Kun lapsiluku jäi yhteen

[HennaN.]

Olipas lohdullista lukea näitä keskusteluja. Lohdullista paitsi siksi että moni on oppinut elämään ja olemaan onnellinen pienestä perheestään nauttien. Mutta myös siksi että useammallakin kirjoittajalla oli allekirjoituksessaan kaksi laskuria, kaksi lasta tai lapsi ja raskauslaskuri. Toivoa ei kannata siis menettää tosiaankaan!

 

Meillä lähti yk 12 käyntiin pari päivää sitten ja kai mä vähitellen siirryn tuolta kuumeilusta myös tänne lapsettomuuskeskusteluihin. Pikkusisarus olisi kovasti toiveissa ja samassa tilanteessa ollaan kuin moni muukin, eli "kaikki" kaverit joko odottaa tai on jo saaneet sen kakkosensa. Yllättävän rauhassa ollaan silti saatu olla uteluilta... ihme kyllä.

 

Ei meillä toivo ole mitenkään mennyt, nyt on yk 3 sen jälkeen kun multa hoidettiin pois munasarjakysta, joka esti raskautumisen. Eli sikäli ollaan melko toiveikaita, mutta kyllä se kuukautisten alku silti on joka kerta suurempi ja suurempi pettymys, kun toiveet ja yritys on ollut korkealla jo kohta sen vuoden... Ja ihan väkisinkin sitä miettii jo nyt myös sitä vaihtoehtoa, että entä jos tuo esikoinen jääkin ainokaiseksi. Tietyllä tavalla se olisi ihanan helppoa, neiti on jo iso tyttö eikä siihen vauva-ajan rumbaan tarvitsisi koskaan enää palata. Mutta - en mä silti sitä toivo.

[pepper79]

Täällä mietitään myös jääkö esikoinen ainoaksi eläväksi lapseksi.. Uusien yritysten reilun kahden vuoden aikana menetys rv 22 ja keskeytynyt keskenmeno rv12.. Silti uusissa hoidoissa taas!

[Guest Maria-74]

Catsie kertoi tuntemukseni todella hyvin.

 

Meillä tilanne on akuutti juuri nyt. Kirpaisee. Esikoisen saamisessa meni lähes 6 vuotta ja mietin, että enkö ole oppinut mitään? Meillä on nyt vuosien jälkeen ihana tyttö, mutta minä kipuilen, kun emme saa toista. Tämä tulee mahdottomaksi siinä vaiheessa, kun tässä lähiaikoina minulta terveyden takia poistetaan kohtu. Mutta kai se on ihan normaalia, että asiaa kipuilee, kun edessä on paljon epäselvää vielä, että koska viimeinen niitti sitten tulee. Ja tulee tässä mieleen ne lapsettomuushoitojen aikaiset tuntemukset. Sitä niin toivoisi olevansa raskaana, mutta kun nyt ei hoidoissa päästy kunnolla edes alkuun, kun kroppani, joka aikaisemmin toimi kuin kello, ei vaan toimi. Uskottava se on, ettei enää kannata jatkaa hoitoja, ja luomuna raskaus on mahdottomuus. Olisin vaan niin toivonut lapselleni sisarusta. Itselläni sellaista ei ole.

 

Vähän epäselvä kirjoitus, mutta niin ovat ajatuksetkin tällä hetkellä

[Alya]

^ Mä luulen ainakin saaneeni Maria sun pointin kiinni. Halaus sulle!

 

Mä alan olla sellaisessa vaiheessa, että hyväksyn ja toisaalta en hyväksy sitä, ettei toista tule. Hyväksyn eli suostun uskomaan, että tämä on tilanne. En hyväksy eli ole sinut ja tuntematta katkeruutta ja vihaa asiasta.

 

Tottahan meillä vielä on neljä alkiota pakkasessa, mutta 4 siirtoa kuudella alkiolla on jo tehty ilman plussan plussaa, eikä mitään estettä pitäisi raskautumiselle olla. Mikään ei puolla sitä, että jokin olisi jotenkin toisin tulevilla kahdella kerralla, varsinkin kun jäljellä olevat alkiot ovat lääkärin mukaan "vähän hitaita". Jos nyt todennäköisyyksien mukaan mentäis, niin meidän olisi pitänyt raskautua jo jollain viidestä inssistä. Meillä pitäisi olla jo vuoden rajapyykkiä lähestyvä minitaapero isosiskon hihassa roikkumassa.

 

Mutta minkäs sille mahtaa. Mies ei oikein lämpene adoptiolle ja jotenkin tässä vaiheessa olo tuntuu niin väsyneeltä itsekin, kuin kaikki mehut olisi puristettu pois, ettei jaksaisi enää sellaista ihan omanlaistaan uutta prosessia ja kaikkea mitä siihen liittyy.

 

Oikeastaan tässä vaiheessa olen eniten vihainen siitä, ettei koskaan saada tietää syytä, miksi juuri meille päätettiin näin. Miksi me ei saatu itse valita. Sitä on sitten helppo syytellä itseään asiasta jos toisestakin ja jossitella. Tässä tilanteessa tuntuu siltä, että olisi helpompi hyväksyä asia, jos ekaakin olisi tehty vuositolkulla raskaissa hoidoissa. Vaan kuten muiden kokemuksista voimme lukea, eihän se niinkään ole. Ei kai sitä koskaan ole helppo hyväksyä.

[Maria-74]

Onhan se tässä meidän tilanteessa ehkä helpompi hyväksyä, kun ensimmäistäkin odotettiin kauan. Sitä osaa jo odottaa, ettei välttämättä toista tule. Tässä kirpaisee tällä hetkellä ehkä eniten se, ettei sitä saanut itse päättää, että meille tulee vain yksi lapsi. Se on eri asia päättää asia itse, kuin että joku päättää sen puolestasi.

