Sama vieras

Synnytyspelkoisina synnyttäneet

18 posts in this topic

Eli kaipaisin kokemuksia siitä kuinka synnytys on sujunut niiltä, joilla on ollut synnytyspelko, mutta ovat kuitenkin synnyttäneet alateitse (tai jos synnytys on päätynyt yrityksestä huolimatta sektioon).

Mitä pelkoja synnytyksestä oli, toteutuiko pelot, miten sujui, oliko pelot turhia vai vahvistuivatko?

Yritän tässä omaa pelkoani käsitellä, pelkopolille olen menossa, mutta tahtoisin kuulla muiden kokemuksia itse synnytyksestä, jos sitä on oikeasti etukäteen pelännyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä sain lähetteen pelkopolille rv37+ kun neuvolaterkka oli hieman huolissaan mun pelonsekaisista ajatuksista synnytystä kohtaan. Mun suurimmat pelot oli repeämiset ja muutenkin kipu kun mulla on tosi matala kipukynnys sekä iso vauva ja sektioon vieminen oli kans pelon aiheita. Pelkopolilla käsittelin noita aiheita ihan hyvin kätilön kanssa mutta ei se tietenkään kaikkia noita pelkoja kertaheitolla poistanut. Mun synnytys oli lopulta käynnistetty rv42+0 kun poika ei ollut tekemässä muuten tuloaan ja vauva oli arvioitu isoksi sekä sairaalahenkilökunnan että itseni mukaan. Synnytys olikin sitten kaiken kaikkiaan aivan hirveä, pitkä ja kivulias sillä synnytys lähti nollatilanteesta kun mulla ei ollut omia supistuksia ollenkaan ja avoinna olin tuskin yhtään. Koko sen reilun 19h ajan mitä mun synnytys kesti niin pelkäsin hirveesti, lähinnä sitä kivun määrää säikähdin ja sitä että täytyy ponnistamisen olla sit tosi vaikeeta koko tilanne etenee niin hitaasti ja teki kipeetä heti alussa. Se mitä meidän pojalle kävi synnytyksen päätteeksi niin löytyy mun päikystä, en viitti liikaa tänne pelotella vaan saa lukea jos on valmis kestämään synnytyksessä aiheutuvia yllätyksiä. 

 

Seuraavassakin raskaudessa aion mennä pelkopolille sillä vaikka aika kultaakin muistoja niin kyllä jotain on jäänyt mieleen ja niistä haluan vielä kätilön ja lääkärin kanssa puhua ennen kuin synnytyksen aika on. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kävin pelkopolilla ennen ekaa synnytystä. Mä tosin en pelännyt kipua, vaan piikkejä, paniikkikohtausta, tylyä henkilökuntaa jne. Mulla synnytys meni hyvin, vaikka lopulta pyysinkin puudutuksen (olin niin poikki siinä vaiheessa, etten enää kestänyt kipua). Mua auttoi se, että pelkopolilla kerrottiin, että saan vaihtaa kätilöä, jos siltä tuntuu (eli henkilökemiat ei kohtaa ollenkaan), ja se, että sain kerrottua miehelleni, mitä mieltä olin asioista ja tiesin, että hän pitäisi puoliani. Mulle ei jäänyt traumoja synnytyksestä (piikkikammoni takia pahinta oli tippakanyyli, joka piti vielä jättää yön yli käteen). Seuraavat meni sit vielä paremmin, kun olivat nopeampia. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä sain kyllä tällä kerralla paljon parempaa "kohtelua" henkilökunnalta kun ekalla kerralla. En tiedä oliko syynä pelkopolikäynti vai ehkä synnärin parantunut ilmapiiri. Tsemppasivat kyllä oikein kivasti, vaikka itseltä usko olikin loppumassa ponnistusvaiheessa. Ja sain hyvin kivunlievitystä, enkä sitten tositoimissa mennytkään niistä paniikkiin, vaikka etukäteen jännäsinkin. Ponnistusvaihetta en etukäteen pelännyt, mutta jostain syystä se alkoikin sitten synnytyksen aikana hirvittää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kävin pelkopolilla ennen ensimmäistä synnytystä 3 kertaa ja ennen toista kertaa varmaan 5-6. Lisäksi juttelin 2. raskaudessa neuvolan psykologin kanssa. Yritin myös löytää itselleni synnytyspelkoisten ryhmää tai terapiaa, mutta en löytänyt.

