Guest Denise_

Uusperheiden kysymysketju

18 posts in this topic

Uusperheillä on välillä ongelmia ja pulmia joihin mielellään haluaisi myös ns. ulkopuolisen näkökannan. Lisäksi tietyt asiat liittyen uusperheisiin ovat jopa monimutkaisia ja niistä on niukasti tietoa saatavilla. Sitä varten päätin laittaa tällasen ketjun pystyyn missä voi kysyä niitä juuri uusperheitä koskettavia kysymyksiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä pohditaan seuraavanlaista asiaa:

 

Miehen 13v tytöllä olisi ylihuomenna vanhempainilta. Mies eikä tämän exä pääse paikalle töiden takia. Vanhempainilta olisi sen puoleen tärkeä, että siellä puhutaan tulevasta luokkaretkestä. Tyttö pyysi minulta, että voisinko minä mennä vanhempainiltaan. Mitä mieltä olette siitä, että voinko minä mennä tilaisuuteen yksin. Miehen kanssa olisi luonnollista mennä, mutta voinko äitipuolena mennä yksin mieheni lapsen vanhempainiltaan ?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta sitä pitäisi kysyä mieheltä ja miehen exältä. :) Jos se meneminen aiheuttaa pahaa verta, niin se tuskin on kenenkään etu?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehelle olisi ok, että menisin vanhempainiltaan. Exältä ei olla asiaa vielä kysytty, mutta uskoisin hänenkin myöntyvän. Mies lupasi huomenna soittaa exälleen, ja kysyä tältä asiaa. Exä on kuitekin monissa tilanteissa ymmärtänyt tyttärensä edun. Tässäkin tilanteessa se, että edes joku menisi vanhempainiltaan olisi tytön etu. Saisimme tarpeellista tietoa tulevasta luokkaretkestä. Tieto kun on tärkeää sekä tytölle, että meille aikusille.

 

Eniten minua tilanteessa mietityttää se, että tyttö itse kysyi minulta voisinko mennä vanhempainiltaan. Luokkaretki kuitenkin on hänelle tärkeä ja hän haluaisi saada siitä mahdollisimman paljon infoa etukäteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse ottaisin kehuna sen, että tyttö pyysi menemään. :) Toivottavasti ex on tälläkin kertaa ymmärtäväinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mene ihmeessä. Minä oon käynyt monet vanhempainillat ja jopa arviointikeskustelut, eikä kyllä olla kysytty lasten äidiltä onko se ok että minä menen eikä mies. Äiti asuu eri paikkakunnalla ja tapaa lapsia joka kolmas viikonloppu, ei mun/miehen mielestä oo hänen asia päättää kuka menee vanhempainiltaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

UUSI kysymys, olen tuskaillut seuraavanlaisen asian kanssa, ja lukisin niiin mielelläni kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista :) Varoitus tässä välissä on pitkä sepostus tilanteesta ja lopussa kysymys, voi hyvin skipata keski stoorin ja mennä suoraan kysymykseen jos ei jaksa lukea :)

 

Eli me olemme uusperhe tälläisellä "kaaviolla"..minulla on kolme lasta edellisestä liitosta (16,14 ja 9 -vuotiaat) tapasin nykyisen mieheni vain neljä kk eroni jälkeen ja rakastuin mieheen tulisesti heti, hänellä ei omia lapsia ole.

 

Reilun puolisen vuotta otimme rauhallisesti lasten vuoksi, tapailimme enimmäkseen silloin kun lapset olivat isällään. (lapset vuoroviikoin kummallakin) Pikkuhiljaa tutustutin hänet lapsille. Kaikki meni hyvin. Myöhemmin mies

muutti meille... Yhteiselo alkoi kivuttomasti.

 

Meillä exäni kanssa oli kasvatusperiaate että lapsilla on selvät rajat ja niistä ei lipsuta, pidimme niistä selvää kuria, mutta turhista ei napista.. Minä olin lasten kanssa kotona jatkuvasti lähes 15-vuotta, parin vuoden tauolla kakkosen ja kuopuksen välillä.

 

Tästä johtunee se että olen aina ollut läsnä ja pitänyt huolen siivoamisista, jälkien korjaamisista ruoan jälkeen jne...