[Alya]

^ Niinpä!

 

En tarkoittanut, että teillä olisi helpompaa, sorry jos se kuulosti siltä. Sitä vaan etsii omasta tilanteestaan koko ajan jotain oikeutusta kiukulleen ja miten voisi muka sattua vähemmän, jos olisi toisin. Vaikka tajuaa, ettei se niin mene; Ihan samalla tavallahan se voisi olla jonkun mielestä vain puolet tuskasta, mitä me koetaan, kun ekassa jäi odotus lyhyeksi ja helpoksi.

 

Ja miksi mä nyt jatkan vaan tätä jauhamista, joka ei ole ollenkaan oleellista... Tuli olo että piti vähän pehmittää ja selittää tuota mun vikaa kappaletta, kun kuulosti niin omahyväiseltä ja itsekkäältä. Ei ollut tarkoitus.

[Maria-74]

Alya, en minä sitä niin ottanut. Minusta se oli ihan hyvin kirjoitettu. Minunkin vastaukseni ovat välillä aika vahvoja, vaikken niitä niin välttämättä tarkoita.

[Guest Ninja]

Maria-74, olen todella pahoillani. Tuttuja ajatuksia. Viimeinen niitti on jollain tapaa hirvittävän pelottava vaikka yritän ajatella että siinä on varmasti myös jotain pientä helpotusta. Kun lapsettomuus on ollut läsnä jossain muodossa useita useita vuosia, on taatusti myös helpottavaa kun kaikki on loppu. Samalla se on äärettömän surullista.

 

Meillä tilanne on tällä hetkellä se, että takapakkia on tullut. En pysty tällä hetkellä näkemään asioita kovinkaan positiivisesti vaikka samaan aikaan olen tyytyväinen elämäämme ja kovin kovin kiitollinen yhdestä lapsesta. Lokakuussa alkanut raskaus keskeytyi jo viikoilla 4+3 ja sen jälkeen mulla on ollut täys työ hyväksyä tilanteemme. Tiedän että me kyllä selvitään, mutta en jaksaisi enää odottaa että tiedän varmasti mikä meidän lopullinen lapsilukumäärämme on. Vaikka viimeiset hoidot tehdään kevään aikana, luulen että vasta reilun 5 vuoden päästä kun 40 vuotta kolkuttelee ovella uskon ettei meille tulee enää lisää perheenjäseniä... Joku tuolla aivoissa kummittelee ja muistuttaa siitä että niitä uskomattomia luomuihmeitäkin tapahtuu, vaikka omalle kohdalle sellaista ei voi uskoa tapahtuvan, ihmeethän tapahtuvat vain muille...

Edited December 9, 2010 by Ninja

[matrjoska]

Hei vaan,

 

Täällä taas yksi uusi sekundäärisestä lapsettomuudesta (tai pitäisikö sanoa sekundäärisestä hedelmättömyydestä, ettei loukkaa ketään "oikeasti" lapsetonta?) kärsivä äiti. Meillä on ihana 2,5-vuotias tytöntyllerö, josta ollaan suunnattoman kiitollisia ja joka sai alkunsa spontaanisti ja helposti, toisella yrityskierrolla ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Hänelle tässä kuitenkin kovasti toivottaisiin pikkusisarusta. Meillä on hyvin pieni perhe ja tukiverkosto (=lapsella vain yksi elossa oleva isovanhempi, ei samanikäsiä serkkuja tms.) ja hirveästi surettaisi ajatus, että kullanmuru jäisi ihan yksin sitten kun äidistä ja isistä joskus aika jättää. Nyyh. Ja itse ainoana lapsena olleena tiedän miten kurjaa oli välillä kun ei ollut omaa siskoa tai veljeä. Vaikka tietysti sitä sai sitten vuorostaan rakkautta ja huomiota yllin kyllin hartaasti odotettuna ainokaisena. Toista lasta siis toivotaan ja yritetään, jotta saataisiin meidän perheeseen enemmän jäseniä tukemaan toinen toisiaan läpi elämän ja tietysti myös sen takia että saataisiin vielä toisen kerran kokea vauva-aika ja pienen lapsen kanssa kotona olo. Tuo ensimmäinen kun kasvaa ihan liian nopeasti!

 

Toisen lapsen yritystä on nyt takana reilu vuosi, vaikka en sitä aina itselleni myönnäkään. Monesti kuulen itseni sanovan miehelleni että "eihän me oikeasti ole yritetty kuin vasta vähän aikaa", vaikka tiedän tasan tarkkaan laskeneeni päiviä jo pitkään ja bonganneeni ovulaatiota (olematonta tai oikeaa) kuukausi toisensa perään. Sitä yrittää kai näytellä rentoa ja ongelmatonta, vaikka oikeasti tuntuu tosi pelottavalta myöntää että tässä on oikeasti nyt joku ongelma eikä raskaus ala jommasta kummasta meistä (todennäköisemmin minusta) johtuen. Alkuvaiheen harmitus on vaihtunut pettymykseksi ja epätoivoksi, kun kuukausi kuukauden perään haaveet lurahtaa vessanpönttöön kuukautisten muodossa. Olenko jo liian vanha, kun ikääkin on jo kohta 36? Vai tapahtuiko esikoisen sektiossa jotain mikä on aiheuttaa fyysisiä haittoja? Mikä tässä nyt mättää???