 

Ihan yhtä tyhjän kanssa. :girl_mad:  Mä aidosti uskon, että vika on tavassa, jolla sairaala hoitaa homman. Synnytys on sairaalan puolelta valmiiksi käsikirjoitettu ja ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä mä tarvisin. Ne hätinä noudattaa normaaleja kohteliaisuussääntöjä ja jos asiasta huomauttaa, niin "voihan sentään, kun se meidän lääkäri nyt on vähän sosiaalisesti kömpelö". 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täälläkin yksi synnytyspelkoisena synnyttänyt. Miun kohdalla pelon syynä oli kipu, ja pelko siitä että se kipu on hallitsematonta. Kävin raskauden aikana äitipolilla keskustelemassa ja useammassa ultrassa kun sitten myöhemmin seurattiin vauvan kasvuakin. Alkuun tuntui siltä että omaa pelkoa vähäteltiin, "ei yksikään lapsi ole pelon takia jäänyt syntymättä" sanottoin miulle useasti.

 

Synnytys jouduttiin käynnistämään koska vauvan liikkeet väheni ja sydänäänissä ei ollut tarpeeksi vaihtelua. Synnytys eteni odotettua nopeammin ja nopean etenemisen vuoksi sain epiduraalin tuntia ennen tytön syntymää. Ennrn sitä olin todella kivuloas, ja tuntui siltä kuin ei olisi minkäänlaista hallintaa omaan kroppaan. Kivun suhteen siis pelkoni toteutui. Isona tukena synnytyksessä oli ihan mahtava kätilö, myöhemmin kuulin hänen olevan synnytyspelkoihin erikoistunut. Sain käydä hänen luonaan juttelemassa synnytyksestä vielä kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen. Hän selitti miulle asiat juuri niinkuin ne oli tapahtuneet eikä yrittänyt kaunistella mitään. Synnytys oli imukuppiavusteinen eppareineen ja lisäksi vielä II/III asteen repeämä joten toipuminenkin otti aikaa.

 

Kaikenkaikkiaan en missään tapauksessa voi sanoa omaa synnytystä positiiviseksi kokemukseksi, mutta kaikkien keskustelujen jälkeen oon sitä mieltä että voisin tehdä sen uudestaan - pelkopotilaana tosin edelleen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoisia kokemuksia, vaikka aika karuja lopputuloksia on kuitenkin tullut (synnytys joka ei meinaa käynnistyä, toteutuneet kovat kivut ja repeämät).

 

Mua pelottaa synnyttäminen ihan hirveästi ja vaikka yritän olla vielä ajattelematta asiaa, niin ei ne ajatukset vain jätä rauhaan. Millaista tukea pelkopotilas oikeasti saa? Mitä konkreettista hyötyä siitä synnytyksessä on? Pakotetaanko alatiesynnytykseen joka tapauksessa? Musta tuntuisi tosi petetyltä, jos valmennettaisiin muka hyvin ja sitten lopputuloksena olisi kuitenkin tuskainen synnytys ja pahimmassa tapauksessa vaurioita itselle tai vauvalle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kukaan ei voi etukäteen tietää miten synnytyksessä käy. Suurin osa saa ihan normaalin synnytyksen. Joillekin kuitenki käy huono tsäkä ja tulee yllättäviä ongelmia.

 

Olen yrittänyt löytää tietoa siitä, että vaikuttaako äidin pelot synnytyksen kulkuun vai ei. Sairaalan lääkärin mukaan ei vaikuta.

 

Sairaala hoitaa synnytyksen sen mukaan miten asiat lääketiteellisessä mielessä menevät. esim. Jos äitiin sattuu, niin annetaan kipulääkettä. Jos vauvalle tulee hätä, kutsutaan lääkäri ja tehdään esim. sektio. Niillä on toimintamallit valmiina. :) Käsittääkseni synnytyspelko ei vaikuta näihin toimintamalleihin juur mitenkään.

 