 

Tästä päästään vihdoin ongelmaan..sorry näiiin pitkä johdattelu :)

 

Nykyinen mieheni on äärimmäisen tarkka tietyistä asioista, kuten maitotölkin jättämisestä pöydälle tai että siihen jää pikkutillka ja se on laitettu

Jääkaappiin ja muutamasta muustakin arjen "pikkuasiasta." Ja pari isompaakin sinne mahtuu

 

Eikä siinä mitään ei huonoja asioita yksikään,

ongelma on siinä että lapset ei ole tottunut tälläisiin "sääntöihin" ja kun uusi ihminen niitä sääntöjä heidän elämään tuo, niin.... No te uusperheelliset varmasti ymmärrätte, "sota" niistä syttyy varsinkin kun kyseessä on jo isot lapset. Murkut niin sanotusti.

 

Mitä te olette tälläisissä tilanteissa tehneet ?

Mä olen yrittänyt selvittää miehelleni että tuodaan uusia asioita pikkuhiljaa lapsille.. Sitä on yritettykin, mutta kun mieheni sattuu olemaan suht tulinen tempperamentiltaan...

Lisäksi on pidetty perhepalavereita joissa on puhuttu uudesta tilanteesta perheessä ja sen tuomista uusista asioista, ne on mennyt hyvin, mutta arjessa taas ne uudet säännöt jää huomioimatta.

 

Tiedän että osaksi se on teinien vastalause uusia sääntöjä kohtaan, osaksi puhdasta unohtamista mutta osaksi myös kapinointia vanhempien erosta ja uudesta miehestä.

 

Mutta yhtäkaikki, en tiedä miten tilanteesta eteenpäin ? Kertokaa miten teillä, painiiko joku muu samankaltaisten asioiden kanssa ?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sitä olen yrittänyt hänelle sanoa että anna aikaa, mutta hän on sitä mieltä että 2 vuotta on jo niin pitkä aika että siinä ajassa pitäisi asioiden mennä perille.

Olen puhunut hänelle siitä että kyseessä ei ole pelkästään asioiden perille menosta vaan kyse on hyvin monimuotoisesta asiasta... Eron jälkeen menee kauan ennen kuin lapset hyväksyy ketään isänsä tilalle komentelemaan + pelkästään teineys saa jo muksut vastahankaan kaikkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

2 vuotta on tosiaan jo jonkin aikaa ja lapsia komentaa moni muukin ihminen kuin isä (esim. opettajat). Toisaalta jos on ikänsä toiminut yhdellä tapaa, niin vaikea sitä on muuttaa. Varsinkin, jos motivaatio on vähän niin ja näin. Sorry, musta ei taida olla nyt apua. Oma kokemus uusperheistä on lapsen asemasta. Ekana tulee mieleen, että itse en lapsena olisi halunnut kuulla, että "tää uusi mies haluaa, että tehdään näin, joten nyt kaikkien pitää miellyttää uutta miestä" :D  Muotoseikoilla on merkitystä.  (ja tuskin te sitä noin olette sanoneetkaan)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko uudet säännöt oikeasti sunkin tahto vai vain uuden miehen? Sillä on varmasti merkitystä lapsille.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kahdessa vuodessa eivät ainakaan teini-ikäiset hyväksy isäpuolta isän paikalle täysivaltaiseksi perheenjäseneksi - ehkä eivät koskaan. Nuorin lapsista voi olla eri juttu. Lapset ovat jo sen verran isoja, ettei heitä voi noin vain komennella, ja käsitin, että olet kasvattanutkin heitä niin, että asioista neuvotellaan. Uusperheen haastavassa tilanteessa, kun kaksi lapsista on lisäksi teinejä, ei perhe-elämää kannata rasittaa pikkuasioista niuhottamisella.

 

Minulla on taustalla aika samanlainen tarina kuin sinulla, tulisine rakastumisineen pian eron jälkeen; tosin kaksi lastani olivat alle kouluikäisiä, kun muutimme mieheni kanssa yhteen. Vanhallepojalle, joka oli siihen saakka omistanut hyvin vähän tavaraa, rakastanut väljyyttä ja hiljaisuutta ympärillään ja pitänyt kaiken hyvin siistinä, oli järkytys, kun yhtäkkiä talo oli täynnä tavaroita, lasten ääniä, nahistelua, pölyä... On vaatinut 15 vuotta ja kolme omaa lasta, ennen kuin miehen kaaoksen ja epätäydellisyyden sietokyky on kehittynyt jotakuinkin lapsiperheen elämän vaatimalle tasolle!

