pipa

Ensikohtaaminen vauvasi kanssa

205 posts in this topic

Ensimmäisenä ajatuksena oli hämmennys että sielä mahassa oli ihan oikeasti peini vauva laugh.gif Katsoin sen pieniä jalkoja ja varpaita ja ääneen ihmettelin että nämäkö mua on potkinut monta kuukautta girl_sigh.gif Sitten sitä alkas pikkuhiljaa tajuamaan että tämähän on meidän vauva, ihan oikeasti meidän vauva joka me saadaan viedä kotiin. lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä muistan nähneeni rakkaan vauvan ekaa kertaa haarojeni välistä kun kätilöt sitä siinä putsaili ja hiero selkää, ei meinannut eka pikkuinen hengittää ja värikin alkoi olemaan sinertävä. Onneksi kuitenkin hieronta ym. auttoi ja pian kuului pienen pieni itku. Hämmästyin, että noinko vähän ne vauvat itkee :D Mutta näin myöhemmin ajateltuna niin ei tuo meidän tyttö mikään itkeskelijä olekaan ja aina kun itkee niin ääni on pehmeä ja miellyttävä jos niin voi sanoa :P

Sitten sain pikkuisen rinnalle ja olin kyllä hämmentynt! Muistan myös tarkkaan sen, kun mua kärrättiin sängyllä yläkertaan osastolle vauvan kanssa ja vauva oli mun kainalossa paksussa kääreessä ja nukkui rauhallisena. Ajattelin, että tää on salee vaan nukke kun se näyttää niin suloiselle! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos näiden tarinoiden jakamisesta teille kaikille :lipsrsealed:

 

Monikin asia askarruttaa tässä raskauden aikana, erityisesti tuo että entäs jos en heti koekaan mitään suuria tunteita tai entä jos vaan itkettää koko ajan? Lienee normaalia siis. Eiköhän ne tunteet sieltä tule, oma on kuitenkin aina oma :) Ehkä jo kuukauden päästä voin tulla kertomaan (tai jahka kerkeän ;) ) miltä se tuntui nähdä oma ensimmäisen kerran.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun toisen pojan syntyessä (kiireellisellä sektiolla kuten ekakin) sain nähdä sen ihan sivusilmällä leikkaussalissa, silloin ei mielessä oikein käynyt mitään. Poika tuotiin heräämöön sitten ensi-imetykselle, ja siellä ekan kerran näin jässikän kunnolla. Ajattelin vaan, että toi on ihan väärän näköinen, kamala turvonnut ruttunaama, onkohan tuolla ihopoimujen välissä edes silmiä. Esikoinen kun oli heti tosi söpö vauva, niin tää toinen oli ihan vääränlainen, kun olin odottanut jotain ylimaallisen kaunista :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jakkaralla ponnistin pojan maailmaan, oli tullut jo kiire, kun sydänäänet tekivät pahoja laskuja. Kun poika vihdoin oli maailmassa, katsoin kun kätilö hieroi vauvaa voimakkaasti pyyhkeellä, mutta se oli tosi vetelä ja äänetön. Suljin silmät ja kuulin kun kätilö sanoi, että poika ei hengitä kunnolla ja pitää viedä virvoitteluhuoneeseen. Yhtäkkiä tuntui pieni nihkeä hipaisu poskella ja kätilön sanat "sanotaan heippa äidille" ja ehdin just ja just avata silmät sen verran, että näin kätilön suukottaneen poitsun suuta mun poskea vasten ja lähti kiireellä ovesta ulos. Samaan aikaan niin tosi kamalaa ja ihanaa :girl_sad: En oikein ehtinyt rekisteröidä poitsun ulkonäköä sen kummemmin, pikkuruiselta näytti.

 

