Mila3

Miten miehesi kuvailee synnytystäsi jälkeenpäin?

94 posts in this topic

Meillä mies ei tuumannut oikein mitään ekan synnytyksen jälkeen. Sanoi, että "eihän se niin kummaa puuhaa ollut. Odottelua ja sitten pari ponnistusta" Sillon oli kuulemma vähän säikähtänyt vauvan puolesta, kun sektiopäätös tehtiin. Luuli, että asiat olis huonomminkin. Mutta rauhoittu aika nopeesti, kun huomas ettei ollut mikään kiire.

 

Tokassa synnytyksessä sitä oli kuulemma vähän käyny sääliksi, kun muhun sattu ennen puudutusta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun joku kysyi miten synnytys meni, mies vastas että helposti. Oli tosin totta, mutta miehen suusta se kuulosti jotenkin huvittavallta. :lol:

 

Oli sillä tosin pasmat sekasin siinä vaiheessa kun vauva vietiin happikaappiin ja mä jäin synnytyssaliin, ei reppanan hetkeen tiennyt kumpaan suuntaan pitäis lähteä. Huomasin tämän ja sanoin että mulla kaikki ok, mene vaan pojan mukaan. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies oli vaan huolissaan siitä, kun mua sattu ja paljon, synnytys oli siihen mennessä kestänyt jo kaaauan ja mies mietti vaan, että ottaisinpa sen epiduraalin. Olin etukäteen sanonu, että mua ei todellakaan saa siihen painostaa. Oli kuulemma hirvee helpotus, kun se tuli vessareissulta ja kätilö oli mut siihen saanu suostuteltua (kerran ehdotti ja katto missä vaiheessa mennään :rolleyes:).

 

Myöhemmin totes myös, että vaikka periaatteessa tiesi, mutta ei ikinä olis osannu kuvitella, että siihen voi mennä niin kauan. (oltiin synnytyssalissakin 18h ennen pojan syntymää) Mutta totes, että upein hetki sen elämässä on ollut se, kun se näki pojan syntyvän. Ei ollut siellä itse pelipaikalla sentään, mutta näki yläviistosta kyseisen tapahtuman. Parasta ehkä oli se, että sano olevansa ylpee musta, että siitä rypistyksestä selvisin niin hienosti. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä, liittyykö aiheeseen, mutta..

 

tänään puhuttiin miehen kanssa, että pystyisinkö piikkikammoisena luovuttamaan verta, ni mies siihen, että oothan sä synnyttänytkin! :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mies oli etukäteen ehdottomasti sitä mieltä, ettei halua nähdä sinne kun vauva syntyy. Synnytyksen aikaan mies tsemppasi mua todella paljon ja puhui mun puolesta kun mä olin ihan toisissa maailmoissa sen kivun kanssa. Pyysi mulle heti ilokaasua ja pian epiduraalia, ja tuntui kuunnelleen mua todella tarkkaan ennen synnytystä kun selitin jotain asioita, mikä oli pieni yllätys mulle, et mies oli täysin selvillä kaikista asioista.

 

Ponnistuvaiheessa mies oli niin mukana, et halusikin sit vähän nähdä kun vauva oli tulossa ja innoissaan mua kannusti aina kun vauva hieman tuli enemmän ulospäin ja kun vauva lopulta syntyi.

 

Mies kuvaili synnytystä sen jälkeen todella kauniiksi, et hän ei ois uskonut mut että kaunista on synnyttäminen (musta siinä ei ollut mitään kaunista :rolleyes: )

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä viisi päivää synnytyksen jälkeen olen huomannut, että se riippuu vähän siitä kenelle mies puhuu. Kavereille tuli enemmän rankkaa tarinaa ponnistusvaiheen lopusta kun lääkäri ilmestyi paikalle, miehen piti pitää toisesta jalastani kiinni, lääkäri painoi voimalla vatsaani ja niin edelleen *verta ja suolenpätkiä*. Ja kuinka vietti sairaalassa 19h. Vanhemmilleni kuvaili miten pahaa teki katsoa kipujani, kuinka hienosti suoriuduin ja miten kukakin synnytyssalissa mua kehui. Kavereilleni ja siskoilleni kertoi myös tunteellisempia puolia fiiliksistä vauvan synnyttyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Hauska :D

