Masennus

[pipa]

Olen masentunut ja nyt siis ei ole enää kyse mistään synnytksenjälkeisestä masennukseta yms.

Masennus ei johdu liian vähäisestä unista, koska poika nukkuu 12h putkeen yöt ja muutenkin kiltti ja helppo vauva.

 

En pysty istumaan kotona hetkeäkään vaan on pakko päästä ulos. Illat tuntuu pahimmilta, kun silloin ahdistus iskee ja tekisi mieli itkeä. Mun elämäni on ihan ok, ihana mies ja lapsi. Mutta kaikki tuntuu olevan silti ihan pielessä. Mies on aina töissä ja töiden jälkeen väsynyt. Me ei tehdä enää mitään yhdessä ja mies vaan valittaa rahan vähyydestä ja se saa mut aina vaan enemmän ahdistuneemmaksi.

 

Kun mies on kotona niin me vaan ollaan molemmat omilla koneillamme ja jutellaan ihan niitä näitä, mutta ei sit sen enempää. Hellyyden osoituksia en saa lähes ollenkaan vaikka en epäile etteikö mieheni rakastaisi minua enää. Kaikki on vaan niin tyhjää.

Mun elämäni tarkoitus on tällä hetkellä vain hoitaa pientä lasta ja keksiä itselleni tekemistä, etten tulisi ihan hulluksi.

En jaksa siivota kotona, enkä tehdä ruokaa, enkä halua olla kotona..

 

Haluisin mennä terapeutille, mutta meidän varallisuus ei sellaiseen riitä. Haluisin puhua jollekkin ihmiselle tästä, mutta en pysty. Omille ystäville tai sukulaisille kertominen tuntuu rasittavalta tai katsotaan sillä ilmeellä " että mitäs menit tekemään lapsia"

Äitini on läheinen, mutta en halua että mua säälitään, koska se tekee asian vielä kammottavamman. Haluisin tuntemattoman terapeutin, joka vaan kuuntelisi eikä rupeisi hössöttämää tai tuomitsemaan mun elämääni.

 

En ole edes voinu itkeä pahaa oloani, koska en halua säikäyttää lasta tai saada hänetkin huonolle tuulelle.

En halua edes itkeä silloin kun lapsi nukkuu, koska joutuisin selittämään miehelleni, joka ei vain yksikertaisesti ymmärtäisi minua ja rupeisi vertailemaan hänen huoliaan, että miten paskamaista hänellä on. Mutta miehenkin ongelmat tulevat vain minun ongelmiksi, koska ne vaikuttavat minuunkin elämääni.

 

Kerran sanoin miehelleni lähes ohimennen, että olen masentunut ja mies tokaisi, että niin minäkin ja jatkoi tietokoneen pelaamista.

 

Mä en oikeasti tiedä mitän mä teen, koska joka päivä elämä tuntuu raskaammalta ja ahdistavammalta. Näillä näkymin tämä olo ei tule helpottumaan ilman apua.

[Miinanen]

Kyllä tuon voi laskea synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi vieläkin, sehän voi alkaa myöhemminkin kuin heti synnytyksestä. Vaikka eihän sillä juuri ole väliä miksi sitä sanoo Voisitko ottaa asian puheeksi neuvolassa, tai vaikka soittaa sinne? En kyllä tiedä, mitä apua sitä kautta saa, mutta ainakin meillä neuvolassa on seurattu myös äidin mielialaa.

[Kiisu]

Kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä oman terveyskeskuksen mielenterveystoimistoon. Neuvolastakin toki kannattaa kysellä apua, josko olisi mahdollista käyttää esim. neuvolapsykologin palveluja.

Tiedän mistä puhut. Olen itse kärsinyt lievästä masennuksesta nuoruuteni ja raskauden aikana masennus muuttui keskivaikeaksi. Yksin asioita ei kannata hautoa, niistä on pakko päästä puhumaan ja kaikkein mieluiten ulkopuoliselle ihmiselle. Tsemppiä!

Edited October 17, 2008 by Kiisu

[Kerttu]

En tiedä Helsingin kuvioista, mutta ainakin täällä Tampereella tuolla pääsisi neuvolapsykologin juttusille ja sieltä sitten tarvittaessa eteenpäin (pitkäaikaisempi hoito yleensä mielenterveyspuolella. Kannattaa kysyä neuvolasta!

[Guest Noose]

Synnytyksen jälkeinen masennus voidaan diagnosoida vaikka 2-3 vuottakin synnytyksestä.

Itse sain apua neuvolasta, josta minut ohjattiin eteenpäin. Jos ei neuvola osaa auttaa, varaa suoraan aika omalle lääkärillesi ja ota asia puheeksi siellä.

