Modiana

Isälle työtarjous ulkomailta - lähdetkö mukaan vai jäätkö Suomeen?

77 posts in this topic

^ Se olisi. :) Ja nyt teidän olisi varmaan helpompi lähteä kuin vaikkapa 5 vuoden päästä.  Toivottavasti saatte sen puhelinsoiton. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin kannustan teitä lähtemään miehen matkaan, jos tilaisuus tulee. Varsinkin teidän tilanteessa lienee todennäköistä, että mies vuoden sijaan jääkin Lontoonreissulleen pidemmäksi aikaa, jos Suomessa on ollut hankala tähänkin asti löytää töitä. Kun sullakaan ei ole mitään työesteitä ja hoidat joka tapauksessa lasta kotona, kannattaa ehdottomasti tarttua mahdollisuuteen. Jännitän jo teidän puolesta! :)

 

Musta sulla on ollut todella hyvää pohdintaa muuttoon liittyen, koska muuttaminen omillaan on kuitenkin aina valtavan paljon suurempi prosessi kuin lähteä suomalaisen työnantajan määräaikaiseksi komennusperheeksi ulkomaille. Itselle jää kaikki järjestäminen ja valitettavan usein myös muuttolaskujen maksaminen. On arkeen sopeutumista ja sosiaalisten piirien uudelleenrakentamista, ja arki on kuitenkin sitä samaa arkea siellä ulkomaillakin, kun alkuinnostus haihtuu (tää on tietysti myös positiivista omalla tavallaan). Siksi on musta todella hyvä, että olet miettinyt omalta kannaltasikin asiaa huolellisesti. Lapsi teillä on tosiaan vielä niin pieni, että on onnellinen varmasti missä vain vanhemmilla on hyvä olla. Ja Lontoo on niin lähellä, että varmasti sukulaisvierailutkin onnistuvat useamman kerran vuodessa.

 

Lainaan tässä vähän Scagliettan tekstiä, kun kuvaili juuri mitä itse harkitsisin jos miehelle tulisi työkomennus ulkomailla:

Vanhemmilla lapsilla on jo omat kaverinsa jotka ovat tosi tärkeitä sekä koulu, vaikka kouluja nyt toki on muuallakin. - - - Toki töitä olisi saanut Suomestakin mutta millaisia ja millä palkalla on eri asia, ja kun ei ollut missään vaiheessa ajatuksena jäädä sinne kokonaan, olisi ollut hirveä homma muuttaa kaikki sinne kun kyseessä oli kuitenkin sitten loppujen lopuksi varsin lyhyt aika.