 

Tulinen temperamenttikin on tuttua... Kun lasten kanssa sovitaan säännöistä, myös aikuisten pitää sitoutua joihinkin sääntöihin - esim. lapset yrittävät muistaa panna maitopurkin jääkaappiin ja aikuinen yrittää oppia muistuttamaan asiasta ystävällisellä äänellä. (En väitä, että olisi helppoa, minullekaan!) Huutaminen herättää vain vastustusta.

 

Ota asia puheeksi kahden kesken miehesi kanssa. Onko hänellä ollut ylimitoitettuja odotuksia perhe-elämästä? Pettymys voi purkautua ärhentelemisenä turhanpäiväisistä asioista. Tai onko hänellä epärealistinen käsitys siitä, miten nopeasti lapset omaksuvat tapoja? Onhan vaatteiden panemisesta naulakkoonkin muistutettava vuosi vuoden jälkeen - toiveissa on, että 18 vuoden koulutus riittää... :) Kun pinna alkaa kiristää, miehesi voisi lähteä lenkille, vetäytyä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeilla tai mitä tahansa, mikä juuri häntä rentouttaa.

 

Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!

http://kotona.munfoorumi.com/index.php

Share this post


Link to post
Share on other sites

moikka,

kiitos kaikille vastanneille :)

Kirjoitin äsken piitkän vastauksen (purin siis sydäntäni taas olan takaa :) ) mutta onnistuin hukkamaan sen johonkin !

En ehdi nyt uudelleen sitä kirjoittamaan, mutta haluan  kyllä, palaan kun ehdin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sen sanon että kiitos rumaelsa kirjoituksestasi ! Siinä oli NIIN paljon samanlaista asiaa kun omassa päässäni pyörii että oli todella sydäntä lämmittävää lukea ja tajuta että joku ymmärtää noin syvältä mun ajatuksia ja ongelmia, on huojentavaa huomata ettei yksin paini moisten ongelmien kanssa. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä tuleeko mun näkökanta Edun ongelmaan liian myöhään.. :)

 

Itse sain isäpuolen 7-vuotiaana ja meillä on aina mennyt loistavasti. Mutta näin aikuisiällä tiedän sen johtuneen lähinnä siitä, että äitini on ollut ainoa joka mulle kurinpitoa on pitänyt. Isäpuoli on ollut aikuinen ystävä joka aina pyysi ystävällisesti tekemään jotain esim viemään roskat tms. Tietty tähän liittyi myös se, että vanhempani erotessaan sopivat etteivät minun kuulleni ikinä puhu toisistaan/ kumppaneistaan pahaa.  

 

Itse olen ollut äitipuolena 6 vuotta miehen kahdelle lapselle, tosin he käyvät meillä vain koulujen loma-aikoina pitkän välimatkan vuoksi. Olen halunnut olla samanlainen puolivanhempi kuin isäpuoleni minulle aikoinaan mutta olen huomannut sen olevan todella hermoja kiristävää. Joten meidän koira saa ulkoilua todella paljon lasten meillä ollessa ;) Itse olen oppinut osan asioista menemään sormien läpi ja onneksi lapset tekevät mukisematta asiat niin kuin asiallisesti pyydän tai muistutan. 

 

Tsemppiä Edu :)

Edited by Kiiwinen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kasma: kiitos viestistäsi on todella hienoa kuulla juuri tuolta (lapsen) kannalta asioista, että mikä on ollut vaikeinta jne.. ja  en ole tuolta kannalta asioita tuonut esille, vastarinta olisi taattu jos niin tekisin :) Ennemminkin ikävä kyllä on niinpäin että miehen on ollut osattava miellyttää tämän perheen jäseniä.. no toi nyt oli huonosti sanottu, ehkä enemminkin niin että hänen on omilla teoillaan ja olemisellaan lunastettava paikkansa perheessä, lapsien on itse tunnettava että tuo uusi ihminen on ihan hyvä tyyppi ja on on ok että hän tuli meidän perheeseen, toisin päin se ei ikinä onnistuisi, niin että sanoisin lapsille että tässä on nyt tää mies ja teidän on miellytettävä häntä... mun mieheni on joutunut kyllä aikamoisen myllytyksen läpi käymään :)

 

AnneJ: säännöt/tavat on kyllä aina ollut tavallaan läsnä elämässämme jo ennen nykyisen mieheni kuvioihin tuloa, mutta ne kuuluu siihen kategoriaan, ettei turhista napista.... ne ei ole ollut mulle niin tärkeitä asioita, olen huomautellut kyllä ( jos nyt otetaan taas vaikka tämä maitotölkki esimerkiksi) että "keneltä on tölkki jäänyt pöydälle, muistakaa laittaa jääkaappiin ettei mene pilalle". Ja siihen tyyliin, ja olen itse laittanut tölkin kaappiin.

