Mintsa

Yleistä keskustelua keskosuudesta

214 posts in this topic

Ei mitään, alannee, lähinnä halusin ns. oikaista käsityksiä. Meidänkin isolla keskosella oli lämmönsäätelyvaikeuksia, isoja syöntivaikeuksia, hengitysvaikeuksia, verenpainevaikeuksia (tosin osin liittyivät varmaan mun raskausmyrkytykseen) ja sokerit eivät meinanneet pysyä, tipat ei vetäneet suonten heikkouden takia (kellään muulla ei ollut tällaisia ongelmia, miksihän?!?) yms. Tietysti on eri asia kun lapsilla, jotka vaativat tehohoitoa kuukausia tai jos on joitakin leikkausta vaativia juttuja jne. ja sinällään tietenkin päästiin helpolla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yllättävän monelle tutulle on ollut vaikea käsittää, että ennenaikaisesti syntyneen kehitystä pitää verrata korjattuun ikään. Kyse on esim. ihan siis ikäisistäni äideistä, tai öhöm, anopistani... Monet on ihmetelleet, kun poika ei ryömi, käänny jne. silloin kun heidän mukaan "pitäisi". Ja anoppi sanoi että kyllä se kohta varmaan jo hymyilee ekan kerran, kun todellista ikää oli neljä viikkoa, ja laskettuun aikaan vielä kolme viikkoa... <_< Joo ei hymyillyt.

 

Muutenkin ylipäänsä mun mielestä liian tarkkaan vertaillaan vauvojen kehitystä, jokainen on kuitenkin se ihan oma yksilönsä, oli keskonen tai ei, ja saa kehittyä omaan tahtiinsa. Tai sitten sitä ehkä tuoreena äitinä on vähän yliherkästi ottanut kaikki ihmettelyt... :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me saatiin nyt 10kk neuvolasta lähete fysioterapiaan. Toinen tytöistä ryömii, kierii ja pyörii hienosti mutta hänellä vielä varvistusta. Toinen ei liiku mitenkään eikä edes kääntyile vaikka osaa kyllä. Kellonviisarina kyllä leluja tavottelee muttei yhtään kiinnosta liikkuminen. Kumpikaan ei myöskään istu omillaan, tuettuna kyllä hienosti. Jospa saataisiin sieltä vinkkejä miten aktivoida liikkumista ja tukea istumaan opettelua! Ensi viikon torstaille saatiin onneksi peruutusaika, muuten olisi mennyt kuun loppuun :girl_impossible:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä ollaan NKL:lla seurannassa todennäköisesti syntymään asti, lapsivettä tihkuu ja nyt viikkoja kasassa 27+3. Toinen kortisonipiikki iskettiin äsken pakaraan ja nyt mennään päivä kerrallaan. Kohdunkaulaa onneksi 3cm jäljellä, lapsivesi uusiutuu ja vauva on vilkas.

 

Mua kiinnostaisi tietää myös millaisilla viikoilla ootte päässeet hakemaan pienen kotiin/kuinka kauan sairaalahoitoa tarvittiin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tsemppiä Ruulle sinne osastolle! Meillä syntyi 32+3 ja pääsi kotiin tasan neljän viikon kuluttua eli nelisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Lääkärit taisi mainita, että yleensä 35 viikkoisina nuorimmat kotiutetaan. Painon piti olla yli 2kg ja itse piti jaksaa syödä niin paljon, että paino pysyy nousussa + terveystilan olla hyvä. Meillä pulssin laskettelut viivyttivät kotiutusta pisimpään, mutta aika raskasta oli tuo syömispuuhakin girl_sigh.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

TYKSissä sanottiin, että useimmiten keskoset kotiutuvat viikoilla 35-37. Meillä poika syntyi 30+6, ja kotiutui 37+3. On melko harvinaista, että lapsi olisi osastolla yli lasketun ajan, ainakaan kovin reilusti.

 

Sulla on hyvä tilanne, jos kohdunkaulaa on kuitenkin vielä hyvin jäljellä. Lapsiveden mentyäkin voidaan lasta kasvatella vielä massun puolella, mutta sielloin pidetään äiti osastoseurannassa, olisko ollut jonkun bakteerijuttujen takia. Toivotaan lisää päiviä ja viikoja vauvalle mahaan!