Eli jos lapset olisivat jo vanhempia ja kyseessä olisi lyhytaikainen työkeikka, harkitsisin tarkkaan, repisinkö koululaisia rutiineistaan. Kouluja on toki joka maassa ja varmasti parempiakin kuin Suomessa, mutta lähinnä harkitsisin lasten sosiaalisia suhteita ja ihan omaa perusluonnettakin, toiset lapset on sosiaalisempia ja suhtautuu muutoksiin rennommin kuin toiset. Ujon ja muutoksille herkän vanhemman lapsen kanssa harkitsisin todella tarkkaan, kannattaako lähteä vaikka vain vuodeksi. Samoin jos kyseessä olisi lyhyt keikka, esim. vain vuosi (joka varmasti päättyisi siihen), olisi todella iso urakka muuttaa kaikki edes takaisin. Komennushomma olisi eri juttu, jos ei tarvitsisi muuttaa kuin itsensä :) . Mulle myös oma työura on tärkeä, eli en lähtisi miehen työkeikalle myöskään silloin, jos tykkäsin työstäni kovasti enkä saisi siitä vapaata, esim. jos lapset olisivat jo yli 3-vuotiaita enkä voisi olla hoitovapaalla eikä virkavapaa onnistuisi. En lähtisi irtisanoutumaan, jos tarkoitus olisi kuitenkin tulla takaisin. Tämä kaikki siis, jos miehen olisi tarkoitus lähteä väliaikaisesti ja suht lyhyeksi aikaa, pysyvämmissä ratkaisuissa toki mukana menisi koko perhe.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lähtisin heti!
Yleensä siirtyminen on vaikeampaa aikuisille kuin lapsille. Kouluaikanakin siirtymät rikastuttavat todella paljon, jos ei ole esim jotain oppimisvaikeuksia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En mä tiedä mikä mua loppupeleissä jännittää/pelottaa eniten. Jos meitä olis vaan minä ja mies niin siinä tapauksessa mä en varmaan edes miettisi vaan lähtisin sen kanssa. Mutta jotenkin tuon lapsen kanssa jänskättäisi lähteä. Englannissa päiväkotimaksut kun on kuulemma hirmu korkeita niin pitäis vaan toivoa että semmoseenkin olis varaa jossain vaiheessa. Aluksi mä varmaan olisin pojan kanssa kotona että voidaan rauhassa tutustua ympäristöön ja yritettäisiin etsiä jotain äiti-lapsi -toimintaa mutta kyllä se päivähoito varmaan jossain kohtaa tulis ajankohtaiseksi. Jos mies nyt saa Lontoosta töitä niin olis bisnesalan hommia joten tuskin se palkka ihan huonoimmasta päästä olis mutta mä oon vähän semmonen että stressaan raha-asioita etukäteen. Eikä asuminenkaan tuolla tietenkään mitenkään edullista ole ellei löydä jonkin tosi helmen paikan asua. Mä haluaisin että niin moni konkreettinen asia olis selvää etukäteen mutta se nyt voi olla vähän toiveajattelua, eiköhän ne asiat näe, koe ja opi kantapään kautta kunhan sinne paikan päälle asettuu. Ja joo, en mä usko että pojalle olis mitenkään vaikea sopeutua kunhan me oltais hänen kanssaan ja onhan sillekin jo englanninkieli sinänsä tuttua ja osaa itsekin jo joitain sanoja englanniksi. :)

 

Mä tiedän että mun vanhemmat tuskin on onnessaan heti jos ja kun meidän muutto Lontooseen tulisi ajankohtaiseksi, mutta täytyy vaan muistuttaa siitä että todennäköisesti me vierailtais heidän luonaan yhtä usein mitä nytkin eli sen noin kerran kahdessa kuukaudessa. Miehellä on Lontoossa paljon ystäviä jo valmiina ja mun ystävät varmaan olis vaan innoissaan jos me sinne muutettais kun sit niillä olis hyvä syy tulla siellä käymään. :D

 

Haa, muistinpa tunnukset, viime kirjautumisesta on joku 1.5 vuotta aikaa  :o

 

Tuosta paivahoitoasiasta - kallista on (keskimaarin 1000 puntaa kuussa jos lapsi on viisi taytta paivaa viikossa) jos paivakotiin laittaa mun esim. pre-schoolit ovat ilmaisia siita lahtien kun lapsi on kolme vuotias. Tarhasta saa myos sen jalkeen alennusta sen 15 tunnin edesta (pre-school on 15h per viikko, riippuu koulusta miten ne tunnit on jaettu viikolle). Pre-schooliin otetaan yleensa noin 2.3 vuotiaista eteen pain mutta silloin niista sessioista pitaa maksaa. Ovat jotain viisi puntaa per tunti luokkaa (tai no taalla Kentista on, Lontoosta en tieda) joten silti paljon halvempia kuin varsinaiset paivakodit. 

 

Tarkoititko etta meinaat ehka itse menna toihin joten siksi tarvitset tarhan vai meinaisitko enemman sosiaalisemman puolen kehitysta tarhalla? 