 

Mutta oikeasti tulin tänne kysyäkseni että miten te muut olette pitäneet miehen mukana tässä "prosessissa" ja kuinka aktiivisesti miehenne innostuvat aiheesta? Keskusteletteko asiasta miten avoimesti ja syökö yrittäminen seksihaluja? Mua ainakin jollain tavalla nolottaa nämä lapsen yrittämiseen liittyvät "tekniikat", ja laskeskelenkin päiviä ja teen ovistestejä usein miehen tietämättä. Tällaisista kirjoituksista puhumattakaan. Välillä kyllä kerron missä vaiheessa kiertoa mennään ja varoittelen etukäteen tärppipäivistä. Tästä on valitettavasti ollut se seurauksena, että meillä harrastetaan seksiä nykyään vain tiettyinä päivinä kuukaudesta. Ollaan varmaan menty tässä jo liian pitkälle..? Mies kokee valtavaa onnistumisen painetta sellaisina päivinä kun olisi pakko toimia vaikka ei ihan hirveästi hotsittaisikaan.

 

Muutenkin raskautuminen on kai jotenkin vaikeampaa toisella kertaa. Silloin kun ei vielä ollut yhtään lasta, oli ihan vaan helpompaa löytää yhteistä aikaa, jolloin luonnollisesti seksiä oli enemmän ja sellainen spontaani "vähän sinne päin" yrittäminen onnistui paremmin. Meillä ainakin parisuhde kärsi alussa selkästi lapsen myötä ja vaikka nyt parin vuoden jälkeen alkaa taas helpottaa, niin tuntuu että esim. seksielämä on jäänyt huomattavasti vähäisemmälle. Sekin alkaa olla kohta olla pakkopullaa, vaikka yritetään naamioida yrittämistä aikuisten saunailloiksi ja hierontahetkiksi. Kumpikin stressaa, minä ovulaatioideni (tai niiden tulematta jäämisten) kanssa ja mies pelkää että milloin pitää taas olla valmiina kylvämään siemeniä. Onko se sitten ihme jos ei onnistuta?! Kaikki sanoo että ei pitäisi stressata, mutta jos jätän tämän asian herran haltuun, sinne se sitten jääkin. Pitäisi olla todella todella hyvä tuuri että sattuisi ihan vaan sattumalta osumaan kaikki kohdalleen. Eikä ole aikaa enää lähteä pelamaan arpapeliä kuukausikaupalla. Tadaa, oravanpyörä on valmis. Emme saa lasta kun stressaamme ja laskemme päiviä ja jos emme laske päiviä, emme ainakaan saa lasta. Huoh!

 

Tekisi mieli jo luovuttaa jos kyse ei olisi näin tärkeästä asiasta.

 

Muilla samanlaisia kokemuksia/ajatuksia?

 

Tsemppiä ja onnistumisia kaikille muille primäärisestä ja sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsiville! Toivottavasti pian tärppää!!

[Lilypad]

Mä mietin, voinko tänne kirjottaakaan, kun kakkosen yritystä on meillä takana vasta vähän aikaa... Nämä ajatukset ja pelot pyörivät kyllä silti mielessä koko ajan. Esikoisen yritys keski 1,5 v., tämän vuoden puolella on ultralla todettu pconi olevan edelleen voimissaan (mihinkäs se..) ja yk 1 venähti pitkäksi - homma näyttää siis menevän aivan samaa rataa kuin esikoista yrittäessä. Aikaa vain ei tällä kertaa ole loputtomiin, ikää alkaa varsinkin miehellä olla sen verran plakkarissa. Mies empii muutenkin välillä koko asiaa ikänsä takia ja luultavasti myös siksi, että muistaa liian hyvin sen epätoivon, mikä mulla oli esikoisen odotusta odottaessa, eikä haluais sitä kokea uudelleen. Kieltämättä ekan kierron kp 40 kohdalla oli ittelläkin sellanen olo, että mä en jaksa tätä samaa paskaa uudestaan, aina menkat myöhässä, turhia toiveita ja testejä, ja sit mahtivuodot jossain kp 40 + vaan todisteeksi siitä, että juu ei ollut ovulaatiota

 

Miestä säästääkseni minäkin enimmäkseen salaa laskeskelen päiviä ja pyörittelen näitä ajatuksia ja tunteita täällä netissä. Mies ei ole halukas aiheesta pahemmin keskustelemaan, enkä halua siihen pakottaa. Koitan olla herkkänä siinä, että tartun tilaisuuteen heti, jos itse tekee aloitteen asiasta puhumiseen.

 

Sellanen tunne mullakin on, että ei tästä mahdollisia ovispäiviä bongaamatta mitään tule, samoista syistä kuin matrjoska kirjoitti. Yhteinen aika on kortilla, ja jos alkaa odottaa sellasta ihmettä, että oikea fiilis ja mahdollisuus osuis oviksen kanssa yksiin, niin tässä pitäs odotella yks vuosikymmen. Minä kun ovuiloinkin vaan muutaman kerran vuodessa.

 

Eniten suren sitä, että jos esikoinen ei saakaan sisarusta... Hänelläkään ei ole oman ikäisiä serkkuja, miehen puolen serkut ovat jo aikuisia ja mun veljellä taas tuskin on ainakaan muutamaan vuoteen perheenperustamisaikeita. Itsellä on lapsena ollut päivittäin seurana pikkuveljen lisäksi 2-5 serkkua. Viime kesänä oltiin ystäväperheen mökillä, heidän 3 lastaan leikki ja riemuitsi ulkona yhdessä. Meilläkin on mökki ja tuntuu jotenkin kovin haljulta ajatus, että meidän poika leikkis siellä sit aina yksin. Ainahan sitä voi kutsua kylään ystäväperheitä lapsineen, mutta eihän se ole sama. Vielä jokin aika sitten tuntui, että yksilapsisuudessa on paljon hyviä puolia, nyt ne on kadonneet mielestä jonnekin. Onhan niitä silti, onhan?

 

Anteeksi avautumiseni, tunnustan, että näin alkuvaiheessa elää vielä ajoittain vahvanakin toivo, että pian saisi lisätä raskaustickerin tänne. Mutta näistä epätoivon fiiliksistä on vaikea avautua muuallakaan, kun tuolla kuumeilupuolella tuntuu mielekkäämmältä pitää yllä positiivista toiveikkuutta.