 

Pahinta mun miehen mielestä oli se kun näki miten kipeä mä olin, muttei hän voinut tehdä oikein mitään. Pahin oli siis avautumis- ja odotteluvaihe. Ponnistusvaihe oli lyhyt, muutaman minuutin (9 minuuttia virallisesti kokonaisuudessaan), eikä siitä jäänyt kummallekaan yhtään huonoja muistoja. Mun miehellä ei ollut mitään "mä en halua nähdä kun vauva syntyy" -juttuja etukäteen.

 

Nyt kun vauva on puolivuotias, mies ei enää puhu synnytyksestä mitenkään kamalana - toteaa vain asiasta puhuttaessa just tuosta avautumisvaiheesta suunnilleen: "oli hankalaa ja kamalaa kun ei voi tehdä mitään vaikka toinen on tosi kipeä". Ja kun ollaan nyt kuultu kaveripariskuntien kokemuksia, ollaan vain ihmetelty, miten helpolla päästiin ja miten hienosti kaikki meni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kysyin mieheltä tässä yhtenä päivänä ja se tuumas "traumaattinen kokemus...sulle" :lol: Kysyin eikö hänestä tuntunut lainkaan pahalta katsoa mun kärvistelyä tms., johon vastaus oli "ei oikeastaan, tai kyllä mä sua säälin, mutta mä tiesin, että sä selviät siitä hienosti"

 

Pojan ollessa parin viikon ikäinen tavattiin yksi kaveripariskunta, joilla on 1,5 kk vanhempi poika ja se mies kertoi, että ponnistusvaihe kesti 5 min. ja onneksi ei yhtään enempää, koska oli niin kamalaa katsottavaa, että hänellä meinasi taju lähteä! Mun mies tuumasi hiljaa "niin, sit sä olisit pyörtynyt meidän synnytyksessä...meidän REPIMISvaihe kesti 6 min" Poika siis otettiin imukupilla ulos jo ennen kuin pääsin itse ponnistamaan ja kyllä mies siitä puhuu, että se oli kauheeta katsottavaa, eli eiköhän se oo vähän traumaattista hänellekin ollut, suhtautuu vaan asioihin hyvin tyynesti. Mun mies vaan on sellaista jalat maassa tyyppiä ja mun täydellinen vastakohta siinä suhteessa. ;) Olen siitä myös onnellinen, koska mulle ei todella olisi siinä tilanteessa ollut mitään apua miehestä, joka olisi seonnut sukkiinsa ja painellut käytävään pakoon, vaan miehen rauhallinen asenne sai mutkin pysymään tyynenä sen kaiken keskellä.

Edited by Nuppu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mies kyllä on yllättävän paljon puhunut synnytyksestä kavereille, oli se varmaan sillekkin sitten elämää suurempi kokemus :) Ja nyt ihan vasta kertoi minulle kuinka ylpeä on siitä että sain synnytettyä ja että selvisin siitä niin hienosti. Heh, no eipä siinä ollu paljo vaihtoehtoja :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehelle synnytys taisi olla aika traumaattinen kokemus, ainakin silloin hän puhuu niin hän kertoo miten kammottavaa kaikki oli. Mutta kaikki kuulema unohtui melkein heti, kun näki meidän pojan ensimmäisen kerran.

 

Synnytys oli rankka ja pitkä niin en kyllä yhtään ihmettele ja mies joutui näkemään paljon asioita vaikka ei olisi halunnutkaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehellä oli synnytyksessä mukana vihko, johon laittoi kellonaikoja ja asioita muistiin.. (Mikä ihan hyvä juttu, sillä mulla katos ajantaju siinä hommassa ihan täysin.)

