Pihlajainen

Lapsettomuudesta kertominen läheisille

109 posts in this topic

En nyt ainakaan ensinäkemältä löytänyt samankaltaista aihetta. Eli haluaisin kovasti kuulla muiden kertomuksia siitä, miten olette lapsettomuudesta puhuneet läheisillenne ja kuinka laajasti? Niin ja millaisia reaktioita ootte saaneet?

 

Meillä olisi tarkoitus kertoa mun vanhemmille tuossa joulun aikaan, kun ollaan kaikki samassa osoitteessa. Viime aikoina on tullut tunne, että haluan asian jakaa, mutta vielä oon siitä vähän epävarma. Oon koittanut pohtia, että miten se kannattaisi ottaa esiin ja miltä tuntuu omien vanhenpien reaktiot tällaiseen asiaan. Miehen äidille ei olla vielä kertomassa, kun muutenkin on ollut paljon surua ja murhetta viime aikoina, eikä haluta sitä taakkaa enää lisätä. Kai sitä jossain määrin pelkää ihmisten (ja omaakin) reaktiota tähän. Kauhean intiimistä asiasta kuitenkin kyse.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kerroin tuon endometrioosin kautta mun vanhemmille, veljelle vaimoineen ja sitten miehen siskolle joka on myös hyvin läheinen mulle. Myös pari kaveria tietää. Kerroin sairauden piirteistä ja siitä että se aiheuttaa lapsettomuutta, tyyliin "ja se on kyllä huomattu", ja kertonut sitten samaan pötköön että usein joutuu endottaret turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Kun ensin itse on avautunut, niin kyllä sieltä sitten varovaisia kysymyksiä tuli asian tiimoilta kun huomasivat että on valmis puhumaan asiasta.

 

Pääasialliset reaktiot on olleet sitä voi voi, onpa kamalaa, teillä on kyllä kivinen polku ja miten te jaksatte. Mun äiti on erikoistunut kertomaan muiden onnistumistarinoita, jotka väärällä hetkellä tympäisee. Yksi kaveri ei kysele asiasta mitään ja huomaa että se on sille melkein arempi asia kuin mulle, ei oikein tiedä miten lähestyä asian tiimoilta ja on päättänyt ilmeisesti olla puhumatta ollenkaan, eikä se mua haittaa. Kahden yllätysvauvan äidiltä en ehkä haluaiskaan jeesusteluita. Toinen kaveri ystävällisesti kertoi mulle kuinka oli miehelleen puhunut että heidänkin pitäis pian alkaa tekemään lapsia ettei käy samalla tavoin kuin meille. Hohhoi. No, tuo kaveri kuitenkin muuten on ymmärtäväinen ja muuta... mutta noita sammakoita tuntuu tulevan usein sellaisten suusta jotka ei ymmärrä sitä tunneskaalaa mitä sitä käy läpi.

 

Välillä se tympäsee, kun on mennyt kertomaan. Sellaisissa tilanteissa, kun haluaisi hetken olla ajattelematta hoitoja ja sitten joku alkaa kyselemään että mitä niille kuuluu. Lisäks siihen on tullut sellainen pieni häpeän ja epäkelvon ihmisen olo, kun tietää että "nyt ne huomaa ettei taaskaan onnistunut", kun juo vaikka alkoholia tai tekee muita raskaanaolevilta kiellettyjä juttuja.

Mutta sitten taas, kun haluaa puhua siitä jollekin muulle kuin aina miehelle, niin se on iso apu että on mennyt kertomaan. Ja mua se on helpottanut myös kun oon kertonut, niin läheiset ymmärtää paremmin jos oon pahalla tuulella tai surullinen. Ne tietää kertomatta mikä mua painaa, eikä ahdisteta nurkkaan että mikä ihme nyt on. Saa vapaammin olla oma itsensä.

Edited by Speranza

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mie kerroin äidilleni jouluna 2010, kun yritystä oli vasta puoli vuotta takana, että lapsi ois tervetullut. Keväällä kerkes äiti utelemaan, että mitä sille rintamalle kuuluu ja kysyi ollaanko ajateltu tutkimuksissa käydä. Ja jotain hieman aiheesta keskusteltiin. Äiti sitten menehtyi kesällä 2011.

Samaisena jouluna kertoilin asiasta myös vanhimmalle veljelleni. Hän oli hyvin otettu että kerroin hänelle, muttei ole kysellyt missä mennään, vaikkei vieläkään tuo minun kumpu ole kasvanut.