 

Voimia. TIEDÄN miltä siusta tuntuu. <3

[Pieta]

Ihan terveyskeskuslääkärin kautta tosiaan pääsee eteenpäin. Riippuu tietysti vähän paikkakunnasta miten systeemi toimii, mutta itse pääsin keskivaikean masennukseni kanssa psykologin juttusille jo pari viikkoa diagnoosin jälkeen, kävin aluksi parin viikon välein ja nyt, kun toipuminen on edistynyt niin että pärjään vähemmällä, käyn edelleen kerran kuussa. Terapian lisäksi mulla on ollut pitkä lääkekuuri, josta on parhaillaan vieroitusyritys meneillään omasta toiveestani - käyttämääni lääkettä kun ei suositella käytettäväksi raskauden aikana, ja muutenkin se on jo alkanut tuntua jossain määrin turhalta. Siispä kokeillaan pärjäänkö ilman tai ainakin pienemmällä annoksella, jos en niin sitten on aloitettava uudestaan tai mietittävä mitä muita hoitokeinoja olisi käytettävissä.. Lääkitystä ei myöskään ole pakko ottaa vastaan jos ei halua, vaikka sitä ehdotettaisiinkin. Minulle myös lääkehoidosta on ollut iso apu, mutta ainakin lievemmän masennuksen kanssa voi pärjätä ilmankin. Enivei, pointtini oli, että apua on tarjolla myös julkisella puolella jolloin kustannukset eivät tule kovin ylivoimaisiksi. Rohkeasti vain hakemaan! Itse lykkäsin hoitoon hakeutumista vuosikausia koska kuvittelin jatkuvan alakuloni olevan "normaalia ja ohimenevää" ja toimintakyvyttömyyteni olevan "laiskuutta", ONNEKSI mieheni (joka itsekin masennuksen sairastaneena näki minua itseäni selvemmin missä mennään) lopulta puolittain pakotti minut lääkärille, sillä lääkityksestä ja varsinkin psykologin kanssa juttelusta on ollut todella paljon apua. Jo diagnoosin saaminen oli helpotus (alkushokin jälkeen), on ollut helpompi olla armollinen itselleen kun tietää että kun hommat eivät välillä ota hoituakseen, niin se johtuu siitä että olen sairas, ei siitä että olisin jotenkin huono ja epäkelpo ihmisenä. Ja mieltä painavista asioista on tosiaan usein paljon helpompi puhua ulkopuoliselle, joka ei tuomitse ja joka ammattilaisena osaa myös suhtautua asiaan ihan eri tavalla kuin läheiset - kuuntelee ja tekee hyviä kysymyksiä mutta ei yritä väkisten piristää millään "kyllä se päivä vielä paistaa risukasaankin"-tyyppisillä latteuksilla.

 

Tsemppiä ja voimia!

Edited October 23, 2008 by Pieta

[pipa]

Kiitos teille kaikille!

 

Kai mun sitten neuvolassa on otettava puheeksi toi asia, vaikka tuntuu kummalliselta sanoa asia ääneen jollekkin ihmiselle.

Miehelle kun mainitsen ohimennen masennuksesta niin se tuntui jotenkin niin tyhmältä.

[PMLats]

pipa, jos susta tuntuu oudolta ottaa se asia esille neuvolassa, niin olisiko helpompi puhua siitä sitten ihan lääkärille tms.? Mulla oli (tai on ehkä edelleen) masennusoireita kesällä, ja mainitsin niistä sitten vasta jälkitarkastuksessa lääkärille. Neuvolantädille en jostain syystä halunnut asiasta puhua - ehkä siksi kun en siihen ihmiseen oikein luottanut ja se oli semmoinen "tytönhupakko". Sain lääkäriltä sitten neuvolapsykologin yhteystiedot - ikävä kyllä en vaan sitten koskaan saanut aikaiseksi soittaa... Tosin tuon Pietan viestin luettuani aloin pohtia, että kannattaisikohan mun kuitenkin sinne varata aika, mitä jos minäkään en ole vain luonteeltani laiska, alakuloinen ja pessimistinen, vaan oikeasti masentunut, ja voisin parantua

 

Mutta siis tsemppiä kaikille joilla tällaista ongelmaa on

[Pieta]

Miehelle kun mainitsen ohimennen masennuksesta niin se tuntui jotenkin niin tyhmältä.