 

Muuttamisessa pitaa myos ottaa huomioon etta lapset menevat kouluun sina vuonna kun tayttavat nelja. Teidan lapsi siis tikkerin mukaan nayttaisi aloittavan syyskuussa 2015. Se voi nyt tuntua tosi kaukaiselta ajatukselta mutta se muuten tulee eteen tosi nopeasti! Siis oikeasti lain mukaan koulu pitaa aloittaa sina vuonna kun tayttaa viisi mutta suurin osa aloittaa silloin kun ovat tayttaneet nelja vuotta. Silloin alkaa ns. Reception year joka ehka vastaa Suomen esikoulua. Tuo pre-school mista puhuin aiemmin on taas lahinna leikkikerho jossa opetellaan ryhmassa olemista ja leikin varjolla vahan numeroita ja kirjaimia ja sen sellaista. 

 

Ymmarran etta lahteminen lapsen kanssa voi tuntua vahan pelottavalta mutta nyt se olisi teidan tapauksessa viela aika helppoa kun on vaan se yksi eika ole koulua sun muuta kuvioissa. Niin ja Lontoo on vaan niin ihana  :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos vaihtoehtona olisi tyottomyys Suomessa tai mahdollisestiuran luominen Lontoossa niin lahtisin heti, se ei vaikuta vain pariin vuoteen vaan koko perheen tulevaisuuteen.

 

Lahtisin tosin muutenkin varsin heppoisin perustein, me asutaan Lontoossa mutta tarkoitus olisi jossain vaiheessa kayda pyrahtamassa pari vuotta muualla, olen itse asunut ulkomailla lahes 20 vuotta ja tunnen paljon ulkomailla erimittiaisia patkia asuneita perheita enka yhtakaan joka katuisi paatostaan. 

 

Taalla on muuten tosi paljon erilaisia aiti-lapsi ryhmia joista suurin osa on ilmaisia joten muita aiteja lapsineen tapaa helposti.

Edited by Fifi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mies haaveili lähtevänsä ja olisin päästänyt yksin, mutta itse en halua mukaan. En halua eroon ystävistäni. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lähtisin ehdottomasti mukaan ja kun kysyin mieheltä, niin hänkin oli samaa mieltä. Olemme mieheni kanssa melko tiivis yksikkö ja olisi todella vaikea kuvitella, että olisimme erossa eri maissa. Ja jos kuvioissa olisi tosiaan vielä lapsi, niin en haluaisi mieheni menettävän mitään aikaa lapsen elämästä enkä kyllä haluaisi lapsen olevan ilman isää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

miehelle tarjottiin Irlannista töitä, kun oltiin 19v&25v, 4kk ikäinen lapsi ja seurusteltu karvan verran yli vuoden. ei uskallettu lähteä :) tosin olen itse useana vuotena pohtinut että millaista meidän elämä olisi sitten, olisiko meillä silti kolme alle kouluikäistä lasta jne.

noh, nyt alkaa olla 7v kotiäidin ura takana puolen vuoden päästä ja suuntana koulu. mutta mihin ammattiin sitä kannattaisi tähdätä, koska huomaan edelleen kohta 7v jälkeen ajattelevani ulkomailla asumista ja olisi kivaa jotta se toive joskus toteutuisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun on pakko kääntää tämä tilanne niin päin, että minä saisin työtarjouksen ulkomailta, koska käytännössä tämä on hyvin mahdollista (ja jopa todennäköistä) mutta miehelle ei työnsä puolesta moista tarjousta ole näköpiirissä. 

 

Jos tällainen tarjous tulisi, niin sitä pohdittaisiin tarkoin. Eniten päätökseen vaikuttaa se, milloin tarjous tulisi. Nythän on helppo lähteä, ku lapsi on vasta tarhaikäinen mutta kouluikäisen kanssa tulisi mietittyä vähän tarkemmin. Toinen vaikuttava asia on palkka. Moisesta ulkomaankomennuksesta pitäisi saada niin hyvä palkka ja muut edut, että koko perheen meno olisi mahdollista, eli mies voisi ulkomailla hoitaa lasta ja keskittyä siihen (ja toki niin, että asuntolainat Suomessa saadaan maksettua jne...) Toki yleensähän ulkomaankomennuksista saa aika kivasti rahaa. :) Ja toki maankin olisi hyvä olla itselle sopiva, Intiaan tms lähdöt ei oikein kiinnosta.