 

muoks. Vielä piti sanoa noista sairaala-ajoista: Kyllähän sitä odottaa että saisi lapsen kotiin, mutta meidän melkein seitsemän viikon sairaala-ajasta ihan oikeasti kotiinpääsyä odotettiin ehkä kaksi viikkoa. Sitä aikaisemmin tilanne oli koko ajan se, että poika kasvaa ja kehittyy hyvin ilman mitään suurempia ongelmia, mutta vielä ei millään pärjäisi kotona (= ei jaksanut syödä omia ruokiaan). Tavallaan se odotus on silloin "helpompaa" kun on selvää että lapsen on parempi sairaalassa kuin kotona. :)

 

Jos joudut ennenaikaiseen synnytykseen, ei se ole mikään maailmanloppu. "Loppuraskaus" on vähän erilainen kuin muilla, mutta menee se niinkin. Suurin osa keskosista kuitenkin pärjää mainiosti ja on sairaalassa lähinnä kasvamassa sen mitä täysiaikaiset lapset mahassa. Omalta kohdalta tärkeimpänä vinkkinä: Jos synnytät keskosen, osta/vuokraa itsellesi niin hyvä sähköinen rintapumppu kuin vain suinkin. Älä pihistele rahan kanssa. Nimim. Ainun MInielectric oli ihan paska ja vituttaa vieläkin etten ostanut Aventin kalliimpaa pumppua.

Edited by alannee

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi Ruu :girl_to_take_umbrage2: Kurjaa että oot joutunu sairaalaan :( Voin kuitenkin lohduttaa, että rv 27+ syntyneet pärjää jo ihan hyvin. Meiän poitsu pääsi kotiin vasta rv 41. kun ihan loppumetreillä havaittiin vielä uniapnean tyyppistä vaivaa. Meni kuitenki ohi onneksi. Tuttujen vauvat pääsi kotiin siinä rv 37-40. Kauheesti jaksamisia ja tsemppiä sulle :lipsrsealed: Ne osasto 42:n lääkärit ei tosiaan oo empaattisimmasta päästä mut hoitajat on onneks mukavia. Toivotaan tosiaan, että vauva pysyis vielä mahassa mahollisimman pitkään. :lipsrsealed:

Muoks. ja se vielä, että se kotiutuminenhan riippuu kovasti myös siitä mikä muuten on vauvan tilanne. Et onko esim. kehittynyt hengityssairaus, suolistosairaus, sydänvika tms. Ne tietty viivyttää sit sitä kotiinpääsyä.

Edited by kookos

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä kans eräs jolle osasto 42 on tuttu... smile.gif Meidän vauva syntyi rv 33+3 ja kotiutui rv 36+0. Painoa oli 1995g kotiutuspäivän aamuna, ja vointi oli ollut oikeastaan koko sairaala-ajan hyvä. Kotiutumispäätös tuli aika nopeasti, ensin meidät laitettiin yöksi kotilomalle vauvan kanssa ja seuraavana päivänä jo kokonaan kotiin. Nenämahaletku oli vielä kotonakin non kaksi viikkoa.

 

Piti vielä lisätä että tsemppiä Ruu!

Edited by Bambi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia kovasti Ruu :lipsrsealed:

 

Meillä tytöt syntyi 33+3 ja pääsivät kotiin 35+2. Minulle ehdittiin iske 4 kortisonipiikkiä ennen synnytystä joten ainoa ongelma tytöillä oli etteivät jaksaneet itse syödä. Ja meillä kyllä kävi viikon verran kotisairaala punnitsemassa tyttöjä kotona.

 

Meillä oli se fysioterapiakäynti torstaina. Oli kyllä todella antoisa käynti. Saatiin jumppaohjeita molemmille. S saavuttaa ikäisiään motoristisesti ja hänellä aino ongelma on varvistaminen. Sitä jumppautellaan ja jos ei häviä vuoden ikään mennessä niin sitten takaisin. E:llä ei ole vielä valmiuksia istua itsellään eikä oikein liikkuakaan mutta hän ei varvista. Hänelle tuli monipuolisemmat jumpat. Jos E ei liiku ennen vuoden ikää mennään käymään uudelleen. Jäi kyllä positiivinen mieli eikä tarvitse miettiä/hätäillä että kehittyvätkö normaalisti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ruu:lle tsemppiä ja jaksamista.

