Guest Ninja

Kun lapsiluku jäi yhteen

71 posts in this topic

Mulla on siis todettu PCO nyt syksyllä, oma diagnoosi on jo teinivuosilta, kun tosiaan äidillä on, eikä siskokaan tullut kertaakaan luomuna raskaaksi.

Koskaan ei ole ollut säännöllistä kiertoa, ja ykkönen on saanutkin alkunsa yli 4kk edellisistä menkoista.

 

Tulin tosiaan keväällä yllättäin heti raskaaksi, ilmesesti eka raskaus buustasi kroppaa sen verran että ovuloin ilmeisesti pari kertaa niin että kierrot olivat imetyksen loputtua n.60vrk...

 

Jotenkin sitä ajatteli vielä tuon toisen plussan jälkeen että ei tämä voi näin helposti mennä, kun on koko ikänsä valmistautunut siihen että apuja tullaan tarvitsemaan. Ei se sitten mennytkään :( Pahimmat p*skat ja katkerat fiilikset on tuosta km:sta nyt ohitettu. Ipana olisi jo syntynyt, mun oli pakko mennä takaisin täihin, ja esikko oli pakko laittaa tarhaan. Ei olosuhteides pakosta päästy muuttamaan takaisin kotiseudulle...

 

Nyt vaan odotetaan, että jos joskus vielä tärppäis ja päästäisiin suunnittelemaan elämää eteenpäin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tellus, olen pahoillani, että olet joutunut käymään noin rankan kokemuksen läpi. Mielelläni kerron miten minulle kävi, tarina on pitkä mutta yritän kertoa ytimekkäästi. Eli jouduin ensimmäiseen kaavintaan samana iltana lapseni syntymän jälkeen. Jälkivuoto jatkui ja jatkui ja olo ei oikein meinannut kohentua. Kaikki vaan hokivat, että se on normaalia. Noin 9 viikkoa synnytyksestä vuoto yltyi yhtä äkkiä todella runsaaksi ja kohtu rupesi supistelemaan ja sain kovia kipukohtauksia. Ultraäänessä näkyi, ettei kohtu ollut vieläkään tyhjä ja minulla oli kohtutulehdus, joten toinen kaavinta tehtiin päivystyksenä seuraavana aamuna. Toimenpide oli vaikea ja istukan jämät eivät meinanneet millään irrota, saalista saatiin paljon. Tämän jälkeen tunsin, ettei kaikki ollut vieläkään hyvin ja viikko toisesta kaavinnasta menin takaisin sairaalaan ja kappas, siellähän oli edelleenkin istukan palanen. Ei muuta kuin uudelleen leikkauspöydälle ja hysteroskopiassa todettiin kohtuni vakava vaurio ja diagnoosiksi sain vaikean Ashermanin syndrooman. Kohdallani ei ollut kyse varsinaisesta placenta accretasta eli kohtulihakseen kiinnittyneestä istukasta vaan se oli jostain tuntemattomasta syystä kiinnittynyt poikkeavalla tavalla, eikä irronnut.

 

Kohtu on erityisen herkkä kaavinnan vaurioille just joko synnytyksen tai keskenmenon/raskauden keskeytyksen jälkeen. Myös toistuvat toimenpiteet, raskauden jälkeinen vähäestrogeeninen tila ja tulehdukset lisäävät kiinnikkeiden riskiä. Minulla oli siis kaikki riskitekijät ja ei paljon huonommin olisi siis voinut enää mennäkään. Mikäli istukka on aiemmin kiinnittynyt poikkeavasti, on toki olemassa riski, että näin käy uudelleen mutta ei tietenkään välttämättä. Placenta accreta voi kyllä olla synnytyksessä vaarallinen ja voi pahimmillaan johtaa kohdunpoistoon... Mutta on myös täysin mahdollista selvitä kaavinnoista ilman minkäänlaista vauriota ja saada ihan onnistuneita raskauksia senkin jälkeen. Ja hoitojen jälkeen jopa jotkut Ashermania sairastavat ovat onnistuneet saamaan lisää lapsia vaikka komplikaatioiden riskit suurempia onkin.

 

Kiinnikkeitähän ei varsinaisesti näy ultraäänessä mutta kohdun poikkeavasta muodosta niitä voi päätellä olevan varsinkin jos niitä on paljon ja seinämät ovat tarttuneet kiinni. Parhaiten ne näkyvät juuri hysteroskopiassa. UÄ:ssä nähdään toki limakalvon paksuus ja rakenne. Myös hydrosonografialla voidaan tutkia kohdun rakennetta ja huomata kiinnikkeitä, samalla tehdään usein munatorvien aukiolotutkimuskin. En oikein osaa sanoa, kuinka pian niitä voi muodostua. Kaipa ne vaurion jälkeen alkavat heti muodostua jos ovat muodostuakseen, arpikudostahan se on. Kuukautisten poisjääminen tai niukkuus kaavintojen jälkeen voi olla ensimmäinen oire vaurioituneesta limakalvosta. Kun minulla se reilu 3kk jälkivuoto vihdoin loppui, ei kuukautisia enää tullut ollenkaan mutta tiesin jo siinä vaiheessa mikä tilanne oli. Voi olla myös syklisiä vatsakipuja juuri kuukautisen aikaan mutta ei vuotoa.