 

Mutta siis, yhdessä lähdettäisiin, jos lähdettäisiin... Yksin lähteminen ei kummallekaan olisi vaihtoehto. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi kun olisikin tuollainen tilanne :girl_sigh: Eli kyllä ehdottomasti lähtisin. Ensinnäkin jo sen vuoksi, että meidän molempien haave on asua ulkomailla jonkin aikaa, eikä oma alani anna siihen erityisen hyviä mahdollisuuksia. Mulla on hyvä työ, mutta ottaisin vaikka hoitovapaata sen verran tai sopisin muusta järjestelystä työnantajan kanssa, että pääsisin miehen mukaan.

 

Toiseksi en voisi kuvitella, että oltaisiin erossa toisistamme niin, että toinen asuu eri maassa. :blink: Eri kaupunki vielä meni opiskeluaikana, kun ei ollut lapsia, mutta jos ajattelee jo sitäkin, ettei lapsen olisi hyvä olla erossa vanhemmastaan kuin max 1vrk/ikävuosi, niin tuo ei yksinkertaisesti onnistuisi, ei millään. Jos en lähtisi miehen mukaan jostain syystä, niin hän ei työtä ottaisi vastaan. Meillä tuo olisi päivänselvyys.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä lähtisin innosta puhkuen mukaan :D Todennäköisesti ulkomaillemuutto onkin viiden vuoden sisään edessä. Mulla on pedagogisia opintoja, joten luultavasti opettaisin lapsia kotona (jos yhden vuoden ajasta kyse, pidemmän muuton ajan paikalliseen kouluun) ja sosiaaliset kontaktit lapsille muualta kuin koulusta. Oman alani työt ovat vähän kiven alla ulkomailla, tietyissä paikoissa olisi kyllä mullakin mahdollisuus työskennellä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täälläkin lähdettäis innolla mukaan, mies tosin saattais itse kieltäytyä lähtemästä :D Jos tilanne taas ois se, että itselle tarjoutuis tilaisuus lähteä töihin ulkomaille, voisi joutua miehen kanssa käymään keskustelua, tuo kun ei mikään ulkomailla viihtyvä ole.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ehdottomasti lähtisimme koko perheenä. Vähän ollaan tällaista mahdollisuutta toivottukin, että päästäisiin jossain vaiheessa vuodeksi tai pariksi ulkomaille asumaan.

Edited by coucou

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuten useimmat muutkin näyttävät todenneen, meilläkin lähtisi koko perhe tai ei kukaan, ihan riippumatta lasten määrästä tai iästä. Korkeintaan, jos lapsi olisi jo lukiossa ja valmistumassa yo-kirjoituksiin tms eli jo todella aikuisuuden kynnyksellä, ellei jo ihan aikuinen, niin tässä tilanteessa lapsi saisi päättää omasta puolestaan, ja mahdollisesti jäisin siksi aikaa hänen tuekseen. Kouluikäisille ja pienemmille lapsille ulkomaankomennukset ovat todella antoisia kokemuksia, jotka tuppaavat jättämään erittäin positiiviset jäljet lapseen ja lapsen kehitykseen (ja kielitaitoon, joka tulee lapsille ihan "ilmaiseksi" leikkien lomassa!).