[_Lara_]

Tätä olen minäkin pohtinut enemmän ja vähemmän jo jonkin aikaa. Pikkukakkosta on yritetty nyt aika kauan (aktiivisesti n.3 vuotta) ja tulosta ei vaan synny, pikemminkin kroppa menee vaan koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin.

 

Poika, nyt reilut 4v., on jo pitkään kysellyt pikkusisaren perään. Sydän särkyy joka kerta kun poika sanoo "kyllä musta voi tulla vielä isoveikka" Mitä siihen vastaisi?! Enhän voi luvata että "juu, niin varmasti tulee" saatikka sanoa että "ei se kuule ole yhtään varmaa". Olen yrittänyt sitten jotain puolisekavaa selitellä siihen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni mietin taas kerran sitä, että miksen saanut nauttia poikani vauva-ajasta, jos se jääkin ainoaksi jonka tulen kokemaan? Miksi piti sairastua..

 

Meiltä ei itseasiassa enää edes kysellä että "millonkas se toinen tulee?" ja nyt sekin jo tuntuu pahalta! Ihan kuin muutkin olis jo luopuneet toivosta meidän lapsiluvun suhteen. Oikeastihan pitäisi vaan olla onnellinen ettei tarvi enää hymähdellen koettaa vastata jotain noihin juttuihin.

 

Ei mulla toivo ole vielä kokonaan mennyt, jossain takaraivossa soi vielä että "kyllä se onnistuu vielä" (ja meillä on ivf:t sun muut vielä edessäpäin) mutta toisaalta olen koettanut pikkuhiljaa asennoitua niin että voi olla että me jäädään kolmihenkiseksi perheeksi.

 

Catsie (ihana, toivoa antava tickeri) kirjoitteli kokonaisuudessaan todella hyvin, lähes samalla tavalla ajattelen itsekin. Mietin juuri tuossa vähän aikaa sitten, että pitäiskö oikeesti myydä se pinnis sieltä makkarin nurkasta huutamasta tyhjyyttään? Mutta ei vain pysty.

[Guest Ninja]

Nyt kun olemme mieheni kanssa tilanteessa missä ei ole mitään takuita siitä saammeko enempää kuin yhden lapsen, olisi kiva kuulla selvitymistarinoita siitä kuinka elämä on jatkunut yhden lapsen kanssa vaikka toiveita oli useammasta? Pystyykö sitä ajan kanssa sopeutumaan esim. siihen että ulkopuoliset ihmiset kyselevät "Ettekö aio sisaruksia hankkia?" jne.?

 

Nyt tiedän että tästä selviää. Meille tuskin enää annetaan toista lasta (viimeinen hoito tehty, tulos tulee viikon päästä), mutta luotan vahvasti siihen että me pystymme elämään hyvää elämää yksilapsisena perheenä. Käsittely on vienyt paljon voimia ja asian kanssa on joutunut tekemään töitä. Katkeruudelle en ole antanut missään vaiheessa valtaa vaikka välillä olenkin ollut todella vihainen siitä että meille on tehty asiat niin vaikeiksi. Toisaalta olen oppinut itsestäni, miehestäni ja elämästä paljon näinä vuosina. En haluaisi elää samaa uudelleen, mutta en myöskään antaisi kokemusta pois. Ymmärrän miten läheltä liippasi ettei oltaisi saatu edes yhtä, sen verran arpapeliä lapsettomuushoidot on...

[siristiina]

Olen tätä ketjua lueskellut jo kesästä -09 lähtien, mutta nyt aihe on oikeasti ajankohtainen.

 

Meidän lapsilukuhan ei jää yhteen, mutta kun puhutaan elävistä lapsista niin asia on näin. Viime päivinä olen itkenyt tätä asiaa pitkästä aikaa. Miehen hyvä ystävä saa kesällä toisen lapsen ja se tuntuu olevan varsinkin hänelle kova paikka. Kyselee, eikö me voitaisi kuitenkin yrittää.

 

Meidän tilanne on siis sikäli eri kuin muilla, mutta lopputulos kuitenkin se, että enempää lapsia meidän perheeseen ei luultavasti tule. Kyseessä ei ole ongelmat raskautumisessa vaan raskauden loppuunsaattaminen. Meillä on mieheni kanssa vaikea geenivirhe ja 25% todennäköisyydellä lapsi perii meiltä sairauden niin vaikean muodon, että mahdollisuuksia itsenäiseen elämään ei ole (jos lapsi edes jäisi henkiin).

 

Mieheni siis haluaisi vielä yrittää, ja tottakai minäkin. Ei kyse ole siitä. Olen itse isosta perheestä ja ajatus siitä, että poikamme eläisi ilman pienempiä sisaruksia musertaa välillä sydämeni. Kuitenkin riski siihen, että seuraavakin raskaus päättyisi ennen aikojaan on liian suuri. Oma mielenterveyteni tuskin kestäisi sitä, parisuhde tuskin kestäisi sitä ja miten se kaikki vaikuttaisi poikaamme? Tässä kohtaa minusta siis tuntuu, että meidän pitää suojella sitä lasta, joka on jo olemassa, kaikelta pahalta. Ja uusi raskaus, kuten jo sanoin, olisi hänenkin hyvinvointinsa kannalta suuri riski, omasta hyvinvoinnistani puhumattakaan.

 

Näiden faktojen tietäminen ei tee tunnepuolella asiasta yhtään helpompaa. Mielen valtaa väkisinkin "jos"-ajatus. Jos todennäköisyys olisi taas meidän puolellamme. Silloinhan riski olisi kannattanut. Mutta kun tulevaisuutta ei valitettavasti voi ennustaa, on pelattava niilä korteilla jotka käteen jaetaan, olivat ne sitten hyvät tai huonot.