 

Jos istukkasi on tosiaan ollut osittain lihaksessa kiinni, kannattaa tilannetta seurata tarkasti. Mikäli kiinnikkeitä on päässyt syntymään toisen kaavintasi jälkeen, mitä nopeammin ne todetaan ja leikataan, sitä helpompaa se on ja mahdollisuudet parantumiseen huomattavasti paremmat. Uusia, vasta muodostuneita kiinnikkeitä on helpompi hoitaa kuin vanhoja. Ja myös estrogeenilääkitys luultavasti tehoaa paremmin. Onneksi sinulla on jäkitarkastus, jossa voit asiasta puhua. Liian monen lääkärin ja hoitajan tietämys ja kokemus kaavintojen riskeistä on todella vähäistä (minulla on todella ikäviä kokemuksia) mutta onneksi asiasta tietäviäkin löytyy, toivottavasti kohdallasi on juuri sellainen. Kaavintojen riskejä valitettavasti vähätellään hurjan paljon. En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä näin... Onneksi kuitenkin suurin osa selviää vaurioitta ja toivon sydämeni pohjasta, että näin on myös sinun kohdallasi.

 

Toivottavasti osasin vastata kysymyksiisi ja siitä oli jotain apua! Pitkä sepustushan tästä tulikin vaikka yritin kirjoittaa lyhyesti :) Toivon, että kaikki on hyvin ja pääsette pian yrittämään uudelleen ja seuraavan raskauden kanssa teillä on parempi onni <3

 

Blixen, ikävä kuulla, että sinulla on tuollainen tilanne! Toivotaan todella, että hoidoista olisi teille apua. Uskon, että on varmasti ollut raskasta vastaanottaa tuollainen tieto. Ihana kuitenkin kuulla, että sulla on ihana puoliso joka edes jonkin verran helpottaa sitä surua, mitä tuo tilanne teettää. Vaikka se ei sitä poista, on se kuitenkin valtava voimavara. Ilman olisin itse ainakin ihan hukassa. Mua kans ahdistaa facebook nykyään ja no... ihmiset ylipäätään ahdistaa. On välillä niin raivostuttavaa edes keskustella ystävieni kanssa kun tuntuu, että välissämme on kokonainen maailma. Vaikka eihän sitä tietenkään vertailla halua mutta onhan se kovin vaikeaa olla tuntematta sitä kuinka epäreilua se on jos itse on hoidoissa ja toiset raskautuu kerta laakista joka ikinen kerta. Itselle se on vaikeaa, enkä voi sille mitään. Se kontrasti on vaan niin suuri. Mutta ihanaa kun voi vähän jakaa ja purkaa täällä. Tietää, että muut ymmärtää <3 Lämmin kiitos sinulle toivotuksistasi ja toivon todella, että hoidot tuovat teillekin sen hartaasti toivotun toisen lapsen. Voimia!

 

Toivomukselle toivottelen jaksamista! Niin epäreilua tämä on. Samassa veneessä ollaan. Itsekään en koskaan ajatellut, että perheessämme olisi vain yksi lapsi. Itsellänkin on sisarus ja hän on valtavan tärkeä. Haluaisin omalle lapselleni samaa. Pelottaa myös se ajatus, ettei toista koskaan tulekaan. Toivottavasti hoidot tuottavat tulosta!

Edited by Talvityttö

Share this post


Link to post
Share on other sites

Talvityttö, kiitos vastauksestasi. Jollain tavalla tutulta jutulta kuulostaa kertomasi - paitsi mulla ei ole ollut kohtutulehdusta, vaikka kahdesti sitä on epäilty ja siihen kahdesti kuurinkinkin olen syönyt. Ainoa tulehdus mikä on löytynyt on vt-tulehdus tämän hysteroskopian jälkeen, mutta nyt siihen lääkkeet. Täytyy vielä painottaa että en ole sata varma että onko kyse ollut kohdallani placenta accretasta, mutta niin olen ymmärtänyt rivien välistä, kukaan ei siis ole pystynyt kertomaan mulle mistä tässä on ollut kyse enkä ole oikein osannut kysyäkään, kun en halua tuoda niin selvästi ilmi sitä, että miten paljon todella tiedän (lue on googletettu), ja musta se on vähän noloa - en halua nolata heidän ammattitaitoa. Mutta toivon asioideni selviävän siellä jälkitarkastuksessa, joka siis ei ollut itsestään selvyys. Siis tätä jäkitarkastusaikaa en pyytänyt, mutta aikasemmin pyysin ensimmäiseen kaavintaa (oli tosin toinen lääkäri) mutta sitä ei voitu antaa, kun ei ole aikoja kuin vain tosi "vammaisille". Antoivat kai nyt kun on venynyt tämä homma. Ja kiitos noista vinkeistä kiinnikkeitä koskien, että milloin voisi tietää että jokin on pielessä.