 

Meillä päästiin kotiin vkolla 36+2. Myös minä kerkisin saamaan kortisoneja useampaan kertaan joten syömisestä meilläkin oli kotiinpääsy kiinni (niinkuin catap:illakin) ja kahden kilon painorajan täyttymisestä. A:lla nimittäin paino laski ensimmäisen vkon aikana enemmän kuin olisi ollut suotavaa ja painon takaisin ottoolikin sitten iso urakka. Meillä ei ollut nml-letkuja kotiin päästessä ja kotona kävi vto:n vauvaperhetyöntekijä punnitsemassa pieniä ensimmäiset kuukaudet.

Edited by Lene

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täältäkin tsempit Ruulle :lipsrsealed:

Mä ehdin maata vain kaksi viikkoa täystäyslevossa ennen tyttöjen syntymää. Syntyivät siis rv 26+2. Olivat teho-osastolla 7 ja 8 viikkoa, sitten jatkohoidossa 11 sairaalaviikkoon asti ja vielä 1,5viikkoa kotilomalla ennen virallista kotiutumista. Eli käytännössä tulivat kotiin 37+ ja virallinen kotiutus 38+. Kortisonit sain, mutta hengityskonehoidolta ja monelta muulta onglemalta ei vältytty. Ongelmat kuitenkin jäivät sairaalaan eli kotiin päästiin suht puhtain paperein.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kaikille vastauksista ja tsemppiviesteistä! <3

 

Täällä ollaan siis edelleen 2in1, eli ollaan päästy 17 päivää eteenpäin osastolla, ja vettähän on tihkunut varmaan jo pari viikkoa ennen sitä. Eli aika paljon parempi tilanne jo.

 

Nythän täällä edetään käynnistämispäätöksen kanssa puoli päivää ja labratulokset kerrallaan, kun tulehdusarvot on siinä hilkulla. Eikä supistuksia estellä niin kauan kuin arvot on koholla.

 

Tänään kuultiin myös takaraja raskauden purkamiselle, eli käynnistämään aletaan viimeistään viikoilla 33-34. Keskonen siis tulee varmasti. Olis kyllä hienoa päästä vielä ainakin viikko-pari eteenpäin, mutta onneksi tyyppi on jo 1300-1400g ja paria päivää vajaa 30 viikkoa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva että olet saanut keskusteltua tilanteesta ja sanut niitä vastauksia ja perusteluja ja ihanaa että tilanne on niin hyvä että vielä voidaan seurata ja Hirmu saa lisää masupäiviä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä keskola-aika oli suurimmaksi osaksi ahdistavaa :girl_sigh: Se epätietoisuudessa eläminen ja lapsesta erossaolo oli niin raskasta. Ja se, että koskaan ei tiennyt etukäteen mihin suuntaan vointi etenee. Muistan, kun soitettiin teholle joka aamu ja ilta ja aina jännitettiin crp:tä, astruppia ja muita kuulumisia. Oli se kyllä raskasta, mutta onneks kaikesta selviää :) Meiän poikakin on tällä hetkellä täysin terve 1-vuotias. Ei saanut edes astmadiagnoosia vaikka sitäkin väläyteltiin välillä :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sairaalassa ravaaminen oli raskasta kun mies oli töissä ja kotona odotti keskeneräinen remontti. Maidon pumppaaminen oli perseestä. Vauvaa oli ikävä. Muuten sairaala-aika oli olosuhteisiin nähden ihan siedettävää, pojalla ei ollut mitään erityistä "vikaa", kunhan kasvoi kotiutumiskuntoiseksi. Viimeiset lähes kaksi viikkoa, jotka odoteltiin apneoiden loppumista, olivat raskaat kun oli oikeasti toiveita saada poika kotiin ja lopettaa sairaalassa juoksu. Mutta nekin olivat raskaat enemmänkin sen odottamisen kannalta, kuin siksi että olis oikeasti ollut rankkaa. Mitään huolta mulla ei ollut missään vaiheessa, ikävä tietenkin oli.

