pipa

Masennus

85 posts in this topic

Mäkin toivon kovasti jaksamista sinulle kulkijan tarina. Voimattomuus, aloitekyvttömyys ja ahdistus tuntuvat niin tutuille kun muistelen omaa sairastumistani. Toivotavasti tosiaan olet päässyt psykologin tvs. puheille.

 

Itseasiassa syy miksi tänne tulin löytyy läheltä omaa napaa. Kuten tuolla edellisellä sivula olen joskus kirjoittanutkin, niin sairastuin masennukseen reilut kolme vuotta sitten. Lääkitys, terapia ym. hoito auttoivat minua hyvin, ja toivun sairaudesta varsin nopeasti. Lääkityksen lopettamisesta on nyt puolitoista vuotta ja olen pärjännyt omasta mielestäni hyvin.

 

Tällä hetkellä olemme onnellisesti pitkän odotuksen jälkeen raskaana ja vauvan on tarkoitus syntyä tammikuussa. Tai, no onnellisesti ja onnellisesti... raskautta ovat varjostaneet monet pelot ja ahdistukset. Kulkijan tarina tuossa osuvasti kirjoittikin, että ensin sitä pelkää keskenmenoa, sitten synnytystä ja sitten vauvan kanssa jaksamista. Todellakin, ensin pelkäsin pitkään että emme koskaan tulekaan uudelleen raskaaksi. Sitten alkuaikoja varjostivat varmasti monille muillekkin tutut pelot keskenmenosta. Lisäksi voin todella huonosti raskausviikolle 16 asti ja oksensin 24/7. Kun menee fyysiesti heikoksi ja uupuu, tuntuu psyykekkin helposti tekevän tepposia. Nyt kun raskaus on puolessa välissä pelkään todella että lapsi jostain syystä menehtyy ja olen nähdyt monta unta ennen aikaisesta synnytyksestä. Kaikkein eniten minua kuitenkin tuntuu ahdistavan tuleva vauva-arki. Ei se, että etten rakastaisi vauvaa vaan, että mitä jos minä en jaksakaan(taaskaan). Mitä jos uuvun uudelleen ja sairastun. Välillä olen katunutkin raskautta, koska pelko tulevasta on niin suuri. Toisaalta olen toivonut hartaasti tätä lasta ja rakastan sitä jo nyt niin paljon että sydän meinaa pakahtua. Olo on niin tuskaisen ristiriitainen, että se tuntuu vievän kaiken ilon itse raskaudesta.

 

Mieheni kanssa olemme asiasta onneksi pystyneet puhumaan. Aluksi minun oli hyvin vaikeaa tunnustaa hänelle pelkojani, sillä pelkäsin tuottavani hänelle pettymyksen. Tiedän että mieheni rakastaa minua, eikä koe tunteitani petymyksinä. Silti mielestäni tuntuu jotenkin kohtuuttomalta, että hän joutuisi käymään saman helvetin uudelleen, jos sairastun.

 

Mieheni sanoi tässä yhtenä iltana, että murehtimalla tulevaa vauva-arkea ja sen rankkuutta, osittain varmistan sen että näin tulee käymään. Ymmärrän hänen pointtisa siinä, että sen murehtiminen vie ilon myös tästä päivästä, ehtiihän sitä sittenkin murehtimaan jos niin käy. Omasta mielestäni olen vain realisti sen suhteen mitä voi tapahtua, ja tiedostamalla tilanteen vain ns. varaudun siihen. Tilannehan ei siinä tapauksessa, että sairastun, yllätä minua silä olenhan koko ajan tiennyt että se on mahdollista, jos ei jopa todennäköistä.

 

Tällä hetkellä en tunne itseäni suoranaisesti masentuneeksi, mutta toisaalta monet oireistani viittaavat siihen, että asialle tulisi tehdä jotain. JOtenkin sitä vain lamaantuu, eikä tiedä mitä pitäisi tehdä. Sitä toivoo, että voisi olla toisenlainen ihminen. Pystyisi ajattelemaan asioista eritavalla, järkevästi, eikä syöstä itseään tälläiseen pään sisäiseen kaaokseen. Järki sanoo, että se on hupsua, mutta tunteitaan on niin vaikea muuttaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
harmitti etten kysynyt että kuinka pahaksi sen sitten pitää antaa mennä ennen kuin sen voi ottaa tosissaan..

 

Luin kerran brittiläisestä tutkimuksesta, jonka mukaan jotkut ihmiset siirtää sitä rajaa aina vaan kauemmas ja kauemmas. Jos ensin ajatteli, että oikeasti masentuneet vaikka itkee joka päivä, niin sittenkun itketti, keksittiin joku toinen lisäehto. Ei vaan millään haluttu myöntää, että asiat on hullusti ja tarvitaan apua.

 

:girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut kai kohta viisi vuotta. Tai siis välillä on hyviä kausia, jolloin uskon tulevaisuuteen, olen energinen ja saan aikaan, mutta sitten tulee taas huonompia kausia, jolloin koen arvottomuutta enkä saa iloa oikein mistään. Parisuhdekin on kärsinyt näistä huonommista kausistani, flegmaattinen vaimo kun ei miestä oikein jaksa kiinnostaa... Lapsi täyttää pian vuoden enkä usko, että kyse olisi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaan jo kauan ennen raskautta alkaneesta ongelmasta, mutta tietysti tämä oman elämän ja itsensä kadottaminen vauvavuoden aikana on pahentanut tilannetta. Mutta pitäisikö apua nyt sitten hakea neuvolan vai omalääkärin kautta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen sitä mieltä, että on ihan sama mitä kautta apua hakee. Pääasia on, että sitä apua todella hakee!

