Guest Ninja

Kun lapsiluku jäi yhteen

71 posts in this topic

Nyt kun olemme mieheni kanssa tilanteessa missä ei ole mitään takuita siitä saammeko enempää kuin yhden lapsen, olisi kiva kuulla selvitymistarinoita siitä kuinka elämä on jatkunut yhden lapsen kanssa vaikka toiveita oli useammasta? Pystyykö sitä ajan kanssa sopeutumaan esim. siihen että ulkopuoliset ihmiset kyselevät "Ettekö aio sisaruksia hankkia?" jne.?

 

Kun olemme täällä lapsettomuus-otsikoiden alla, tiedän että tänne eksyy lukijoita myös totaalisesti lapsettomien puolelta. Tarkoitukseni ei ole pahoittaa heidän mieltään, enkä väitä että sekundäärinen lapsettomuus olisi samalla viivalla totaalisen lapsettomuuden kanssa. Totuus vain on se, että kun on ensin selvinnyt lapsettomuudesta ja saanut esikoisensa ja toiveissa on aina ollut suurperhe, tuottaa tämä tilanne suunnattomasti surun ja pelon tunteita.

 

Näitä olen tänään ehtinyt miettimään kun yksi kolmesta PAS-yrityksestämme meni mönkään alkioiden kuoltua sulatuksessa.

Edited by Ninja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ehkä mä vastaan vaikka meillä ei ole sitä ensimmäistäkään... Mutta mutta...

Me oltaisiin haluttu molemmat vähintään 2 lasta, 3 olis ollut täydellinen määrä...

No, elämähän ei aina suju niin kun ollaan suunniteltu, kuten suurin osa täällä pyörivistä hyvin tietää... Jos (ja kun) me saadaan tämä adoptio läpi käytyä ja meillä on lapsi kotona, mies on auttamattomasti liian vanha jotta me voisimme käydä tämän prosessin uudestaan, joten meille tulee parhaimmassa tapauksessa yksi lapsi.

Onhan se tylsää, mutta samalla kai sitä yrittää miettiä niitä "hyviä" puolia asiasta... On halvempaa matkustaa, mies saa edelleenkin pitää oman tietokonehuoneensa.... ööö...

No joo... en mä osaakkaan ehkä sanoa tähän mitään positiivista... Elämä on vain tällaista aina välillä... Se potkii päähän, mutta onneksi siihen tottuu...

 

ps. me ollaan myös suunniteltu sijaislapsta... Mutta se mietintä on niin alkuvaiheessa eikä kuitenkaan ole sama asia kun oma lapsi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ihan totta, siinä on omat hyvät puolensa ja niinhän sitä pitää sitten elää. Enkä mä epäile etteikö me selvittäis, ihan varmasti selvitään vaikka pahalta tuntuis. Kaikki tarvii vaan oman aikansa että oppii hyväksymään tilanteensa.

 

Mua kiinnostais sijaisvanhemmuus, mutta miestä pitää kyllä lämmittellä ajatukselle vielä pitkään...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt olen harhailemassa ihan väärillä laduilla, sillä meillä ei lapsettomuudesta voida puhua, ei edes sekundäärisestä... meillä yksi lapsi ja hartaasti toivottu toinen meni kesken, enkä tiedä onnistunko koskaan toista elävää saamaan vaikean terveydellisen tilanteen takia. Mulla tekee ainakin kipeää ajatella pieniä vauvoja ja muistaa että jos ei enää koskaan... kun on tuoreessa muistissa esikoisen pikkuvauvakausi niin se sattuu se ajatus niin kamalasti. mä kun olen aina haaveillut isosta perheestä. eikä silloin ensimmäisestä osannut nauttia kuin "iltatähdestä", enhän mä tiennyt silloin mihin elämä vie.seuraavissa raskauksissa on vaakalaudalla molempien henki ja terveys...mutta....opinko koskaan tyytymään tähän mitä mulla jo on... vaikeaa!!!!!!!!!!!!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Just eilen ja tänään oon itkeny silmät päästä tätä asiaa.

Meillä on kuitenkin vielä ihan hyvät mahikset saada se toinen, mutta entä jos ei saadakaan.