Isä on vinkkaillut lapsenlapsista tässä vuoden aikana kerran jos toisenkin. Niihin olen todennut, ettei se ole niin yksinkertaista niiden saaminen. Selvästikkään hän ei halua tietää asiasta enempää, koska tyytyy mumisemaan jotain "niinhän se ei ole"-tyyppistä muminaa.

Keskimmäinen veli ja ainakin hänen vaimonsa tietäävät yrityksestä, kun siitä oli puhetta heidän lapsen syntymän jälkeen. Hekään eivät ole kyselleet, missä mennään.

Nuorimmaisellekkin veljelle olen kertonut ohimennen, pinta puolisin toiveesta. En hoidoista.

 

Melkein jokaiselle kaverille tuli kerrottua yrityksen alettua, että lapsi olisi tervetullut. Ei ois pitänyt. Puolitututkin kyseli ensimmäisen vuoden aikana, joko ois tärpännyt.

Mutta, myös ne paremmat kaverit ovat huomanneet, ettei se olekkaan ollut niin yksin kertaista.

Osalle olen kertonut avoimesti missä mennään, että ollaan tutkimuksissa inssiin menossa. Ollaan selittämättömiä ja sen sellaista.

Osalle vain, että ei ole vielä tärpännyt. Ollaan käyty perustutkimuksissa, ei pitäs olla mitään estettä.

Ja toisille, että lapsi on tervetullut. Ei vaan ole vielä tärpännyt, tulee jos on tullakseen.

Osa haluaa kuulla enemmän, osa ei. Niille olen kertonut helpommin, joiden kanssa olen enemmän tekemisissä.

 

Mutta on kyllä päiviä, kun toivon etten olisi kertonut kellekkään. Ei tarvitsisi odottaa sitä, kun udellaan missä mennään.

Varsinkin yksi kaveri, joka raskautuu tuosta vaan ja tekee sitten abortin. Hänen kanssaan siitä keskustelu ei luonnistu. Ehkä joskus, kun hän ei ole enään sinkku ja on perustamassa perhettä, ehkä sitten.

Mutta kyllä sitten on onneksi kaveri, jolle pystyin valittamaan kun inssi ei onnistunutkaan vaikka hän itse odotteli synnytykseen pääsyä :)

 

 

Tästä tuli pitkä sepustus. Selvästikkin oli taas tarve avautua :)

Mutta summa summarum:

On hyvä, että on joku jollekka avautua asiasta. Ja onneksi se ei ole aina mies. On hyvä tietää, että jollain tasolla perhe tietää missä mennään, vaikkeivät siitä utele.

Se, mitä tekisin toisin, on etten kertoisi puolitutuille yrityksestä. Ihan kaikille tämä ei kuitenkaan kuulu.

 

 

Muokkausta:

Tästä ei olla hiiskuttu yhtään mitään miehen puolelle. Tai hänen äidilleen, siskolleen ja isäpuolelleen. Veljensä tietää, koska olen puhunut veljen vaimokkeen kanssa asiasta.

Pari vuotta sitten miehen äiti kyseli, josko me niitä lapsia tekisimme, mutta silloin vielä söin e-pillereitä.

Oon ite ajatellut niin, että jos mies haluaa, niin hän saa kertoa äidilleen missä mennään. Toisaalta meillä on ollut helppoa olla kertomatta, kun he asuvat eri maassa ja skype-keskusteluissa puhutaan jostain ihan muusta.

Toisaalta, jos miehestä ei ole kertojaksi, mutta haluaa äitinsä tietävän asiasta, voin minä ihan hyvin hänelle avautua asiasta.

Edited by Anastacia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on yrityksestä puhuttu läheisille jo useampi vuosi sitten, lähinnä tyyliin, että "onhan tuota tehty, katsellaan vielä, miten etenee" mutta hoitoon menosta/hoidoista ei sitten niinkään usealle ihmiselle puhuttu. Sisarukset ja äiti tiesi, sekä muutama kaveri, jotka itse oli tulleet ulos lapsettomuuskaapista aiemmin tai jotka oli muuten todella läheisiä. Eli ei missään umpikaapissa olla koskaan oltukaan, jos nyt ei ihan julkisestikaan asiasta puhuttu. Itsestä vaan tuntui jotenkin helpolta puhua aiheesta sen jälkeen, kun oltiin tulokset saatu eikä mitään muuta vaihtoehtoa annettu kuin ivf; meissä on siis molemmissa niin iso vika ettei sitä keskenämme pystytä selättämään.