 

Olen kyllä nyt tehnyt niin että lapset tietävät että ne on myös minulle tärkeitä asioita ja olenkin puhunut lasten kanssa  että onko heistä jokin asia minkä uusi mieheni on perheeseemme tuonut huono tai turha asia ? Lapset ovat vastanneet että ei, ei ne ole, on vaan välillä niin vaikea muistaa niitä. Ja heistä  on vaikea ymmärtää miksi nyt näin, kun ennen oli erilailla ja he  ei haulaisi että asiat muuttuvat...

 

tämä lause särkee äidin sydämen kun on peruuttamattomasti eronnut entisestä miehestään ja moni asia on sen johdosta muuttunut, ja on itse aiheuttanut pienten lasten elämään niin valtavan muutoksen... siitä johtuva syyllisyys painaa ja kulkee varmaan äidin sydämmessä aina.

 

rumaelsa: Niin kuin jo aiemmin kirjoitin niin oli huojentavaa lukea että joku on ns. samalla sivulla asioista mun kanssa. Olen keskustellut asioista mieheni kanssa todella useasti, kertonut että aikaa tarvitaan rutkasti lisää, ja kärsivällisyyttä odottaa että opit menee perille, hän ei vain näe niitä ongelmia ja myllerryksiä jotka lasten mielessä käy, johtuen erosta  ja uuden miehen kuivioihin astumisesta...

 

 

 Uusperheen haastavassa tilanteessa, kun kaksi lapsista on lisäksi teinejä, ei perhe-elämää kannata rasittaa pikkuasioista niuhottamisella.

 

Tulinen temperamenttikin on tuttua... Kun lasten kanssa sovitaan säännöistä, myös aikuisten pitää sitoutua joihinkin sääntöihin - esim. lapset yrittävät muistaa panna maitopurkin jääkaappiin ja aikuinen yrittää oppia muistuttamaan asiasta ystävällisellä äänellä. 

 

Onko hänellä ollut ylimitoitettuja odotuksia perhe-elämästä? Pettymys voi purkautua ärhentelemisenä turhanpäiväisistä asioista. Tai onko hänellä epärealistinen käsitys siitä, miten nopeasti lapset omaksuvat tapoja?  

 

Juuri tuo on se ongelma, hänellä todella on epärealistinen kuva siitä, enkä tiedä millä saisin hänet tajuamaan sen.

Puhunut olen asiasta NIIN monet kerrat eikä siitä ole mitään apua, hän ei usko minua ja  tästä asiasta meillä tulee suurimmat riidat, kun itse näen ja vaistoan miksi  lapsien on hankala uusia asioita/tapoja sisäistää, mutten saa hänelle sitä ilmeisesti tarpeeksi painottaa, ja sitten hän sanoo että olen aiemmin ollut suhteessa jossa on ollut lapsia niin ei se ollut näin vaikeaa..... arghhhhhh !

 

Selvitä hänelle nyt sitten(yritin kyllä ) että on aivan eri asia tulla perheeseen jossa on tausta sellainen että vanhemmat on ollut yhdessä 18- vuotta ja lapset ei ole elänyt kenenkään muun miehen kuin isänsä kanssa, ja lasten oma isä on hyvä isä, ja on voimakkaasti lasten elämässä läsnä. Miehen aiemassa suhteessa isää ei ollut juuri koskaan edes näkynyt, ero oli tullut jo ennen lasten syntymää... kyllähän lapsi on tuolloin aivan eri lailla vastaanottavainen... tästä on puhuttu ja puhuttu.. mutta minä olen väärässsä ja paapon lapsiani liikaa

 

mieheni ei varsinaisesti huuda tai korota ääntään mutta se sanotaan sellaisella tyylillä kuin kyseessä olisi maailmanloppu. Lapsia se ärsyttää suunnattomasti, johtuu varmaankin pitkälti siitä että itse olen hyvin pitkäpinnainen (se taito on karttunut lasten mukaan :)) ja saa tapahtua todella paljon ennen kuin sanon tiukasti, tai korotan ääntä. Olen huomannut ettei siitä ole mitään apua muksut vaan menee huudosta jonkinlaiseen "lukkoon" ja silloin heille ei menen mikään asia jakeluun.