Puolisen tuntia poitsua virvoiteltiin ja meille käytiin kertomassa väliaikatietoja tosi tiheään. Poitsu hengitti itsenäisesti, mutta vähän huonosti ja lopulta tuotiin meille saliin näytille ennen lastenosastolle vientiä. Sain pojan rinnalle ja siinä se yhtäkkiä piristyi niin, että kaikki hengitysongelmat kaikkosivat! Lääkärikin noudettiin sitä ihmettelemään ja pikaisesti poitsun tutkittuaan sanoi, että ei ole enää tarvetta erityishoidolle ja saa jäädä vierihoitoon! Oltiin ihan hämmästyneitä ja vielä tänäkin päivänä sitä ihmettelen, miten juuri minä saatoin saada pojan "paranemaan" pelkästään olemalla siinä läsnä :girl_sigh: Kätilön mukaan se on yllättävän usein toimiva "hoito" ja kuulemma jo silloin, kun mies kävi katsomassa poikaa virvoitteluhuoneessa, pojan happiarvot paranivat välittömästi kun mies jutteli hänelle! No, siinä sitten ihmetellen katselimme poikaa, että onpa siro ja kaunis, edes naama ei ollut yhtään lytyssä vaikka 17h teki matkaa ulos. Olin ihan varautunut siihen, että sieltä tulee sinipunainen lähinnä ehkä mopsin näköinen makkara. Ehkäpä sitten seuraava painos onkin sellainen :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli ihan kanttu vei pitkan (yli 24 h kovien suppareiden alkamisesta) ja rankan synnytyksen jalkeen ja olin todella poikki etten juuri muista niista ensi hetkista mitaan :girl_to_take_umbrage2: Vauva itki kovasti ja katilo kavi heti nayttamassa ja sanoi etta 10 varvasta ja 10 sormea :grin: Itse muistaakseni ihmettelin vauvan paassa ollutta kuhmua (pahka?) ja katilo sanoi etta paa oli ollut tietyssa asennossa niin pitkaan kun synnytys oli niin pitka.

Jotenkin harmittaa ettei tullut mitaan suurta tunnemyrskya, mutta olin niin vahvoissa laakkeissa ja paa sekasin ilokaasusta, seka henkisesti ja fyysisesti taysin loppu ettei mulla ollut voimaa enaa mihinkaan. Nukuin osastollakin koko paivan eika mulla ollut hajua maasta ei kuusta :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Poika nostettiin heti rinnalle ja olin tovin siinä pojan kanssa. Kätilö ja harjoittelija alkoivat kursia minua kokoon, mutta totesivat, että leikkuria tarvitaan. Sitten alkoi odotus. Synnärillä oli kova ruuhka (kiireellisiä sektioita ym.) ja jouduin odottamaan aika pitkään vuoroani, koska en menettänyt verta paljon mitään vaikka repesinkin pahasti. Lopulta pääsin leikkuriin ja tässä vaiheessa kun minua alettiin kärrätä leikkuriin, pyysin nähdä pojan kasvot. En ollut uskaltanut edes liikuttaa poikaa kun hän siinä rinnalla oli! Sillä aikaa kun olin leikkurissa paikattavana, oli poika pesty ja ilmeisesti silloin hän oli kätilöiden kanssa käynyt toimistossa kylässä. Pojalla oli niin pitkä tukka, että kätilöt kävivät sitä esittelemässä toisille. :D Heräämössä sitten näin pojan toisen kerran täysin pökerryksissä kaikesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauva makasi jalkojeni välissä sängyllä hetkisen kun napanuora oli niin lyhyt ja nostettiin sitten mun syliin. Olin jotenkin niin onnellinen ja itkin ja hoin miehelle että: " kato meijän vauva kato meijän vauva" lipsrsealed.gif

Tyttö oli ensihetkistä alkaen maailman kauneinta ja ihaninta lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

muistan kun poika puseroni alle laitettiin ne vapisevat huulet, ja hoin kokoajan: "ei hätää, äiti on tässä"

 

Juuri kun lääkäri sanoi ettei ensikylvetystä tehdä nyt yöllä, vaan jätetään se aamuun, niin poju väänsi järjettömän kakan päälleni.

Lääkäri: paitsi että nyt vois isi alkaa sitten pestä poikaansa, ja äiti sitten ei liiku mihinkään siitä sängyltä. Muistan harmitelleeni mielessäni etten näe mitään, ja samassa kätilöopiskelija kysyi jos hän saa kameramme, niin hän kuvaa kaiken minulle. Sitten minut talutettiin suihkuun (siis pitihän minunkin sitten itteni kakasta pestä. Normisti ei ilmeisesti niin nopsaan äitiä suihkuun heitetä, mutta nyt sen katsottiin olevan parasta)

 

Kun palasin olin poika nukkumassa isänsä paidan sisällä, enkä millään halunnut heitä häiritä. Hiljaa katselin poikaa, ja virittelin kameraa, miettien kyllä mä vielä kerkiin sylittelemään poikaa. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itkin hysteerisesti ja ihmettelin miten noin pieni voi sattua noin paljon ;) Mutta oli se lähemmäs nelikiloinen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoisesta ensimmäinen ajatus oli että "sillä ei ole sormia!" kun näin veriset kädet nyrkissä :lol: No löytyihän ne kaikki sormet sitten käsistä kun tarkemmin katsoi :P

 

Tytön synnyttyä eka ajatus oli että on ihan samannäköinen kuin veljensä ja seuraavaksi että kumpikohan se on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin etukäteen vitsaillut, että vauvalla on varmasti ruma pää, kun majaili pitkän aikaa hyvin alhaalla ja laskeutuikin melko aikaisin.