Sen sijaan se voi vaikuttaa siihen mitä kätilö juttelee sulle synnytyksessä. Paljonko saat tukea tai rohkaisua tai kuinka usein kysytään, että haluatko lisää lääkettä yms. Mun kokemuksen mukaan pelkopoli on tilaisuus kysyä niitä asioita, joita itse pohtii ja siinä voi saada omia toiveita ns. huutomerkin taakse. Sinne ne merkkaa allergiat yms tärkeät jutut. Lisäksi saa tutustua tiloihin etukäteen, nähdä millainen sairaalakaapu on ja miltä suihkutilat näyttää. Mulle tarjottiin myös mahdollisuutta puhua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mutta jos synnytykseen on aikaa joitain päiviä, niin en usko että hän ehtii mitään taikoja siinä tekemään, joten en mennyt. Lisäksi tarjottiin mahdollisuutta osallistua rentoutukseen, joka pidettiin synnytyssalissa. (Kokeilin, mutta sen jälkeen pelkäsin entistä enemmän. Osui kohdalle turhan rehellinen kätilö :D .) Suurin juttu on se, että pelkopotilas voi saada suunnitellun sektion. Valitettavasti siitä haavasta toipuminen on hyvin hidasta, joten jos ei halua viettää ylimääräistä aikaa ensin sairaalassa ja sitten kotona sohvan pohjalla ja saada muistoksi arpea, niin sektio ei auta. Ikävin tilanne on niillä, jotka pelkää sekä alatietä, että sektiota. Pahasti pelkääviä on äideistä joku 6-10%. Mutta varmaan kaikkia äitejä pelottaa jonkin verran. En halua vähätellä kenenkään pelkoa, mutta voi olla hyvä tietää, että eri ihmisillä sitä voi olla eri asioista ja ei määrä. Ihmiset ovat tässäkin erilaisia. :)

 

Itse sain ennen synnytystä ylimääräisiä ultria, koska pelkäsin vauvan puolesta. (edellinen raskaus päättyi sektioon vauvan hädän takia) 2. synnytyksen jälkeen pääsin nopeutetusti kotiin.

 

Tilasin netistä kirjoja, joissa käsiteltiin synnytyspelkoa ja synnytyskivun lääkkeettömiä lievennyskeinoja. Valitettavasti vauvalla oli taas vähän huonot oltavat ja mut kytkettiin piuhoihin. En voinut käyttää kirjojen oppeja. Lisäksi oli yö ja olin valvonut pitkään, joten energiaa ei oikeastaan mihinkään. Uskon silti, että jos olisi ollut päivä, niin kirjojen oppien avulla olisin voinut saada synnytyksestä erilaisen kokemuksen. Ne oikeasti auttoivat. Sen ei olisi tarvinnut tuntua niin ikävältä ja kipeältä kuin se nyt oli. (Pelkohoan lisää kipua ihan reilusti. Jos multa otettiin hemoglobiini yllättäen, niin pistos tuntui  kipeältä 3h. Jos olin valmistautunut, niin se ei tuntunut juur yhtään.) Lisäksi käytin rentoutuscd:tä. Hain myös tietoa esim. sektiosta, synnytyspelosta ja alatiestä. Kehottaisin miettimään tarkkaan, että mitä pelkää. Mikä tai mitkä on niitä pelottavia asioita. Onko se sairaala ympäristönä, neulat, kontrollin menetys, kipu, yllättävät asiat, vauvan hyvinvointi, jotain ihan muuta, näitä kaikkia... Kun tietää mitä pelkää, niin voi alkaa pohtimaan ratkaisuja ja siitä sitten niitä toiveita. Pelkojen nimeäminen myös auttaa niiden käsittelyä. Musta olisi hyvä lähteä itse miettimään asioita ja silleen tavallaan ottaa vastuuta itselleen.  Ei kukaan tee sitä sun puolestas. Valitettavasti.

 

Sorry, tää on nyt aikamoista tajunnnanvirtaa. Olen väsynyt. Toivottavasti tästä on jollekin silti jotain iloa. :)    

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä taas olen lukenut tutkimuksen (mun mies löysi jostain) jonka mukaan nimenomaan synnytyspelkoisille tulee komplikaatioita ja päädytään leikkaukseen muita helpommin, eli synnytys ei pelon takia editysty normaalisti. En todellakaan halua tällä pelotella, mutta siis ylläolevaan lääkärin mielipiteeseen viitaten mun mielestä tästä nimenomaan on näyttöä eli siksi pisti silmään toi kommentti. Omakohtaista kokemusta ei tosin ole kun en meinaa alakautta synnyttää, vaikka olinkin sitä mieltä että voisin, mikäli vauva on suht pienikokoinen ja synntys käynnistyy ennen laskettua aikaa. Nyt kuitenkin lääkärikin sanoi, että sektio hyvä idea  kun vatsanympärys päänympärystä isompi ja se riitti mulle että erikoislääkäri piti sitä hyvänä ideana! Mua on siis stressannut myös mun lantion koko, jonka on sanottu olevan ahdas vaikka varsinainen syy sektiolle onkin pelko.

 

Varmasti kuitenkin kaikki voi mennä ihan normaalisti ja loistavastikin myös sypeläisellä, jos saa apua pelkoihin ja henkilökunta ymmärtää ja tukee itse tilanteessa :give_heart: Tsemppiä kaikille synnytyspelkoisille!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen yrittänyt löytää tietoa siitä, että vaikuttaako äidin pelot synnytyksen kulkuun vai ei. Sairaalan lääkärin mukaan ei vaikuta.