 

Ihmiset, joilla ei ole masennuksesta omakohtaista kokemusta, eivät useinkaan oikein osaa suhtautua masentuneen tuntemuksiin. Minulle äitini tokaisi kerran, kun pohdiskelin ääneen että taidan olla masentunut kun koko ajan vaan väsyttää ja ahistaa eikä mikään oikein innosta, että "no ei se nyt kovin paha voi olla kun oot sentään pystyny työs hoitamaan ja koulussa käymään ja harrastaakin jaksat". En silloin osannut oikein sanoa siihen juuta enkä jaata, myöhemmin harmitti etten kysynyt että kuinka pahaksi sen sitten pitää antaa mennä ennen kuin sen voi ottaa tosissaan.. että riittääkö se että on koko ajan paha olla, vai pitääkö tulla itsetuhoisia ajatuksia tai jopa tekoja tai niin totaalinen apatia että ei pysty kuin tuijottamaan seinää? Parantumisen mahdollisuudet kun ovat masennuksessa siinä mielessä ihan samat kuin missä tahansa muussakin sairaudessa, että sitä parempi mitä varhaisemmassa vaiheessa sitä aletaan hoitaa. Eli toipuminen käy yleensä paljon nopeammin jos hoito aloitetaan hyvissä ajoin. Tämä vain on niin pahuksen salakavala tauti, että se voi ehtiä melko pitkälle ennen kuin itsekään tajuaa jotain olevan vialla. Onneksi minulla tosiaan mieheni ja pari saman sairauden kanssa painiskelevaa ystävää näkivät tilanteen minua selkeämmin, ja jaksoivat lempeästi painostaa kunnes vihdoin sain varattua sen ratkaisevat lääkäriajan. Sen jälkeen kun sain sairaudelleni virallisen diagnoosin, on niin äidin kuin monen muunkin läheisen suhtautuminen masennukseen muuttunut vähättelystä kannustukseksi. Ilmeisesti asiasta tuli vihdoin tosi kun lääkärisetäkin sen kerran totesi

 

Masennus.com:issa on aika hyvä listaus tyypillisimmistä oireista, kannattaa käydä vilkaisemassa, ja jos yksi tai useampi kolahtaa omalla kohdalla, niin sitten kannattee hakeutua lääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Voihan syy olla jossain ihan muuallakin, mutta parempihan se on tarkistaa kuin kärvistellä turhaan yksin omien vaikeiden tuntemusten kanssa. Tämä on loppujen lopuksi sangen yleinen sairaus.

[Anis]

Tuo masennus on kyllä kova paikka kelletahansa. Ja tosiaan kaikki eivät osaa käsitellä masentunutta ihmistä.

 

Terveyskeskuksen kautta tosiaan pitäisi päästä hoitoon mielenterveyspuolelle ja sen pitäisi olla ilmaista. Toki jonot voi olla pitkiä ja aikaa ei tahdo helposti löytyä, mutta parempi yrittää saada aikaa kuin jäädä kokonaan ilman apua.

 

Mä olen itse kärsinyt masennuksesta yläasteikäisestä saakka ja mulla on periaatteessa "ikuinen" oikeus soittaa psykiatrille kun tuntuu vaikealta ja tarvitsee tukea. Hän sitten pohtii kenelle mut laittaa juttelemaan. Ja siis mulla ilmenee masennus kausittain, välillä saattaa mennä parikin vuotta hyvin ja sitten se nostaa päätään, lähinnä silloin kun jotain tapahtuu elämässä enemmän. Tämän takia siis mulla ei ole jatkuvia käyntejä psykologin puheilla koska niitäkin ihmisiä on jotka tarvitsee sitä enemmän kuin minä jos on hyvä kausi menossa.

[Adelita]

*

Edited November 30, 2009 by Isabelleza

[~Liinu]

Synnytyksen jälkeinen masennus voidaan diagnosoida vaikka 2-3 vuottakin synnytyksestä.

 

Mistä sitten erottaa masennuksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen?? Itse sain diagnoosin kun poika oli puolitoista vuotta, ja mietin nyt että kärsinköhän jo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen meni ihan usvassa, en muista siitä oikein mitään.. Nyt alkaa olo helpottaa.

[Thingumy]

^Mun käsityksen mukaan synnytyksen jälkeisen ja muun masennuksen välillä ei sinänsä ole eroa, masennus luokitellaan synnytyksen jälkeiseksi jos se alkaa pian synnytyksen jälkeen.