 

Piti vielä sanomani tuohon kun sanoit, että kaavintojen riskejä vähätellään. Ihan totta, ei kaikki :) Mähän menin päivystykseen viikon päästä tuosta keskeytyksestä, jolloin todettiin että kohtuun oli jäänyt jotain mutta ajateltiin sen olevan vielä niin pieni palanen että se tulee seuraavien kuukautisten mukana ulos. No, näin ei käynyt, mutta silloin tuo lääkäri sanoi, että hän ei lähtisi tekemään sitä kaavintaa, kun se on niin rankkaa kohdulle. En minäkään sinne halunnut, vaikka toivoin että asia olisi hoidettu heti pois, joten jäimme odottamaan.

 

Toivomus ja Blixen, jaksamista. Kummankaan tilanne ei ole helppo.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä menee vähän off-topic, mutta sain tänään todeta mokanneeni syksyllä tilaamalla Vauva-lehden... Enpä ollut hoksannut ajatella, miten ne jutut voi satuttaa :( Koko lehti tuntui olevan täynnä kakkosen odottajia, joiden raskaus oli alkanut heti ensimmäisen syntymän jälkeen.

 

Kiitos teille hurjasti tsempeistä ja tarinoittenne jakamisesta. Kuulostaa oikeasti rankalta. Saatte täältä mun kohtuenergiat, kun limis kuulosti voivan hyvin vaikka munasarjat hiipuukin. Tänään dpo 7 ja hirvittää, milloin kierto loppuu :/ Eli tervehtyviä kohtuja ja tuhteja limakalvoja sinne!! <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eksyin tähän ketjuun ja tosi kurjia tarinoita tuntuu olevan noitten kaavintojen jälkeen :(  Minulle jouduttiin myös tekemään kaavinta 9 viikkoa sektion jälkeen. Ja siis sektiokin oli jo mennyt pieleen jne. Nyt ollaan yritetty lasta reilut puoli vuotta, mutta ei tunnu onnistuvan. Limakalvo on ohut (liekö vaurioitunut kaavinnassa) ja luteaalivaihe liian lyhyt. Tuhruvuoto alkaa yleensä jo joskus kp19-21 ja menkat kunnolla sitten kp 24-26. Joten eipä mulla suuria toiveita ole raskautumisesta enää. Teroluteja söin kolme kiertoa, mutta eivät auttaneet ja nyt olen syönyt yhden kierron ajan letrozolia. Mietin tässä vaan, että onkohan se kohdun limakalvo jotenkin lopullisesti vahingoittunut ja turha enää mitään lääkkeellistä apuakaan yrittää. No, katotaan nyt. Mutta tsemppiä teille kaikille hurjan paljon!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpa ikävä kuulla, että sinullekin lumppa on käynyt noin :( Tapaukset ovat tietysti aina yksilöllisiä, mutta ystävälleni jouduttiin tuulimunaraskauden vuoksi tekemään kaksi kaavintaa. Niiden jälkeen meni lähes vuosi, että raskaus käynnistyi, mutta sitten kaikki on mennyt hyvin. Ajattelin vain tuoda yhden esimerkin, jossa toipuminen vei aikaa mutta sitten kuitenkin kaikki meni hyvin. Varmastihan se kohtu siitä pikku hiljaa paranee, mutta ymmärrän kyllä (tai voin kuvitella) tuon huolen hyvin. Ja varmasti se vaikuttaa, miten pahasti kohtu vaurioituu. Olen toisaalta miettinyt, että auttaako se, jos hedelmöittynyt munasolu sattuisi tarttumaan johonkin kohdun hyvään kohtaan? Joka tapauksessa peukutan teille kympillä tsemppejä!!

 

Täällä dpo 9 ja iltapäivän mittaan ovat menkkajomot alkaneet :( oon haaveillut salaa, että jos voisi huomiseen asti kestää, mutta ehkä nyt sitten vaan pitää hyväksyä tämä :(

 

Tuntuu muuten, että Luget tekevät mut itkuherkäksi. Ja kiukkuiseksi. Voi mitä clomit sitten tekevätkään...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Blixen: ei oo kyllä mukavaa tää lyhyt luteaalivaihe, joka kerta ärsyttää yhtä paljon, kun menkat alkaa ns. liian aikaisin. Tulee ihan sellainen olo, että voiko sinne  mikään koskaan ehtiä kiinnittyä, kun tuo kierto (ja luteaali) on niin lyhyt. Mulla luget ei ainakaan tässä ekassa kierrossa tehneet mitään mainittavia sivuoireita, finnejä vaan. Mutta mulla onkin pieni annos, vain yksi tabletti päivässä. Varmaan pari kuukautta menee tällä pienellä annoksella ja sitten tuplataan. Mietin tässä just kovasti, että otanko enää mitään muuta hoitoa vastaan noiden lugejen jälkeen (jos ne ei auta). Tällä hetkellä tuntuu, että en, mut aika näyttää. Täytyy kokeilla tässä kevään aikana noita poppakonstejakin (greippimehu ja vehnisöljy) ja toivoa parasta :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Just niin!! Tuntuu aika epätoivoiselta, että kun mun mummomunasarjat saa puristettua lopulta sen munasolun liikkeelle, niin limakalvo jo antaa periksi! Eihän siinä ole mitään toivoa mistään!