 

 

^ Mä taas olen lukenut tutkimuksen (mun mies löysi jostain) jonka mukaan nimenomaan synnytyspelkoisille tulee komplikaatioita ja päädytään leikkaukseen muita helpommin, eli synnytys ei pelon takia editysty normaalisti. En todellakaan halua tällä pelotella, mutta siis ylläolevaan lääkärin mielipiteeseen viitaten mun mielestä tästä nimenomaan on näyttöä eli siksi pisti silmään toi kommentti.

 

Onko sulla lähdeviitteitä? :)

 

Itse löysin aikoinaan maininnan, että joku Banks olisi asiaa tutkinut, mutta en valitettavasti koskaan saanut käsiini hänen tutkimustaan tai edes löytänyt lisätietoa. Kysyin asiaa Tyksin lääkäriltä, mutta hänen mukaansa pelolla ei olisi vaikutusta. Voi olla, että hän vaan yritti lohduttaa mua tai sitten hän ihan aidosti ei tiennyt asiasta mitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Tähän aiheeseen piti jo aikaisemmin kirjoittaa. Itse oon törmännyt samanlaiseen tutkimustulokseen, että pelko vaikuttaa synnytyksen etenemiseen heikentävästi. Eli se palko saisi kropan menemään lukkoon ja siten synnytyksen edistymisen jopa pysähtymään. Lähdettä ei mullakaan ole laittaa tietenkään. Kirjassa Kun synnytys pelottaa oli ehkä tätä aihetta sivuttu myös. Jos kykenen sen opuksen ottamaan hyppysiini tässä lähiaikoina, niin voin sitten oikaista tänne että oliko niin  vai ei.

 

Lisäys. Toi pelon vaikuttaminen synnytykseen ainakin vaikuttaa niin ettei pysty rentoutumaan, mikä sitten haittaa/hidastaa synnytyksen etenemistä, oli nopea vilkaisu kirjasta.

Edited by Sama vieras

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen ekan synnytyksen jälkeen pelkopotilas ja menossa pelkopolille. Eniten mua pelottaa vauvan koko ja kipu, jota ei saada lääkittyä.

 

Esikoinen tuntui musta mahassa aina tosi isolta, mutta ultra sanoi vauvan olevan normaalikokoinen ja kokenut kätilö sanoi vauva olevan pienehkö. Seuraavana päivänä vauva syntyi ja oli 4kg - niin 37+2! Mahtui juuri ja juuri ulos ja solisluukin murtui. Eli mua ei uskottu vauvan koosta ja uskottiin vain ettei vauva ole iso. Mitenkäs mut saadaan tällä kertaa vakuuttumaan vauvan koosta, kun viimeksikin ultrat ja kätillöt oli väärässä? En mä vaan taida uskoa vaikka mitä sanotaan, jos musta tuntuu, että vauva on iso :( Ja tosta isompi ei ulos tule. En haluisi, että vasta tuntien ähellyksen ja kivun ja karmeuden jälkeen mua vasta uskotaan.

 

Kipuun ei saatu vaikutettua mitenkään ekassa synnytyksessä. Mut käynnistettiin, lopulta 12h jälkeen puhkaistiin kalvot ja tehtiin kaikkea, että saatiin synnytystä kunnolla käyntiin. Ja karmeet kivut ton kaiken aikaa, vaikka synnytys eteni hitaasti. Käynnistystä ennen mua oli supistanut kipeesti ja säännöllisesti jo 4 vuorokautta, joten olin todella kipeä ja väsynyt jo käynnistyksen aikaan. Sain epiduraalin, joka kaiketi meni väärään paikkaan tms, koska ei vaikuttanut yhtään mitenkään. Kätilö ei tätä uskonut vaan tiuski vaan, että pakkohan se on auttaa. Lisäannoksetkaan ei tuntuneet missään. Viimeiset 4,5h olen ollut aika omissa maailmoissani kivun vuoksi, enkä oikeen ole tajunnut mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan jne. Järkyttävä kokemus. Mitää ne pelkopolilla vai sanoa tai luvata, että se auttais mua? Jos epiduraalitkaan ei toiminut.

 

Mulla on vähän sellanen olo, että voiko pelkopoli auttaa mua mitenkään?