Eri lähteistä riippuen synnytyksen jälkeinen masennus alkaa viimeistään 1-6 kk synnytyksen jälkeen (en tiedä onko diagnoosiluokituksessa joku virallinen aikaraja). Moni ei itse eikä lähipiirikään tai neuvola ehkä tunnista, että kyse on masennuksesta ja hoitoon hakeudutaan vasta kun masennusta on ollut jo pidemmän aikaa. Silloin voi olla joskus vaikeaa määrittää milloin masennus oikeastaan on alkanut, onko se alkanut synnytyksen jälkeen vai vasta vuosi-pari sen jälkeen, tai ehkä masennusta on ollut jo ennen synnytystä.

Loppujen lopuksi tuolla diagnoosilla (onko masennus synnytyksen jälkeistä vai ei) ei kai ole kovin paljoa merkitystä, koska molempia hoidetaan samalla tavoin.

 

Tosi vaikeaa siis sanoa, onko masennuksesi synnytyksen jälkeistä, mutta mahdollista se on. Mukava kuulla, että voit jo paremmin

Edited December 14, 2008 by Thingumy

[Cameron]

Minulla on sellainen tilanne, että olen ollut aiemmin vakavasti masentunut. Takana on yksi huomionhakuinen "itsemurhayritys" jonka jälkeen olin vuoden mittaisella hoitojaksolla päiväosastolla. Olen syönyt vaikka mitä lääkkeitä, sen enempää sitä selvittämättä. Kun asiat alkoivat olla paremmin, me miehen kanssa päätetiin jättää ehkäisy pois. Minulla oli kamala vauvakuume ja aamuisin jäin kaipaamaan vauvaa, jota olin unessa pitänyt sylissäni. Hamstrasin vauvanvaatteita varastoon vaikken ollut edes raskaana, suunnittelin kuinka ihanaa olisi kun maha kasvaisi.

 

Sitten raskaustesti näytti plussaa. Olin itkuinen ja hämmentynyt siitä ettei se tuntunutkaan niin valtavan ihanalta mitä olin kuvitellut. No, mitäpä tuosta. Nyt olin kuitenkin raskaana ja sain kaikki mitä toivoin. Minulla olisi pian pieni oma pallero jonka sulkea syliini. Kyllä kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Elin arkea, kävin koulua ja tein suunnitelmia jatkosta. Kävin neuvolassa ja pidin itsestäni huolta. En syönyt lääkkeitä enkä polttanut tupakkaa, vältin jopa pastöroimattomasta maidosta valmistettuja juustoja orjallisesti. Kun tuli aika etsiä isompi asunto, olin jo niin poikki etten jaksanut hoitaa koko asiaa, joten kävimme katsomassa vain kahta asuntoa ennen kuin valitsimme asuinpaikaksemme nykyisen rivitalokolmiomme.

 

Miehen kanssa on ongelmia. Suuria sellaisia, joista en tiedä miten selviämme. En olisi yhtään yllättynyt vaikka ero tulisi seuraavan parin vuoden sisään. En usko että jaksan tätä enää. Hän on kiltti, vastuullinen, myöntyväinen, anteeksiantavainen ja lojaali. Hän ei lyö minua eikä muutakaan sellaista, jonka voisi katsoa selväksi syyksi olla näin onneton. Tunteet ovat ilmeisesti latistuneet. Hän on aina ollut ujo, eikä koskaan ole tehnyt aloitetta seksiin. Tein siis selväksi hänelle että minulle on liian rankkaa huolehtia kaikesta, joka seksistä ja kerroin etten tee aloitetta vaan osoitan hänen tekevän sen seuraavaksi. Sitä aloitetta ei koskaan tullut. En kuulemma ole vastenmielinen kuin omasta mielestäni, hän pitää minua kiihottavana mutta on vain kykenemätön tekemään aloitetta. No, odottelin. Nyt en enää edes halua että hän koskee minua. Olen lukossa miehen kosketukselle, hänen ja kaikkien. Minusta on inhottavaa kun hän halaa tai suutelee, haluan vain pois tilanteesta. Kaikki hänen tekemisensä ärsyttävät minua. Kun hän avaa verhot, hän ei asettele niitä kohdilleen vaan jättää homman puolitiehen. Näen joka puolella asunnossamme merkkejä hänen kykenemättömyydestään vastata minun standardejani. En halua elää paskan keskellä vaan odotan että hän osallistuu parhaan kykynsä mukaan huushollin siivoukseen ja järjestyksessä pitämiseen. Mutta kun ei. Aina saa olla valvomassa ja naputtamassa milloin mistäkin tekemättä jätetystä hommasta. Mietin avioeroa ja itseni tappamista päivittäin.