 

Tunnen syyllisyyttä, että mietin edes tätä asiaa. Meillä on maailman ihanin, terve poika emmekä tarvitse mitään enempää. Olemme hänestä niin kiitollisia, koska se, että hänet saimme syliimme oli enemmän kuin uskalsimme välillä edes toivoa. Oman mielen hallitseminen on vain niin vaikeaa. Vähitellen ystävät ympärillä hankkivat lapsen, sitten toisen ja kolmannen. Eihän minun pitäisi olla heille kateellinen kun sylissä häärää oma ihana lapsi. Tuntuu vain aina iskulta vasten kasvoja, kun joku kertoo odottavansa toista/kolmatta/neljättä jne. lasta. Sitä miettii, että noin meilläkin kuuluisi olla. Noin meidänkin elämämme pitäisi mennä. Miksi me olemme erilaisia, poikkeavia? Miksi meidän pitää luopua unelmistamme, asioista, jotka tuntuvat olevan monelle itsestäänselvyyksiä.

 

Tämä asia tuntuu muuttuvan yhä kipeämmäksi sitä myötä mitä vanhemmaksi poika kasvaa. Juuri hetki sitten sanottiin, että meidän pitää hankkia toinen lapsi, niin on sitten äidillekin oma kun poika tuntuu olevan niin isän poika. Voi kunpa asiat olisvatkin noin yksinkertaisia.

 

Onneksi meillä on kaksi ihanaa kummityttöä ja lisäksi muita läheisiä lapsia, mutta tiedän että se ei loputtomiin riitä. Toivon kuitenkin että ajan kanssa saisin tätä asiaa työstettyä ja vaikken pääsisi eroon, niin pystyisin edes hallitsemaan ja kontrolloimaan omia tunteitani. Ja tärkeimpänä oppia elämään tämän asian kanssa niin, että se ei tuntuisi koko ajan kipeältä, ahdistavalta myökyltä rinnassa.

[Guest Ninja]

Kirjoitit kauniisti siristiina. Vaikka lähtökohtamme on eri, ymmärrän sinua hirvittävän hyvin.

[meg_white]

Meillä on yksi lapsi, ja jo häntä ennen miehen kanssa oli pohdittu, että yksi lapsi voi olla meille sopiva määrä. Ja kun tuon yhdenkin lapsen saaminen kesti kauan, niin siinä ajassa ehti kirkastua, että eiköhän tämä ole tässä. Mulle tämä yksilapsisuus on ehkä helpompaa hyväksyä, koska alunnperinkin oli ajatus, että lapsiluku on se yksi.

 

Tilanne kirpaisee ikäväästi silloin, kun tuikituntemattomat enemmän tai vähemmän hienotunteisesti kyselevät, että milloin meille tulee toinen / suunnitellaanko sisarusta/ koitetaanko saada vielä toisen sukupuolen edustaja tms. Ja sitten jos sanon, että meidän lapsiluku on tässä, niin kysellään MIKS tai virnuillaan, että kyllä se mieli vielä muuttaa. Joskus tekis mieli sanoa, että ai muuttuiko sun mieli, etkä ois halunnutkaan kolmatta mutta sitä ei voinukaan enää palauttaa.

 

Viime viikolla mökillä mulle tuli ohikiitävä "mä haluun vauvan" olo, ja silloin mietin, miltä tuntuisi, jos voisi tulla raskaaksi ihan just silloin kuin se itelle sopii. Ajatella, joillekin on annettu sellainen lahja, että voi itse päättää milloin tulee raskaaksi! Mä olin varmaan jossain väärässä jonossa siloin. Ehkä siinä loputtoman toivon jonossa.

 

Mutta siis. Olen onnellinen näin. Minulta ei puutu enää mitään.

[Alya]

Meillä epäonnistui viimeinenkin alkionsiirto, nyt saa riittää. Never say never mutta näillä näkymin me jäädään kolmihenkiseksi perheeksi. Tuntuu huijatulta, kolme vuotta me jaksettiin tätä paskaa, yhteensä 16 hoitokiertoa ja 17 siirrettyä alkiota ja lopputuloksena luu jäi vetävän käteen. En viitsi enää edes laskea rahallista panostusta, oishan näilläkin sijoituksilla voinut ostaa vaikka kohtalaisen hyvän auton tyhjien arpojen sijaan, kiitos vaan.

 

Jotenkin kuvittelin, että kun tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi jaksaa, niin yritys palkitaan. Kuten tästäkin ketjusta näkee, eipä sitten monikaan tänne kirjoittanut yksilapsiseksi lopulta jäänyt. Mutta ei ole elämä reilua eikä vuoronumeroita jaeta, got it. Joo, olen tällä hetkellä ihan hemmetin katkera ja vituttaa kuin pientä oravaa. Varmaan ne yksilapsisuuden hyvät puolet muistuu taas paremmin mieleen kun pahin pettymys laimenee ja raivo laantuu. Tällä hetkellä vaan vituttaa.

[EeyoreX]

Alya

[Blixen]

Tämä ketju löytyi tuolta historiasta... Onkohan täällä muita, jotka ovat siinä tilanteessa, että toista lasta ei ala kuulua? (Vuoden yritys on lyhyehkö vaikka itselle pitkän tuntoinen aika, mutta tämänpäiväisen lääkärikäynnin perusteella nyt on entistäkin epävarmempi olo sen suhteen, tuleeko meille toista lasta, joka kuitenkin olisi kovasti toivottu.)