 

Lapsuudenystäväni asui lapsuudessaan juuri tuollaisia parin vuoden pätkiä isänsä työn takia ympäri maailmaa, todella erikoisissakin kaukokohteissa (ei siis ns. tuttuja ja turvallisia länsimaita), ja hänellä on lujat ystäväverkostot nyt ympäri maailmaa (myöskin lapsuuden ystävyyssuhteet Suomessa säilyivät koko ajan). Hän on ainakin todella kiitollinen ja onnellinen "reissulapsuudestaan". Eksoottisemmissakin kohteissa on kansainvälisiä kouluja ja muita vastaavassa tilanteessa olevia perheitä, joten isommatkin lapset voivat käydä koulua normaalisti (toinen vaihtoehto tietysti kotikoulu/etäkoulu) ja koko perhe löytää helposti ystäviä ja sosiaalista elämää. Isovanhempien ja muiden lähimpien läheisten muodostamaa tukiverkostoa se ei kuitenkaan korvaa, ja lähinnä sellaisen tukiverkoston puute onkin ulkomaankomennusten varjopuoli.  Jos joku on huolissaan lasten koulunkäynnistä, terveydenhuollosta ja turvallisuudesta ns. eksoottisemmissa kohteissa, niin yleensä ulkomaankomennuksella olevat länsimaiset perheet ovat kyllä vähintään yhtä hyvien palveluiden äärellä kuin Suomessakin. Kehitysmaissa on eliitille yksityiskoulut ja modernit sairaalat länsimaisine ja länsimaissa koulutettuine lääkäreineen, hyvin turvalliset ja rauhalliset asuinalueet jne. Jos haluaa, voi elää ihan eristyksissä omassa linnakkeessaan, mutta silloin kontakti paikalliseen elämään - iso osa elämän rikkautta - jää valitettavan ohueksi. Parhaimmillaan ulkomaankomennus on paitsi perheen lapsille, myös vanhemmille, antoisa, avartava, rikastuttava kokemus, josta voi ammentaa vielä pitkään. Ja mitä erilaisempi kulttuuri, sitä rikastuttavampi kokemus, vaikka siihen epäilemättä liittyy omia haasteitaankin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on lähdössä koko perhe, kun vuoden ulkomaankeikka on tulossa parin vuoden sisään. Tuolloin mies siis jää uudessa maassa hoitovapaalle tulevan lapsen kanssa (mikäli kaikki menee hyvin ja lapsi syliin asti saadaan :girl_pinkglassesf:  (nyt rv 11)). Jos tilanne olisi toisinpäin, eli miehellä olisi joku työkeikka, niin itse lähtisin mukaan. Lapsen/lasten iästä riippuen olisin hoitovapaalla taikka keksisin itselleni töitä. Aina sitä jotain löytyy, tärkeintä on, että perhe pysyy yhdessä  :tender:  

 

muoks. myös lapsuudenperheen kanssa asuttiin joku vuosi ulkomailla ja suvussa muutkin perheet ovat tällaisia keikkoja tehneet. Lapset tuolloin 2kk - 13v ikäisiä, ja aina on mennyt hyvin.

Edited by stina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä lähtisi lasten takia myös koko perhe ulkomaille, ja kerran jo lähdettiinkin. Asuttiin koko perhe toisessa Euroopan maassa 2007-2009 miehen työkomennuksen takia. Ennen lapsia mies oli kaksi kertaa ulkomailla töissä yksin (alle vuoden pätkiä kuitenkin) ja silloin mä olin Suomessa oman työni takia.

 

Tänä vuonna mulla olisi ollut tilaisuus lähteä ulkomaille nykyisen työni puitteissa ja miehen kanssa mietittiin asiaa, mutta päätettiin jättää väliin. Esikoinen on jo koulussa ja olisi tuntunut ikävältä viedä ummikkona ulkomaiseen kouluun, kun ei vielä yhtään osaa vieraita kieliä. Kotiopetus ei olisi tullut kyseeseen, koska maassa johon olisi menty, on koulupakko. Lastenkin mielipidettä kysyttiin ja he eivät halunneet lähteä. Meidän mielestä oli helpompaa lähteä ulkomaille, kun lapset olivat pienempiä ja saivat olla kotona. Ja ehkä sitten taas muutaman vuoden päästä on helpompaa, kun ovat jo vähän harjoitelleet kieliä ja voi olla heille jännä kokemus lähteä kielitaitoa petraamaan.