 

Tässä kierrossa tämä "epäonnistuminen" vielä tuntuu erityiseltä, kun jotenkin nämä menkkakrampit oikein todistavat sen puolesta, että kroppa ei ole hommassa mukana, eli sen mitä lääkäri sanoi. Se surettaa.

 

Kyllä muakin mietityttää, että miten jatkossa lääkkeitten osalta meinaan toimia - että kuinka pitkälle me mennään. Mutta askel kerrallaan kai. Ironista sekin, että veikkaan reagoivani aika voimakkaasti lääkkeisiin (sivuvaikutuksilta) vaikka ne munasarjat sitten välttämättä ei värähtäiskään!!

 

Plussasin tuosta esikoisesta 11.2.2011. Pieni plussapuoli yksilapsiseksi jäämisessä olisi se, ettei tarvitsisi kärsiä pahoinvoinnista. Se oli niin rajua, että olin ihan poissa pelistä koko kevään. Koko ajan oon sitä pelännyt, että se tapahtuis uudestaan, ja nyt vuoden ajan vähäsen iloinnut negatesteistä sen suhteen, että nyt en ala viikon päästä oksentaa. Koko loppuraskauskin meni pienessä kuvotuksessa. Mutta hirveän pientähän se on, kun vertaa, että voisi saada lapsen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tellus, hyvä jos kirjoituksestani oli jotain apua. Hyvä juttu jos kohdallasi ei olisi ollutkaan kyse accretasta mutta kyllähän se varmaan kysyä kannattaa... Ihan vain siksi, että itse tietää missä mennään ja sillä on jatkon kannalta merkitystä. On se kohtu kuitenkin sen verran tärkeä juttu. Kuulostaa kyllä niin tutulta mitä sanoit siitä, ettei jotenkin kehtaa tuoda ilmi enemmän kuin lääkärit. Itse olen etsinyt valtavasti tietoa omasta tilastani juuri siitä syystä, ettei hoitohenkilökunnalla sitä ole läheskään aina ollut. Olen oppinut, että täytyy pitää puolensa, että pärjää. Aikaisemmin ja vielä toki edelleen, arastelen puhua asioista joita olen lukenut mutta olen kuitenkin pysähtynyt ajattelemaan, että miksi ihmeessä tekisin niin. On kuitenkin kyse minun kehostani ja minulla on oikeus tietää missä mennään, mitä tehdään ja saada parasta mahdollista hoitoa. Itse olen jättänyt ihan liian paljon sanomatta ja se on kaduttanut myöhemmin. Liian usein olen ollut ihan lapanen heidän edessään ja jäänyt ilman vastauksia mutta tuntuu hyvältä pitää puolensa ja puhua asioista sillä tasolla, minkä itsekin todeksi tietää. Itsekin olen aina pyytänyt jälkitarkistusaikaa ja hyvä niin, ilman niitä tilanteeni olisi varmasti paljon huonompi. Ja totta, onneksi on lääkäreitä jotka todellakin välttelevät kaavintaa, hyvästä syystä. Niinhän se kannattaakin. Hyvä, että kohdallesi on osunut juuri sellainen.

 

Blixen, kiitos toivotuksistasi :) Voi kun mä ajattelin niin samaa kun luin uusinta Vauva-lehteä. Ostan sen aina kun meidän tyttö niin tykkää katsella sitä kun siellä on niitä vauvoja ja sun muita juttuja. Skippaan suosiolla kaikki ne jutut, jotka saa huuleen väpättämään jo ensi riveillä.... Mulla on myös samanlainen kokemus tuosta oksentamisesta kuin sulla. Oksensin esikoisen odotusaikana 6kk putkeen aamusta iltaan lähes joka päivä, huh! Eihän se kivaa ollut... Vaikka mua pelottaa, että miten meidän taaperon käy jos joskus raskaudun ja oon ihan pedin oma (olen vielä kotona) mutta kai ne kaikki asiat järjestyy tilanteen mukaan ja kaiken sen tekisin kyllä uudestaan, on se vaan moninkerroin sen arvoista, Voimia loppukiertoon, halaus!