Taas on yli vuosi vierähtäny eikä mitään tapahdu.

Miksi ihmisen pitää haluta niin palavasti sellaista, mitä ei välttämättä voi saada.

Piinata itseään. Omalla kohdallani ainakin koen epäonnistuneeni naisena ja äitinä kun en voi antaa perheelleni sitä toista lasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia sulle kovasti äiskä!

Musta tuntuu välillä niin epäreilulta kaikki. Mä voisin saada uuden pienen, mutta kukaan ei voi tietää miten raskaus sujuu tällä kertaa. Aikasemmin olen raskautunut todella hyvin. Sitten on paljon niitä jotka eivät raskaudu, mutta keho kyllä voisi kasvattaa suojassaan pienen ihmisen... Ja yhteistä meille kaikille on hirveä vauvakuume. Voi kun voitaisiin yhdistää voimamme!!! :unsure:;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi kuule voimia sulle mimmynmama!

Sä olet kokenu jotain ihan kauheeta!

 

Ootko kirjoittanut tarinaasi jonnekin kokonaisuudessaan?

Olisi tosi mielenkiintoista lukea se.

 

Mä tunnen omat murheeni ihan mitättömiksi sun rinnalla.

Mikään ei voi olla niin kauheeta kun oman lapsen menettäminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

mimmynmamalle hali. :( Ihan hirveä kokemus...

 

Mä yritän koko ajan asennoitua niin ettei toista saada ja jos ylläri tulee, hyvä niin. Vaikeeta on. Tänään mieli taas maassa tän asian kanssa, menkat alkoi kuten arvata saattaa.

 

Vuosi on yritetty ja siihen sisältyy myös kaksi pieleen mennyttä hoitoa. Huokaus että mua toisinaan ahdistaa tää aihe aivan suunnattomasti.

 

Surettaa, raivostuttaa, itkettää, masentaa, sydäntä särkee....

Share this post


Link to post
Share on other sites
Graintad: Ettekö voisi adoptoida suoraan sisaruksia??

 

Mä en ole edes huomannut tätä kysymystä...

Teoriassa kai oltaisiin voitu, mutta...

Siihen tarvitaa jos hyvin vahva puolto sosiaalityöntekijältä, ja toinen lapsi on yleensä jo koulussa, puhumattakaan siitä että me tultiin siihen tulokseen että me haluamme keskittyä yhteen lapseen kerralla... Lapsi on kuitenkin kokenut jo erinnäisiä pienen elämänsä aikana ja me haluamme näin ollen keskittää kaikki huomiomme yhteen lapseen...

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä kuulunko tähän ketjuun, mutta tunnistan täällä esitettyjä tunteita omakseni. Olemme yrittäneet toista lasta pian vuoden. Ensimmäisenä yrityskiertona tärppäsi, mutta raskaus meni kesken jo viikoilla 6 ja jotain. Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään...Mulla on jo niin luovutusfiilis. Ainakin tänään. Itkettää ja tuntuu siltä, että voisin potkaista omaa epäkuntoista ruhoani joka ei suostu raskautumaan.

 

"Kaikki muut" ymäpärilläni tuntuvat olevan raskaana ja lähimmät ystäväni ovat sen toisen lapsen jo saaneet. Tunnen olevani heidän seurassaan jotenkin ulkopuolinen, viallinen yksilö. Olisin niin toivonut saavani vielä toisen lapsen, ja kolmattakin haaveilin. Mutta aika loppuu kesken kun mitään ei tapahdu.

 

Juu, tänään masentaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nosto! Onko jollain jakaa kokemuksia tästä aiheesta? Itsellä se pyörii usein mielessä vaikka pidän vielä ihan todennäköisenä että toinenkin lapsi vielä joskus meille suodaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä kärsin (tai yhdessä kärsitään mutta mun kroppa on viallinen ja syypää) sekundäärisestä lapsettomuudesta. Jotenkin sen kanssa on 4v jälkeen oppinut elämään ja olla onnellinen siitä yhdestä silmäterästä mutta vaikeaa se oli hyväksyä ja oppia suhtautumaan siihen. Nykyisin elämä menee omalla painollaan mutta tässä taannoin tuli tiukka paikka kun poika kysyi että äiti saisinko mäkin olla isoveli. Mä menin sanattomaksi, jotenkin sitä 'lamautui' kysymyksestä vaikka toki tuo oli odotettavissa ja siihen olisi pitänyt valmistella itsensäkin siihen kun toinen jo niin iso ja kavereilla pienempiä sisaruksia.