 

Mä uskon, että komennukset ovat valtaosin koko perheelle todella hyviä ja hyödyllisiä kokemuksia, ja monesti hitsaavat perheen tiiviimmin yhteen. Päinvastaisiakin tarinoita on nähty ja vaikka en halua ketään pelotella, haluan tuoda esiin myös sen toisen näkökulman. Arki on arkea komennuksellakin, työpäivät voi olla tosi pitkiä ja kotona oleva voi kokea olonsa yksinäiseksi ja vaikkapa masentua. Lapset useimmiten sopeutuvat mutta joskus ei, ja saattavat oireilla rajustikin. Meidän ulkomaankomennus oli 90 %:sesti mahtava kokemus, mutta tuttavapiirissä nähtiin myös muutamia, joilla meni huonommin. Ehkä sellainen yhden perheenjäsenen huonovointisuus komennuksella saattoi kertautua ja näkyä sitten muissakin perheenjäsenissä joissakin tapauksissa. Tai sitten kyse oli ongelmista, jotka olisivat tulleet myös kotimaassa, mutta tuntuvat suuremmilta, kun apua ei saakaan niin helposti tai omalla kielellä (varsinkin psyykkisen puolen ongelmissa tämä voi olla aika iso juttu). Sen takia, jos (ja luultavasti kun) vielä joskus lähdetään, tutkitaan tosi tarkkaan, mihin mennään, millainen työkulttuuri siellä on (esim. kuinka pitkät päivät), mitä toinen puoliso voi tehdä, millaisia verkostoitumismahdollisuuksia on ja millaisia koulut ovat (esim. jos vain paikallisia kouluja, selvittäisin mm., kuinka isot luokat on ja käytetäänkö ruumiillista kuritusta, joka on vielä arkipäivää joissakin paikoissa). Ja tietysti yksi kysymys on se, kuuluuko ulkomailla ollessa paikallisen sosiaaliturvan vai suomalaisen sosiaaliturvan piiriin, eli saako hätätilanteen tullen apua myös suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Hyviä pointteja. En ole itse varma, lähtisinkö ilomielin miehen mukaan ulkomaille. Lähtisin, jos puitteet olisivat kunnossa eli jos muutosta olisi jotain "hyötyä" minulle, muutenkin siis kuin seikkailumielessä ja uutta kokemusta ajatellen. Reissun pitäisi suuntautua sellaiseen maahan, jossa kielen oppisesta tai vanhan taidon syventämisestä olisi minulle esim. työmielessä hyötyä, tai sitten jos minullekin löytyisi töitä uudesta maasta. Minullakin on tuttavapiirissä tiedossa niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia ulkomaankeikoista. Toisella parilla meni hyvin, toinen pari erosi + huoltajuuskiistat päälle.

 

Olen asunut pari kertaa lyhyehköjä pätkiä ulkomailla, ja vaikka pidänkin reissuja antoisina enkä vaihtaisi niitä pois, ymmärrän minäkin ne varjopuolet, joita ulkomailla asumiseen liittyy. Nämä reissut olivat aikaan ennen lapsia (ja osittain ennen miestä), joten nyt tilanne olisi ihan erilainen. Meillä olisi ollut mahdollisuus lähteä miehen työn perässä ulkomaille perheenä, mutta homma kaatui siihen, että palkka ja työsuhde-edut olisivat olleet huonompia kuin täällä Suomessa. Mietin kuitenkin pitkään, ennen kuin näytin vihreää valoa miehelle paikan hakemisen suhteen. Erityisesti mietin Hyasintin mainitsemia asioita: miten jaksaisin ulkomailla yksin lasten kanssa lähes yh-äitinä, kun kotimaassakin mies tekee pitkää päivää ja olen suurimman osan ajasta yksin lasten kanssa, ja seinät kaatuvat täälläkin jo välillä päälle. Toki ulkomaillakin tutustuisi äitikavereihin, mutta kuinka nopeasti ja jos kieli olisi ongelma, voi syvällisten ystävyyssuhteiden muodostuminen olla hieman hankalaa. Arjen pyörittäminen olisi täysin minun vastuullani (jos siis olisin kotona lasten kanssa). Harvoin työkomennukselle lähtevät työskentelevät ulkomailla lyhyempää päivää kuin Suomessa.