 

Voimia teille muillekin masentuneille! Mennään päivä kerrallaan. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kaikkein eniten minua kuitenkin tuntuu ahdistavan tuleva vauva-arki. Ei se, että etten rakastaisi vauvaa vaan, että mitä jos minä en jaksakaan(taaskaan). Mitä jos uuvun uudelleen ja sairastun.

 

Mitä jos puhuisit tästä etukäteen lääkärille? Hän osaisi neuvoa, että mitä voisit tehdä ennen synnytystä ja tarvittaessa varata sulle ajan synnytyksen jälkeen, niin sitten jos sairastut on apu lähellä? Jos kaikki meneekin hyvin, niin käyt sitten kertomassa miten hyvin asiat on. Vaikka sä varmasti pärjäät, niin ei varasuunnitelmista ole koskaan haittaa. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla on vasta yrityksen alla ensimmäinen lapsi, mutta näitä asioita on mietittävä jo nyt. olen sairastanut ahdistushäiriötä, paniikkioireitakin on ollut, ja vaikeaa masennusta nyt elämässäni kolmatta kertaa, ja tällä kertaa sitä on kestänyt noin 4 vuotta... kesällä koettu keskenmeno on syössyt minut paljon syvemmälle masennukseen kuin pitkään aikaan - vai onko syynä raskauden aikana lopetettu lääkitys? Lopetin heti plussan tultua, kun uskoin pärjääväni, silloin olo oli pitkään ollut parempi...

 

keskenmeno tietenkin sotki tunteet ja kaiken pitkäksi aikaa, ja tässä yhä keräillään itseä... mutta ehkä lääkityksen lopettaminen olikin se toinen syy miksi menin niin kamalaan kuntoon? tämä huolestuttaa erityisesti, sillä haluaisin ehdottomasti olla ilman lääkkeitä mahdollisen tulevan raskauden aikana, mutta nyt näyttää siltä, etten pärjää ilman lääkitystä. Syön Seronilia, jota siis saisi raskauden aikana syödä, mutta en periaattesta haluaisin lastani "ylimääräisille" lääkkeille altistaa. Ja entäs kun lääkitys pitää ajaa alas ennen synnytystä? Siinäs sitä ollaan sitten jos viimesillään raskaana oleva nainen hautoo itsemurhaa jatkuvasti ja saa hillittömiä raivokohtauksia... :girl_mad: No toisaalta, raskaana ollessani olin hirmuisen onnellinen - ehkä lääkkeiden alas ajo ei raskauden aikana "pysty" vaikuttamaan minuun... :girl_sigh:

 

Miten teillä muilla on masennuslääkitys hoidettu raskauden aikana? Mitenköhän suuri pelko oikeasti tuo synnytyksen jälkeinen masennus on... meillä sen mahdollisuuteen pitää varautua hyvissä ajoin ja hyvin.

 

Olisi mukava kuulla miten Amon-Ra on voinut? :) Ja muutkin :) Vertaistuki auttaa :) Kaikille parempia päiviä tämän KIROTUN taudin kanssa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

ihanaa, että täältä löytyi tällainen ketju!

 

Rouva Tossavainen - kyllä kannattaa hakea apua! Soita vaikka neuvolaan ja kerro asiasi. Oli masennuksesi syy mikä hyvänsä, alle 2-vuotiaan äitinä apua saa neuvolasta!

 

Minulla on jo 1,5 vuotias tytär, ja vasta kuukausi sitten sain aikaiseksi (hyvän ystäväni tukemana) ottaa yhteyttä neuvolaan ja kertoa, että olen ihan puhki. Pääsin neuvolapsykologin juttusille, olen tavannut häntä nyt kaksi kertaa ja kertonut, mikä minua ahdistaa, mikä vie voimat. Koska monet asiat liittyvät äitiyteen, psykologi sanoi, että kyseessä olisi pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus. Olisi kuulemma ollut syytä tulla jo aiemminkin (ehkä halusi sanoa sillä, että hyvä että nyt tulit, mutta tuli siitäkin vähän paha mieli, että taas olen tehnyt väärin, hoitanut tilanteen huonosti) Kai lääkäreillä on vain tarve antaa asialle nimi, selkeä diagnoosi. Itse olen sitä mieltä, että olen ollut taipuvainen masennukseen jo pidemmän aikaa. Mutta samapa tuo, mitä nimitystä käytetään, olen helpottunut, että nyt on joku joka kuuntelee ja ehkä osaa auttaa minua löytämään niitä keinoja, joiden avulla saan elämästä paremmin taas kiinni ja selviän äitinä olemisesta paremmin.

 

Olen miettinyt miten asiasta puhuisin lähipiirilleni, vai puhuako ollenkaan. Vain mieheni tietää ja hänellekin taitaa olla vaikea ymmärtää ja uskoa asiaa. Ajattelen, että muutkin vain oudoksuisivat asiaa, eivät osaisi suhtautua ja vaikeuttaisi kommunikointia. Pelkään että minut tuomitaan epäonnistujaksi, koen olevani heikko. Olisiko parempi vaieta asiasta?