 

Hänellä on esimerkiksi älyttömän lyhyt pinna nuorimmaisen sähläilyihin, noh tapahtuuhan hänelle paljon, maitomuki kaatuu, haarukka tai veitsi tippuu joka ruokailussa, hanskat, pipot, koulukirjat jne,on aina hukassa (vaikka niille on oma paikka selkeästi)

 

 Mieheni älähtää pojalle samantien asiasta kiukkuiseen sävyyn ja sellaisella tyylillä jota itse käytän siinä kohtaa kun olen sanonut samasta asiasta viisi kertaa saman päivän aikana.. tämä kuulostaa ehkä pieneltä asialta mutta ei ole sitä arjen sujumisen kannalta.  Mä olen sitä mieltä että kun lasten asiat on muutoin kunnossa, he kaikki pärjäävät koulussa hyvin, harrastavat liikunta useasti viikossa (paitsi ei pienin niinkään), meidän ei tarvitse tapella teinien alkoholin, tupakan ja kotiintuloaikojen jne.. kanssa, he on oikeasti kilttejä teinejä, ja poika on joskin aikamoinen sählääjä, niin kiltti ja ystävällinen muuten. Kun tuollaiset isot asiat on kunnossa niin en oikeasti jaksa pikkuasioilla säätää...

 

Mutta kun ne on miehelleni tärkeitä ja oikeastikin hyviä asioita ottaa arkeen mukaan, niin haluan jotenkin löytää keinon miten asian saisin sujumaan ! Enhän voi vaatia missään nimessä että hänen on "alistuttava" meidän tapoihin, ja olla hiljaa omista tärkeistä asioista joita pitää arjen sujumisen kannalta tärkeänä... mutta mielestäni aikuisen tulisi ymmärtää antaa aikaa , eikä tuntea niin että hänen  auktoriteettia kyseenalaistetaan....

 

Ja nyt on pakko kertoa mieheni hyväksi että ( ettei mene hänen mustamaalaamiseksi tämä teksti) hän on todella sydämmellisesti tullut lasteni luokse, sydän aidosti avoinna. Hänellä on on upea taito olla läsnä lapsen kanssa, jos jollakulla on hänelle asiaa, niin hän kuuntelee ja ja aidosti kuuntelee lapsen asian ja ottaa hänet vakavasti, tämä läsnäolon lahja on niin hieno, että olen siitä hyvin kiitollinen. Meidän arki ei ole  taistelua ja huutamista, se löytää aina enemmän ja enemmän uomansa, mutta nämä muutamat pikkuseikat vielä 

 

Kiiwinen: tuo olisi hienoa jos noin voisi olla :) Mutta mun mieheni kyllä puuttuu kasvatukseen ja mun mielestän saakin niin tehdä, kunhan vain ei ihan näin voimakkaasti alusta alkaen... kun lasten kanssa se ero on hiuksen hieno, miten asiat esille tuo... onko se ehdotettu että voisko näin tehdä, vai niin että jyristään että nyt tämä ja tämä asia täytyy tehdä.....

 

Huoh.. tulihan taas vuodatettua.... on vaan todella huojentavaa keskustelle ihmisten kanssa jotka ymmärtää.... oletteko te joku käyneet jossain vertaistukiryhmässä, tai löytäneet jotain hyvää kirjallisuutta aiheesta ?

 

:) - Edu

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heiiii.... huomasin vasta nyt että tossa mun edellisessä tekstissä ei näy että osa tekstistä on lainatta rumaelsan kirjoituksesta.... outoa... painoin kyllä lainaa kohdasta ja se kopioitui tohon mun tekstiin, mutta se ei näy nyt tuossa että se on lainattu....

 

Hmmm mitäköhän tein väärin ...?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Sä voit muokata sitä vielä, jos haluat. Painat muokkaa-nappulaa, mustaat ja klikkaat puhekupla-ikonia (löytyy hymiökuvan alta). Silloin se on puhekuplassa, tosin sit ei näy alkuperäisen kirjoittajan nimeä.

 

Tiedätkö, että naimisiin.infon puolella on pitkä ketju uusperhe-elämästä? En halua ajaa sua pois täältä, mutta jos sulla on tunnukset, niin sieltä sais varmaan paremmin vertaistukea kuin täältä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now