 

Minulla on vaikeuksia saada yhteyttä vauvaan. En pysty nauttimaan raskausajasta ja minua kaduttaa koko tilanne. Haluan vain lapsen pois ja hävitä täältä. En kestä tätä enää. Vauvan huoneen valmistelukin on jäänyt pelkästään minun hartioilleni. Ihan kuin hoitaisi jo yhtä lasta. En halua tuntea näin. Minua stressaa kaikki. Kaikki tuntuu pahalta, itken todella usein. Ahmin herkkuja koska siitä sentään saan vielä nautintoa. Inhon tätä asuntoa. Tätä läävää jossa täytyy palella jotteivat sähkölaskut kävisi liian suuriksi. Tätä köyhyyttä. Inhoan vauvan huonetta, niitä verhoja ja niitä tapetteja. Inhoan ihan kaikkea. Itseäni, elämääni. Mies tietää tasan tarkkaan mitä ajattelen mutta ei se munaton hiiri osaa mitään tehdä. Kävin lääkärissä josta sain lähetteen äitiyspolille. Sinne menen ja kerron tarinani ja toivon että he osaisivat auttaa. Olen hakenut apua tilanteeseeni vaikkakin se lohduttomalta tuntuu. Kuoleman ajattelu rauhoittaa mieltäni suunnattomasti.

 

Haluan olla tässä elämässä onnellinen mutta en ole. Lapsiparka joutuu syntymään tällaisen kaaoksen keskelle. Olen niin pahoillani, tuntuu että kaikilla olisi asiat paremmin jos minua ei olisi sekoittamassa asioita.

 

En tiedä teenkö minä elämästäni vaikeaa vai tekeekö elämäni minusta onnettoman.

[Guest annukka]

^No hyvä että olet hakenut apua sillä sitä sinä tarvitset. Miehesi ei tilanteellesi voi mitään eikä sitä häneltä voi odottaakaan. Ihan käsittämättömän kamalalta tuo tilanteesi kuulostaa ja en edes uskalla ajatella mitä siitä tulee kun totaalisen avuton pieni ihmisen alku tuon sopan keskelle syntyy. Toivottavasti teillä on silloin iso joukko apuja mukana sillä lapsi tarvitsee ympärilleen ihmiset jotka pystyvät hänestä huolehtimaan..

[Cameron]

Kyllä me lapsesta huolta pidetään. Äidistä mä huolissa olisin.

[Pieta]

No minä olen huolissani molemmista, koska kyllähän se äidin paha olo väistämättä vauvaan jonkin verran heijastuu vaikka kaikista tarpeista muuten pidettäisiin kuinka hyvä huoli.. Hyvä sentään että olet jaksanut hakea apua, toivotaan että sitä myös löytyy! Tilanne kuulostaa tosiaan vaikealta, muttei sentään täysin mahdottomalta. Aika paljon ehditään varmasti päästä valoon päin jo ennen lapsen syntymääkin, jos vain osuu hyvä ammattiauttaja kohdalle ja olet valmis apua vastaanottamaan, vaikka se ei aina helppoa olekaan.

 

Elämä ei ole helppoa, mutta sen tuskaisuuden tasoon pystyy kyllä aika paljon vaikuttamaan omia ajatusmallejaan ja asenteitaan muuttamalla. Viestisi perusteella kuulostaa, että vaadit muilta paljon ja itseltäsi vielä enemmän, täydellisyyttä. Kukaan ei kuitenkaan pysty täydellisyyteen pitemmän päälle, joten on opeteltava löysäämään vaatimustasoaan hiukan. Ei se silti tarkoita että tarvitsisi paskassa asua tekemättä mitään, sen ja täydellisyyden välillä on laaja kirjo välimuotoja. Tärkeää on löytää omalla kohdalla toimiva malli, sellainen mihin voi olla tyytyväinen ja mikä ei syö liikaa omia ja läheisten voimavaroja. Se ei ole kovin helppo tehtävä, sen kanssa painiskellaan täälläkin päivittäin.. omalla kohdallani tosin syytökset ja riittämättömyys kohdistuvat lähinnä omaan persoonaani ja suoriutumiseeni, mutta kyllä niistä huonoina päivinä saa mieskin oman osansa, välillä syystä, useammin syyttä..

 

Voimia sinulle ja onnea matkaan!

[Cameron]

Sain ajan äitiyspolille, katsotaan nyt mitä siellä sanotaan. Mies lupasi tulla mukaan joten uskon että apua ainakin on tulossa. Ei tämän kanssa kannata jäädä yksin. Olen vain niin pettynyt siihen että saan ympäristöstäni ehkä hieman tuomitseviakin kommentteja. En olisi tosiaan hankkiutunut raskaaksi jos olisin tiennyt että tässä tilanteessa ollaan. Mutta nyt tilanne on kuitenkin tämä ja sen kanssa on pakko elää ja muiden ihmisten painostus ainakaan auta. Kaipaan ymmärrystä ja haluan että ihmiset tietävät että yritän kaikkeni että pikkuisen elämä menisi näissä olosuhteissa mahdollisimman hyvin.

