Hatsepsut

Lapsettomuuden pelkääminen?

323 posts in this topic

^ Ottaisin kyllä erittäin voimakkaasti huomioon sen, että tämä "Lapsettomuuden pelkääminen" -ketju satuu olemaan Lapsettomus-palstalla.

Tuollaisen pelko-ketjun voisi minusta ihan hyvin perustaa tuonne Vauvakuume-puolelle heille, joilla yritys on vasta aluillaan, mutta silti pelottaa ajatus.

 

Kyllä minua v*ttaa lukea tuollaisen yk2:n ruikutusta, kun itsellä on se historia mikä on, ja tällä Lapsettomuus-puolella on niin paljon muitakin joilla on satanut vuosikausia vain paskaa niskaan.

 

Kiitos ja anteeksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tarkoitukseni ei ollut mainostaa tai hehkuttaa jo useita vuosia kestänyttä yritystä vaan luoda hieman näkökulmaa asiaan. En kenellekään toivo samaa. Mielestäni Neferty ylhäällä kommentoi osuvasti. Näkökulmia on monenlaisia ja itsestäni katsottuna olisin onnellinen jos minulla olisi vasta yk2 menossa ja syyksikin tietäisin, että se johtuu mahdollisesti PCO:sta. Kuin että vuosia vierii eikä mitään syytä pitäisi olla raskautumatta, mutta mitään ei vaan tapahdu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No joo, onhan tuo kyllä totta:

^ Ottaisin kyllä erittäin voimakkaasti huomioon sen, että tämä "Lapsettomuuden pelkääminen" -ketju satuu olemaan Lapsettomus-palstalla.

Tuollaisen pelko-ketjun voisi minusta ihan hyvin perustaa tuonne Vauvakuume-puolelle heille, joilla yritys on vasta aluillaan, mutta silti pelottaa ajatus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse olen kyllä hieman kateellinen niille, jotka ovat saaneet kokea vauvakuumetta ja aloittaa yrityksen ilman huolia. Oma yrityshän alkoi suoraan menetyksestä ja pelosta, ettei kaikki ole ok. Näin jälkeen päin tuntuukin, että olin ensimmäisen yritysvuoden kaikista pahimmassa shokissa/kriisissä vaikka periaatteessa tilanne olikin kaukana toivottomasta. Koin, että jäin täysin ilman tukea ja ymmärrystä, kun olisin sitä kaikista eniten tarvinnut. Oli todella raskasta vaan yrittää ja yrittää ja pelätä pahinta, lapsettomuutta. Sitten, kun pahin pelko tapahtui ja toivo normaalista onnistumisesta kutistui mahdottomaksi, tavallaan helpotti kun ei tarvinnut enää kenellekkään perustella pelkoa ja surua. Mutta se, miten jäin yksin pahimmalla hetkellä, on varmasti muuttanut (kyynistyttänyt) minua ihmisenä enemmän, kuin mikään muu.

 

Toisaalta olen miettinyt välillä, että ollemmeko me selvinneet helpolla, kun lapsettomuuden syy on ollut tiedossa ja hypättiin suoraan koviin hoitoihin. Mitkä olisi nyt fiilikset jos olisimme joutuneet käymään läpi piikkihoidot ja inseminaatiot. Toisaalta sekään ei tunnu helpolta hyväksyä, ettei meille kevyistä hoidosta ole mitään hyötyä ja ivf on todellakin se ainoa keino onnistua. Eikä se ainoa keinokaan tunnu tuottavan tulosta.