 

Toinen mitä mietin on toinen lapsi. Olen aina ajatellut, että haluaisin lapsellani olevan sisaruksen. itse olin ainut lapsi ja kärsin siitä monesti. Haluaisin myös itselleni toisen mahdollisuuden yrittää edes hieman nauttia raskaudesta ja vauva-ajasta, kun se ensimmäisen kohdalla ei ihan onnistunut. Pelottaa kuitenkin, miten voisin selvitä kahden lapsen kanssa, kun yksikin tekee tiukkaa. Toivon, että terapiasta olisi hyötyä tässäkin asiassa ja uskaltaisimme yrittää toista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olisi mukava lukea teidän muiden kuulumisia, miten voitte?

 

Kävin siis pari kertaa psykologilla ennen joulua, sitten tuo henkilö jätti tehtävän, eikä uusi ole vieläkään aloittanut. Pääsin kuitenkin toiselle psykologille, ensi viikolle olisi aika. Neuvolaan kun soitin ja kerroin, että keskustelusta olisi ehkä eniten apua, niin kertoivat tämän tilanteen ja tuntui ainakin siltä, että tarjosivat lääkkeitä sen sijaan. :girl_impossible: Aluksi se tuntui aika alentavalta, mutta juteltuani yhden lääkäriystäväni kanssa, olen miettinyt voisiko se kuitenkin piristää mielialaa. Mitä kokemuksia teillä on masennuslääkkeistä ja oletteko epäröiden aloittaneet niiden syönnin?

 

Olen myös aika vakuuttunut, että yksi masennukseni syy on talvi. Kesäisin voin yleensä paljon paremmin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä aloitin masennuslääkkeet reilu kuukausi sitten ja kyllähän ne tuntuvat auttavan. Ikään kuin saisi sellaista normaalia suhteellisuudentajua purkista :lol: Nyt ei enää kaikki tunnu olevan minun syytäni ja tulevaisuus ei ole pelkästään synkkä ja kamala asia. Pinnakin kestää paremmin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ mulla ihan samat kokemukset kuin ylempänä. Saatuani reseptin arvoin aloittamista noin kuukauden, mutta yhden totaaliromahdusviikon jälkeen sitten päätin aloittaa. Olo parani todella nopeasti, ja juurikin tuli sellaista suhteellisuudentajua kaikkeen ja pinna piteni hurjasti, itku- ja raivokohtaukset loppuivat, ja aivot tuntuivat alkavan toimia normaalisti. Sain siis ideoita ja ajatuksia ja aloitin keskusteluja älyllisistä aiheista enkä vain valittaakseni tai murehtiakseni jne. jne. Kerta kaikkiaan tuntui, että sain oman persoonani takaisin :)

 

Nyt olen syönyt lääkkeitä 9kk, ja pitää pian varata aika lekurille, niin keskustellaan ja pohditaan, joko olisi aika purkaa lääkitys.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sain neuvolasta terveyskeskuspsykologien yhteystiedot, mutten ole saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä, sillä en tiedä, minne tuuppaisin lapsen psykologikäynnin ajaksi. Lisäksi on alkanut tuntua siltä, että melko suuri osa ongelmaa on aviomieheni, joten enemmän voisi olla hyötyä pariterapiasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Enpäs ole minäkään pitkään aikaan tänne kirjoittanut, joten kerronpa vähän kuulumisia. Olen edelleen lievästi masentunut, vaikkei minulla virallista diagnoosia olekaan. Tiedän kuitenkin aikaisemmasta kokemuksesta, etten ole "täysin kunnossa". Tällä hetkellä teen gradua, joka on roikkunut jo liian kauan. Se tuo hurjasti stressiä ja kiukkua elämääni (vai pitäisikö sanoa "perheemme elämään"...), mikä puolestaan lisää masennusajatuksia ja ahdistusta, epätoivoakin. Syön edelleen masennuslääkettä (sertraliini), mutta olen alkanut miettiä onko annostukseni sittenkään riittävä...

 

Kärsin melko pahoista, psyykkisen puolen PMS-oireista. Olen todella ärtyisä, pinnani napsahtaa pienistäkin asioista, huudan, raivoan, paiskon ovia ja tavaroita... Olen siis suorastaan aggressiivinen! Vielä jokin aika sitten luulin, että kyse on pelkästään masennuksen tuomasta "lisäbuustista" PMS-oireisiin, mutta nyt juteltuani lääkärin kanssa luulen, että kyse on todellakin vain omasta hormonitoiminnastani. Siispä päätin kokeilla tuplata masennuslääkeannokseni kuukautisten ajaksi (alkaen n. viikko ennen kuukautisia ja kestäen kuukautisten loppuun + 1-2 päivää). Yksi kokeilukerta on nyt takana ja tulokset ovat hyviä. Homma toimii! :girl_smile: Ikäväkseni kuitenkin huomasin, että olo alkoi kiukustua ja ahdistua uudestaan, kun palasin takaisin normaaliin lääkeannokseeni. Tuosta syystä mietinkin, että pitäisiköhän minun syödä isompaa annosta ihan joka päivä?!