 

lumppa, ikävä kuulla, että sullakin on kaavinta takana ja epäonnistunut sektio. Millainen sun kuukautisvuoto on verrattuna aiempaan, onko se niukempi? Kuinka ohut limakalvo sulla on? Mulla tosiaan on hyvin vaurioitunut limakalvo ja uä:ssä näkee aika paljon. Mikäli sulla on ohut limakalvo mutta rakenteeltaan ehjä eli kolmikerroksinen, ei tilanne ole ollenkaan niin paha. Ja onneksi tosiaan hyvin moni selviää kaavinnoistakin ilman vaurioita. Toivotaan, että lääkkeet auttaisivat lyhyeen luteaalivaiheeseen. Mulla oli esikoista yrittäessä ihan samanlainen ongelma, lyhyt luteaalivaihe ja tiputtelua monta päivää. Sitä oli noin vuoden verran ja sitten se tiputtelu hieman vähentyi mutta ei hävinnyt koskaan, siltikin muutaman päivän mutta raskauduin kuitenkin ihan luomusti yllättäin. Toivottavasti onnistutte!

Edited by Talvityttö

Share this post


Link to post
Share on other sites

Talvityttö: Mulla on viimiset 10 vuotta ollut aika niukka vuoto ja kestänyt vain 3-4 päivää. Mutta nyt sektion ja kaavinnan jälkeen niukentunut entisestään ja menkat kestää 2 päivää. Mutta toki ikäkin vaikuttaa, kun olen jo 40. Limakalvo oli viimeks ultrassa just ovulaation aikoihin 5mm. Taitaa olla niin, että tässä hommassa kävi nyt niin, että se juna meni jo.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ainakin minulle se, että lapsiluku uhkaa jäädä yhteen, on valtava pettymys. Asia sisältää sellaisia tunteita, joita ei oikein pysty sanoin kuvailla. Kaikki keskenmenot ja se hetki kun kuuli keskenmenojen syyn, ovat olleet musertavia. Jo nyt, vaikka esikoisemme on vasta leikki-ikäinen, on tullut lähipiiristä ihmetyksiä, kuinka emme hanki lisää lapsia. Kaikki eivät näytä ymmärtävän, ettei lapsia tehdä noin vain.

Itse en tietenkään pysty ymmärtämään lapsettomuuden tuskaa ja luulenkin että se olisi minulle valtaisan musertavaa. Jo tämä sekundaarinen lapsettomuus on minun psyykkeelleni tehnyt todella pahaa. Tällä hetkellä tuska on päivittäistä ja kaikki kahteen lapseen liittyvä tuo kyyneleet silmiin. En esimerkiksi pysty lainkaan mennä leikkikentälle lapseni kanssa, jos näen että siellä on joku, jolla on kaksi lasta tai enemmän. Raskaana olevan naisen näkeminenkin on tuskaista, saati että kuulisi jonkun lähipiirissä olevan raskaana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minullekin ensimmäinen vaan "tupsahti"' .. Toista yritetty hänen syntymästä lähtien eli 1,7v :(

 

-Amalia- , mitä ongelmia raskautumisessa sinulla?

 

Minulla tod.näk. PCO tyyppiset munasarjat ja sen takia terolut kuurilla.. Toiv. Tärppää...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Minulla on ollut toistuvia keskenmenoja ja nyt niihin on vihdoin löydetty syy. Ensimmäinen lapsi ollut syy huomioon ottaen kuin lottovoitto, todennäköisyys että toinenkin lottovoitto tulisi on melkoisen pieni... :girl_cry:

Tätä nyt menossa olevaa raskautta pitää kärvistellä lapsivesinäytteeseen saakka, jolloin tietää pitääkö raskaus keskeyttää. Pelottaa, miten elämä järjestyy, jos raskaus pitää keskeyttää, pelottaa niin paljon...

Share this post


Link to post
Share on other sites

-Amalia-, voi että, kurja tilanne :( toivottavasti saisit sen toisen lottovoiton vielä teidän perheeseen. Toivon onnea, että kaikki sujuisi hyvin. Varpaat ja peukut pystyssä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei kaikki!

 

Meille ei mitä ilmeisimmin enää tule vauvoja  :mellow:  Kuulin nimittäin vuosia vähän taka-alalla (mutta alati mielessä) olleiden vauvatoiveiden jälkeen miten munasarjani ovat pienentyneet huomattavasti ja ovat mitä ilmeisimmin lopettelemassa toimintaansa. Omissa salaisissa toiveissa olisi ollut vaikka kaksi lasta lisää. Uutiset kuulin Väestöliiton lääkäriltä. Luomuraskautumiseni mahdollisuus on 1-2 % luokkaa.

 

Näin kävi. Opiskelin pitkään, parisuhde heilahteli miehen mielialojen kanssa yhtaikaisesti, oli homeasunto ja "kaikkea" ja nyt kun viimein olisi tyyntä ja aikaa toise/ille lapselle, kuulin tällaista. Vetää vakavaksi. Yksi lapsi meillä on, 10v tytär, armahin ja rakkahin, josta olen (olemme) enemmän kuin kiitollisia, mutta sen jälkeen ei mitään. Ei pienintäkään raskautumista, vaikka ilman ehkäisyä olemme olleet noin 12v. Paitsi välillä isompia hyytymänpoistumisia viikko/kaksi sen jälkeen kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa...