 

Pelko ja suru ovat todellakin subjektiivisia tunteita. On mahdotonta verrata jonkin aikaa lasta yrittäneen ihmisen tuntemuksia monta vuotta yrittäneen ja pettyneen ihmisen tuntemuksiin. Jos olisin tiennyt alussa mitä tuleman pitää, olisin varmasti seonnut täysin. Kummallista mihin kaikkeen ihminen voikin venyä, kun on vain pakko. Itseä ainakin auttoi 6kk yrittäneiden ketju vauvakuume puolella silloin, kun vuosi yritystä ei vielä ollut täynnä. Voisi olla todella hyvä idea perustaa sinne uusi ketju kuumeilijoille, joilla on vaikeuksia tiedossa. Sille nyt ei mahda mitään, että monta vuotta tätä kärsimysnäytelmää eläneiden ihmisten on todella vaikea venyä ymmärtämään yrityksen alussa olevia kuumeilijoita. Eikä sellaista minusta voi vaatiakaan. Tämä on kuitenkin lapsettomuus puoli.

 

Haluan kuitenkin toivottaa kovasti tsemppiä ja jaksamista tänne kirjottaneille, joilla yritys on alussa mutta pelko syystä tai toisesta läsnä. Toivottavasti löydätte tukea, ettekä ole yksin tunteidenne kanssa!

Edited by Nikita85

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ketjun ensimmäisissä viesteissä oli etukäteen-pelkääjiä...

 

Saanko kysyä yhden kysymyksen? Ei tarvitse vastata, jos ette halua. Ja kertokaa, jos tämä on tyhmä tai väärässä paikassa (sen te varmasti osaatte sanoa).

 

Pelkäsittekö te etukäteen lapsettomuutta ja selvisikö myöhemmin, että se oli aiheellista? Entä kävikö joillekin niin, että pelko oli täysin turha? Yritän kysyä sitä, voiko oma kroppa kertoa jotakin tai kertooko se ylipäätään mitään. Ei muuta. Pahoittelen jo etukäteen, jos tämä on väärässä paikassa tai ihan hölmö kysymys.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä on vähän hassua moittia ketään lapsettomuuden pelkäämisestä, jos siihen on perusteltua aihetta sairauden tms. takia. Eikö se pelkäminen jo sanana tarkoita sitä, että tietoa lapsettomuudesta ei vielä ole, mutta pelkää, että niin saattaa käydä. Sitten jos se pelko toteutuu, niin tosiaan kärsitään lapsettomuudesta. Minä pelkäsin etukäteen, että mitä jos lapsen saaminen ei olekaan niin helppoa, koska kiertohäiriöitä minulla on ollut aina. Nyt on mennyt kaksi vuotta vauvaa toivoen. Se ei tietenkään ole mitään verrattuna vuosikausien odotukseen ja tuloksettomiin hoitoihin. Mutta saako vasta vuosien yrittämisen jälkeen todeta pelänneensä tätä jo alusta lähtien?

 

Ehkä ketju tosiaan paremminkin kuuluisi kuumeilupuolelle. Sinänsä otsikko mielestän kuitenkin jo kertoo, että täällä keskustelee ihmisiä, joilla ei (vielä?) ole kokemusta lapsettomuudesta, mutta jotka syystä tai toisesta pelkäävät, ettei lasten saaminen ole niin helppoa heidän kohdallaan. Eri asia on tietenkin, jos "pelko" johtuu ihan vaan siitä, että on jo yk3, eikä vieläkään ole tärpännyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelkäsittekö te etukäteen lapsettomuutta ja selvisikö myöhemmin, että se oli aiheellista? Entä kävikö joillekin niin, että pelko oli täysin turha? Yritän kysyä sitä, voiko oma kroppa kertoa jotakin tai kertooko se ylipäätään mitään. Ei muuta. Pahoittelen jo etukäteen, jos tämä on väärässä paikassa tai ihan hölmö kysymys.

Minä pelkäsin lapsettomuutta aikalailla yrityksen alusta alkaen. Taustalla oli kokemus neljän vuoden elämäntilannelapsettomuudesta, jonka aikana mm. yksi parisuhde meni riekaleiksi kun toinen ei halunnut edes aloittaa yrittämistä. Kun viimein nykyisen kumppanini kanssa aloimme olla samoilla linjoilla yrittämisen aloittamisen kanssa, koin että minulla on viimein tilaisuus toteuttaa suurin unelmani. Tuo painolasti oli todella raskas ja varjosti yrittämistä melkein alusta asti.