Toki tässä avoimmuudessa on ollut se huonompi puoli, että monet on sitten kyselleet, kuinka hoidot sujuu ja on sitten harmittanut niin omasta kuin kysyjänkin puolesta kun ei voinut kertoa hyviä uutisia. Tästä viimeisimmästä, plussaan johtaneesta siirrosta ei tosin tiennyt kuin kaksi ulkopuolista, koska pidin itse niin epätodennäköisenä, että siirtoon edes päästään, puhuin vaan koko syksyn jotain epämääräistä "hoitotauosta ja uudesta kierroksesta"

 

Me ollaan oltu yhdessä niin pitkään, että enimmät vauva-utelut tuli jo vuosia sitten, jolloin pystyi antamaan ne perinteiset liirumlaarumit vastaukseksi, sen jälkeen utelut on vähentyneet ja monet tuntuu hyväksyvän selitykseksi sen, että minä työskentelen varhaiskasvatuksessa, enkä siksi pidä kiirettä oman hankkimisessa. Ja kaveripiirissä on niin monia vapaaehtoisesti lapsettomia, että jotkut varmaan luulee meidänkin valinneen niin.

 

 

Mutta itse alkuperäinen kysymys, eli kuinka on kerrottu. Hoitojen alkamisesta tuli kerrottua lähimmille muun keskustelun lomassa, luontevassa kohtaa. Sanottu, että ollaan jo pidemmän aikaa yritetty ja käyty tutkimuksissa, kun tulosta ei ole tullut. Ei siihen kai mitään virallista kaavaa olekaan, en ainakaan ole mistään etikettikirjasta löytänyt kohtaa "näin kerrot lapsettomuudesta"-osuutta. Koska jokaisen kokemukset lapsettomuudesta on yksilöllisiä, myös kaapista tulo ja sen laajuus on jokaisen oma valinta. Puolisotkin voivat olla hyvin eri mieltä keskenään, toinen haluaisi pysyä kaapissa kun toiselle kertominen on helpompaa. Tästäkin kannattaa etukäteen jutella, kuinka avoimia haluatte olla, ettei tule loukanneeksi toista tahtomattaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen kertonut asiasta todella vaihtelevasti ja epäjohdonmukaisesti aina sen mukaan, onko asia tullut puheeksi ja minkälaisesta henkilöstä on kyse. Läheisimmille perheenjäsenille asiasta ei ole kuitenkaan "uskaltanut" kertoa, koska asia koskettaa heitä niin läheisesti. En haluaisi joutua lohduttamaan muita, kun tärkeintä on kuitenkin, että pääsee itse lapsettomuuden kanssa sinuiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tosi kiinnostavaa lukea teidän vastauksia. Ihana kun ootte jaksaneet spekuloida :lipsrsealed: Mulla on viime aikoina ollut tosiaan melko voimakas kertomisen tarve. Yksi ystävä mulla tietää yrityksen tarkan keston, mutta muille on puhunut asiasta vähän ylimalkaan, osalle en ollenkaan. Ajattelin, että voisi lähiaikoina muutamalle miespuoliselle sinkkuystävälle asiasta puhua, kun he nyt eivät ainakaan ala kyselemään liian tiuhaan, mutta osaavat varmaan olla olkapäänä jos lohdutusta tarvitsee. Jotenkin tuntuu myös paremmalta puhua miehille asiasta, kun ei ala se kauhea hössötys ja kysely.

 

Mietittiin vähän eilen miehen kanssa, että jos joulun aikaan sanottaisi mun vanhemmille tää asia silleen, että meillä on vähän ikäviä juttuja kerrottavana ja sitten voisi sanoa että multa on löytynyt ne pari endometrioomaa gynellä. Siihen voisi sitten luontevasti jatkaa, että tässä on lapsitoivekin ollut päällä jo jonkin aikaa, joten nyt jatketaan sitten hoitoihin. Pohdittiin myös, että voisi suoraan sanoa että ei kauhean tarkasti haluta hoidoista puhua ja kerrotaan sitten kun kerrottavaa on.