 

Toisaalta nykyään tuo sekundäärinen lapsettomuus on 'helpompi' hyväksyä myös siksi että muksu tosiaan on jo niin iso. Ison lapsen kanssa voi tehdä niin monenlaisia juttuja, on niin omatoiminen jne. että nyt alkaa olla jo vähän ei enää fiiliskin mielessä, kuitenkin mahdollisuus toiselle olisi koko ajan kuten ollut nämä 4v. Tietyllä tapaa sitä silti aina joka kuukausi jossain syvällä sydämessä aina toivoo salaisesti ja alitajuntaisesti koska menkkojen aikaan joka kerta ensimmäinen ajatus on että eipä tälläkään kertaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^tuttuja ajatuksia!

 

Mä luulen että sitä toivoo salaa tasan niin kauan kun se vaan voi olla biologisesti mahdollista, eli varmaan jonnekin yli neljäkymppiseksi asti... :rolleyes: Tosin siihen mennessä sitä taitaa olla asian kanssa paremmin sujut. Puhun siis itsestäni. ;)

 

Pahinta tää taitaa just olla tässä vaiheessa kun mm. kaikki ne jotka odottivat samaan aikaan ovat 90% paksuna uudelleen ja sitä tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi siitä kaikesta. Myöhemmin sitä saattaa löytää paljonkin hyviä puolia että on vaan yksi lapsi. Jää siitä silti joku arpi, koska olen aina halunnut useampia lapsia... Nyt kaksikin tuntuu suurperheeltä. Niin se elämä opettaa ja suhtautuminen asioihin muuttuu kun elämä muistuttaa ettei näitä asioita voi hallita itse... :unsure:

 

Se mikä ei tapa vahvistaa. B)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen samaa mieltä Ninja sun kanssa tuosta, varmasti sitä tosiaan toivoo niin kauan kuin se on tosiaan mahdollista. Meillä tämä kulkee äidin puolen suvussa...menkat alkaa km.10v, keskenmenoja, vaikeita raskauksia kun muksu ei meinaa pysyä kyydissä ja sitten yks kaks ei enää raskaudu.

 

Muistan tuon tunteen kun ystävät siirtyivät 'kakkoskierrokselle' ja kaikki tivasi sukua myöten että no koskas teille se toinen tulee jne. Jokaisesta raskausuutisesta olin toki iloinen heidän puolestaan mutta samalla jokainen vihlaisi omaa sydäntä. Kun heidän raskaudet eteni H-hetkeen, pitelin sylissäni niitä pieniä ja samalla omassa sydämessä kirveli. Sen jälkeen otin tuon oman silmäterän syliini lievittämään tuskaa ja samalla tunsin hurjaa syyllisyyttä että mitä mä tässä oikein suren kun onhan mulla tämä rakkain pieni poika maailmassa. Olin hirveän vihainen itselleni että mikä mua vaivaa, miksi en voi iloita ja olla onnellinen siitä että on yksi terve lapsi, syyllisyys painoi ja mieltä kaihersi suuri suru kun en saa toista lasta eikä pojastani tule isoveljeä. Itse olin pitkään ainut lapsi ja toivoin aina siskoa tai veljeä 'kaveriksi' etten olisi yksin ja olisin halunnut suoda sen mahdollisuuden pojalleni.