 

Mä haluaisin sanoa suoraan, että suunniteltu sektio kiitos, niin kaikki nää mun murheet ois sillä hoidettu. Mutta jossain mun sisällä on myös kamala toruva ääni, joka sanoo, että mun kuuluu suoriutua alatiesynnytyksestä koska kaikki muutkin niin tekee. Mä oon myös kiltti ihminen, joka ei varmaan osaa sanoa, että perkele sitä sektiota tänne vaan tyytyy mutisemaan jotain kun lääkäri sanoo, että jospa nyt yrittäisit kuitenkin alakautta. Huoh :/

Edited by Snazu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä yksi sype-asiakas. Pelkäsin ettei vauva mahdu ulos. Ja pelkäsin kätilöitä. Pelkopolikäynti auttoi paljon, kun pääsin näkemään että siellä saa hirmu asiallista ja lempeää kohtelua. Lähdin hyvillä mielin alatiesynnytykseen. Kotona pärjäsin pitkälle vehnäpussilla ja synnytyslaululla. Olin supistanut 14 tuntia siinä vaiheessa kun mentiin synnärille, ja olin 8 senttiä auki. Siihen se sitten jämähtikin. Sain epiduraalin, kalvot puhkaistiin, toisen annoksen epiduraalia ja oksitosiinia. 9 tuntia sairaalaan tulosta pääsin lopulta ponnistamaan, ja ponnistin 2 tuntia ja vähän tukkaa sain näkyviin. Virhetarjonnasta johtunut infernaalinen alaselkäkipu sitten lopulta vei voiton ja päädyttiin sektioon. 

 

Kaikesta huolimatta kokemus oli erittäin voimaannuttava. Minulle selitettiin hyvin, hoitoratkaisut tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä ja epiduraali tehosi tosi hyvin supistuskipuun muttei tietenkään siihen virhetarjontakipuun. Ja se tunne, että hitto soikoon, minä selvisin siitä! Vauva pärjäsi tosi hienosti koko ajan.

 

Seuraavassa raskaudessa varmaan pääsen taas synnytystapa-arvioon suunnittelemattoman sektion vuoksi. Aion kyllä toisenkin kerran lähteä yrittämään alatiesynnytystä jos tilaisuus tarjoutuu. Ei sitä tiedä vaikka ymmärtäisi olla oikein päin sillä kertaa.

 

Avoimin mielin siis! Synnytyksessä voi tulla ylläreitä, mutta yleensä lopputulos on kuitenkin hyvä. Hetki kerrallaan, supistus kerrallaan. Minullakin on tosi matala kivunsietokyky, mutta kuulemma se meneekin niin päin, että ne jotka luulevat sietävänsä kipua hyvin, jotenkin enemmän säikähtävät sitä synnytyskipua.

 

Ja kai siihenkin on joku syy, että synnytyslääkärit synnyttävät itsekin alakautta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse kärsin suuresta synnytyspelosta jo kauan ennen kuin tulin raskaaksi ja aina ajattelin että se on syy miksi en halua lapsia. Raskausaikana kaikki sitten vain vähättelivät pelkojani ja sanoivat että hyvin se menee ja että yksikään ei ole vielä sisälle jäänyt. Juu eipä niin, mutta mua pelotti vauvan hengen ja terveyden takia ja kivun, lähinnä repeämisestä johtuvan ja elämä sen tuhotun alapään kanssa jälkeenpäin.

 

Terkka otti mun pelot tosissaan ja sain lähetteen pelkopolille, mistä tuli lähinnä paha mieli, kun mun kivunlievitys toiveet olivat kuulema epärealistisia. Pelkään piikkejä ja sanoin että spinaali on ainoa minkä suostun ottamaan, kun sillä se mun pahin pelko, ponnistuvaihe saadaan kivuttomaksi. Myöskään ilokaasua en halunnut pahoinvoinnin vuoksi. En siis pyytänyt muuta kuin ammeen ja spinaalin. No amme tietenkin on kiinni siitä onko kyseiset salit varattuja, mutta että ensisynnyttäjille ei spinaalia anneta. Lähdin ihan yhtä peloissani pois sieltä. Pääsin kuitenkin myös äitipolin asiakkaaksi (lisänä mulla oli radi), missä kävin sitten pari kertaa ultrassa ja vakuuttelivat että vauva mahtuu kyllä tulemaan. Sektiotakin pelkäsin eli en suoriltaan sitä halunnut, mutta saatoin vähän toivoa että ne pakottaa mut siihen :grin:

 

No sitten koitti synnytyksen aika. Sain ammeen jossa huomaamattani lilluin ponnistusvaiheeseen saakka enkä sitten mitään kivunlievityksiä saanut. Ainoastaan epparikohta puudutettiin kun kätilö päätti leikata sen. Ilmeisesti mun repeämispelon takia. Muutenkin kätilö otti hyvin huomioon ne mun toiveet mitä mulle oli sinne kirjattu. Avautumisvaihe oli tosi iisi, mutta ponnitusvaihe ihan järkyttävä, joten siinä mun pelot toteutuivat täsmälleen. Muuten synnytys meni kuitenkin tosi hyvin, kesti kaikkiaan 5h ja sain terveen vauvan.