 

Käyn myös kerran kahdessa viikossa psykologin juttusilla. Puhumme paljon äitiydestä ja lasten kasvattamisesta, mutta myös opinnoistani ja mahdollisesta työllistymisestäni, avioliitostani, itsetunnostani jne. jne. "Ongelmia" tuntuu riittävän, valitettavasti, mutta onneksi ei mitään kovin vakavia sellaisia. :girl_wink: En tiedä kauanko jatkan noita käyntejä, mutta kyllä niistä apua on ollut. Lisäksi pitäisi mennä lääkäriin miettimään uudelleen noita lääkemääriä. Paljon on ollut puhetta niin lääkärin kuin psykologinkin kanssa siitä, että aivoissani saattaa olla ihan pysyvä serotoniinivajaus, ts. tuota välittäjäainetta ei vain synny aivoissani tarpeeksi. Näin ollen saatan joutua syömään masennuslääkkeitä enempi vähempi loppuikäni. Tuo ajatus ei tunnu kovin hyvältä, mutta toisaalta... Jos lääkkeet tekevät minusta "ihmisen" ja pitävät minut hengissä, niin eipä kai auta valittaa. Lääkkeillä ei ole mitään sivuvaikutuksia (tai en ole ainakaan huomannut), joten siltäkin osin on ihan ok, jos niitä joutuu vuosikausia popsimaan. Ainoa asia mikä mietityttää, on se, että tottuvatkohan aivoni tiettyyn annosmäärään ajan kuluessa ja vaativat suurempaa annosta? Hm... :unsure:

 

Että tällaista tänne. Pääasiassa elämä sujuu kivasti ilman suurempia ongelmia. Välillä vaan meinaa lattia pettää jalkojen alla ja olen lähellä tipahtaa takaisin sinne mustaan monttuun...

 

Kovasti voimia teille kaikille, joita vähääkään masentaa! Nautitaan lähestyvästä keväästä ja valosta! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moi!

 

Minä täällä itkien luen teidän kertomuksia. Samalla mietin itseäni ja joudun toteamaan että minäkin olen masenutunut.

Olen omasta mielestäni laiska ja aikaansaamaton. En näe itsessäni yhtään hyvää ominaisuutta / puolta.

 

Olen ollut aikaisemminkin masentunut. Vuonna 2003 minun piti päästä kesäkuussa töihin tekemään lopputyötä ja sitten toukokuun viimeisellä viikolla soitettiin, että sori et pääsekkään töihin. Minun maailma romahti ja koko kesän vain makasin sängyssä eikä huvittanut tehdä mitään. Silloinen avomies (nykyinen aviomies) oli sen kesän töissä eri kaupungissa, joten hänkään ei nähnyt tilannettani. Nousin suostani, kun pääsinkin elokuussa töihin sinne minne alunperin pitikin (ja sain todella paljon huonomman työsopimuksen ja muutenkin töissä vastusti vaikka mikä)

 

Seuraavan kerran tajusin olevani alakuloinen / masentunut, kun odotin meidän toista lasta. Esikoisella oli valtavan kova uhma päällä ja meillä oli lisäksi talon rakennus samaan aikaan ja parisuhteessakin oli ongelmia.

 

Nyt sitten on taas huonompi hetki menossa. Itken ihan mitättömistä syistä jne. ja olen taas aikaansaamaton ja laiska :(

Minulla vaihtui työpaikka eri osaan kaupungia. Se on varmaan laukaissut taas masennukseni. Meillä arki muuttui hyvin erilaiseksi verrattuna entiseen. Ennen minä vein lapset tarhaan ja kuljin pyörällä töihin. Nyt mies vie lapset tarhaan ja minä joudun kulkemaan autolla. Masentaa, että minun ainoa liikuntamuoto loppui ja ja ja..

 

Onneksi olen tajunnut tilanteeni. Soitin eilen työterveyshuoltoon ja sain ajan hoitajalle. Sieltä ne toivottavasti ohjaa minut eteenpäin osaaviin käsiin. Toivottavasti tästä suosta pääsee pois :)

 

Voimia kovasti kaikille!!! Tavallaan ihana kuulla että en ole ainoa.. Vaikka en kyllä kenellekään toivo tämmöistä mielentilaa. Mutta tuntuu hyvältä, että en ole yksin tässä.

Edited by Amelie

Share this post


Link to post
Share on other sites

Enpä ole kommentoinut tätä sitten 2008 vuoden jälkeen..

 

Mulla kans on jonkin näköinen masennus päällä tällä hetkellä. Tai ainakin lapsien hoito tuntuu ihan ylivoimaselta. Mutta mun masennus on nyt ihan eri kuin ennen, ennen mä nukuin ja olin omissa oloissa ja nykyään mulla menee hermot ihan kaikkeen. Jos lapset huutaa tai itkee niin mä olen ihan hermorauniona ja joudun laskeen kymmeneen ennen kuin lohdutan niitä tai torun jostakin asiasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen nyt paljon lukenut masennuksesta.

 

Olen omasta mielestä murehtinut koko aikusikäni jostakin ja jos ei ollut mitään murehdittavaa niin olen murehtinut sitä..

 

Minulla ei ole minkäälaista kärsivällisyyttä, jos lapset vetkuilevat. Saatan kilahtaa ihan yhtäkkiä ja räyhätä lapsille, että nyt tottelette.. Olen myös aina halunnut olla ajoissa kaikkialla. Mielummin 10 min ennen kuin 2 min ennen paikalla. Siihen kun yhditetään lapset, jotka eivät tottele heti kun käsketään.. Autsh :/

 

Olen luullut, että nuo on vaan minun luonteenpiirteitäni.. Vaan mitä jos ne ei olekaan.

 

Olen ollut myös hyvin vahvasti sitä mieltä, että mitään lääkkeitä en ala syömään. Kunhan vaan pääsisin juttelemaan psykologin kanssa. Nyt alkaa tuntumaan, että mitäpä jos lääkkeistä olisin apua minulle.