Tässä pätkiä:

-Klo 15 alkoi kipeät supistukset, ilokaasua, hirveät kivut

-18.30 Epiduraali :)

-19 kohdunsuu auki 3cm, leppoisaa oleskelua ja odottelua :rolleyes:

-20.30 lapsivedet päästettiin (=kalvot puhkaistiin) ja vauvan päähän asennettiin sydänanturi (sanavalinnat.. )

 

Loppuillasta ei oo enää merkintöjä, sillä mies kävi kahvilla ja sen jälkeen vauva sitten syntyikin.

Ei sille mitään traumoja oo synnytyksestä jäänyt. Niitä pahimpia supistuskipuja se joskus kauhisteli, mutta ihan hyvillä mielin se on seuraavaan synnytykseen lähdössä.

Vauvan syntymää se on kommentoinut sanoin "no, sieltä se vaan tuli". :lol::rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Kuin hirveä suolistaisi", kertoi mies vitsillä kaverille. :rolleyes:

 

Oikeasti miehen mielestä synnytys veti kuulemma sanattomaksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Muutama viikko synnytyksen jälkeen satuin kuulemaan, kun mieheni kertoi sukulaisnaiselle synnytykseni olleen helppo. Kuulosti ihan kuin se olisi vähätellyt tai jotain :blink: No joo, olihan se helppo, mutta kyllä se silti sattui he***tisti. Kyllä mä sitten miehelle sanoin, että minä voin kertoa että se oli helppo, mutta mies ei saa sellaista mennä sanomaan :rolleyes:

Edited by eeppis

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmmm... meillä oli aika tapahtumarikas synnytys joten mies on vieläkin aika sanaton. Muuten mies sanoi, että voitin suurensuuret pelkoni tosi hienosti mutta siinä vaiheessa kun mentiin hätäsektioon niin jotenkin ei osannut enää ajatella mitään selkeästi.

 

Sektion aikana mies joutui odottamaan synnytyssalissa hirveän huolissaan minusta ja vauvasta mutta myöhemmin en saanut muuta irti miehestä kuin että "olit sä vähän pihalla kun tulit heräämöstä" ja "sä nukahtelit jatkuvasti" :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies kirjotti vauvakirjaan näin:

 

"Se oli nopea toimitus. Äitiä sattui ja isi lähti metsästämään kätilöä osastolta. Kun kätilö saatiin paikalle, olikin jo kiire. Juoksujalkaa mentiin saliin ja hetken päästä isi sai kapaloidun käärön syliinsä. Jännitys purkautui vasta seuraavien päivien aikana."

 

Olin siis sairaalassa osastolla käynnistettävänä ja saliin tosiaan ehdittiin vaan ponnistamaan. Aluksi puhutiin paljon synnytyksestä, kun sen nopeudesta ja hallitsemattomuudesta jäi molemmille aika iso paniikki. Täytyypä kysellä näin jälkeenpäin vielä, mitä mieltä on nyt. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Meidän Macilla ei tarvinnut yhtään tikkiä!" Mies tilitti kaikille. Mä olin ihan, että kiitos, kun selvität kaikille kuinka väljä mä olin. :D