 

Toinen synnytys alkoi pelottamaan viimeisten viikkojen aikana kun se ponnistuskipu alkoi palautua mieleen. Toisellakaan kerralla en saanut mitään kivunlievitystä, synnytys kesti 3,5 tuntia. Tässä kohtaa kyllä myös avautumisvaihe oli tuskallinen viimeisten minuuttien ajan kun avauduin 5 cm varmaan jossain 10 minuutissa. Spinaalin laittaja oli tökkäämässä piikkiä selkään kun sanoin että nyt se tulee ja niin jäi sekin saamatta. Onneksi jäin kun jälkeenpäin ajattelee, mutta se viimeisten minuuttien avautuminen oli jotain järkyttävää tuskaa. Toinen tuli ulos muutamassa minuutissa ilman epparia parilla nirhaumalla. Ja kävi helv****in kipeää.

 

Mutta itse kannustan oman kokemukseni perusteella rohkeasti kokeilemaan alateitse synnyttämistä vaikka pelottaisi. Vaikka sattuu ihan älyttömästi niin se voi olla loppujen lopuksi todella positiivinen kokemus ja kuitenkin se luonnollisin reitti maailmaan vauvalle. Ja jostain sitä voimaa löytyy hoitaa homma loppuun ja itse olin jotenkin oudon rentoutunut ja rauhallinen synnytyksen ajan, aina ponnistusvaiheeseen saakka, jolloin alkoi pelottamaan. Toki kaikkea voi sattua ja sektioon voi joutua kaikesta huolimatta, mutta itse opin sen, että ilmeisesti kuitenkin SUURIN (ikävä kyllä ei kaikki :( ) osa tulee terveinä ja hyvinvoivina ulos repimättä kaikkia sisuskaluja äidiltä mennessään.

 

Ja en todellakaan halua omalla viestilläni vähätellä kenenkään pelkoja missään tapauksessa kun itsekin olen vastaavassa tilanteessa ollut, mutta vaikea kirjoittaa niin että tuohon ei ehkä hiukan sellaista sävyä jäisi. Halusin vain kertoa kuinka paljon itse pelkäsin ja kuinka positiivisesti yllätyin kaikesta kivusta huolimatta (tietenkin kun sain molemmilla kerroilla terveen vauvan syliin). Ehkä se klisee, avoimin mielin synnyttämään, on kuitenkin niin paikkaansa pitävä, että kirjoitan sen itsekin tähän :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Laitetaas tännekin synnytyskertomus, kun itse olen tämän aloittanutkin :)

 

 

26.8 (rv40+2) syntyi meidän poika [:)]

Pelkosektio oli sovittu tuolle päivälle, mutta supistukset alkoikin 40+1 illalla. Olin yrittänyt työstää sitä ajatusta alatiesynnytyksestä, ja jotenkin jopa sektiokin oli alkanut pelottamaan viimeisen kahden viikon aikana.

Olin koko (40+1) päivän valmistautunut seuraavan päivän sektioon.
Koska pelkosektioon päätyminen oli ollut omalla tavallaan vaikea "valinta", olin jo tavallaan harmitellut viikonlopun sitä ettei synnytys ollut itsekseen käynnistynyt, kun olin kuitenkin parin viime viikon aikana kypsynyt ajatukseen, että jos näin käy, niin tilanteen mukaan yritän pyrkiä sitten alatiesynnytykseen. Tavallaan ajattelin että jos synnytys käynnistyy ennen sektiota, ei päätös ole minun. Pelkoa kuitenkin sen verran oli, etten olisi pystynyt sektiota perumaan tai lykkäämään myöhemmäksi.

Se oli jännä miten isoksi, jopa ahdistukseen asti, oli muodostunut tuo oma valinta synnytystavan "valitsemiseksi". Pelotti se, että jos synnytyksen käynnistyessä päätän synnyttää alakautta ja kaikki menee vikaan, kuinka paljon itseäni siitä sitten syytän, kun mahdollisuus sektioon olisi. Toisaalta pelotti sektio, jos sen "valitsee" ja siinä meneekin vikaan kaikki.