 

Ennen häntä oli varmistettu keskenmeno (rv.8) ja tytär lähti alkuun siitä heti kuin ihmeen ansiosta "pakollisen kk-tauon jälkeen". Raskausaika oli raskas, osin voimakkaan fyysisen väsymisen vuoksi (alkukuukaudet) ja vaikean kävelykipuilun vuoksi (loppukuukaudet) ja mutta suurimmalta osin sen vuoksi, että kutiamisen vuoksi havaittiin maksa-arvojeni kohonneen jo viikolla 18 -> jouduin käymään koko loppuraskauden ajan suunnilleen viikoittain ultraäänessa tarkistamassa että vauva oli hyvinvoiva ja hengissä. Lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin, ja pienen happikaappivaiheen jälkeen sain elävän vauvan syliini <3

 

Mitään syytä ei siihen, että minä en tule raskaaksi, ei ole löytynyt (munajohtimet auki, kuukautiset aiemmin ihan normaalit, ei ylipainoa, perusterve), miehen sperma erinomaista.

 

Väestöliiton lääkäriltä kysyin nyt keväällä samantien munasolun luovutuksesta, koska ehkä omat munasoluni ovat vain läpeensä huonoja tai liian vanhoja (nyt jo nelikymppisenä) - ja hän sanoikin sen olevan oikeastaan ainoa hoito jota Väestöliitto voisi minulle tilanteessani suosittaa. Mutta sekin tuntuu vain niin kaukaiselta. Antoi minulle tosin Clomifenit, jotta näkisimme tekisikö se minun jo vähän olemattomille munasarjoilleni mitään. Ja niitä ajattelin alkaa, itseasiassa tänään, napsimaan. 4kk satsi. Mutta toiveet ovat aika matalalla.

 

Olen aina ollut hyvin lapsirakas, lapsesta saakka, ja kuvittelin aina miten minulle tulisi ainakin kolme omaa pientä. Ei taida tulla. Elämä on.

 

PS. Lähdin lapsettomuusklinikalle kyselemään näin myöhään siksi, että sekä äitini ja isoäitinikin ovat saaneet terveistä lapsia luomusti vielä yli 40v, joten kuvittelin että minullakin on tässä vielä vuosia aikaa. Ajattelin vain, että ei tämä asia ainakaan stressaamalla parane - ja kyllä luonto hoitaa kun vain antaa mahdollisuuden...

Edited by Basilika

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin on muutaman kuukauden päästä 2 vuotta toivottu tuloksetta toista lasta. :( Ei tapahdu yhtään mitään, vaikka painoakin olen saanut pois ja painan aika lailla saman verran kuin viimeksi raskaaksi tullessani. Tunnistin hyvin itseni noista muiden kirjoituksista, että esikoinen on ollut lottovoitto. Niin meilläkin, näin jälkeen päin tajuan oikeastaan vielä selvemmin, että esikoisen saaminen oli vain todella onnekas sattuma, kun kaikki tähdet sattuivat hetken olemaan oikeassa asennossa keskenään tai jotain. :( Esikoinen on hirveän rakas ja harmittaa, jos hän ei koskaan saa sisarusta itselleen.

 

Sitten taas toisaalta mieheni ei haluaisi lapsettomuustutkimuksia läpikäydä vaan uskoo, että meille tulee toinen lapsi joskus vielä, jos niin on tarkoitettu. Minä olen 26 ja mies 32. Emme ole sinänsä vanhoja, mutta itse olen itselläni joskus PCO:ta epäillyt. Esikoista ennen meillä oli myös keskenmeno alkuraskaudessa kesällä 2010.

 

Muutaman väärän plussan olen tässä melkein parin vuoden aikana saanut ja ne ovat herättäneet hurjat toiveet, mutta pettymys on koittanut menkkojen alkaessa.

 

Mä toivoin nuorempana joka suht suurta perhettä (4-6 lasta), mutta nykyään olisin valtavan onnellinen ja tyytyväinen kahdesta!!!