 

Jotenkin en halua raskaanaoleville/ "lapsellisille" ystävilleni asiasta puhua. Tuntuu vaan jo etukäteen pahalta kun osa alkaisi kuitenkin laukomaan jotain fiksuja kommentteja. Olen lähestulkoon varma, että yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni (2 lapsen äiti) heittäisi ilmoille jotain kuolematonta tyyliin: no kai te harrastatte tarpeeksi seksiä/ muista sitten kierron 14 päivä olla aktiivinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kerroin lapsettomuudesta mun vanhemmille kirjeellä siinä vaiheessa kun aika tutkimuksiin oli varattu. Ja ovatkin sitten tasaisesti muutaman kuukauden välein kyselleet, että miten hoitorintamalla menee ja jonkin verran olen kertonut itsekin etenemisestä. Ystävistä juuri kukaan ei tiennyt yrityksestä, mutta kun lapsettomuutta oli jatkunut jo vuosia ja tutkimuksissa ei mitään ihmeempiä selvinnyt, ollaan miehen kanssa oltu aika avoimia tästä aiheesta. Mies on paasannut välillä tosi innokkaana, joka on hieman yllättänyt, mutta olen ollut hirmu ylpeä siitä, kuinka se haluaa saattaa kaikkien kavereidensakin tietoon, ettei se lapsi välttämättä ilmoittelekaan itsestään heti kun sille annetaan lupa tulla. Ei vaikka yritys aloitettaisi nuorena, niinkuin me tehtiin.

 

Ollaan kerrottu ihan random-tutuillekin, jos joku on suoraan perheenperustamisesta kysellyt. Reaktiot on olleet mun mielestä suurimmaksi osaksi tosi huomaavaisia, eikä kukaan ole utelemalla udellut enää jälkeenpäin. Nyt ajattelin kertoa päällisin puolin töissäkin, kun paljastan raskausuutisen jossain vaiheessa. Haluan saattaa vieraampienkin tietoon, ettei tämä todellakaan ole vahingossa saanut alkuaan ja että pitkä tie on lasta toivoessa kuljettu.

 

Mulle tää lapsettomuustietouden jakaminen on tullut jollain tapaa sydämen asiaksi.

Siksi perustin aikanaan bloginkin, ja mieluusti keskustelen aiheesta pitkäänkin, jos jotakuta selvästi kiinnostaa.

 

 

Meidän naapuri on yllättänyt mut positiivisimmin kaikista. Oletin sieltä tulevan melkoisia sammakoita kerrottuamme hoidoista ensimmäisen IVF:n punktion jälkeen. Mutta sieltä tulikin kysymys: "Haluatko että mä kyselen hoitojen etenemisestä vai kerrotteko mielummin itse jos kerrottavaa on?". Mulle tuo oli todella iso juttu. En halunnut, että kukaan tunkeutuu meidän "reviirille", mutta halusin kuitenkin antaa läheisille mahdollisuuden elää mukana tilanteessamme ja olla tarvittaessa tukena.

Edited by talviuni

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse halusin puhua asiasta, mutta en kertoa suurena uutisena. Ennen tärppiä melkein koko lähipiiri tiesi yrityksestä ja että ollaan hoidoissa, mutta yksityiskohdista harvempi. Ilmoitin asian aina silloin kun se sopi keskusteluun muuten. Minulle itse asiassa helpointa oli kun joku kysyi suoraan aiotaanko me hankkia lapsia (tai kohteliaammin "toivoisitteko te lapsia?"), koska silloin saatoin sanoa melko luontevasti jotain että "juu, toiveissa on, mutta ei ole tärpännyt ja me itse asiassa ollaan jo tutkimuksissa/hoidossa". Suurin osa ihmisistä otti vastauksen ihan luontevasti ja sanoi vaan jotain että ahaa, en tiennytkään, ikävää, toivottavasti onnistaa pian. Minulle sellainen sopi, vaikka tietenkään ei kaikille. Joskus toin asian esiin itse kun muuten tuli puhetta alkaneista raskauksista tms, sanomalla vaikka että "voi kun meillekin tulisi, kun me ei olla saatu vaikka on yritetty". Ihmiset sitten kysyivät mitä halusivat tietää. Neuvoja en kauheasti saanut, ehkä siksi että tein samantien selväksi, että hoidoissa ollaan jo.