 

Nyt on ollut silti pikkuisen kevyempi olo vauvaa ajatellen. Huoneen valmistelu ja tavaroiden hankinta on osoittautunut erittäin tärkeäksi. Kun huone tuntuu omalta vauvaakin odottaa paljon enemmän.

[Pieta]

Kuulostaa hyvältä. Yksinhän näiden asioiden kanssa ei todellakaan kannata jäädä! Ulkopuolisten nuivat kommentit kuitenkin kannattaa (yrittää) sivuuttaa olankohautuksella. Sellaisten ihmisten, jotka eivät ole joutuneet masennusta omassa elämässään kohtaamaan, on valitettavan vaikea ymmärtää ja siksi myös valitettavan helppo tuomita, mutta ammattilaisilta nyt viimeistään luulisi tukea löytyvän. Eihän kukaan tuollaiseen tilanteeseen ehdoin tahdoin hankkiudu, sen luulisi kyllä kenen tahansa tajuavan. Mutta kun tilanne nyt on mikä on, niin eipä sitä auta kuin elää sen mukaan ja yrittää selvitä siitä parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Mukava kuulla että olo vauvan suhteen on ainakin tänään helpompi Monesti tuollaiset konkreettiset puuhastelut ja valmistelut tosiaan auttavat yllättävän paljon

 

Jaksamista sinulle Cameron!

[Cameron]

Kiitos voimantoivotuksista

[Amon-Ra]

Kovasti voimia kaikille, joita tämä ketju koskettaa.

 

Ensin ajattelin, että en pysty kirjoittamaan tänne mitään, mutta näköjään painoin tuota vastaa -nappulaa...

 

Kerron tähän vähän omaa tarinaani.

Sairastuin masennukseen keväällä 07, keskenmenon jälkeen. Nuoruudessa kärsin ajoittaisesta masennuksesta, mutta aikuisiän kynnyksellä oireet helpottivat ja katosivat myöhemmin kokonaan. Elämän varrella kertyneet ikävät kokemukset ja tapahtumat eivät kuitenkaan hävinneet mielestä.

Esikoisen syntymä, yövalvomisen aiheuttama väsymys, äitiys, uusi paikkakunta ja yksinäisyys olivat minulle raskaita asioita. Keskenmeno oli ikään kuin viimeinen niitti, joka laukaisi vaikean masennuksen.

 

Aluksi olin tottakai tolaltani keskenmeosta ja surin sitä. Suru ei kuitenkaan alkanut helpottamaan, vaan olin alati väsynyt. En meinannut jaksaa hoitaa silloin 1,5 v tyttöämme, vaan ihan päivittäiset rutiinit olivat ylitsepääsemättömiä. Muistan sanoneeni miehelleni, että kuinka sä kuvitelet mun jaksavan laittaa ruokaa... Mies ei aluksi oikein ymmärtänyt väsymystäni. Tyttö oli anopilla välillä hoidossa, jotta saisin nukuttua ja jaksaisin. Ei nukkuminen auttanut. Halusin aina vain kaivautua syvemmälle peittoihin ja nukkua, nukkua nukkua vaan. Kun sitten väkisin nousin ja yritin hoitaa "velvollisuuksiani" kuten pyykkiä, ruokaa, yleensä kotia tai lastamme olin koko ajan aivan hermona ja uupunut. Tuskainen. Sain hepuleita aivan mitättömimmistäkin asioista, kuten astiat eivät ole koneessa, ne ovat väärillä paikoilla koneessa, lapsen leluja on lattialla, sohva tyynyt ovat väärin aseteltu, miehellä on väärän väriset sukat jalassa... Saatoin suuttua silmittömästi ja aivan kohtuuttomasti ja sietokykyni oli aivan mitätön.

 

Tilanne eteni ja arjesta yritettiin selvitä. Mies oli ihanan ymmärtäväinen ja koitti auttaa. Monet yöt itkin hänelle pahaa oloani. Kesäkuussa 07 mies soitti kunnan perhepäiväohjaajalle, että tyttömme on saatava heti päivähoitoon. Syy oli se, että hänen on käytävä töissä eikä voi jättää lasta kotiin äidille joka ei jaksa lapsesta huolehtia. Samalla hän vei minut lääkäriin ja masennukseni diagnosoitiin. Samalla aloitettiin mielialalääkitys ja sain myös ahdistukseen helpottavia lääkkeitä. Kesää siis jatkettiin niin, että mies vei lapsen aamulla hoitoon. Minä nukuin päivän kotona, ja raahauduin hakemaan tytön hoidosta. Jaksoin olla hänen kanssaan sen aikaa kun mies tuli myöhemmin illalla kotiin. Sitten pääsin taas huilaamaan. Kotitöitä ei tehnyt kukaan ja mies söi valmisruokaa, ja lapsi purkkiruokaa. Anoppi pesi pyykkiiä silloin kun kävi. Millään en olisi halunnut apua missään, vaan loukkaannuin jos sitä minule tarjottiin.