 

Lopulta vain 'päätin' että tämä on nyt tässä, 2v sitten päätin että ei enää yhtään lääkäriä, terolutteja tai mitään...Päätin että keskityn tähän hetkeen ja perheeseeeni tällaisena enkä jossittele tai sure etten tavoita kuuta taivaalta. Väsyin taakkaan ja pakotin sen syvälle sydämeen ja suljin sinne. Joskus joinain päivinä se kumpuaa sykkivänä haavana mutta enemmän se on nyt aristava arpi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Catsie kirjoitit niin nätisti. Kyyneleet vaan valuu poskia pitkin, ymmärrän sua niin hyvin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

NInja :wub:

 

Nyt kun purkasin tuon em. ulos niin tajusin itsekin tämän hetken ja myin sitten pinnasängyn pois. 2v piinaa, tuskaa, surua, you name it, sitten stoppi mutta silti meni se 2v ennen kuin päästiin tähän että sen on hyväksynyt.

 

Eräs ystäväni tänään sanoi että he harkitsevat että antaisivat toiselle mahdollisuuden mutta heillä mies vielä epäröi mutta ystäväni muistutti että älä kovin kauan mieti kun ei tässä enää nuorruta ja on tiedostettava että se ei ole niin sanottua että toinen saadaan...heillä siis muitakin 'esimerkki' perheitä kuin me joilla sekundäärinen lapsettomuus. Olin toki iloinen heidän puolestaan ja toivon täysillä että mieskin rohkaistuu ja onnistuvat...silti se pieni hiljainen ääni mielen sopukoista muistuttaa että tuo on jotain mitä sä et saa silti huomasin ettei se tehnyt ihan niin kipeää kuin ennen. Juteltiin tästä meidänkin tilanteesta ja tuumasin että tiedätkös ystäväiseni mitä, hän kysyi että no kerro...vastasin myyneeni pinnasängyn. Hän ymmärsi mimmoinen askel se mulle oli kun tuntee mut niin hyvin. Näin se nyt vain on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilla on nyt noin vuoden verran yritetty kakkosta, ja takana on paasiaisena koetty keskenmeno rv 6+2. Mulla on vahan toivoton olo, joka kuukausi sita itsensa saa uskomaan etta nyt on tarpannyt ja vaen vangalla tuntemaan oireita, ja pettymys on suuri, kun menkat taas jalleen kerran alkaa.

 

Onneksi on tuo ihana esikoinen johon keskittya, olen nyt jaamassa syksylla osa-aikaiseksi, etta saan viettaa enemman aikaa pojan kanssa. Alun perin toiveissa oli, etta tyo olisi keskeytynyt uuden raskauden vuoksi, mutta sen varaan ei vaan enaa voi rakentaa. :( Yritan olla positiivinen ja ajatella, etta toinen lapsi tulee jos tulee, ja meilla on varmasti ihan hyva nainkin, kolmestaan, jos niin kay.

 

Valilla vaan kirpaisee...:( menkat alkaa viikon paasta, ja jo nyt tuntuu etta ajatukset pyorii raskauden ymparilla, ja sita kuvitteleee taas vaikka mita oireita... Se siita positiivisesta asenteesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Nykyisin elämä menee omalla painollaan mutta tässä taannoin tuli tiukka paikka kun poika kysyi että äiti saisinko mäkin olla isoveli.

 

Ison lapsen kanssa voi tehdä niin monenlaisia juttuja, on niin omatoiminen jne. että nyt alkaa olla jo vähän ei enää fiiliskin mielessä,

 

Näitä juttuja peesailen. JOskus on vaikea ihmisille selittää sitä, että joo, ollaan kiitollisia, että ollaan saatu se yksi lapsi, mutta kun nyt on kyse siitäkin, että tuo yksi ei haluaisi olla se ainoa. No, meille olisi tervetulleita olleet vaikka 8 lasta, joten siinä mielessä meillä on mennyt aikaa hyväksyä sekin, että vaikka lapsia tulisi, sitä perhettä, jota alun perin toivottiin, ei voi enää tulla. (Ikä kun karttuu, minkäs teet.)

 

Toisaalta se meilläkin helpottaa, että ollaan siirrytty kokonaan pois vauva-ajasta, kun tämä ainokainen on jo 4 v. Vielä vuosi sitten juttu oli tosi paljon kovempi ja jokapäiväinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Catsielle että jaoit oman kokemuksesi tästä aiheesta, tosi koskettavasti kirjoitit!