[Talvityttö]

Täältä löytyy kyllä. Meillä on toisen lapsen saaminen hyvin epätodennäköistä. Hoidoissa ollaan mutta aika näyttää mihin lääketiede pystyy. Uskon kyllä varmasti viimeiseen asti, että meille vielä se toinen lapsi suodaan. Ihmeitä tapahtuu ja en vain ole valmis hyväksymään sitä toista vaihtoehtoa. Jossain vaiheessa lääkäri jo sanoi, että voi olla etten koskaan pysty saamaan enempää lapsia ja nyt ollaan kuitenkin hoidoissa, joten mahdollisuus on ja siitä pidän kynsin ja hampain kiinni. Joskus epätoivo vie toki mennessään ja suren jo etukäteen sitä, ettei meille enempää lapsia tule. Välillä taas jaksaa olla optimistisempi. Vaikea tilanne kaiken kaikkiaan. Kyllähän se sydämestä kirpaisee ja kovaa kun kaikilla muilla lähipiirissäni on niitä lapsia niin monta kuin ovat halunneetkin ja tulevat aina kerrasta raskaaksi. Ne mahat ja ne vauvat... Välillä sattuu niin, että pahaa tekee. Mutta onneksi meitä on siunattu yhdellä niin mainiolla ja mahtavalla lapsella ja olemme hänestä niin äärettömän kiitollisia. Mutta emme me voi kumpikaan mieheni kanssa muuttaa sitä miksikään, että haluamme niin palavasti sen toisen lapsen. Suurperhe unelmat voidaan jo haudata mutta siihen toiseen lapseen yritämme vain uskoa ja toivomme, että jonain päivänä odotuksemme palkitaan. Sen ajatuksen voima kantaa raskaiden aikojen yli. 

 

Voimia!

Edited February 3, 2013 by Talvityttö

[Blixen]

Kiitos kokemuksesi jakamisesta, Talvityttö! Jotenkin lohduttaa älyttömästi, että ei ole yksin...

 

Itsellä on keskiviikkoisen tiedon jälkeen kyllä ollut iso prosessi mielessä. Jotenkin tuntuu, että omassa identiteetissä tapahtuu muutos, kun tämä sekundaarinen lapsettomuus näin tulee osaksi elämää. Minä taidan olla melko pessimististä lajia, ja onkin pitänyt mielessä käydä kaikkia eri vaihtoehtoja lävitse. Eilen tuli sitten itkettyä oikein kunnolla, ja sen jälkeen marketin parkkipaikalla meinasi tulla itku ihan siitä, kun viereisestä autosta pakkautui ulos ensin yksi lapsi - ja sitten toinen. Tuntuu, että se kaksi lasta on niin vakio kaikilla. Itsellä ehti tässä välissä olla jo haave isommasta perheestä, mutta nyt pitää sitten sulatella sitäkin mahdollisuutta, ettei sitä toista(kaan) lasta koskaan ehkä tule, saati kolmatta tai neljättä. Ja tietenkin nyt on juuri tämä ikä, että aivan kaikki saavat lapsia ympärillä, joten asia muistuu ihan koko ajan mieleen joka puolelta - ja minun kroppani onkin yhtäkkiä 15 vuotta vanhempi kuin mitä sen piti olla!!! Olin vain niin monesti kuvitellut, miten sitten toisella kerralla tekisi asioita eri tavoin, kun tietäisi paremmin, ja joitakin asioita niin odottaisi saavansa tehdä uudestaan. Samaan aikaan tietysti tuo olemassa oleva ihanuus tuntuu sitäkin mielettömämmältä ihmeeltä.  

 

Saako kysyä Talvityttö, että mistä syystä teillä on vaikeaa saada toista lasta? Oletteko ivf-hoidoissa vai missä? Itsellä on nyt alkanut niidenkin vaihtoehtojen sulattelu mielessä. Niinhän se varmaan menee, että sitä on valmis yrittämään mitä vain, vaikka näin ennakkoon hormoneiden käyttö itseäni jännittää siksi, että miten niihin reagoin ja miten herkkä mieli niitä sietää... :/

 

Voimia, ja täällä on peukut pystyssä teidän puolesta!! <3

[Talvityttö]

Blixen, voi että kun sanasi ovat kuin omasta suustani... Tunnen niin samoin! Sitä jää niin uskomattoman yksin tämän asian kanssa kun kaikilla muilla tuntuu olevan se vähintään kaksi lasta ja joka puolella tulee lisää vauvauutisia, niiltä ei rauhaa saa... Me unelmoimme myös isommasta perheestä mutta nyt kun on joutunut sen tosiasian eteen, että on hyvin mahdollista jäädä ilman sitä toistakin, ajattelen että kunpa nyt sen edes saisimme. Se olisi niin valtavan paljon. Vaikka tuntuuhan tuo yksi jo sitä suuremmalta ihmeeltä, niin kuin sanoitkin. Ja meillä ei hänkään niin helpolla tullut, että toki olemme niin valtavan kiitollisia hänestäkin. Se lapsi on niin unelmieni täyttymys kaikella tapaa. Ei mene päivääkään, etten hänestä kiittäisi ja iloitsisi. Itsekin kyllä niin monesti jo haaveilin siitä toisesta kerrasta, odotin kuinka pääsen kokemaan kaiken uudelleen. Raskauden, synnytyksen, syntymän, lapsen kasvun - ihan kaiken. Ei sitä osannut ajatella, että kaikki tapahtuu viimeistä kertaa ja ettei lapsemme koskaan saisi sisarusta. 

 

Toki saa kysyä. Meidän ongelma on minun kohtuni. Jouduin synnytyksen jälkeen kaavintoihin ja niiden seurauksena kohdun limakalvo vaurioitui todella pahasti ja kohdun sisään kasvoi kiinnikkeitä. Sitä on nyt hoidettu kirurgisesti ja hormonihoidoin ja nyt olemme hedelmöityshoidoissa. Limakalvo on todella huonossa jamassa, ohut ja epätasainen ja siellä on kohtia, joissa ei edes kasva enää tervettä limakalvoa. Ja kiinnikkeet voivat koko ajan uusiutua. Saanko kysyä teidänkin tilanteestanne tarkemmin, mitä huonoja uutisia lääkäristä tuli?