Tämän lisäksi minulla oli myös valtavien kipujen takia pelko endometrioosista, jonka tutkimukset olisivat olleet pian edessä. Myös kilpirauhasarvot heittelivät yritysvuoden aikana, joten elin koko ajan pieni pelko persiissä fyysisen terveyteni suhteen. Saimme vuoden yrittämisen jälkeen lähetteen lapsettomuuspolille julkiselle puolelle, mutta tulinkin syksyllä raskaaksi juuri vuoden yrittämisen jälkeen, pari kuukautta ennen ensimmäistä poliaikaa.

 

Itse olen kokenut todella hankalaksi sen että olen pelännyt lapsettomaksi jäämistä jo kauan ennen yrittämisen alkamistakaan. Sitä on todella vaikea selittää kenellekään, mutta yhä edelleen elämäntilannelapsettomuudesta ja yritysvuodesta puhuminen ja niiden muisteleminen saa kyyneleet silmiin. Lapsettomuuden pelkäämiseen voi siis vaikuttaa moni muukin asia kuin yrityskuukausien lukumäärä ja mahdolliset hoidot. Olen ihan varma että jos en olisi vuosia ikävöinyt, kaivannut ja itkenyt oman lapsen perään, vuosi yrittämistä olisi ollut huomattavasti vähemmän tuskainen taival.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Newbie: En pelännyt. Luulin raskautuvani helposti. Hölmö minä. Niin kuin tickeristä voi nähdä, yritystä on takana jo noin 1v10kk. Hoitoihin ollaan hakeuduttu ja käytykkin jo kahdesti lapsettomuuspoililla. Mitään syytä lapsettomuuteen vaan ei ole löydetty, pitäisi kuulemma olla hyvä raskausennuste. Että mulla ei ainakaan kroppa sanonut mitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensi kuussa tulee vuosi täyteen siitä kun jätin pillerit pois. Huvittavaa sinänsä, että luulin tulevani raskaaksi viimeistään kesän lopulla ja usko oli suuri, että vauva olisi viimeistään nyt sylissä. Olen varmaan aina pelännyt vähän lapsettomuutta, kun kierto on ollut vähän mitä sattuu ja kuukautiskivut joskus aika infernaalisia. Toisaalta en kuitenkaan täysin uskonut, että lapsen saaminen olisi ongelma. Välillä on huonoja päiviä ja välillä huonoja viikkoja asian kanssa. En vielä kuitenkaan osaa ajatella kärsiväni lapsettomuudesta enkä koe myöskään olevani huono-onninen, vaikka kieltämättä elämä on tässä muidenkin asioiden suhteen potkinut oikein huolella päähän sekä itseäni että miestäni. Ei auta kuin mennä eteenpäin ja toivoa parasta, itselle ja kaikille muillekin. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäpä taas pelkään sekundaarista lapsettomuutta. En tajua mistä se pelko kumpuaa, kun tiedän että on ihan normaalia odottaa sitä raskautta vuosi ennen tutkimuksiin hakeutumista. Kai minä sitten olen niitä kusipäitä, jotka kuvittelevat sen nappaavan jo yk 1:sta, vaan eipä ole onnannut. Nyt alkaa vasta yk 5, ja yritän rauhoitella itseäni. Annan itselleni luvan vittuuntumiseen vasta siinä joulukuun jälkeen, jolloin alkaisi yk 13.

 

Vaan pelottaahan se silti, kun edellinen raskaus meni päin... no joo. Kyllä te tiedätte mitä silloin tapahtui.