 

Elokuussa 07 rupesin puolestani valvomaan keskellä yötä. Muistan yöllä viikanneeni tyttöni vaatteita pinkkoihin ja hyvastelleeni niitä. Haistelin niitä ja ajattelin, että en sitten enää näitäkään nää kun kuolen. Halusin kuolla. En koskaan ajtellu itsemurhaa, vaan olisin halunnut nukkua ikuisesti. Lopulta en uskaltanut ajaa autoa, koska pelkäsin että kesken ajon saan jonkin kohtauksen ja ajan tahallani ulos... Yhtenä iltana sitten vedin kännit ja sain itkettyä ystävälleni, että en jaksa olla tälläinen. Haluan jonnekkin hoitoon. Tästä 5 pvn päästä pääsin sairaalan avo-osastolle nukkumaan.

 

Ensin vaan nukuin n. viikon. Sitten jaksoin jopa ajatella asioita. Sain rauhassa miettiä ja ajatella. Kukaan ei vaatinut minulta mitään. Ikävöin kotiin lasta ja miestä, mutta tiesin että en jaksaisi olla kotona. EN jaksaisi että joku vatii minulta jotain. Tunsin syylisyyttä siitä miten huono äiti olen, kun en jaksa sitä että lapseni haluaa huomiotani. Olin sairaalassa kaikkiaan reilu 3 vk. Sen aikana sain terapiaa. Keskusteluja ja selityksiä siihen mitä masennus on ja miksi minä olen masentunut. Oli helpompi hyväksyä oma sairastuminen eli uupumus ja masennus kun sille löytyi syy. Syynä olivat raskaat ja vaikea kokemukset nuoruudessani, joiden en ollut ymmärtänyt vaikuttaneen minuun millään tavalla.

Samalla todettiin, että ensimmäisen kerran elämässäni elämäntilanteeni oli niin turvallinen (koti, mies, ihanat appivanhemmat) että "uskalsin" sairastua.

 

Kotiin tultuani aloitin teparian. Samalla sain kotiapua ja tukea ihan päivittäisten asioitten hoitamiseen kuten kaupassa käymiseen ja lapsen kanssa ulkoiluun. Pikku hiljaa elämä rupesi avautumaan. Yksi tärkeä tekijä oli se, että pääsin osa-aika työhön. MInusta oli ihanaa päästä pois kotonta ja tavata muita ihmisiä. Jaksoin näin paljon paremmin olla lapseni kanssa, ja suorastaan nautin illoista tytön seurasta. Työt siis alkoivat marraskuussa 07. Talven mittaan olin muutaman kerran enemmän väsynyt ja pidin muutaman päivän huili loman. Työnantajani tiesi tilanteeni ja itse burn outin kokeneena tajusi, että tarvitsen lepoa.

 

Kevään 08 koittaessa oloni oli kohentuntut huomattavasti. Paineensietokykyni oli kasvanut huomattavasti, enkä uuvahtanut jokaisesta vastoinkäymisestä. Syksyllä 08 voi mainiosti ja lääkitystäni vähennettiin huomattavasti, ja samalla sovittiin, että jos jaksan hyvin, niin keväällä 09 lääkitys voitaisiin ajaa alas.

 

Olen nyt vauvakuumeillut viime syksystä asti. Se tuntuu uskomattomalle, sillä km:n jälkeen vannoin, että en enää ikinä halua toista lasta. EI peli vielä selvä ole, sillä ratkaisevaa on se kuinka tilanteeni muuttu kun lääkitys lopetetaan kokonaan. Toisen lapsen saaminen myös hieman pelottaa, sillä mielessä kummittelee, että mitä jos masennun syystä tai toisesta uudelleen. No, sen murehtimisen aika ei ole vielä, vaan ensin on käytävä lääkärissä ja katsottava mitä lääkityksen kanssa nyt tehdään.