Supistusten alkaessa en ollut päättänyt yhtään mitään. Kellottelin niitä ja ajattelin että kestävät hetken ja loppuvat varmaan. Ekan tunnin ne tuli noin 10min välein ja siitä seuraava tunti alle 6min välein niin että lopulta niitä tuli jo 3min välein. Sattui tosi paljon, ja siinä jo soitin synnärrille, selitin sen hetkisen tilanteen ja sen, että pelkosektio olisi seuraavana aamuna. Sitten jo mentiinkin. 2,5h suppareiden alkamisen jälkeen niitä tuli jo 1,5min välein ja vartin automatka sairaalaan oli tuskaa. Kipu oli isoin pelkoni synnytyksessä ja matkalla kerkesin pelkäämään jo sitä, etten kerkeä saamaan kipulääkkeitä koska homma etenee niin vauhdilla. Sairaalassa olin 4cm auki ja vauvan pää alhaalla.

Multa kysyttiin haluanko ehdottomasti sektion. En vastannut, kun en edelleenkään halunnut päättää noin isoa asiaa. Halusin vain jotain kipuun ja sitä pyysin. Päästiin suoraan synnytyssaliin ja anestesialääkäri tilattiin.
Epiduraalin saatuani tuntui käsittämättömän hyvälle, koska se vei pikkuhiljaa kaiken kivun pois, supistukset tuntui enää vähäisenä paineena. Synnytyksessä oli kätilöopiskelija mukana, joka oli kivaa siinä mielessä, että hän kävi tarkastamassa mun voinnin aika tiuhaan ja oli paikalla paljon, enemmän kuin mitä kätilö olis yksin pystynyt olemaan.

Parin tunnin päästä alkoi taas tuntumaan kipua, luulin että lääkkeen vaikutus lakkaa vähän kerrallaan, mutta kävikin niin, että muutama supistus tuntui vähän kivuliaana ja sen jälkeen tuntui taas täysillä. Sain lisää epiduraalia, kohdunsuu auki 6cm. Ihmettelin että synnytys edistyy kun ei tuntunut miltään, ja se etenikin hyyvällä vauhdilla. Jossain vaiheessa sain vielä vähän lisää epiduraalia. Siitä taas reilun tunnin päästä epiduraali ei enää toiminut ja sain spinaalin. Aina kun lääkkeen vaikutus lakkasi, myös synnytys pysähtyi kuin seinään, kun kipu sai mut kokonaisvaltaiseen jäkkiin ja pistin vastaan kipua koko kropalla.

5,5h päästä sairaalaan pääsystä alkoi ponnistusvaihe, ja samoihin aikoihin alkoi loppumaan spinaalin vaikutus jota sain toisen annoksen. Anestesialääkäri ei oikein ymmärtänyt miksi mulle sitä annetaan, mutta onneksi synnytyksessä ollut lääkäri vaati sen, kun tiesi kuinka siihen kipuun reagoin. Muistan vaan että synnytyslääkäri sanoi anestesialääkärille, että se on joko spinaali tai sektio. Jossain vaiheessa tuossa välissä kokeltiin myös kohdunkaulan puudutetta ilman apua.

Ponnistusvaihe kesti mulla kaksi tuntia, jonka lopulla alkoi taas spinaalin vaikutus loppumaan. Siinä vaiheessa ei enää oltais annettu spinaalia tai muutakaan kun oli jo niin loppumetreillä synnytys, parista sentistä kiinni. Lääkäri tässä vaiheessa päätti auttaa imukupilla, ennen kuin mun kipu menee taas niin yli ettei mistään tule mitään. Eppari leikattiin enkä revennyt, haava oli siisti eikä varmaan kauhean iso, en tuntenut leikkaamista.

Synnytyksen kokonaiskestoksi tuli 10h 30min.

Olen onnellinen kun pystyin synnyttämään ja että kaikki meni hyvin. Kipu oli ollut mulle niin iso pelko, ja se ettei lääkkeet auta. Eikä mun nyt tarvitse periaatteessa olla vastuussa päätöksestä haluta/"valita" sektio. Mutta ilman tuota sektioaikaa en olisi varmaan pystynyt työstämään ajatusta alatiesynnytyksestä, joka toi sen helpotuksen että mulla tavallaan oli kaksi vaihtoehtoa eikä vain yhtä pakkoa.

Koen että mun synnytys meni hyvin, vaikka joku voisi ajatella että imukuppi ja eppari ei olisi osa hyvin mennyttä synnytystä.