 

Minulle sopi se, että itse yritin puhua asiasta mahdollisimman luontevasti, ei vähätellen mutta ei voivotellenkaan. Silloin ihmiset vastasivat vähän samassa sävyssä, ja kysymykset oli enimmäkseen kohteliaita ja järkeviä. Asia pysyi jotenkin puheissa vastoinkäymisenä mutta ei sellaisena, että minua olisi pitänyt jotenkin ylenpalttisesti sääliä. Ymmärtäväiset ihmiset osasivat varoittaa etukäteen, että uutisia on tulossa, mutta eivät hössöttäneet asiasta sen kummemmin. Mä siis iinhoan kaikenlaista säälittelyä, niin että jos mä vaikka satutan itseni niin suunnilleen suutun jos joku tulee heti siihen viereen että oijoijoi, sattuko suhun, kävikö pahasti, ennen kuin mä olen kerennyt vetää henkeä ja rahoittua. ;)

 

Eniten inhosin sitä, kun huomasin, että joku varovaisuudesta rupesi jättämään minua asioiden ulkopuolelle. Esimerkiksi yksi tuttava ei kertonut minulle raskaudestaan samaan aikaan kuin muille, ja lapsen synnyttyä lakkasi aina puhumasta lapsestaan kun tulin paikalle. Ymmärrän, että hän yritti vain olla hienotunteinen, mutta minusta se tuntui ikävältä, ikään kuin lapsettomuuden takia en enää kelpaisi normaalien seuraan. ;) Ei oltu niin läheisiä tuttavia kuitenkaan, että olisin viitsinyt asiasta sanoa, kun tavattiin niin harvoin.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei Pihlajainen ja muut. Pihlajaisen kanssa on kirjoiteltu toisellakin palstalla! :) Löysin tieni tännekin, koska mä oon pohtinut tätä ihan samaa asiaa nyt paljon. Meillä on ivf käynnissä, pistot ja sumutteet menee parhaillaan ja ens viikolla punktio. Mä oon kertonut tästä vain yhdelle ystävälle, mies ei kenellekään. Mietin, että onko tässä salailussakaan mitään järkeä. Just siivosin kiireellä lääkkeitä ja papereita piiloon, kun hyvä ystävä tulee käymään. Samoin mietin, että voinko viikonloppuna mennä vanhempien luokse, kun pyysivät: miten huomaamatta hoidan pistokset; valmiiks mietin tekosyyt, miks en punktion jälkeisenä päivänä voi mennä miehen siskon tytön synttäreille, mulla on varmaan kuumetta silloin jne... Ja kyllähän ne kaikkein läheisimmät ja rakkaimmat varmasti on huomanneet, ettei kaikki oo kunnossa vaikka aika urhoollisesti aina jaksankin hymyillä... Mutta miks tää kertominen on näin vaikeeta? Vaikka mulla olis paljon läheisiä ja hyviä ystäviä, joiden tietäisin varmasti ymmärtävän, auttavan ja jotka varmasti pitäisivät tämän omana tietonaan. -_- Ja tiedän, että mun pitäis puhua. Helpottaa aina hirveesti, kun saa pari tuntia puhua puhelimessa tälle ainoalle ystävälle joka tietää... Mutta ehkä sain vähän rohkaisua näistä teidän kirjoituksista!

 

 

:D Näyttääpä hauskalta tuo: aloittelija, 1viesti!! :D No, huomaatte, että olen todellakin aloittelija tässä avautumisessa!

Edited by marianne02

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heippa Marianne ja kiva nähdä täälläkin :tender: Tosin olisi mukavampi vaikka törmätä tuolla odotuspuolella.

 

Mua kans vähän mietityttää, jos joudun kovin paljon keksimään kaikkia tekosyitä. En oo koskaan ollut hyvä salailussa ja ahdistun siitä tosi helposti. Toisaalta asian kertominen kaikille ei tunnu sekään luontevalta tai hyvältä. On sitä ihmisellä hankalaa :grin:

 

Niin ja muoks. musta tuntuu ainakin että itseäni tuosta asiasta puhuminen jotenkin hävettää. Ei ole kauhean kiva puhua noin intiimeistä jutuista. En varmaan kauhean monelle kertoisi esim. sitä jos miehellä olisi vaikka erektiohäiriö. Kauhean monet ei kuitenkaan selosta vanhemmilleen, että siinä harrastettiin seksiä saunan päälle ja siitä se sitten lähti.