 

Olen myös hyvin malttamaton.. Kun kerran olen jotakin saanut aikaiseksi, niin minun on saatava se heti.. Sain varattua ajan työterveyteen ja se on vasta 1,5 viikon päästä. Apua.. Miten jaksan odottaa.

 

Mieheni mielestä ihmiset masentuu, jos ajattelevat olevansa masentuneita. Hän ei ymmärrä yhtään, miltä minusta tuntuu. Tuntuu kuin suuri iso musta imaisi minut sisäänsä eikä päästä pois. Eilen teki mieli vain käpertyä lattialle makaamaan ja ei nousta siitä ikinä.

 

Mieheni on luonteeltaan aika kova ja sanoo miten asiat ovat eikä juurikaan kaunistele. Pyysin häneltä nyt empaattisuutta ja lempeyttä. Hänen mielestä meidän parisuhteessa ei ole koskaan ollut empaattisuutta, joten hän ei sitä nyt ala antamaan. Hip hei ja hellurei.. onnea vaan minulle yrittää päästä tästä suosta pois, jos mieheltä ei tule yhtään tukea.

*tuttaa ihan suunnattomasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia Amelie! Kuulostaa tutulta..

 

Eilen yritin puhua miehelleni pahasta olostani, siitä kuinka en osaa iloita perheestäni, lapsestani ja elämästäni. Kuinka pahalta itsestänikin tuntuu, kun hermostun ja räyhään. Yleensä empaattisen mieheni reaktio oli minulle shokki: nyt minä uhmaan hänen onneaan ja iloaan - lähinnä kai lastamme kohtaan.

 

Pahastuin ja itkin tietysti, mutta jäin miettimään, miten vaikeaa masentuneen läheisen on suhtautua asiaan. Mitä siinä tilanteessa olisi hyvä tehdä? En minäkään haluaisi rakasta miestäni nujertaa ongelmillani ja ymmärrän, että hänellekin tämä on raskasta. Mutta jos hän, joka minulle on lähin, ei jaksa minua tukea, niin miten meidän käy?

Miten voisin auttaa häntä auttamaan?

 

Onko jollain ajatuksia tai kokemuksia tästä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpas "mukavaa", että muissakin lapsiperheissä ja parisuhteissa on tällaista. Mun masennushistoriani on pitkä, ja nykyään ajattelen olleeni aina masentunut. En pysty muistamaan aikaa, jolloin olisin pitempijaksoisesti voinut todella hyvin. Viime vuosien masennusjaksot pystyn kuitenkin erittelemään niistä paremmista ajoista, mutta täysin tästä suosta en ole koskaan noussut.

 

Viimeisimmät viestit tässä ketjussa kuvaavat hyvin minunkin viimeaikaisia ja aiempiakin tuntoja. Mitään kaiken ratkaisevaa neuvoa en osaa antaa, mutta lohduttavaa tai ei, niin minun mieheni on kuitenkin rinnallani jaksanut jo yhdennettätoista vuotta, vaikka olen "aina ollut tämmöinen". Miehellä pitäisi vielä työnsäkin puolesta olla osaamista mielenterveysasioista, mutta lähimmän ihmisen kohdalla hän tuntuu olevan aivan hukassa. Tämä taas pahentaa minun oloani, mutta yritän ajatella asian niin, ettei miehellänikään todella ole helppoa elää masennukseen taipuvaisen ihmisen kanssa. En minä voi vaatia miestä olemaan minun terapeuttini tai ehdoton tuki. On sekin jo tyhjää parempi, että mies ottaa suuremman vastuun lapsista ja kodista niinä hetkinä, kun minä en jaksa niin hyvin. Mies kuitenkin on aikonut pysyä rinnallani ja luvannut yrittää ymmärtää paremmin. Tällä hetkellä olen yrittänyt tolkuttaa miehelle sitä, etten voi luvata, milloin toivun tai toivunko koskaan tai millä mielellä kulloinkin tulen olemaan. Yritän saada hänet ymmärtämään edes sen, että elän hetken kerrallaan ja mahdollisuuksien mukaan jaksan. Tokihan se on venäläistä rulettia näin, kun ei voi tietää, mitä jatkossa, mutta minkäs teet.

 

Minä olen käynyt terapiassa pariinkin otteeseen, ja viimeisin pätkä auttoi minua todella paljon. Nyt kuitenkin viime käynnistä on kulunut reilu puoli vuotta ja pahassa jamassa ollaan taas. Siinä välissä meni mielestäni todella hyvin. En aloittanut lääkitystä terapian aikana, koska koin, etten sitä tarvitse. Nyt kuitenkin ajatus lääkityksen aloittamisesta on noussut uudelleen mieleen. Pelkään vain niitä sivuvaikutuksia, jotka ehkä entisestään masentaisivat mieltä tai totta puhuen en usko lääkkeiden vaikutukseen välttämättä laisinkaan. Siksikin tuntuu turhalta alkaa syömään niitä, jos vaikutus perustuukin uskoon niiden tehosta.