 

Vauva oli lakitarjonnassa, joten ponnistusvaihe oli hiukan vaikea ja tosiaan se pää.... :girl_sigh:

Suurin tunne oli tietysti helpotus, kun poika lopulta saatiin ulos mutta kyllä siinä mielessä kävi, että onpa se hemmetin ruma.

Nenä poskella ja pää kananmunan muotoinen. :girl_haha: Mies laittoikin viestin tuleville kummeille: siinä kätilö kauhusta kankeni, kun poika tuli maailmaan.

 

Ihana hetkihän se oli ja sain pojan heti rinnalle ihmeteltäväksi. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensiajatukset kun katselin sitä sinertävää vasta maailmaan putkahtanutta itkevää vauvaa oli että onpa epätodellinen olo, tuo on nyt sitten se meidän vauva. Sanoin ääneenkin miehelle että tosi omituista.

Vaikeuksia sisäistää asia :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytys oli siinä määrin rankka ja ponnistusvaihe niin pitkä (1,5 h) ja totaalisen kamala, että mä en ollut kiinnostunut enää mistään muusta kuin kivun lakkaamisesta siinä vaiheessa, kun vauva lopulta syntyi. Sinisen kelmeä, elottoman oloinen tyttö vietiin samantien elvytettäväksi toiseen huoneeseen, mut mä leijuin jossain ihan epätodellisessa tilassa enkä pystynyt edes olemaan huolestunut. Mies sen sijaan eli elämänsä pahimpia kauhunhetkiä. Tyttö petrasi olonsa tosi nopeasti (puri kätilöä sormeen ja päästi pissat sen jalalle, reipas pieni rakas :lol:) ja tuotiin sitten synnytyssaliin mun mahalle. Mä en uskaltanut liikahtaakaan, kun pelkäsin, että se valuu alas. Olin niin poikki ja en pystynyt rentoutumaan tyttö mahan päällä ollenkaan, joten mitään suurta varhaista vuorovaikutusta siinä ei varmaan päässyt syntymään. Olin helpottunut, kun tyttö lopulta otettiin pois, ja mä pystyin nukkumaan. Oikeastaan jaksoin ja pystyin aidosti kohtaamaan tytön vasta, kun olin nukkunut noin vuorokauden putkeen. Siitä se tutustuminen sitten kunnolla lähti - maailman ihanin tyttöhän sieltä oli tullut. Ihan kohta siitä on jo vuosi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jytky saapui maailmaan sektiolla mutta ajatuksia herätti hän toki silti. Kätilö toi pyyhkeeseen käärityn vauvan näytille ja se näytti toki selältään katseltuna TOSI isolta (kokoarvio 4,2kg, perätila ja siksi elektiivinen sektio siis)! Ensin voihkaisin että "sillähän on minun nenä!" ja seuraavaksi (onneksi) ajattelin itsekseni että ompas sillä isot kivekset :D Kätilö ja isä lähti poikaa punnitsemaan ja painoepäily oli lähelle viittä kiloa. Silloin parahdin itkemään että "meillä on kotona liian pieniä vaippoja!" :girl_haha: Vaan eipä se ollutkaan kuin 3810g ;)

 

Heräämössä poika oli jo sitten puettu ja taisin rakastua ensisilmäyksellä toisen kerran elämässäni :lipsrsealed:

Edited by Janes

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kummankaan lapsen elämän ensi hetkiä en ole päässyt todistamaan nukutuksessa tehdyn sektion takia.

Esikoinen tuotiin sitten melkein heti herättyäni luokseni ja kun kätilö alkoi heti laittamaan vauvaa tissille olin aivan äimänä. olin jotenkin kokonaan unohtanut että vauvaa pitää imettää. Tai ainakaan en kuvitellut että sitä heti eka päivinä täytyy tehdä. Kätilö onneksi tajusi perustella imetyksen tarpeellisuuden; olihan vauva viettänyt jo yli 3 tuntia isänsä kanssa ja oli jo selvästi nälkäinen.