Edited by Elena

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin koitan totutella ajatukseen, että toista lasta ei ehkä koskaan tule. Vähän realismia lapsitoiveisiin tuli jo ekan yrityksen kanssa, kun raskaus ei vaan alkanut ja lopulta vain IVF-hoidot auttoivat. Silloin jo aloin asennoitua, että sen toiveissa olleen 3 lapsen sijaan tulen olemaan täysin tyytyväinen yhteen lapseen. Mutta eihän se ole ihan niin yksinkertaisesti vain päätetty asia. Ja koska IVF oli meillä erittäin tehokas (2 alkion siirtoa, joista  molemmista alkoi raskaus, vaikka eka menikin kesken) alkoi jo raskausaikana tulla ajatus, että tottakai tehdään samalla tavalla toinen, jos luomuyritykset eivät tuota tulosta. Ja koko raskausaikakin kun sujui niin hyvin ihan loppua lukuun ottamatta, niin ajatus toisesta raskaudesta tuli jo silloin vahvasti. Synnytyksessä tapahtui kuitenkin jotain tai raskauden lopussa ja sain kamalan pahan raskausmyrkytyksen, josta elimistö ei ikinä tule täysin toipumaan. Kirjoittelin siitä tuonne synnytyksen jälkeen jäi hampaankoloon tjsp. ketjuun. Silloin palasi taas ajatus, että lapsiluku jää yhteen. Vaan toiveet toisesta kyllä heräsivät hyvinkin voimakkaina, kun pääsin olemaan vauvamme kanssa. Onhan ne pienet vaan niin ihania ja oma lapsi aivan mahtava asia. Ja toki haluan kokea sen uudelleen ja saada ihanalle pojallemme sisaruksen.

 

Kun olin ikään kuin toipunut synnytyksen jälkimainingeista kyselin lääkäreiltä toisen raskauden mahdollisuudesta ja sain oman käsitykseni mukaan vastauksen, että se on mahdollista ja raskautta voidaan seurata paremmin vaikka toki myrkytyksen riski on huomattavasti normaalia korkeampi toisessa raskaudessa. Mutta jäin tosiaan käsitykseen, että siitä huolimatta toinen raskaus ei ole kohtuuton riski. Alettiin luomuyrittäminen, kun eka lapsi oli noin 1 vuosi ja 8 kk. Mitään tulosta se ei ole tuottanut ja syksyn alussa mietittiin, että paras alkaa selvitellä hoitojen jatkamista. Meillä olisi vielä yhteen siirtoon alkiot pakkasessa. Vaikka hiukan osasin varautua raskautumisluvista huolimatta, niin oli se silti ikävä yllätys, kun lääkäri arveli, ettei meille ehkä enää voida poikkeuksellisen pahan raskausmyrkytyksen takia tehdä hoitoja. Ei edes lääkkeetöntä alkion siirtoa. Saimme kuitenkin vielä yksityiseltä, jossa  hoitoja on tehty, lähetteen naistenklinikalle keskustelemaan asiasta. Aika on ensi viikolla. Olen tässä lääkärikäynnistä kuluneen parin kk aikana koittanut työstää ajatusta siitä, että lapsia tulisi aina olemaan vain yksi, jos naistenklinikan näkemys on yksityisen lääkärimme ajatusten kanssa samansuuntainen ja hoitoja ei enää sallita. Ja jotenkin vaikka yleensä osaan suhtautua asioihin positiivisesti, olen tässä kallistunut siihen olettamukseen, että hoidot ovat historiaa meidän osaltamme.

 

Hetkittäin ajatus, että jäämme yksilapsiseksi perheeksi tuntuu jopa siedettävältä, kun katson täydellistä poikaamme ja tajuan, miten hirveästi olemme jo saaneet, kun saimme hänet. Mutta samalla se tuntuu niin surulliselta juuri poikamme takia, joka ei saisi sisaruksia. Itseni takia siksi, etten ikinä saa kokea elämää vastasyntyneen kanssa. Meillä mieheni sai hoitaa lasta  melkein kk itsekseen ja joskus vielä suren sitäkin, että menetin ne arvokkaat ekat hetket kokonaan. Ja ihan kokonaisuutena koko perheemme takia toki, koska molempien meidän haaveissa oli vähintään 2 lasta, mieluiten 3.

 

Pelkään myös, että lapsitoiveiden vuoksi emme pysty siirtymään eteenpäin, vaan joka kierto on tätä vahtaamista ja turhia toiveita, jotka syövät iloa elämästä. Vaikka näihin ainakin toistaiseksi on osannut suhtautua huomattavasti ekaa kierrosta paremmin. Mutta voihan olla, että tilanne vielä tästä pahenee ja asiaa alkaa surra aktiivisemmin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en tänne varsinaisesti kuulu, mutta toisaalta en minnekään muuallekaan. Meillä on siis lähes 3 vuotias lapsi, joka sai alkunsa todella helposti ja jota molemmat toivoivat. Olin piirua vaille 21 kun poika syntyi. Vauvavuosi oli kamala kaikkine valvomisineen, seksiongelmineen (jotka alkoivat raskausaikana puolessa välissä ja loppuivat varmaan kun lapsi oli 2v) ja vanhemmuuteen kasvun takia. Oli kuitenkin ihan selvää alusta alkaen, että lisää lapsia halutaan sitten jossain vaiheessa. Mies oli vielä erittäin ehdoton tästä. No, selvittiin siitä alusta ja jopa mies painostuksen alla alkoi yrittämään kanssani toista lasta. Tällöin kuitenkin imetin eikä kuukautisista ollut tietoakaan, joten raskauden mahdollisuutta ei oikeastaan ollut. Lopetettiin yritys ja odotettiin muutama kuukausi ja alettiin taas yrittämään menkkojen alettua. En ehtinyt tulla kuitenkaan raskaaksi (en edes ovuloinut) kunnes tunsin, että joku on pielessä. Mies odotti joka kuukausi kuukautisia kuin kuuta nousevaa ja loppujen lopuksi sanoi, että ei halua yrittää. Että ehkä sitten kun lapsi on isompi. Siitä on nyt 9kk. 