 

Hormonien käyttö on inhottavaa, jo nyt olen sen saanut kokea. Kauhulla jo hieman odotan mitä kaikkea ne vahvemmat aineet tekevät. Tuo taapero kun ei paljon armoa anna vaikka olo olisi kuinka huono ja sitä haluaisi niin kovasti jaksaa touhuta niin kuin normaalistikin. En halua, että hän joutuu millään tapaa kärsimään siitä, mitä äiti käy läpi. Onneksi tosin hän lievittääkin pahaa oloa, ainakin sitä herkkää mieltä antamalla paljon iloa. Ja kun ajattelee kuinka mahtavaa olisi saada vielä toinen tuollainen, jaksaa sen avulla mitä vain. Itsellä on fyysisten oireiden lisäksi ollutkin todella herkkä mieli... ihan liian herkkä. Onneksi on rakastava ja ymmärtävä mies tukena Toivottavasti näin on sinullakin! Se nimittäin helpottaa paljon!

 

Voimia sinullekin ja peukut on pystyssä teidänkin puolesta! <3

[Tellus]

Meilläkin lapsiluku saattaa jäädä yhteen - jos siis enkelimme lapseksemme muutkin katsoo - mutta muista syistä kuin edellä. Mutta lähdin kirjoittamaan oikeastaan siksi kun pisti silmään nuo Talvitytön maininnat kaavinnoista - jos olet tuosta jo kertonut jossain muualla täällä, niin kerro ihmeessä, käyn lukemassa siellä, mutta jos et, niin minua kiinnostaisi tietää että miksi sinulle on jouduttu tekemään kaavinta noin rankalla kädellä? Oliko se istukka kasvanut jotenkin siihen kohtulihakseen kiinni? MIssä vaiheessa nuo kiinnikkeet on huomattu? Hiukan taustaa miksi kysyn, että itselleni jouduttiin tekemään kaavinta pariin eriotteeseen tytön syntymän jälkeen (joka oli siis keskytys, lisää näkyy allekirjoituksesta) - ensimmäisellä kerralla 8 vkoa tytön syntymästä imulla ja kytetrillä. Silloin "saalista" ei tullut niin paljon kuin oli ultrattu viisi päivää aikaisemmin, mutta silti heistä kohtu tyhjä ( ) Toinen kaavinta tapahtui tähystyksessä 14 vkoa tytön syntymästä, kun oli todettu 4 vkoa aikasemmin, että joku myöykky siellä on, aika vilkaalla verenkierrollakin vielä. Syöpää alettiin epäillä ja sytot piti aloittaa, mutta hcg oli sitten kuitenkin niin alhaalla että syöpäepäily jäi taka-alalle... Tehtiin siis hysteroskopia ja istukkaa poistettiin. Istukka oli ilmeisesti kasvanut jotenkin osittain lihakseen. Sitä en tiedä miten se lääkäri sieltä sen nyt sitten koukki. Tajusin kyllä kysyä lääkäriltä että miltä siellä nyt näytti noin muuten ja kertoi että kiinnikkeitä ei ollut ja tuubat auki, mutta en sitten sitä että joutuiko ottamaan runsaallakin kädellä... Mutta kai se olisi sanonut? Puhui vain että voimme alkaa yrittää uudestaan hänen puolestaan - "se varmaan meitä kiinnostaa". Ihan ystävällisesti siis sanoi asian, mutta, köh, mua aina hiukan vaivaannuttaa kun joku ulkopuolinen kehottaa harrastamaan seksiä Ja toisekseen itselle tämä taival on ollut raskas ja mahdollista on, että niin voi käydä uudestaan (päätyä keskeytykseen, eri syystä tosin), niin en tiedä haluanko lähteä mukaan uudelleen... Mutta asiaan takasin Aloin vaan miettimään että koskahan niitä kiinnikkeitä voi sitten huomata olevan?  Mietin myös että voiko tämä komplikaatio (istukan kasvaminen lihakseen) uusiutua muissa raskauksissa ja mitähän se on sitten kun raskaus menee täysaikaiseksi... Tuota viimeistä ajattelin kysyä siellä jälkitarkastuksessa. Kuitenkin tämän toimenpiteen tehneen lääkärin mielestä asia nyt ok ja toivon todella että näin on, kunhan tästä jäkivuodosta pääsee eroon! En mä olekaan vuotanut enempi vähempi putkeen kuin 15 vkoa...

Edited February 5, 2013 by Tellus

[Blixen]

Teidän molempien tekstit ovat tosi puhuttelevia. Tuostakaan en ole ennen kuullut tuosta kohdun kaavinnasta noin rajuna toimenpiteenä - tosin tosi monella se kuulostaa vaativan useita kertoja jne joten ilmeisesti se on haastavaa, ei mikään "rutiinitoimenpide" siinä mielessä. Voi, toivon aivan todella kovasti että kohtunne nyt toipuvat ja ovat jo toipuneet hyvään kuntoon ja uudet elämän alut saavat niistä lujasti kiinni!!! <3 Ja että tällä kertaa kaikki menee ongelmitta loppuun saakka!!