 

Tällä hetkellä yritän siis "lääkitä" itseäni kaikilla muilla keinoilla. Syön terveellisesti, yritän jaksaa liikkua riittävästi, en kuormita itseäni liikaa, teen vain sen, minkä kohtuudella jaksan, nautin pienistä asioista, en ole itselleni liian vaativa jne. Toisaalta lääkkeiden aloittaminen houkuttelisi, koska pelkään mitä tämä vuosikausia kestänyt masennus tekee aivoilleni. Voisiko siis lääkitys ehkäistä muutoksia aivoissa ja ainakin katkaista tämän masennuskierteen pahenemisen. Nyt nimittäin ensimmäistä kertaa en ole oikeasti välillä päässyt sängystä ylös ja asioita on jäänyt hoitamatta. Koskaan aiemmin en ole näin syvällä ollut.

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mieheni mielestä ihmiset masentuu, jos ajattelevat olevansa masentuneita.

 

Tämä on aika tyypillistä puhetta sellaiselta, joka ei itse ole koskaan ollut masentunut tai ei ole täysin "kosketuksissa" omien tunteittensa kanssa (esim. juuri "kovat miehet, jotka ei itke"). Jos lähipiirissä ei ole koskaan ollut ketään oikeasti masentunutta tai asiasta ei ole sen suuremmin lukenut mistään/katsonut telkkarista "dokkareita" yms., niin ei masennuksesta ole tietoa ja taudinkuva jää hämäräksi. Ihan puhekielessähän joka toinen sanoo harva se päivä, että "masentaa". Se ei kuitenkaan ole sama asia, kuin masennus, joka on ihan oikea sairaus ja johtuu aivokemiallisesta häiriöstä. Tutkijat ovat kaiketi jopa paikallistaneet aivojen etuosasta jonkin pienen kohdan, jota sähköisesti stimuloimalla on saatu erittäin hyviä tuloksia aikaan masennuspotilailla. (En kirjoita aiheesta enempää, sillä en ole ns. asiantuntija. :girl_wink: )

 

Sen vaan sanon, että kukaan ei masennu oikeasti, ts. sairastu, jos vain ajattelee olevansa masentunut. Kyllä siinä vaiheessa, kun ihminen huomaa olevansa (ts. ajattelee olevansa) masentunut, hän sitä todennäköisesti onkin ja on ollut jo jonkin aikaa. Toki elämän mullistukset ja ikävät kokemukset jne. voivat edesauttaa masennuksen puhkeamista, mutta ei masentuminen ole koskaan kenenkään päätös ("nyt taidan/voisin kyllä masentua")!

 

...jäin miettimään, miten vaikeaa masentuneen läheisen on suhtautua asiaan. Mitä siinä tilanteessa olisi hyvä tehdä? En minäkään haluaisi rakasta miestäni nujertaa ongelmillani ja ymmärrän, että hänellekin tämä on raskasta. Mutta jos hän, joka minulle on lähin, ei jaksa minua tukea, niin miten meidän käy?

Miten voisin auttaa häntä auttamaan?

 

Onko jollain ajatuksia tai kokemuksia tästä?

 

Oma mieheni on kestänyt rinnallani jo 10 vuotta eli koko suhteemme ajan, lähestulkoon, olen ollut masentunut enempi vähempi. Suhteemme alkaminen itse asiassa sai suojamuurini rikki ja paljon tukahdutettuja tunteita ja pelkoja ryöpsähti pintaan, seurasi masennus ja pahoja parisuhdeongelmia... Mutta se siitä, tässä ollaan nyt ja elämä on ihan ok.

 

Kun puoliso masentuu, on se raskas paikka parisuhteen molemmille osapuolille. Masentunutta on ehkä vaikea ymmärtää, jos ei ymmärrä masennuksesta(kaan) mitään. Masentunut tuntuu muuttuneen "oudoksi", ehkä "rasittavaksikin", eikä masentuneen alakuloa, vetämättömyyttä, ongelmia jne. ole helppo kestää. Puoliso käy varmasti läpi melko kirjavan tunneskaalan huolesta ja säälistä kiukkuun, ärtymykseen ja epätoivoon.

 

Oma mieheni yritti leikkiä sairaanhoitajaani, vaikka psykologini ja myöhemmin pariterapeuttimme sanoi, ettei miehen sitä pidä tehdä, vaan hänen tulisi hakea itselleen tukea/apua. Miehen olisi hyvä siis puhua asioista hyvän, luotettavan ystävän kanssa, oman isän/äidin kanssa, psykologin kanssa... Kunhan puoliso ei jää yksin kestämään kumppaninsa masennusta. Masentuneen puolisolla on todella suuri riski sairastua itsekin. Valitettavasti mieheni kohdalla näin kävi ja nyt hänkin käy psykologilla purkamassa tuntojaan. Toisaalta... Hänenhän olisi pitänyt mennä psykologin juttusille jo vuosia sitten!

 

Eli etsikää puolisolle mahdollisimman paljon tietoa masennuksesta, ts. raakaa faktaa (sitä miehet tuntuvat eniten ymmärtävän) ja kehottakaa joko ottamaan etäisyyttä tarvittaessa (ns. omat menot, harrastukset, miesten illat tms.) ja/tai hakemaan omaan jaksamiseen tukea ja keskusteluapua.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että monesti omaisten sairastumisen "kieltäminen" tyyliin "no eikös me kaikki olla välillä masentuneita ja alakuloisia?" johtuu useimmiten siitä, että toisen ihmisen negatiivisia tunteita on vaikea sietää. Oma mukavuusalue on silloin uhattuna ja omat murheet, huolet ja stressi tuntuvat pääsevän niskan päälle. Kyllähän meistä jokainen haluaisi olla "aina iloinen ja asiat ok", mutta ei tämä maailma mene niin. Toiset kieltävät omatkin ongelmansa, joten toisen ongelmia ei t o d e l l a k a a n haluta nähdä ja ymmärtää. (Tästä syystä jotkut kääntävät masentuneelle jopa selkänsä! Itsekin menetin muutaman ystävän aikanaan.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kävin eilen työterveyshuollossa ja päästin kunnolla tulemaan omia tuntemuksiani :)

Minulle varattiin heti seuraava vapaa aika psykologille. Ikävä kyllä seuraava vapaa aika on melkein kuukauden päässä. Onneksi hoitaja sitten varasi ajan lääkärille, joka on jo ens viikon maanantaina. Pääsen myös käymään hoitajan luona tuossa välissä, jos minusta tuntuu siltä.