 

Se ehkä joskus kun lapsi vaihtui kevään-kesän korvilla siihen, että mies ei enää halua lapsia lisää. Tämä oli minulle täysin musertava kuulla ääneen, vaikka jollain tasolla sen ehkä tiesinkin. Mies on kokenut vanhemmuuden erittäin raskaaksi, tuntuu että hänen ilon hetket vanhempana ovat pienemmässä osassa kuin kaikki se "oheiskiva" mitä lapset elämään aiheuttavat (väsymys, kiire, pinnankiristys, haasteet parisuhteelle). Toki hän rakastaa lastaan enemmän kuin mitään muuta, mutta silti. Hän ei halua keikauttaa enää venettä, kun selvittiin yhdestä, saatiin yksi terve ja suhteellisen helppo lapsi (valvominen vähentynyt). Mies tietää, kuinka surullinen  olen asiasta, eikä halua kuulla aiheesta sanaakaan. Toisin sanoen olen suruni kanssa täysin yksi. Ystävilleni en ole viitsinyt kertoa todellista asianlaitaa, että kyllä, minä kovasti olisin halunnut kolmekin lasta, mutta ei, mieheni ei halua yhtään enempää, joten tähän on tyytyminen. Kaikki ystävät ovat vielä nuoria (itse olen siis 23, mies 29) ja heistä olisi aivan kamalaa kuulla, että minun ikäiseltäni evätään lapsihaaveet kokonaan. Jos jollekin olen asiasta maininnut, sanovat he että kyllä sen miehen mieli muuttuu. Vaan enpä voi elää sellaisessa tilassa, että jatkuvasti uskon miehen mielen muuttuvan, kun hänen katsellessaan vauvoja ja sisrauksia huokaa tyytyväisenä että onneksi ei tarvitse ikinä olla tuossa tilanteessa.

 

Tällä hetkellä olen kotiäitinä ja aion toden totta nauttia tästä lapsesta siihen saakka kotona kuin vain mahdollista (varmaan 4-5vuotiaaksi) joten joudun jatkuvasti ihmettelyjen kohteeksi, milloin toinen ja miksi olet vielä kotona. Töissä olo varmaan helpottaisi asiaa, mutta en halua hukata näitä vuosia tämän ainoan lapsen kanssa. Muutaman vuoden päästä kun alan siirtymään työelämään seurailen sivusta, kuinka kaikki ystäväni perustavat perheitä. 

 

Tilanne on kaikin puolin ikävä ja monet itkut olen itkenyt, useimmiten mieheltä salaa. Tiedän, että hänellä on aivan kamala olo siitä, että asettaa minut tähän tilanteeseen, mutta hän ei vain yksinkertaisesti pysty haluamaan lisää lapsia. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Vasektomiasta on ollut puhe. Sinne hän haluaa mennä parin vuoden päästä kun on nähnyt, minkälaista elämä on vähän isomman lapsen kanssa. Nytkin elämä on jo tosi helppoa tämän poikamme kanssa, joten en usko että se arjen "helpottuminen" muuttaa mitään. Arki on jo nyt niin helppoa. Mies tietenkin yrittää kompensoida asiaa, eikä siedä ollenkaan että olen edelleen surullinen. On ostettu minulle mieleinen uusi koti ja murhetta aiheuttaneet rinnatkin sain laittaa kuntoon imetyksen jäljiltä, mutta millään materialla ei voi korvata sitä, että olisi puoliso joka haluaisi kanssani lapsia. Ei ole, joten tähän on tyytyminen. Rakastan miestä yli kaiken ja parisuhteemme on hyvä. Mutta jokaiseen parisuhteeseen kuuluu yksi mörkö...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä esikoista yritettiin reilu vuosi, mutta toista on yritetty nyt yli kaksi vuotta. Olemme päättäneet, että lapsettomuushoitoihin emme lähde. Olen alkanut hiljalleen totutella ajatukseen, että poikamme jää ainokaiseksi. Itsellä on ikää jo 33v ja miehellä 36v. Ollaan päätetty, että yritetään minun 35v synttäreihin asti. 

 

Toki ajatus lapsiluvun yhteen jäämisestä on haikea. Muistan lapsena ajatelleeni itseni usean (=3-5) lapsen äitinä. Kuitenkin olen äärimmäisen onnellinen jo tästä yhdestä lapsesta. Olemme äärimmäisen onnekaita, kun meillä on lapsi ylipäänsä! Pahimmassa tapauksessa olisimme voineet jäädä täysin lapsettomiksi, mutta nyt meille suotiin ainakin yksi lapsi. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now