 

Kai sitä lapsettomuutta saa pelätä vaikka ei olisi yrityskään päällä? Tuleehan sitä mietittyä että onnistuuko itsellä vai ei, ja mielestäni se on ihan normaalia. Ymmärrän kyllä, että monien vuosien yrittämisen jälkeen voipi "vähän" vituttaa kun lukee joidenkin hermostuvan yk 5:n alkamisesta, mutta toisaalta se jokainen kp 1 tuntuu pahalta kun raskaus kuitenkin on toiveissa. Toivon ihan hirveästi plussaonnea kaikille, joilla ei vielä sitä lasta ole ja sellainen on toiveissa. :lipsrsealed: Etenkin niille, jotka ovat odottaneet vuoroaan jo pirun kauan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen pelännyt lapsettomuutta irrationaalisesti. Olin 21-vuotias sinkku itkeskellessäni lestadiolaistutuilleni kaipuusta ja surusta, kun he kertoivat isoista perheistään ja jakamisen onnesta. He pitivät minua hassuna. Olin 26-vuotias erotessani ensimmäisestä pitkäaikaisesta suhteesta ja muistan, kun sydän verta vuotavana kirjoittelin tahattomasti lapsettomien viestiketjuun ja olin edelleen hassu. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä perustellusti voin itkeä lapsettomuutta ja surra kohtaloani. Nyt realisoituu se tosiasia, että haave kolmilapsisesta perheestä lipuu todella sormieni läpi sinne pilvilinnojen ja prinsessahaaveiden kategoriaan. Aika jälleen kerran näyttää, minne haave yksilapsisesta lipuu. En osaa sanoa miksi pelkäsin, siihen on varmasti syynsä mutta en jaksa sitä analysoida.

 

En tiedä miksi lapsettomuuspalstalla on lapsettomuuden pelkäämistä koskeva aihe. Eikö se tässä vaiheessa ole jo ilmeistä. Toiseksi, täälläkin minua harmittaa melko poikeuksetta ne valittajat, jotka ovat kymmenen vuotta nuorempia tai yrittävät jo x:nnettä lasta - vaikkakin hoidoilla ja vaikkakin ovat tehneet sitä jo pitkään. Me ei olla tahkottu hoitoja ja tuskin tulla tahkoamaan, koska oma pää ei sitä tule kestämään. Mihin kategoriaan me sitten kuulutaan kun ei olla siirtokonkareita? Onko meidän tuska pienempi, ollaanko päästy vähemmällä? Onko minulla oikeutta valittaa koska en edes yritä? Ei voi mitään mutta päädyn väistämättä siihen että kaikki on suhteellista. Olin kymmenen vuotta sitten hassu pelätessäni lapsettomuutta vaikka en ollut ikinä edes yrittänyt. Oliko pelko silloin sittenkin aiheellinen, olivatko ne, jotka pitivät minua hupsuna nuorena naisena, väärässä kritisoidessaan minua etten kuulunut viestiketjuun.

 

Aina voi olla hienotunteisempi, aina voi ymmärtää niitä jotka ovat kokeneet enemmän kovia. Toisaalta, omien kokemusten jälkeen en aseta aikarajaa tai kokemusten määrää milloin koen että muilla on oikeus kokea lapsettomuuden pelkoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^

Tuossa yksi hyvä syy miksi sekundäärisille ei kovin hyvin paikkaa täältä löydy. Samoja hoitoja saa kuin lapsettomat, mutta jos kirjottaa hoitoketjuihin, ärsyttää toisia. Tavallisella kuumeilupuolella taas ei tunnu kuuluvan joukkoon kun tosiaan saa hoitoja eikä "pysty" kuumeilemaan samoin kuin muut kun tietää omat epäkohtansa ja miten epätodennäköistä on edes tulla enää raskaaksi.

 

Siksipä ei ole tullut mihinkään pinoon sen kummemmin majoituttua, paitsi kierronkartoittajiin. Lämpöjen mittailulla ei ehkä onnistu ketään ärsyttämään tai itse ärsyyntymään :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Komppaan Mollamaijaa. Minä taas en koe kuuluvani edes kunnolla sekundaarisiin lapsettomiin, koska konkreettista lastahan ei sylissä ole. Kirjoittelen siksi mieluummin tuonne "Lapsensa menettäneet" -osastolle... sielläkin tosin on aika kuolluttahiljaista tällä hetkellä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelkään lapsettomuutta koska esteitä todettiin jo ennen yrityksen alkua. PCO siis todettu ja yritys lähtee käyntiin näillä näppäimillä. Nähtäväksi jää kuinka hankalaa tulee olemaan :/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelkään aivan pirusti.