Edited by Pihlajainen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me kerrottiin lapsettomuudesta vasta, kun kerroimme raskaudesta. En halunnut puhua asiasta kenenkään muun, kuin miehen kanssa lapsettomuudesta. Vanhemmat luulivat jo, ettei me haluta lapsia. Tännekin kirjauduin vasta rv 16 (muistaakseni). Asia ahdisti suuresti, enkä olisi kestänyt ihmisten myötätuntoa tai uteluja tai "varmoja" lapsenteko keinoja. Äiti oli hieman näreissään siitä, että salannut asian häneltä vuosien ajan. Itse olen tyytyväinen, ettemme kertoneet kenellekkään. Ei asiasta tiedä nytkään muut kuin läheiset ihmiset.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tilanne on se, että mies on saanut lapsettomuusdiagnoosin teini-iässä ja hänen vanhempansa on saanut tietää asian jo silloin. Omalle lähipiirilleen mies kertoi noin kuusi vuotta sitten, kun lähipiiri alkoi lisääntymään ja vihjailuja miehen vuorosta yms. alkoi tulla.

 

Itse sain tietää miehen lapsettomuus diagnoosista meidän kolmansilla treffeillä ja kyllä voin rehellisesti sanoa, että oli kova paikka jatkaa suhdetta siitä eteenpäin, koska olin itse aina halunnut Neidille sisaruksia ja enemmän kuin yhden lapsen. Onneksi asiasta kuitenkin päästiin yli jo silloin vaihtoehdoista keskustelemalla.

 

Omalle äidilleni kerroin asiasta, kun kysyi miksi miehelläni ei ole omia lapsia ja samoin siskolleni mainitsin asiasta ohi mennen jossain keskustelussa.

 

Kuitenkaan vain miehen isä sekä paras ystäväni tietää sen, että olemme olleet tutkimuksissa ja menossa lapsettomuushoitoihin. En halua asian leviävän ennen kuin on oikeasti jotain kerrottavaa, koska en kestäisi säälittelyjä tai uteluita.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun on ollut helpompi kertoa lapsettomuudesta siskolle ja muutamalle hyvälle kaverille. Omille tai aviomiehen vanhemmille ei olla uskallettu kertoa. Olen miettinyt että kertoisin omille vanhemmille siinä vaiheessa kuin olisin raskaana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on ollut vähän samoja ajatuksia kuin Lillillä, mutta nyt on alkanut mietityttää... Tuntuiko Lilli susta koskaan siltä, että on miehelle raskas taakka, kun se on ainoa, jolle voi tätä tuskaa purkaa ja puhua...? Mä oon nyt sitä miettinyt, että olis varmasti hyvä, jos olis joku jonka kanssa voisin jutella näitä, ettei tarviis kaikkea kaataa miehen niskaan... Onhan silläkin tosi raskasta...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Raskaammalta olisi tuntunut se, että meidän päällä olisi ollut vielä vanhempien ahdistus asiasta. Mies oli samalla kannalla. Ei halunnut puhua asiasta kenenkään muun, kuin minun kanssa. Se oli sellainen meidän kahdenvälinen kipeä asia, johon ei haluttu sekoittaa muita. Taitaa olla vieläkin, ei meistä kumpikaan hirveästi ole purkanut asiaa muiden ihmisten kanssa. Asia on kerrottu vanhemmille, sisaruksille ja parille hyvälle ystävälle, mutta ei sitä olla jauhettu tai tarkemmin selitelty. Itse olen täällä muutamaan asiaan kommentoinut, suurimman osan ajatuksista olen deletoinut ennen lähettämistä, enkä ole tännekään siis paljoa saanut purettua. Mies purkaa ahdistuksensa minulle.

 

Nostan hattua kaikille, jotka pystyvät asiaa käsittelemään avoimesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen kokenut saavani suuresti apua siitä, että olen voinut jakaa lapsettomuusasian miehen lisäksi monen ystävän kanssa. Vain paras ystäväni tietää kaikki yksityiskohdat ja missä vaiheessa milloinkin mennään, muut tietävät että tällä hetkellä olemme hoidoissa ja hoidon vaiheet pääpiirteissään. Äiti tietää hyvin suppeasti, hänen kanssaan en ole halunnut keskustella asiasta, sillä hänellä on oma lapsettomuustaustansa, jota hän hyvin halukkaasti tuo esille, mutta kaikki on 20 vuodessa (veljeni syntymän jälkeen) muuttunut niin paljon, etteivät hänen kokemuksensa paljoa minua lohduta. Miehen vanhemmille emme ole halunneet kertoa, koska he ovat niin iäkkäitä ja turhaan vaan huolehtisivat. Miehen siskon kyllä tietää ja onkin minun ainut paikallinen tukijani miehen lisäksi.