 

Sain tässä selville, että pari työkaverianikin ovat myös masentuneita. On ollut hyvä saada jutella heidän kanssa.

 

Minulla on tällä hetkellä menossa oikeastaan suvantovaihe. Odottelen psykologin aikaa. Jos juttelusta ei ole apua, niin en tiedä mitä teen.. Mutta nyt yritän olla maalaamatta piruja seinille :)

 

Tämä on niiiiin kurja tauti :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mitä muille kuuluu? :)

 

Mä alotan tässä kohta ensimmäistä kertaa eläessäni lääkkeet. Aiemmin auttoi pelkkä keskusteluterapia, mutta nyt vihdoin päätin kokeilla lääkkeitäkin olisiko niistä apua. Vähän jännittää ja pelottaa koko asia. :mellow:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on vaihteeksi huonompi kausi meneillään. En jaksa oikein mitään ja mieli on koko ajan mustanpuhuva. Olen alakuloinen, ärtyisä, ruokahalu vaihtelee, mikään ei huvita... Käyn juttelemassa psykologilla n. 1-2 kertaa kk:ssa ja syön edelleen 100 mg sertraliinia päivässä. Silti tuntuu, ettei tästä mitään tule... Psykologi sanoi eräs kerta, että välttääkseni tiettyjen asioitten tekemistä haluankin velloa tässä masentuneessa olotilassa. Käytän siis pahaa oloani ikään kuin tekosyynä välttyäkseni ottamasta itseäni niskasta kiinni. Tuossa voi toki olla perää, en kiellä, mutta vaikka yrittäisinkin "ryhdistäytyä" ja kohdata oman elämäni stressin aiheuttajat, niin mistä voimia siihen??? Olen koko ajan niin voimaton, nääntynyt ja väsynyt. En kai minä tätä jaksamattomuuttani sentään kuvittele?! :huh: Jaksamiseen tietty auttaisi paremmat yöunet, parempi ravinto ja liikunnan lisääminen. On vaan niin väsähtänyt olo, että lenkille vääntäytyminenkin on yleensä todella suuri voiman ponnistus.

 

Mutta kuten sanoin, tämä on huonompi kausi... Viikon tai kahden päästä olo voi olla taas ihan toinen.

 

Minä niin syvästi inhoan tätä sairautta, jota jotkut eivät edes pidä sairautena. (Mitä paskaa tämä sitten on?!!) :girl_cry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä, onko tämä nyt oikea ketju, mutta jonnekin on pakko kirjoittaa, vieraana tällä kertaa, aihe on sen verran arka :(

 

Minä tarvitsen apua, mutta en tiedä mistä sitä saisin. Tai osaisin edes hakea. Asun sellaisella paikkakunnalla, että täällä alkaa juttu kyllä heti kulkea.

kyse ei ole oikeastaan masennuksesta vaan siitä että minä en vaan jaksa enää. Minulla on vaikeahko sairaus eikä siihen löydy hoitokeinoja ja olen todella sairas 24h/vrk. En pysty nukkumaan eikä lääkkeistä ole mitään apua.

Kai tämä voitaisiin diagnosoida masennukseksi, mutta tämä olotilani on päässyt kasvamaan tässä tämän toisen sairauden rinnalla.

 

Tilanne on tällä hetkellä todella paha, ajatukset ovat todella synkkiä, ihmettelen kuitenkin miten saan itseni raahattua joka päivä töihin.

Jos työkavereilta, ystäviltä tai suvulta kysyttäisiin,ketä veikkaisivat masennuspotilaaksi, en usko kenenkään mainitsevan ekaksi minua.

Eniten pohdituttaa se, miten miehen ja muun perheen kävisi jos minua ei olisi. Minusta tuntuu että helpompaahan se olisi kun ei tarvitsisi ottaa minun erityistarpeitani huomioon. Eikä lasten tarvitsisi kärsiä kun näkevät miten sairas minä olen.

 

Kaipaan nyt kovasti apua, mutta mistä sitä saisin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Lapsesi eivät ilmeisesti ole ihan pieniä, koska olet työssä? Muuten olisin neuvonut hakeutumaan neuvolaan, mutta entäpä työterveys? Terveydenhoitohenkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus eikä kenenkään tarvitse tietää, missä sinä olet käynyt ja millä asialla. Ja mitä sitten, jos juttu alkaakin kulkea? Masennus on yksi sairaus muiden joukossa ja usein se puhkeaa täysin ymmärrettävistä syistä. Masentunut ei ole sekopää, vaan usein pelkästään hyvin väsynyt jostain syystä.