Vauvakuume iski ensimmäisen kerran kunnolla n. 2.5 vuotta sitten, ja silloin sellaisessa muodossa, että "mitä jos ei ikinä saadakaan niitä lapsia, ja kun sitä yritystäkin joutuu odottamaan niin kauan". Silloin luin lapsettomuusblojega ja itkin (välillä töissäkin :blush: ) silmät päästäni, että mitä jos ei onnistu. Huippuna yksi henkilö lähipiiristä paljasti vielä tuolloin, että olivat yrittäneet esikoistaan 4 vuotta (lopulta tärppi oli kuitenkin tullut ilman mitään tutkimuksia/hoitoja). Nyt kun yritys on ajankohtainen parin kuukauden päästä, niin melkein pelottaa jättää ne pillerit pois, jos tosiaan ei tärppääkään. Mies taas ei tunnu kovin kauheasti murehtivan asiaa. Toisaalta sitä itsekin haaveilee, miten saisi vaikka sopivasti joulun/pääsiäisen pyhinä näyttää vanhemmille ultrakuvia :girl_sigh: Että pelko on kova mutta niin on toivokin, joten tiedä sitten, miten lujaa tippuu, jos pelot käy toteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minunkin miehelläni on kiveskohju. Ilmeisesti aika suuri, koska se on aiheuttanut hänelle paljon fyysisiä kipujakin. Hänelle on lääkärissä sanottu, että mahdollisesti aiheuttaa lapsettomuutta. Jännittää aivan hurjan paljon, että kuinka meille käy. Nythän meillä ei oikeasti ole hajuakaan hänen spermanlaadustaan.

Nyt kun hartaasti toivomme lasta (ekaa kiertoa vasta), niin hänellä on aika urologille huomenna. Selvinnee sitten, että leikataanko. Harmittaa vaan kun olen lukenut, ettei leikkauksesta välttämättä ole ratkaisevaa apua. :unsure:

 

Kuitenkin. Minä testin mukaan parhaillaan ovuloin ja yritystä on riittänyt. Jännittää ja outoa, että samalla heti tulee pelänneeksi pahinta.

Oli ilo lukea, että täällä toinenkin kiveskohjun omaavan kumppanin kanssa on onnistunut miltei heti! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jatkan edelliseen aiheeseeni, että miehelläni oli tänään lääkäri, joka lohdutteli että 20% miehistä omaa kiveskohjun. Mistäpä noita tietää kenellä se aiheuttaa lapsettomuutta ja kenellä ei.. Vaan ikävämpi tieto oli se, että leikkauksista ei saada yleensä kovinkaan merkittäviä tuloksia. Lähinnä se tehdään jos vaiva aiheuttaa fyysistä vaivaa kantajalleen.

 

Onneksi ymmärtäväinen lääkäri kuitenkin neuvoi meitä eteenpäin siemenneste tutkimuksiin, että saataisiin selvitettyä mikä liikkuvuus miehelläni on kohjusta huolimatta. Jännittää edelleen, mutta hyvä että asiaa selvitellään jo tässävaiheessa eikä vasta sitten kun lasta on yritetty jo vuosi. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jatkan pelkojen ja kuumisten muodossa vielä tänne yksinpuheluani. :) Miehen testit tulivat jo muutama kuukausi sitten. Hänellä todettiin siemennesteestä mahdollisesti heikentynyt hedelmöittymiskyky. Ei siis mahdotonta, mutta liikkuvuus on hieman normaalia huonompi.

Nyt olenkin huolissani omasta kehostani.

 

- Olen tuhrutiputellut kokoajan. Tuhrua kestää noin viikko ennen kuukautisia.

- Kuukautisjomottelut alkavat miltei välittömästi oletetun oviksen jälkeen.