 

Tottakai miehen kanssa jaetaan ne kaikkein tuskallisimmat tunteet ja auttaahan hän minua jo konkreettisestikin vaikka pistämään. Toisaalta jaksetaan myös ihan toisella tavalla tsempata toisiamme kuin ulkopuoliset, jotka hokee vain sitä, että vauva tulee sitten kun sitä vähiten odottaa ja rentoutukaa vaan. Koen, että vielä ei ole niin intiimiä todeta, että meillä on vaikeuksia saada lapsia, koska se on niin yleistä nykyään, mutta jos pitää selostaa, että miksi emme niitä voi saada ja minkälaisissa hoidoissa olemme, niin se on jo toinen juttu. Koska vaikka meillä on selittämätön lapsettomuus, niin silti kysymykset siitä, että kenen vika lapsettomuus on koen jotenkin todella tungettelevina. Samoin en välttämättä halua selostaa yksityiskohtaisesti inseminaation vaiheita. Siinä menee minun raja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en ole lapsen hankinnasta avautunut muuta kuin miehelle ja yhdelle kaverilleni, koska tarvitsin häneltä kyydin terkkarille :) Hänestä tuli sitten se tukihenkilö jolle voin päivittää ja puhua asiasta. Miehelle sanoin heti alussa, että en halua hänen vanhempiensa, omieni tai kavereidemme tietävän. Olemme sen verta nuoria, että lapsettomuuttamme ei vielä ihmetellä. Kyselytkin menee sillä "tulee jos on tullakseen" -vastauksella. Anoppi meille kovasti jälkikasvua toivoo ja laittaa joka vuosi "tilaukseen" lapsenlapsen. Välillä tekisi mieli pläjäyttää että vittu, jos se auttais niin olis tullu jo!

Paljon tunteitahan tämä kerää, mutta minä en halua niitä ulkopuolelleni jakaa juuri siitä syystä, että alkaa se "voi voi" "miten te jaksatte" tms ja muut alkavat varomaan sanojaan seurassamme. Toisaalta miespuolisten kavereiden "kunha sisään päästää niin hyvä tulee, mikset oo päästäny" tms. kommentit on juuri sellasta hukkakauraa mikä tekee mausta katkeran. Onneksi kuitenkin lapsiasiasta välttyy keskusteluissa aika hyvin koska kaveripiiri on lapsetonta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ei olla miehen kanssa puhuttu kummankaan vanhemmille siitä että yritystä on takana jo lähes vuosi. Muutama hyvä mun ystävä tietää asiasta mutta eivät kysele vaan antavat mun puhua kun siltä tuntuu. Yhdessä puhutaan asiasta paljon ja se on tärkeintä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan puhuttu lapsettomuudesta lähimmille ystäville ja minä oon kertonu äitilleni. Mä koen tosi tärkeäksi sen, että parhaimpien ystävien kanssa voi jakaa raskaimmat ja arimmatkin asiat. Saan siitä puhumisesta voimaa. Ja totta kai sellaiset ystävyyssuhteet on myös vastavuoroisia. Lapsettomuuteen on suhtauduttu tosi kivasti eikä kyllä oo juurikaan tullu mitään hölmöjä kommentteja, joista ois tarvinnu mieltä pahoittaa. Mies ei meillä oo niin keskusteluorientoitunut kuin mä, eikä koe tarpeelliseksi niin paljon aiheesta jutella ihmisten kans. Keskenään sit kyllä puhutaan paljonkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me kerrotaan tosiaan mun vanhemmille nyt ensi viikonloppuna. Lykättiin asiaa joulun yli, kun haluttiin pitää hyvä fiilis vielä päällä. Tällä viikolla kerroin asiasta mun läheisimmälle miespuoliselle ystävälle ja hän otti asian tosi hyvin. Sinkkumiehelle on jotenkin helpompi puhuakin, kun ei se lasten hankkiminen ole hällä päällimmäisenä mielessä. Kertominen oli myös helppoa, kun on todettu tuo endometrioosi, niin tuntui että tää ystäväkin paremmin sen kautta ymmärsi asian. Ja ennenkaikkea kertomisesta jäi tosi hyvä olo. Mullakin on sellainen olo, että en haluaisi noista hoidoista kauhean yksityiskohtaisesti kellekään kertoa. Sanoin ystvällenikin, että en halua että niistä kysellään kevällä ja hän ymmärsi täysin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Taisin kertoa asiasta ensimmäisenä äidilleni. Muistaakseni vihjailin hänelle jo silloin kun jätimme ehkäisyn pois, ja hän on ymmärtänyt hyvin olla kyselemättä liikoja koska minä ja veljeni olisimme pari vuotta vanhempia jos olisimme saaneet tulla heti kun lupa oli. Äiti on tästä aika avoimesti kertonutkin. Endometrioosidiagnoosin jälkeen olen puhunut äidin kanssa aiheesta enemmänkin, ollaan puitu myös tuota endon mahdollista perinnöllisyyttä. Muille perheenjäsenille kerrottiin endodiagnoosista ennen kuin menin leikkaukseen, mutta lapsettomuudesta ei puhuttu sanallakaan. Luulen, että kaikki osasivat päätellä yhteyden ja ovat pysyneet hiljaa.