 

Minun tapauksessani siis mentiin lapsettomuuspolille vuoden yrittämisen jälkeen, kun ihmettelin, mikseivät minun kiertoni alkaneet tasoittua vaan vaihtelivat 21-43 ja ovis tuli aina liian myöhään ja luteaalivaihe oli aina ihan liian lyhyt, viimeksi vain 8 päivää. Olin luullut sen johtuneen imetyksestä ja sitten jotenkin jääneen päälle. Verikokeet sitten osoittivatkin, että minulla on hurjan korkea FSH (17), joka tekee raskautumisen lähes toivottomaksi. Korkea fsh tarkoittaa, että munasolureservi on käynyt vähiin ja munasarjat ovat ikään kuin siirtymässä vaihdevuositilaan. Jos arvo olisi yli 20 niin tilanne olisi kai aivan toivoton. Sen pitäisi olla hyvästi alle 10 minun ikäiselläni. Tuo tieto tuntui kyllä tosi raskaalta ottaa vastaan, vaikka olen kyllä usein elämässä kokenut sitä, etteivät asiat mene helposti tai niin kuin haluaisi. Siksi tuon taaperon raskauden helppo alku tuntui aikanaan aivan käsittättömältä ihmeeltä ja onnenpotkulta - ja sitähän se on kai sitten ollutkin, koska varmaan tuo fsh on jo silloin vähäsen reistannut vaikka tuskin näin paljon

 

Odottelen vielä tuloksia lisäverikokeista ja sitten jää nähtäväksi, tuleeko vastetta lääkkeille... Näin korkealla fsh-arvolla kuulemma on tyypillistä, etteivät ne munasarjat lääkkeisiinkään reagoisi mutta, tilanne on uusi ja paljon varmaan selviää lähikuukausina.

 

Tosi iso huojennus saada jakaa tämä <3 kiitos teille!!! Ja tsemppiä, koitetaan kestää lääkkeitä ja hormonihuuruja ja jotenkin hyväksyä se, että ne mielen päällekin ottavat!

[Toivomus]

Itselläkin alkaa hiipiä pelko persukseen, että tytär jää ilman sisaruksia. Mulla on kolme siskoa ja miehellä kaksi veljeä, eli meille oli todella selvää että kaksi lasta on aivan minimi.

 

Teinivuosina, ja isosiskon käydessä läpi lapsettomuushoitoja, tajusin että omat mahdollisuudet lapsiin on kanssa vähän korkeammassa kädessä. Kun tuo ykkönen sitten tulikin hyvin toivottuna vahinkona, ei minulle tullut edes mieleen että voisin olla raskaana.

 

Kakkosta on nyt yritetty vuosi. Ekasta kunnon yrityskierrosta tärppäsi, mutta vkolla 8 kohdussa oli n.rv6 kuollut alkio joka jouduttiin kaapimaan. Syksyllä hakeuduttiin yksityiselle, kun kierrot huiteli yli 60 päivässä. Nyt on 4 kiertoa yritetty clomeilla saada ovulaatiota aikaseksi, mutta aika heikoin tuloksin.

 

En jaksa kirjoitella enäää tytön taaperoketjussa, kaikilla muilla on jo vähintään toiset lapset.

Lähete julkiselle on vetämässä, mutta aika pas*at on fiilikset.

[Blixen]

Hei!

 

Itse ajattelin aiemmin, että olisi todella huono tuuri, jos itse sattuisi olemaan sellainen, jolle ensimmäinen lapsi tuli helposti mutta joka ei voisikaan saada toista lasta, ainakaan aivan luomusti. No, tässä sitä ollaan.

 

Toivomus, meilläkin toisesta haaveilu ja yritys alkoivat tammikuussa 2012. Se konkretisoitui niin, että katsottiin Tree of Life ja jotenkin siinä ne elämän synnyn kohdat kolahtivat ja tuli olo, ettei halua aikailla. Ehkä sen jotenkin intuitiivisesti kuitenkin tiesi, että joku tässä mättää - aloin keväällä myös lukea näitä lapsettomuuspuolen keskusteluja, ja nyt jälkeenpäin tuntuu, että onneksi - että kaikki ei tule nyt aivan yllätyksenä. Eikö teillä ole kuitenkin tosi myönteistä tuo, että myös toinen raskaus on lähtenyt käyntiin? Onko tutkimuksissa tätä ennen löytynyt mitään mahdollista syytä? Sekin on varmaan tosi hyvä, että olet jo ollut lääkärissä. Minä olin jo syksyllä niissä mietteissä, että menisin, mutta en sitten mennyt, kun ajattelin, että tilanne itsestään muuttuisi... No, ei muuttunut. Mutta ymmärrän toki sen, mikä olo tulee, enkä tarkoita sitä kyseenalaistaa, mietin vain tilanteen myönteisiä puolia.

 

Minua hävettää tunnustaa tätä, mutta oikeastaan minua melkeinpä kaikkein eniten hirvittää, että jos en itse tule millään uudestaan raskaaksi, niin miten pystyn hyvillä mielin kohtaamaan ne kaverit tai ystävät, joiden kanssa jaettiin esikoisen odotusaikaa tai muutoin mietittiin sitä ensimmäistä lasta yhdessä. Jo pitkään muiden uudet raskaudet ovat kuristaneet kurkkua, vaikka miten yrittäisi ajatella, ettei se ole itseltä pois, mutta entäpä sitten oman lähipiirin uudet raskaudet. Nyt jo tuntuu, että Facebookista on tullut entistä vaikeampi paikka. Ymmärrän, että itsen vertaaminen muihin ei ole periaatteessa "rakentavaa", mutta kun se on niin totaalista kaikin tavoin. Raskaus itsessään on totaalista, ja sitten se oikeasti tapahtuu kaikilla samaan aikaan, samojen muutaman vuoden aikana (näköjään). On niin vaikea hyväksyä sitä, että oma elämä on juuri se, joka oikuttelee tai tyystin kieltäytyy. Vaikka niin moni asia on tietenkin hirveän hyvin, sitä olen taas kovasti miettinyt. Olen niin onnekas, että minulla on tosi ihana puoliso, jonka kanssa voi hyvin jakaa nämä huolet ja pelot. Työpäivien jälkeen minusta on tuntunut, että kun hän kävelee vastaan, aurinko taas alkaa paistaa ja kaikki huolet siirtyvät vähän kauemmaksi. Mutta surua se ei vie pois :/

 

Tsemppiä jaksamiseen!!!