 

Mutta mä olenkin tällainen tunnevammainen. :girl_sigh: Nostitko Claudia tän kysymyksen esille mun juttujen takia? :girl_crazy:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Rankkaa se sairaalassa juokseminen oli. Onneksi ei ollut ennestään lapsia niin ei tarvinnut tasapainotella kodin ja sairaalan välillä. Aamusta 9 aikaan yleensä menin ja saatoin päivällä käydä kotona mutta illalla sitten kotiin 22-23 aikaan nukkumaan. Joka ilta itkin kun piti tytöt sinne jättää yöksi. Kyllä sitä halusi mahdollisimman paljon olla paikalla ja kyllä siellä aikakin kului kun hoiti molemmat vauvat ja lypsi/söi sekä sylitteli hoitojen välillä. Meillä ei tosiaan ollut mitään ongelmia joten kasvua vaan siellä osastolla odoteltiin ettei tarvinnut pelätä mitenkään tyttöjen puolesta. Hoitajat oli pääasiassa mukavia mutta lähes joka päivä eri ja kaikki oletti etten osaa hoitaa tyttöjä joten joka päivä myös neuvottiin kaikki uudestaan. Imetykseen ei myöskään kannustettu millään lailla, ennemminkin välteltiin mahdollisimman paljon. Enpä kyllä haluaisi enää uudestaan kokea.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle keskolan ympäristö oli tuttu, koska olin siellä vasta muutama kk aiemmin vielä keikkaillut. En tiedä johtuiko juuri siitä vai oliko siitä huolimatta, tunsin oloni tosi ulkopuoliseksi. Kysyin aina saanko avata kaappia ja silittää lasta tai myöhemmin saanko ottaa syliin. Paikat oli tuttuja, samoin tavat - luotin lääkäreiden ja osin hoitajien ammattitaitoon, mutta silti teki todella pahaa lähteä illalla kotiin. Soitin joka iltaverikokeiden perään (ja kuulumisten :rolleyes: ) ja sen jälkeen itketti niin paljon kun en ollut itse hoitamassa lastamme.

Meillä oli lyhyt matka sairaalalle (vaan 16km), joten ajelin aamusta aamutoimiin ja lääkärinkierrolle, lähdin iltapäivästä kotiin ja palasin illasta miehen kanssa (jos vaan työvuorot sen sallivat). Musta tuntui ettei muuta ollutkaan kuin sairaalaelämä.

 

Sen sijaan mä sain aivan ihanan ystävän siltä ajalta, meidän kanssa samassa huoneessa ollut tytön äiti tuli mulle todella tärkeäksi vertaistueksi. Molemmat katsoi toisen lasta siinä sivussa jos toinen ei ollut paikalla ja pisti korvan taakse kuulumiset, hoitajalta kun niitä ei välttämättä ihmeemmin saanut.

Saatiin me kuitenkin kaikenkaikkiaan oikeasti tosi hyvää hoitoa.

 

Ja nyt tiedän niin paljon enemmän jos joskus siellä jatkan hommia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun lasten sairaala-ajasta on jo reilu 5v :girl_impossible: , mutta voisin myös muistella sitä nyt vähän. Olivat siis teholla toinen 7 ja toinen 8 viikkoa, sitten vielä jatkohoidossa 11 sairaalaviikkoon asti. Silloin tulivat kotilomalle 1,5 viikoksi (välissä käytiin sairaalassa näytillä) ja lopullisesti kotiutuivat sen jälkeen. Teho-osastoajan taisin olla melkein kokonaan siinä feikkirauhallisessa shokkitilassa. Vauvojen syntymä niin aikaisin ja kaikki ongelmat (hengityskonehoidot molemmilla, apneointi, toisella 2 sepsistä sekä NEC ja suolileikkaus, keuhkovaivat, aivoverenvuodot jne) olivat uuvuttavia ja järkyttäviä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aloin lypsää maitoakin vasta kotona (3vrk synnytyksestä, joka oli kiireellinen sektio), kun en vain jaksanut raahautua pumpulle kuin kerran sairaala-aikana. Sairaalalla käytiin tehon aikaan 1-2 kertaa päivässä kun asuttiin lähellä. Eihän siellä teholla juuri muuta voinut tehdä kuin istua vieressä ja katsella ja välillä vähän pitää kättä vauvojen päällä. Niin ja kuuden tunnin välein vaihtaa vaippa ja auttaa muissa hoidoissa. No kuitenkin, teho-osastoajalla sitä vaan taivalsi päivästä toiseen ja aamuin illoin sairaalakäyntien lisäksi soitettiin kuulumisia. Joskus soitin yölläkin jos olin hereillä ja alkoi huolettaa, etenkin toisen sairastaessa sepsistä. Meillä kävi sairaala-aikana sukulaisia auttamassa kotitöissä, kun oltiin molemmat niin uuvuksissa, ettei jaksettu tai kyetty mihinkään. Nyt jälkikäteeen sitä ihmettelee, että miten me ollaan siitäkin selvitty!