 

Pikkuhiljaa matkan varrella on tullut tilanteita jolloin on ollut luontevaa ottaa asia esiin myös joidenkin ystävien kanssa. Asiattomiin kommentteihin tai turhiin uteluihin en ole vielä törmännyt, onneksi minut on pidetty mukana myös raskaana olevien tai jo lapsellisten tapaamisissa ja menoissa ihan kuin ennenkin. Avoimuus on kasvanut ajan kanssa, aluksi kauhistutti kertoa asiasta edes netissä kenellekään. Rauhallinen kertomistahti, suurten julistusten sijaan, on sopinut meille. Mies ei ole jutellut asiasta kavereidensa kanssa, ja tuskin puhuukaan kun ei ole koskaan ollut "sitä tyyppiä". Puretaan tuntoja sitten keskenämme.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon pyöritellyt viime aikoina päässäni tätä ajatusta aika paljon. Toistaiseksi oon kertonut vain yhdelle ystävälle, joka oli vielä vuosi sitten mun kanssa samassa jamassa. Sille oli silloin helppoa puhua ja oli helpottavaa, kun joku todella tiesi mitä käyn läpi. No, he olivat onnekkaampia kuin me ja saivat sen kaivatun lapsen. Enää mä en oikein haluaisi puhua edes tuolle ystävälle, kun tuntuu vähän että yllättäen kaikki sellaisetkin yhteiset tutut, joille en itse ole kertonut mitään, tietävät meidän ongelmista. Mä haluaisin pitää tän asian omana murheena, koska mua ärsyttää ajatuskin niistä uteluista, että missä mennään ja joko on tärpännyt. Enkä varsinkaan halua mitään sääliä! Toisaalta mua ärsyttää ihan yhtä paljon ne "no jokos on pullat uunissa, vinkvink" ja "koska aiotte TEHDÄ lapsia". Monesti tekisi mieli vastata, että sitten kun se saadaan koeputkessa aikaiseksi, mutta toistaiseksi en ole viitsinyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä yritystä ennen tytärtä ehti olla noin 7vuotta ja tuona aikana ehti tunteet ja elämäntilanteet heittelemään melkoisesti ja noissa syvemmissä mudissa rypiessäni tuli kerrottua asiasta monellekin. Sellaisillekin tyypeille jotka ovat kertoneet asiasta eteenpäin. Kaikenkaikkiaan kaduttaa että menin avaamaan suuni ja nyt lähes kaikki tuttumme tietävät hoidoista yms. Ja jopa ihmiset joita emme edes tunne!

Sitä kun tunsi itsensä vaan niin yksinäiseksi monesti kun ei kukaan tuntunut ymmärtävän,välillä ei edes oma mies..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä sujui kertominen tosi hyvin. Eli otettiin asia esiin mun vanhempien kanssa ja se meni kyllä hirmuisen hyvin. Ollaan nyt päätetty, että kauhean monelle ei loppujen lopuksi haluta asiasta kertoa, kun pelkään just tuota, että ihmiset alkaa levittelemään asiaa. Tää on kuitenkin niin henkilökohtaista etten halua että sitä puidaan jossain kahvihuonekeskusteluissa. Äidin kanssa tästä nyt tulee varmaan juteltua vähän enemmänkin, joskin heillä oli kuulemma isän kanssa tärpännyt oikeastaan heti. Epäillään kuitenkin äidin kanssa, että hänelläkin tuota endoa on ollut.

 

Niin ja tosiaan, pahinta on oikeastaan mustakin toi sääli. Ennemmin vaikka tökeröitä kommentteja kuin jotain säälittelyjä. Mulla yksi ystävä tosiaan tietää näistä hoidoista ja häneltä on tuota sääliä jonkin verran tullut. Sen jälkeen olen jättänyt vähemmälle hoidoista kertomisen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now