"Me päästiin tosi helpolla!". Joo niin päästiin. Ja mun mielestäni miehellä on oikeus myös se ääneen sanoa, vaikkei itse synnyttänytkään, totuushan se vain on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En o kertaakaan kuullu miehen puhuvan synnytyksestä mitään. Tiedän, että varpajaisissa on purettu kyllä tuntoja ja mulle on kommentoinut olleensa ylpeä, että kesti niin hyvin verta, kun sitä oli alkuun pelännyt, mutta that's about it. Toivottavasti ei nyt ihan iäksi traumatisoitunut, vaikka aika rytinäähän se oli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mies sanoi, että oli ylpee musta miten jaksoin niin hyvin. Ja että aika meni tosi nopeesti. Meni munkin mielestä kun käynnistettiin. Kympiltä lääke, yhen-kahen aikaan ekat tuntuvat supistukset ja vesien meno, mies tuli neljältä parahiks kun mua vietiin saliin, sopivasti pääsi ojenteleen mulle ilokaasua.. Ois siis toki tullu aikasemmin mut mä en tajunnu että juttu etenee niin nopeesti. Ysiltä oli vauva maailmassa. Niin ja oli siinä miehelläkin tippa silmässä vauvan syntymän jälkeen ja sitä puhuttiin yhdessä, että kuinka uskomatonta se on, että tuolla sisällä todella kasvoi pieni ihminen joka on yhdessä saatu aikaan. 'Paraatipaikalle' ei kurkkinut, en ois antanutkaan eikä tuo halunnut. En ois halunnu itekään sitä nähdä. Kyllä sitä lasta sitten katselee paljon mieluummin kylvetyksen jälkeen. :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mies tuli sairaalaan, kun olin päässyt saliin (olin käynnistettävänä). Mies kuvasi avautumisvaihetta rauhalliseksi ja että minä olin kuulemma ollut yllättävän tyyni. Mies pelkäsi etukäteen *verta ja suolenpätkiä*, mutta ei se ollut nähnyt mitään pahempia juttuja. Oli keskittynyt kuulemma vaan minusta huolehtimiseen.

 

Hätäsektiopäätöksen jälkeen minuutit olivat tuntuneet pitkiltä ja huoli oli ollut kova, kunnes kätilö oli tullut kertomaan että kaikki on hyvin ja tyttö tuli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun mies kuvaili synnystä vähän useammalla sanalla. Tässä synnytyskertomus hänen näkökulmastaan...

 

Ihanaa lukea näin jälkikäteen miten hän kuvailee asioita. Olimme todellakin molemmat siinä hommassa mukana. Esim. sanat ponnisteleMME ja valitsiMME synnytysjakkaran, sai jälleen hymyn huulilleni. :wub:

 

18.9.

 

Tänään se alkoi, yhdessä Salattujen elämien tunnusmusiikin kanssa. Ensin supistukset olivat vain henkäys, tuntemus siitä että synnytys lähenee, mutta kohti iltaa henkäykset muuttuivat puuskiksi, jotka vetivät R.E.D:n polvilleen.

 

Klo 23 alkaen supistuksia tuli säännöllisesti. 10 minuutin välein ne pyyhkäisivät muuten hyväntuulisen ja reippaan R.E.D:n ylitse- tällöin hän karttoi kosketusta ja vaati olemaan hiljaa, vailla tyhmiä puujalkavitsejä.

 

19.9.

 

Supistukset jatkuivat säännöllisesti. Sählyn jäljiltä olin väsynyt ja yöllä pakenin pariksi tunniksi nukkumaan R.E.D:n pomppiessa 5-10min välein sohvalta ylös hengittämään, unesta hänellä ei ollut toivoakaan. Kuuma tunnin kestävä suihku helpotti kipuja. Ensimmäsien kerran R.E.D. soitti kättärille klo 02, jolloin sieltä kehotettiin ottamaan särkylääkettä ja odottamaan helpottaako se supistuskipuja. Taas reilun tunnin kuuma suihku kunnes lämmin vesi loppui. Särkylääke ei auttanut ja toistamiseen R.E.D. soitti Kättärille klo 04. Klo 4.45 istuimme jo Haikaranpesän kansian edessä miettien, passittaako kätilö meidät vielä kotiin odottamaan. Kipujen ja supistuksien, siis koko synnytyksen etenemisen arviointi on todella vaikeaa, ainakin näin ensikertalaisen näkövinkkelistä. Mistä sitä tietää milloin kivut ovat "riittävän" kovia, jotta ne edistäisivät avautumista ja siten vaatisivat jo siirtymistä sairaalaan...?