 

Jatkohoidossa, kun vauvat olivat jo parempikuntoisia ja pääsin enempi harjoittelemaan imetystäkin, alkoi muut asiat olla raskaampia eli ei enää kokoajan miettinyt vain vauvojen selviämistä. Imetysohjaus oli niin surkeaa, että monet kerrat lähdin sairaalalta itkien :girl_sad: Oli paljon raskaampaa jättää vauvat sairaalaan jatkohoitovaiheessa, koska kotiutuminen oli lähempänä ja vauvat isompia ja ottivat jo vähän kontaktiakin. En pystynytkään lähtemään, jos en ollut ensin imettänyt (tai ainakin yrittänyt) ja saanut vauvoja nukkumaan.

 

Kaikenkaikkiaan sairaala-aika oli tosi raskasta, mutta myös tavallaan ihanaa ja opettavaista aikaa. Oli hienoa päästä tutustumaan meidän pikkuisiin ja nähdä heidän huima kehityksensä. En ikinä unohda tiettyjä hetkiä, kuten eka imetys kummankin kohdalla, eka yhteisimetys, ylipäänsä vauvojen ekat itse syömät maidot, eka kylpy, helpotuksen tunne hyvin sujuneen NEC leikkauksen jälkeen jne. Pidän vieläkin yhteyttä tyttöjen omahoitajaan teho-osastoajalta :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä se sairaala-aika oli minustakin rankkaa, ennen kaikkea tuo jatkuva huoli pojan voinnista. Vaikka meilläkään ei siis missään vaiheessa ollut mitään ongelmia. Olen kai murehtija luonteeltani... :) Tässä uudessakin raskaudessa vaan murehdin jo etukäteen kaikkea mitä voi tapahtua.

 

Oikeastaan tuntui että olimme aina menossa katsomaan sairaalan vauvaa, ei omaa poikaa. Mitään ei uskaltanut varsinkaan alussa tehdä ilman lupaa. Jotkut hoitajat ei selvästi oikein tykänneet jos oli oma-aloitteisesti aloittanut hoidot. Jotkut taas kannusti siihen. Kukaan ei oikein ohjannut miten osastolla kuuluu toimia. Kerran laitoin pumppaamani maidot itse jääkaappiin (toki asianmukaisesti merkattuna), ja siitä sain kauheat torut.

 

Pumppaaminen oli rankkaa, kun maitoa ei oikein tullut. Olin kateellinen pojan huonekaverin äidille, joka oli saanut maitoa isot määrät jo pakkaseenkin. Imetysharjoitukset oli hankalia, eikä yksityisyyttä ollut. Kotiutuminen tuli loppuviimein päivän varoitusajalla, ja vikana iltana silitin ihan tuskaisena ja itkua tihrustaen vauvanvaatteita. Argh miten turhaa!! :) Harmitti kun kaikki ei ollut viimeisen päälle valmiina vauvan tuloa varten, kun monta juttua oli lykännyt sinne äitiysloman alkuun. Äitiyspakkauksen pahvilaatikon päällyskangasta en ehtinyt ikinä ommella valmiiksi, mutta hyvinpä tuo poika näyttää pärjänneen... ;) Ei sitä tosiaan kiinnitä huomiota ihan olennaisiin asioihin kun on vähän sekaisin.

 

Tällä hetkellä suurin huolenaiheeni on, miten kykenen tasapainottamaan koti- ja sairaalaelämän jos toinenkin vauva syntyy ennenaikaisena. Esikoinen kun on vielä kotihoidossa. Varmaan tehdään sitten niin että mies jää isyyslomalle saman tien.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now