Paranemista pelkäsin myös paljon. Ilman tuota epparia olisin ollut täysin toimintakykyinen parin päivän päästä synnytyksestä, paikat oli muuten ok. Mutta toi eppari sitten olikin kipeä, mut pystyin jo sairaalassa istumaan. Tai vissiin ne tikit kiristi ja kirveli niin paljon, eikä siihen auttanut särkylääkkeet. Mutta sekin helpotti sitten siihen kun tikit lähti ja se tapahtui 1,5vk synnytyksestä. Alle kaksi viikkoa synnytyksestä pystyin jo olemaan ja tekemään kaiken normaalisti.

Hullua tässä on se, että koen edelleenkin niin, että hyvin mennyt synnytys on tilastoihme ja niin käy harvoin. Koen että mulla kävi tuuri ja hyvä sattuma.

Jos on mahdollista, niin nyt mä pelkään synnytystä enemmän kuin ennen. Jos olisin toisen kerran raskaana, joutuisin käymään saman pelkopoliruljanssin ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelut luultavasti läpi, koska en usko että toinen kerta voisi mennä yhtä hyvin. Ei sattuisi kohdalle yhtä hyvää lääkäriä ja kätilöä, jotka ottivat mun mielestä tosissaan mun synnytyspelon ja sain kipulääkkeet helpolla ja päätöksiä tehtiin mun sype huomioiden ja se että kipu sai mut oikeasti toimintakyvyttömäksi. Ja että synnytys oli noin nopea ensisynnyttäjälle, eikä tarvinnut kärvistellä vuorokautta tai pitempään.

Mulla on muisti hämärtynyt melkolailla siitä asti kun supistukset alkoi sattumaan, on pitänyt kysellä mieheltä aika paljon jopa täällä kotona ennen lähtöä tapahtuneita asioita, synnytys on nyt ajateltuna sumua, en muista siitä paljoakaan.

Mitään voimaannuttavaa mä en tästä saa aikaiseksi, vaikka koen synnytykseni hyvänä ja onnistuneena. Ylpeä mä olen kyllä itsestäni [:)]

Se mikä mua harmittaa, on se, että pelkään tämmöisen takinkääntäjän vaikuttavan negatiivisesti muiden pelkopotilaiden mahdollisuuksiin saada sektio, kun "kyllähän se kuitenkin pystyy synnyttämään". Toivotaan ettei näin ajatella.

Vauvan kokoarvio:

Vauvastahan mulle oli jo rv20 asti sanottu että kasvaa alakäyrällä, kun olin muusta syystä raskaudenajan seurannassa. Vielä rv39+2 mulle viimeisessä ultrassa sanottiin vauvan kooksi laskettuna aikana 3-3,1kg, ja tätä oli siis äitipolilla kolme eri lääkäriä neljässä eri ultrassa mulle sanoneet. Poika painoi 3,6kg syntyessään.

Pelkopolin kautta mulle tehtiin myös synnytystapa-arvio, jossa todettiin vauvan mahtuvan musta ulos.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sivustaseuraaja huutelee sen verran täällä että painoarviohan perustuu pään ja vartalon ympärysmittoihin sekä reisiluumittaan jotka myös ovat ne kriittiset mitat vauvan mahtumiselle ulos. Jos kuitenkin vauva on ruumiinrakenteeltaan kovin pitkäselkäinen ja hoikka niin painoarvio voi olla reilustikin alakanttiin - mutta tällä ei toisaalta ole taas sitten olennaista vaikutusta itse synnytystapahtumaan koska pää ja hartiat ne ovat mistä ottaa kiinni jos jostain. Eli sen suhteen ei tarvitse kamalasti pelästyä sitä että painoarvio voi heittää noinkin paljon.

Edited by Angervo

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua risoo näissä synnytyspelkojutuissa se, että olen itse ollut aina sektiouhan alla ja silloin on kaikki kiva kielletty: ei saa liikkua, ei saa jäätelöä, ei saa juotavaa, ei saa mennä kylpyyn jne. Se tekee koko touhusta ihan erilaista. :(

 

edit. epäilen siis, että pelkoni on aiheuttanut sen sektiouhan. (Jos äiti ei hengitä kunnolla, niin vauvan voi olla vaikea saada happea.)

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen pelkopotilaana yrittänyt ensimmäistä synnyttää. Tein ison työn itseni kanssa ennen ensimmäistä synnytystä, että uskalsin sinne edes mennä. Lopulta vuorokauden yrityksen jälkeen jouduttiin kiireelliseen sektioon, mutta silti olin tyytyväinen, että tuli yritettyä. Toisen kohdalla halusin suosiolla sektion, en siksi, että pelkoni olisi kasvaneet/lisääntyneet, vaan siksi että pelkäsin samaa epäonnistunutta rumbaa ja sektioon päätymistä taas uudelleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now