 

Tai olisiko sinulla sellaista läheistä ystävää, jolle uskaltaisit asiasta avautua? Onko toinen sairautesi yleisesti tiedossa? Jos on tai jos kerrot ensin tästä ensimmäisestä sairaudestasi, niin uskon ihmisiltä löytyvän ymmärrystä myös masennukselle. Tärkeintä olisi nyt, ettet jää kurjan olosi kanssa yksin, vaan jaat huoltasi puolisollesi, sukulaisillesi ja ystävillesi tai ihan tällä tavalla netissä - tietenkin sillä tavalla kuin sinusta hyvältä tuntuu. Lopulta on kuitenkin helpompi, että läheiset ovat jollain tavalla kartalla tilanteestasi etkä piilota kaikkea itseesi. Jos sinä voit huonosti, voivat myös muut perheessäsi huonosti. Ei kannata ajatella, että sinulla olisi erityistarpeita, vaan että tässä elämäntilanteessa tarvitset apua, jotta jaksaisit tulevaisuudessa paremmin. Ja apua kaikkien on oikeus saada. Auttamalla itseäsi autat myös läheisiäsi voimaan paremmin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lapset ovat alle kouluikäisiä. Työterveydestä en saa apua edes tähän varsinaiteen sairauteen, viimeksikin vain voivottelivat ja kehottivat vain jaksamaan, ja ettei heillä ole resursseja minun auttamiseeni.

 

En minä pelkää masennus"leimaa" vaan sitä että siitä puhutaan koko ajan. En jaksa sellaistakaan. En jaksa sitä voivottelua tästä sairaudestanikaan.

Ei minulla ole voimia sellaiseen surkutteluun, siitä tulee vain pahempi olo. Vaikka syytönhän minä tähän sairauteen olen.

Aika yleisesti tietävät, että olen sairaana. Enpä ole sitä salannut, kun näkyyhän se nyt päällekin päin, etten voi hyvin.

 

Minulla ei ole ketään sellaista ystävää tässä lähipiirissä jolle voisin puhua, eikä sellaista lähisukulaistakaan elossa, jolle voisin kertoa tuntemuksistani.

Miehelle olen yrittänyt kertoa, myös siitä, että pohdin miten hän pärjäisi lasten kanssa. Olen myös kertonut monesti,että haluan oikeasti kuolla, kun en jaksa enää näitä kipuja. Eihän kukaan määräänsä enempää kestä ja minun mittani on nyt täysi.

Mies ei vaan tajua tai ei sitten halua tajuta kuinka pitkällä minun ajatukseni ovat.

 

En varmastikaan kirjoittaisi netissä tällaista, jos minulla olis joku jonka kanssa puhua. :girl_to_take_umbrage2:

Suurin ongelmahan on se, että koska minua ei ilmeisesti voida hoitaa millään tavalla, voi olla etten minä koskaan parane.

En vaan tiedä, jaksanko tätä epätietoisuutta enää kauan.

 

Asiaa ei tietysti helpota se, että eräsi ihminen tästä aika läheltä kuoli perjantaina. En uskalla tähän tuntemuksiani kirjoittaa, koska taidan pelätä ajatuksiani ihan itsekin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Onpa kurja tilanne. :( Jos työterveydessä ei osata sanoa tuohon varsinaiseen sairauteesikaan mitään, voisitko kuitenkin saada tingattua sitä kautta lähetteen eteenpäin tai mennä yksityiselle? Musta olisi tosi tärkeää, että ennen masennuksen hoitoa tämä sairaus saataisiin jotenkin tasapainoon niin, ettei se vie kohtuuttomasti voimia. Jos itse sairautta ei voida hoitaa, niin kyllähän varmaan on olemassa joitain keinoja, jolla oloasi voidaan helpottaa?! Koska jos saisit lisäapua tähän sairauteen, voisi masennuskin helpottaa.

 

Tiedän yhden ihmisen, jolla myös on parantumaton sairaus, joka vain pahenee koko ajan, ja jonka vuoksi henkilö on sitten masentunutkin. Ensimmäiset vuodet sairauden kanssa olivat pahimpia, mutta nyt tämä henkilö on päässyt ikään kuin tilanteen herraksi ja tulee toimeen sairautensa kanssa, vaikka oireet ovat pahojakin päivästä riippuen. Samalla masennusoireetkin ovat helpottaneet ja henkilön itsensä mukaan hän ei koe enää edes olevansa masentunut. Lääkärit toki diagnosoisivat hänellä masennuksen helpostikin, mutta sairauden kanssa toimeen tuleminen on auttanut hallitsemaan elämää eikä se ole enää pelkkää sängyssä makaamista ja voivottelua.

 

Johonkin päin sinun on kuitenkin lähdettävä apua hakemaan. Jos edellä ehdottamistani tahoista mikään ei ole sinusta oikea, voisiko oikea osoite olla sitten ihan mt-palvelut? Selittäisit tilanteesi sekä sen, ettet somaattiseen sairauteesi saa oikein apua ja koet olevasi masentunut (kerro niistä synkimmistäkin ajatuksistasi) etkä tiedä, kuinka kauan enää jaksat.

 

Ja mitä tuohon masennukseen liittyvään voivotteluun tulee, niin en minä ainakaan ole törmännyt sellaiseen. Enimmäkseen ihmiset ovat asiasta ymmällään eivätkä tiedä, mitä sanoa, elleivät ole itse masennusta kokeneet tai sitä läheltä nähneet. Sellaista turhaa "häntä pystyyn"-tsemppaamista hyvin harvoin joutuu kokemaan.

Edited by Nadda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now