 

Nyt kun olen taas muutaman vuoden asustellut Suomessa, hieman kyllä polttelisi päästä taas muualle hetkeksi. ;)  Sen pitäisi kuitenkin varmaan tapahtua ennen kuin lapset menevät kouluun. Ja ihan minne vaan ja miten vaan en lähtisi: paikan pitäisi olla sopiva ja minunkin pitäisi pystyä tekemään töitä. Ainakaan kokoaikaiseksi kotiäidiksi en varmaan enää haluaisi lähteä.

 

Jos mies haluaisi lähteä muutamaksi kuukaudeksi yksin ulkomaille (töihin), niin mun puolesta saisi lähteä. Vuoden poissaoloon suhtautuisin jo aikas niheästi. Mies ei vaan halua mennä ilman perhettä, eikä sille mitään alle vuoden keikkoja varmaan tulisikaan. Itse voisin ehkä lähteä ilman perhettä joksikin aikaa, mutta ei vielä, kun kuopus on niin kiinni minussa. Toiselle puolelle maapalloa en lähtisi: pitäisi olla suht helppoa reissuta kotimaan ja työmaan väliä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me olemme muuttaneet koko perhe toiselle puolelle palloa. Varjopuolena on tietysti sukusiteisiin perustuvan tukiverkoston (=isovanhemmat) puuttuminen, ja toki Suomeen jääneitä ystäviä ja tiettyjä tuttuja ja turvallisia kulttuurisia asioita on ikävä. Kohtuullisen helposti ja nopeasti on kuitenkin syntynyt uusi kaveripiiri ja ihan vilkkaat sosiaaliset kuviot kaikille perheenjäsenille. Uudessa ystäväpiirissä on myös paljon expat-perheitä, joilla on enemmän tai vähemmän samankaltainen elämäntilanne, joten vertaistukea ainakin piisaa. Useissa perheissä on pieniä lapsia ja äiti kotona lasten kanssa, mutta on myös niitä, joissa äitikin käy töissä, tekee etänä töitä kotimaahan (aina ei molemmilla puolisoilla ole työlupaa uudessa asuinmaassa, joten ainoa laillinen vaihtoehto työntekoon on tehdä töitä vanhaan kotimaahan) tai tekee työkseen kirjoitustöitä, toimien esim. jonkun lehden kolumnistina tai palkallisena bloggaajana. Jos varsinainen perinteinen työsuhde ei ole mahdollinen, aina voi pitää itsensä vauhdissa ja päivänsä mielekkäinä aloittamalla vaikka jonkun uuden alan tai kielten opiskelun (etäopiskelumahdollisuudet ovat nykyaikana tosi hyvät, kunhan asuinpaikassa on kelvolliset nettiyhteydet, ja lähes kaikkialla onkin). Yksi tuttu aloitti valokuvausharrastuksen, josta kehkeytyikin vähitellen myös uusi ammatti ja tulonlähde. Mutta jos oma työpaikka kotimaassa on tosi tärkeä, lähteminen miehen työtarjouksen perässä voi kyllä kirpaista pahemman kerran, varsinkin jos työpaikan pysymistä ei voi varmistaa (vaan voiko koskaan, vaikkei minnekään muuttaisikaan?) tai jatkaa etänä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ois jo laukkukin pakattuna, mutta eipä taida miehelle tulla sellasta tilaisuutta että ulkomailta tarjoutuis töitä. Ehkä sitten itse joskus päädyn sellaiseen työhön että voisin viedä meidät porukalla asumaan johonkin uuteen paikkaan. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now