- Ovulaatiotesti näyttää samanmoista viivaa kokonaisen viikon ajan.

 

Huomenna yritän ehtiä varata lääkärille aikaa, että pääsisin selvittelemään asiaa gynelle. Päässä pyörii keltarauhasvaivat, sekä endometrioosi. Myös kauhukuvat lapsettomuudesta tietty. Kauhistuttaa tulevat pettymykset ja hitaat prosessit.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsellä myös on ollut pieni pelko aina takaraivossa. Endoa epäiltiin nuorena ja siitä syystä (+ kivuliaat kuukautiset) olen syönyt pillereitä 17-vuotiaasta asti. Nyt ne jäivät pois ja lapsi olisi haaveissa. Lapsettomuuden lisäksi pelottaa sekin, että jos lasta ei kuulu ja pitää kärsiä monet kuukautiset, niin kuinka kivuliaaksi elämä tässä vielä muuttuu :/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei suvussa tiedettästi ole lapsettomuutta mutta pelko mulla on silti. Yritystä edellisen miehen kanssa melkein vuosi ja nykyisen kanssa yritys aloitettu 4/12 kuukaudet vierii ja plussaa ei näy:(

Edited by Ariel87

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä pelkäsin tai oikeastaan aavistelin lapsettomuutta jo kauan ennen kuin yritys edes alkoi. Ja sitten kun en tullut kertojen ja kuukausien jälkeen raskaaksi, tuli inhottava tunne, että pitikin aavistella ja pelätä, nyt se sitten on todellisuutta.

Edited by liisi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täti ja muutama serkku on saanut lapsensa vasta lapsettomuushoidoilla joten pelkäsin teininä aina että itsellekin käy niin, mutta en koskaan uskonut sitä kuitenkaan tosissaan että omalle kohdalle sattuisi. Nyt on vuosi jo mennyt yritystä ja sitä ennenkin oisi mahdollisuus ollut muutaman kuukauden raskaudelle mutta sitä ei näy :/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullakin on ollut lähes aina jonkinlainen aavistus siitä, että lasten hankkiminen ei tuu sujumaan mun kohdalla helposti. Ois kyllä jännä tietää mistä tuollainen aavistus tulee. Siis yksi meidän peruste yrittämisen alottamiselle oli se, että onpahan sitten aikaa käydä hoitoja ja selvitellä asiaa jos tärppiä ei ala kuulumaan. Ilman mun aavistusta ei varmaan oltaiskaan alotettu yritystä ihan niin aikaisin ja nuorina vielä. Niin se intuitio oli oikeassa, ja nyt eletään sitä lapsettomuuden todellisuutta. On se vaan vaikeaa silti hyväksyä että meille nyt sitten ihan oikeastikin kävi näin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelkään tosissani, että jokin on vinossa kun raskaus ei kovasta yrityksestä huolimatta ala. Meillä ei kummankaan suvussa ole tiedettävästi lapsettomuutta. Pelko on silti kova koska lähes vuosi on kohta yritystä takana, tammikuussa gynen juttusille jokos sit alkais selvitä jotain ja pelko helpottaisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ole varsinaisesti koskaan pelännyt lapsettomuutta, se on aina ollu mulle tosi asia, sillä äidilläni ja isosiskollani oli lapsettomuussairaus ja mullekin se todettiin teininä. Kumpikin heistä on silti lopulta saanut neljä lasta, joten en ole antanu lapsettomuuden koskaan masentaa itseäni, uskon että toivoa aina on, vaikkei sitä olekaan luomusti, niin ainakin hoidoilla kuten äidillä ja siskolla. Pelottaa vain se, että kun olen jo paljon vanhempi kuin he aloittaessaan hoitoja, miten se vaikuttaa minun lopputulokseen. Mutta ei pidä sitä vielä pelätä vaan suhtautua toivekkaasti tulevaisuuteen. Ja mitä siitä jos en tulisikaan koskaan raskaaksi, onhan minulla nykyään maailman paras mies rinnallani, sekin riittää minulle tarvittaessa. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now