 

Toisen lapsen syntymä oli itkujen sävyttämä, sillä nukutuksen takia en nähnyt vauvaa heti, vauva joutui hengitysvaikeuksien vuoksi teholle. Aikeisempien komplikaatioiden takia minun piti viettää heräämössä vähintään vuorokausi, eikä sikainfluenssavaaran tähden vierailijoita päästetty heräämöön. Itkin vuolaasti saadessani kuvan lapsesta ja kuullessani etten näe ketään, vauvaa, miestä enkä esikkoa vielä vuorokauteen. Koska harva heräämössä sentään tuntikausia, puhumattakaan öitä viettelee, hoitajat päättivät tehdä poikkeuksen (olihan mieheni ottanut sikapiikin juuri tätä varten) ja päästivät illan tullen ja väen vähetessä mieheni luokseni.

Vauvan näin vasta seuraavana päivänä ja täytyy sanoa että kauniimpaa näkyä on vieläkään vaikea kuvitella. Pienen pieni sikiöasennossa nukkuva, alaston (tai siis pelkkä vaippa päällä) pikkuriikkinen poika jolla oli hennot lyhkäiset hiukset pystyssä, ihanat untuvat iholla pörhöllään; mun untuvikkoni girl_in_love.gif. Olin pelännyt hoitajien jutuista huolimatta pojan olevan veltto henkitoreissaan oleva reppana joka tuskin jäisi henkiin. Kukaan ei nimittäin osannut sanoa pojan apgar-pisteitä eikä miehenikään ollut saanut poikaa nähdä ennen kuin teholla noin tunnin päästä syntymästä, kun taas esikko oli tuotu suoraan miehen syliin leikkaussalista. Ilmeisesti elämä ei alkanut siis kovin "siististi" untuvikon kohdalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsellä helppo ja nopea synnytys, mutta ensikohtaaminen ei silti ollut satukirjasta.

Samalla sekunnilla kun vauva heitettiin paidan alle alkoi jo epparin tikkaus. Olin niin sekaisin nopean luomusynnytyksen kivuista ja toisaalta siitä yllätyksestä että vauva oli jo sylissä vaikka hetki sitten oltiin vasta tultu sairaalaan, etten tajunnut oikein mitään. Sain pelkopaniikin tikkausta varten laitettavasta puudutuspiikistä enkä saanut jalkoja auki vaan ne pysyi väkisin yhdessä. Kätilö suutahti ja tiuski, että keskity nyt siihen vauvaasi joka on kainalossasi. Silloin vasta oikeastaan tajusin että se oli edes syntynyt. En silti pystynyt siihen keskittymään kun pelotti niin pirusti. Enkä silloin vieläkään edes tiennyt oliko tyttö vai poika. Joku kait sen ääneen sanoi mutta meni multa ohi korvien. Sitten kun rauhotuin niin vauvaa kiikutettiin jo pesulle ja kokeisiin ja mua suihkuun ja taianomainen ensikohtaaminen oli ohi :tender:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heti leikkauksen jälkeen poikanen nostettiin kyllä näytille ja muistan olleeni hyvin hämmästynyt kuinka pieni ja sininen vauva olikaan! Muutoin päivä onkin melko hämärän peitossa kipulääkityksen vuoksi. Seuraavana päivänä sain poikasen ensimmäisen kerran ihan itse syliin ja luonnollisestikin pillahdin itkuun silkasta ilosta, en ollut ikänään nähnyt niin suloista vauvaa! :lipsrsealed: (Olin nimittäin raskausaikana nähnyt painajaisia siitä että jos meille syntyy poika niin se on ihan hirvittävän ruma! :grin: )

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ajatukset oli tosi sekavat. Tuntui uskomattomalta, että siinä se yhdeksän kuukauden odotus makaa rinnan päällä.lipsrsealed.gif En itkenyt, vaikka olin sitä oikeastaan toivonutkin, mutta tottakai olin suunnattoman onnellinen pienestä kääröstä. Mies oli todella tohkeissaan ja herkistynyt, minä enemmänkin sekaisin. grin.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun kätilö nosti vauvan näytille niin mun eka ajatus oli että onko vauvat oikeasti tuollaisia. Mulla kun ei ollut mitään tuntumaa vauvoihin ennestään. Seuraavaksi kätilö näytti vauvaa että tulikos sieltä tyttö, johonka mä vastaan että joo kai. Miten niin sekaisin :girl_haha: ja seuraavaksi sain laskea siltä varpaat ja sormet. Yhtään mua ei itkettänyt vaan olin pikemminkin kauhunsekaisin ajatuksin että siinä on nyt ihan oikea vauva. Mielikuva vauvasta olikin hetkessä muuttunut ihan oikeaksi ihmiseksi. Siinä sitä sitten maattiin ihan sekaisin ajatuksesta vauva sylissä. Mutta positiivisesti sekaisin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensiajatukseni oli, että onpas iso! Ja sininen myös ja jäntevän näköinen. Odotin, että vauva olisi ollut keskikokoinen niinkuin raskauden ajan ultrissa, mutta hän painoikin 4530g ja oli 54cm pitkä :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