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kiitos Catsielle että jaoit oman kokemuksesi tästä aiheesta, tosi koskettavasti kirjoitit!

 

Ehkä se tuo jonkunlaista 'laihaa lohtua' joillekin jollain tapaa. Tänään taas hetken kirpaisi, töissä on neljä vahvasti raskaana olevaa jotka nyt jäämässä äitiyslomalle. Kun katselin 'mammamafiaa' lähdössä yhdessä ulos ruokikselle tuli haikea olo ja tosiaan hetken kirpaisi syvältä sydämestä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä painitaan saman asian kanssa. Mulla on paha PCOS. Eka tärppäsi kuitenkin suht kevyillä hoidolla, ja ajattelin virheellisesti, että tokakin varmaan tärppää samantyyppisellä hoidolla. Kuinka väärässä olinkaan :angry: Lääkärin mukaan PCOS pahenee synnytyksen jälkeen. Liekö tässä näin käynyt. Yksi hoitokierros tehty kovemmin cocktailein, mutta munarakkula ei kasva. Hoitotauko menossa. Sen verran rankkaa puuhaa ja esikoinen kuitenkin vähän alle 2v, joten ei ehdi ihan elää hoitojen tahdissa. Olen tehnyt ajatustyötä, että jäädään yksilapsiseksi perheeksi. Itse ainoana lapsena olin päättänyt, että mulla on sitten monta loasta. Niin varmaan joo... Hoitoja kai jossain vaiheessa jatketaan, mutta en tiedä, miten pitkälle ole valmis menemään. Tiedän, että muitakin sekundäärisia lapsettomia on, mutta jotenkin tää tuntuu silti harvinaiselta. Monet varsinkin selittämättömästi lapsettomat raskautuukin ilman hoitoja ykkösen jälkeen ja ylipäänsä tuntuu, että vähemmän on meitä, joille kakkonen on niin vaikeaa... Luen mielelläni lisää kokemuksianne! Ehkä jäsenpuolella on lisää, mutta tää on vasta mun eka viesti, enkä pääse vielä sinne...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt kun olemme mieheni kanssa tilanteessa missä ei ole mitään takuita siitä saammeko enempää kuin yhden lapsen, olisi kiva kuulla selvitymistarinoita siitä kuinka elämä on jatkunut yhden lapsen kanssa vaikka toiveita oli useammasta? Pystyykö sitä ajan kanssa sopeutumaan esim. siihen että ulkopuoliset ihmiset kyselevät "Ettekö aio sisaruksia hankkia?" jne.?

 

Kun olemme täällä lapsettomuus-otsikoiden alla, tiedän että tänne eksyy lukijoita myös totaalisesti lapsettomien puolelta. Tarkoitukseni ei ole pahoittaa heidän mieltään, enkä väitä että sekundäärinen lapsettomuus olisi samalla viivalla totaalisen lapsettomuuden kanssa. Totuus vain on se, että kun on ensin selvinnyt lapsettomuudesta ja saanut esikoisensa ja toiveissa on aina ollut suurperhe, tuottaa tämä tilanne suunnattomasti surun ja pelon tunteita.

 

Näitä olen tänään ehtinyt miettimään kun yksi kolmesta PAS-yrityksestämme meni mönkään alkioiden kuoltua sulatuksessa.

 

Siitä on nyt lähes 1,5 v kun kirjoitin tuon ja edistystä on tapahtunut aivan valtavasti. Viimeisen ~kahden kuukauden aikana olen huomannut itsessäni selkeän muutoksen. Uskallan sanoa että olemme mieheni kanssa jo hyväksyneet kohtalomme. Parhaillaan on menossa viimeinen ICSI-hoito ja kävi miten tahansa me olemme pureskelleet aiheen aika hyvin. Vaikeita hetkiä tulee ja menee, mutta esim. menneenä viikonloppuna kun pidin 1 kk vanhaa vauvaa sylissäni, mulla oli todella tyyni olo ja pystyin olemaan täysillä mukana toisten onnessa, eikä riipaissut sydäntä yhtään. Tämä tuntuu todella hyvältä kaiken kokemamme jälkeen. :tender:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now