mummon ja ukin luona" pojan kanssa mielellään, enoni soittelee hänelle joskus esim. tietokoneasioissa jne. yhteydenpitoa edelleen.

 

Kaikenkaikkiaan on kyllä mennyt kaikki erittäin hienosti. Vaikka aina on ikävä lasta, ja joskus ahdistaa kun poitsu kertoo kotijuttuja missä olisin itse toiminut ihan eri tavalla, mietin millaista olisi kun saisin elää pikkumiehen kanssa arkea joka päivä eikä vain "lomaosakkeena" tai puhelimen välityksellä... Viimeksi sunnuntaina itkin autossa kun ajelin takaisin kotiin vietyäni pojan taas isälleen. Vaan näin on paras lapsen kannalta, joten yritän olla tyytyväinen tilanteeseen

[Guest Kazka]

Meillä toimii homma hienosti!

 

Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki ovat olleet valmiita antamaan periksi tilanteen vaatiessa. Jokainen meistä ymmärtää, että lasten parasta päätöksiä tehdessä pitää ajatella. Esimerkiksi aiemmin miehen pojat kävivät meillä vain jokatoinen viikonloppu. Pojat kuitenkin itse halusivat siirtyä 50%-50% asumiseen. Keskustelimme kaikki (minä, mies ja ex siis poikien äiti) asiasta yhdessä ja siirryimme poikien toivomaan malliin. Pojat itse ovat sanoneet heidän elämäänsä helpottavan se, että kaikki aikuiset tulevat toimeen keskenään. Pystymme hyvin sopimaan poikiin liittyvät asiat ilman riitoja.

 

Myös minun ja miehen exän välit ovat kohtuulliset. Voin soittaa hänelle, jos tarve vaatii ja mies ei ole paikalla. Myös exä on soittanut minulle, jos ei ole saanut miestä kiinni. Kaikki on siis kiinni kommunikaatiosta ja päättäväisyydestä. Jos todella haluaa homman toimivan vaatii se työtä, mutta monesti se työ kantaa myös hedelmää. Niin se ainakin meillä on tehnyt. Kaikki ovat pyrkineet tulemaan toimeen keskenään ja ei meillä suurempia kriisejä ole tullut eteen.