kun näin tyttären ensimmäisen kerran, itkin vaan. katsoin tytärtä ja mietin et "siinä se nyt on, meidän tyttö" ja totesin miehelle et kyllä se nimi mitä oltiin mietitty on hyvä. ihastelin vaan tyttöä ja itkin onnesta.

iltapäivällä kaverin kanssa puhelimessa kerroin vielä, ettei vauva ollut ollenkaan "likainen" ja verinen, vaan ihan puhdas... kunnes katsoin kuvia kotona ja huomasin, ettei se meidänkään vauva nyt ihan puhdas ollut ja päässäkin näkyi imukupin jättämää jälkeä. :girl_haha: niin sitä ei vain huomannut siinä onnen-olotilassa ja lähes-hysteerisessä itkussa. :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joltain jos kysyy, synnnytys oli helppo, tai vaikea. Luomu oli, kipua riitti, sitä ei voi sanoa että ei olis kipua ollu että siks olis luomu ollu. Sitä yritin ja sen myös vahingossa sain. En tiedä mikä tunne mistäkin johtui, paljon oli toimenpiteitä koska pojalla ns. unisyke eli sen seurauksena en saanu liikkua, oli tippa ja happi ja sydänäänianturi johto "siellä". Mutta kaiken tään jälkeen se helpotus kun ei tullu hätäsektiota ja poika oli ok (vihreän lapsiveden jälkeen keuhkojen puhdistus jossa ei ollukkaan onneks lapsivettä) niin eka kysymys oli että onko lapsi ok ja mies sanoi ekana että poika (ei tiedetty mutta intuitio oli 100 % poika.). oli vaan tunne että onko se lapsi oikeasti tuossa, ollaanko myö vanhemmat, onko se meidän, olenko mie oikeasti saanu nyt lapsen. Siinä kun sängyn reunalla istuin puol tuntia synnytyksen ja suihkun jälkeen syömässä miehn kansa sairaalan tarjoomaa juhla-ateriaa, en ollu uskoa että tää on totta. Yöllä en nukkunu yhtään, kelasin vaan että selvisinkö mie kaikesta tuosta, seuraavat 2 pv mitkä saikkulassa olin, itkin vaan onnesta. Ja vielä vuoden jälkeenki tulee onnen itkuja että voi ukkelia, miten se on niin hassu ja ihana.<3, enkä oo imettäny n. kolmeen kuukauteen että lie vielä hormoniheittoja...?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itselle jäi vähän harmitus kun näin pojan vasta pestynä ja puettuna. Suunnitellulla sektiolla syntyi, kaikki meni todella hyvin, mutta hoitajat mulle näyttämättä veivät pojan viereiseen huoneeseen pestäväksi ja puettavaksi :girl_mad: .. Isä sen kyllä näki, mutta itse vain kuvissa. Ja niissäkin puhtaana.

 

Jäi harmitus ja hirvittävän kauan (melkein 2kk) kesti "tajuta", että vauva on ihan oikeesti meidän. Oli sellanen olo, että se on "kuulemma" mun mahan sisältä otettu. Kun ei ollut oikein minkään moisia tuntemuksia, ei nähnyt vauvaa tuoreeltaan jne... Jäi vähän sellainen olo kuin olisi kaupassa käynyt.

 

Nyt kun pojan kanssa on aikaa vietetty, niin omahan se on ja äidinrakkaus on vahvasti läsnä joka hetkessä :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sain pojan heti rinnalle eikä siinä mitään hurjaa tunnemyrskyä itsellä ollut, olin aivan liian puhki. Toisaalta järkyttävän voimakas suojelemisen tarve iski heti ja muistan ajatelleeni että jos joku yrittää jotain pahaa tälle pienelle niin minä olen valmis vaikka kuolemaan hänen puolestaan (jotenkin jännittävä tunne kun se ns. äidin rakkaus heräsi vasta myöhemmin osastolla).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now