 

R.E.D:lle kytkettiin perusseurantalaitteet, joista nähtiin vauvan syke sekä supistuksien frekvenssi. Vihdoinkin jokin numeerinen laite, jonka kautta minunkin oli helpompi eläytyä aaltoina R.E.D:n ylitse pyyhkiviin supistuksiin.

 

Syötiin jugurttia ja juotiin omenamehua. Kätilökin vaihtui kesken. Harjoiteltiin ilokaasun käyttöä, molemmat.

 

Klo 5.45

Tukevia supistuksia. Tuskin ne tästä helpottavat.

 

Klo 7

No ei todellakaan helpota. Supistuksien väli on typistynyt lupaavaan 4 minuuttiin ja niiden voimakkuus värisyttää R.E.D:ä kauttaaltaan. Ilokaasusta ei ole enää mihinkään, seuraaavaksi R.E.D. passitetaan suihkuun rentoutumaan, mutta eittämättä kohta turvaudutaan johonkin todelliseen kivunlievitykseen kuten epiduraaliin ja voimasanoihin.

 

Klo 9

R.E.D. oli tunnin suihkussa. Väsyttää, mutta miten tässä nyt nukkuisi, pientä on kertyvät univelat toisen kärsimyksien rinnalla. Kyllä nyt nolottaisi jos en mitään lahjaa olisi hankkinut. Huomattiin että kamera on jäänyt kotiin. No puhelimessa on "tavallaan" joten koetamme pärjätä sillä..

 

 

Klo 9.20

Tutkailtiin toistamiseen sisäkautta, miten esikoisemme maailmaantulo etenee. Sentti kerrallaan edetään...

 

Klo 9.50

R.E.D. haikailee irti tarkkailukaapeleista, jotta pääsisi suihkuttelemaan ja mahd. helpottamaan yhä tukaloituvaa oloaan. Kätilönretkutkin menivät ja kielsivät äidiltä kiinteän ruuan, joten tekemäni voikkari meni allekirjoittaneen suuhun. R.E.D:lle mehukeittoa, laiha lohtu. Jos nyt pitäisi veikata, niin ponnistelemme aikaisintaan klo 14 ja en ihmettelisi vaikka poistulossa menisi iltaankin asti. Kova on urakka vielä edessä, jos takanakin.

 

Klo 11.45

Menivät lapsivedet, samalla kun valmisteltiin epiduraalia. Kipu alkoikin käydä jo niin kovaksi, että R.E.D:llä teki tiukkaa selvitä niistä. Toivottavasti epiduraali vaikuttaa pian.

 

Klo 13

Tyhjennettiin rakko, eli katetria kehiin kun ei muuten rakko tyhjentynyt. Saldo 1100ml

 

Klo 13.45

R.E.D. koettaa olla ponnistamatta, mutta ei tässä enää kauaa mene, oksitosiinin ja rakon tyhennyksen jälkeen kohdunsuu suorastaa (kätilön sanoin) räpsähti auki

 

Klo 14.30

Merkattiin alkaneeksi varsinainen ponnistusvaihe, vaikka jos R.E.D:ltä kysytään niin ihan tosissaan lasta oli maailmaan työstetty jo 30 min ajan. Valitsimme vastoin ennakkoluulojamme synnytysjakkaran ja sen avulla lapsi saatiin ulos n. 10 minuutissa. Syntymäajaksi merkittiin siis 14.43

 

Jälkitoimintaan meni n. tunti- vauva tuli ulos sen verran vapaalla tyylillä (pään jälkeen tuli kyynärpää), että pöytäkirjoihin merkittiin 2. asteen repeämiä. No, lanka, neulaa ja 500ml hemohessia korjaa mitä vaan.

 

Klo 16.40

ja tässä ollaan oltu perhe jo kaksi tuntia. Kyllä aika rientää!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Aivan mielettömän hieno kertomus! Tippa tuli linssiin tuota lukiessa... On siinä mies ollut totisesti mukana touhussa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now