 

 

 

Toivon, että piiitkä tarinani (sorry!) antaisi masennuksen kanssa kamppaileville toivoa paremmasta. Toivoa siitä, että vaikka nyt olisi kuinka kamala ja paha olla, niin masennuksesta voi ihan oikeasti selvitä. Minä en olisi siihen pystynyt ilman lääkitystä ja sairaala jaksoa sekä terapiaa, jossa käyn edelleen. Ne olivat ensiarvoisen tärkeitä tässä pitkässä prosessissa.

 

Aika tuntuu aina pitkälle eteen päin ajateltuna, mutta se on sen arvoista jos sen aikana saa elämänhalunsa takaisin.

[Pieta]

Kiitos kun jaoit tarinasi, Amon-Ra! Kosketti ainakin minua, ja rohkaisi. Minun ei onneksi ole tarvinnut sukeltaa yhtä syvälle (ainakaan vielä! *koputtaa puuta raivoisasti*), mutta sen verran alahalla on käyty että pystyn aika pitkälle samaistumaan. Ihana kuulla että sinulla menee nyt jo noin hyvin! Toivottavasti lääkevieroitus sujuu ongelmitta ja elämä hymyilee myös jatkossa!

[Cameron]

Amon-Ra:n tarina kuulostaa niin tutulta Paljon on yhtäläisyyksiä.

 

Tänään otin ensimmäisen Cipralexin useiden lääkärien suosituksesta. Kävin sairaalan äitiyspoliklinikalla josta minut ohjattiin yleissairaalan psykiatrian poliklinikalle. Useat lääkärit ja hoitajat ja teratologinen tietopalvelu vakuuttivat lääkehoidon olevan nyt aiheellista ja pienempi paha vauvalle kuin masennukseni. Jatkossa vointiani seurataan tarkkaan eri paikoissa ja lääkityksen purkamisesta synnytystä kohti keskustellaan kun se on ajankohtaista. Jatkohoitona tulee perheterapiaa ja yksilöterapiaa lääkityksen lisäksi, sekä ymmärsin että vauva viettää syntyessään n. vuorokauden vastasyntyneiden teholla, jossa hänen vointiaan tarkkaillaan.

 

On pakko luottaa siihen mitä ammattilaiset sanovat, vaikka itkin kun otin tabletin ja pyysin anteeksi vauvalta ääneen että en osaa muuta.

 

Joskus elämä heittää ihmisen pahaan tilanteeseen ja täytyy silloin muistaa ottaa vastaan apua. Ihanaa kun tietää ettei ole tässä maailmassa kuitenkaan yksin vaikka se siltä tuntuu.

 

muoks. kirjoitusvirheet editoitu

Edited January 15, 2009 by Cameron

[Amon-Ra]

Kiitos Pieta. Jaksamista ja parempia päiviä myös sinulle.

 

Cameron, sun kannattaa ottaa sitä lääkettä, vaikka pahalta varmaan tuntuukin. On ne ammattilaiset sairaalassa punninnut ja miettinyt sun tilanteen tarkkaan. Kuulostaa hyvälle se, että hoitona on lisäksi terapiaa. Siellä saa, jos ei muuta, niin purkaa sitä sisäistä pahaa oloa. Masentuneena tuntuu usein siltä että laahustaisi suossa, josta ylös pääseminen on yksinkertaisesti aivan ylivoimaista. Lopuksi ympäristökin on täynnä ärsyttäviä ja ns. raivon laukaisevia tekijöitä ja elämä tuntuu liian raskaalle elettäväksi. Toivon sinulle voimia ja jaksamista raskaassa elämäntilanteessa. Onneksi olet ottanut vastaan apua. Sen avulla voit vielä joku päivä voida paremmin.

[~Liinu]

Amon-Ra, osittain tekstisi kuulostaa ihan omaltani. Minulla on myös mielialalääkkeet tällä hetkellä käytössä, ja toivon mukaan voin ne keväällä ajaa alas, ja yrittää raskautua. Ainakin nyt tuntuu valoisalta, ja uskon että voin ne lopettaa. Mutta sama juttu on mulla, pelottaa että masennus uusiutuu, jos ja kun joskus raskaaksi tulen, ja vauvan saamme. Esikoinen on niin sanotusti haasteellinen tapaus, ja omat nukkumisongelmani ovat varmaankin saaneet alkunsa siitä, kun ensimmäiset puoli vuotta nukuin puolen tunnin- tunnin pätkiä, ja imetin vauvaa pari tuntia kerrallaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että etukäteen ei kannata stressata asioista, vaan otetaan vastaan se, mitä tulee. Uskon että koettelemuksilla on oma tarkoituksensa.

 

Hienoa että sullakin menee jo paremmin! Toivon valoisia päiviä jokaiselle!!