Snazu

Kun suuri äidinrakkaus ei heti leimahtanutkaan

61 posts in this topic

Olen huomannut, että ihmeen monella äidillä ei suuri palava äidinrakkaus ryöpsähtänytkään heti vauvan synnyttyä.

 

Miten sulla meni? Tuliko se kuitenkin jossain vaiheessa ja milloin? Tuliko se kerralla vai pikku hiljaa? Miltä vauva tuntui? Miksi luulet, ettei asia mennyt kuten sen oletti menevän, kuten "kaikilla muilla äideillä"?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Multa vietiin heti synnytyksen jälkeen vauva pois. Sitä olin etukäteen pelännytkin kovasti. Mä olen aika varma, että se oli se syy miksei suuri äidinrakkaus pamahtanut kaaliin heti. Mä näin vauvani vasta seuraavana päivänä syntymän jälkeen. Kokonaan huoneeseemme hänet sain vasta yli 4 päivän päästä synnytyksestä.

 

Vasta kotona vauva alkoi tuntua omalta. Sitä ennen vauva tuntui olevan sairaalan. Siis se jotenkin oli meidän, mutta kuitenkin sairaalan, koska meidän piti noudattaa tarkkoja lastenosaston sääntöjä.

 

Mä kyllä rakastin vauvaani kovasti jossain sisälläni, muttei se tuntunut siltä tunteelta mitä kaikki muut kuvailee. Tiesin silti jo etukäteen, että se on aivan normaalia jos ei heti oo pusuttelemassa ja halailemassa ja rutistamassa vauvaa joka sekunti. Joten mä päätin vain oottaa ja antaa sen suuren rakkauden ryöpsähtää myöhemmin ja omalla ajallaan.

 

Silti kävin joka väliin kurkkimassa vauvaani ja mietin, miten maailman suloisin hän on. Rakkaus vauvaan alkoi kasvaa selvästi kun päästiin vaikeasta imetyksestä eroon. Aloin nauttia päivistä ja vauvasta. Rakkaus tuli pikku hiljaa mutta varmasti. Vasta kun vauva oli yli 2kk vanha, musta tuli sellanen höpsö, joka höpötteli ja suukotteli ja lirkutteli vauvalle ja tunsi suurta kaikenvoittavaa rakkautta rinnassaan jatkuvasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en edes tiedä milloin mun äidinrakkaus on tupsahtanut, mutta uskoisin että tunteet alkoi lämpenemään yhä enemmän sitä mukaan, kun pojasta tuli enemmän aktiivinen ja oli selvästi mukana asioissa, eli siis poikakin ottaa minuun kontaktia leikkien ja vaatien.

 

Synnytyksen jälkeen en oikein osannut suhtauta mitenkään vauvaan vaan olin hämilläni, että miten tollasta kirppua sitten pitäisi hoitaa että selviää hengissä. Kyllähän sitä tuli katseltua ja ihasteltua, että tuossa on nyt se kauan odotettu vauva. Huoli oli suuri vauvasta ja pelkäsin, että sille tapahtuu jotain.

 

Kotona kuitenkin myös ajattelin paljon, että jos nyt saisin mahdollisuuden palata takaisin siihen aikaan, kun vauvaa ei ollut niin menisin ehdottomasti sinne. Nykyään en mistään hinnasta luopuisi omasta pojastani, koska hän on minun ja isänsä elämän valo.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vähän hankala kysymys, ne ensimmäiset viikot ovat niin maailman mullistavia että voi olla vaikea sanoa miltä itsestä tarkkaan ottaen tuntuu. Halusin kyllä suojella vauvaa alusta asti ja se oli ihmeellinen ja suloinen, ja kyllä, taisin rakastaa heti syntymästä lähtien. Mutta se alku oli joskus niin haastavaa että sitä kyllä mietti mihin sitä on lähtenytkään mukaan... Siinä 3 kk hujakoilla kun tyttö puhkesi kukkaan, tai siis alkoi yhtäkkiä tajuamaan enemmän ja katselemaan ympärilleen ihan eri tavalla, musta alkoi tuntumaan siltä että sydän pakahtuu siihen rakkauteen. Nyt en voi olla kertomatta tytölle joka päivä miten ihana hän on ja miten häntä rakastan ja joskus iltaisinkin tuntuu siltä että tekisi mieli hakea tyttö nukkumasta niin että voisin vain ihastella häntä. Äitiys on pop :wub:.

Share this post


Link to post
Share on other sites

lapsi oli suunniteltu, odotettu ja rakastettu, silti äidinrakkaus syttyi vasta kuukausien jälkeen. toki alkuun hoidin lastani innolla ja rakkaudella, mutta sitä palavaa tunnetta kun sydän pakahtuu, en tuntenut.

 

meillä vauva itki ensimmäiset puoli vuotta ja se oli rankkaa aikaa. kertaakaan ei luovuttaminen tai romahtaminen ollu lähelläkään, mutta elämä meni vain seuraavaa hetkeä odotellessa. itkut loppui kun lapsi oli puoli vuotta. sen jälkeen, nopeastikin, rakkaus syttyi. silloin tajusin, mistä ihmiset puhuvat kun lasta kattoessa sydän pakahtuu eikä tiedä miten päin olla.

 

en häkeltynyt tästä, koska olin etukäteen lukenut tälläsestä. en myöskään ollu pettynyt tai muuta. mutta se tunne oli valtava ja ihana kokea :) en pelkää seuraavaa raskautta. tiedän, että rakkaus syttyy kun sen aika on.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Multa vietiin heti synnytyksen jälkeen vauva pois. Sitä olin etukäteen pelännytkin kovasti. Mä olen aika varma, että se oli se syy miksei suuri äidinrakkaus pamahtanut kaaliin heti. Mä näin vauvani vasta seuraavana päivänä syntymän jälkeen. Kokonaan huoneeseemme hänet sain vasta yli 4 päivän päästä synnytyksestä.

 

Vasta kotona vauva alkoi tuntua omalta. Sitä ennen vauva tuntui olevan sairaalan. Siis se jotenkin oli meidän, mutta kuitenkin sairaalan, koska meidän piti noudattaa tarkkoja lastenosaston sääntöjä.

 

Mä kyllä rakastin vauvaani kovasti jossain sisälläni, muttei se tuntunut siltä tunteelta mitä kaikki muut kuvailee. Tiesin silti jo etukäteen, että se on aivan normaalia jos ei heti oo pusuttelemassa ja halailemassa ja rutistamassa vauvaa joka sekunti. Joten mä päätin vain oottaa ja antaa sen suuren rakkauden ryöpsähtää myöhemmin ja omalla ajallaan.

 

Silti kävin joka väliin kurkkimassa vauvaani ja mietin, miten maailman suloisin hän on. Rakkaus vauvaan alkoi kasvaa selvästi kun päästiin vaikeasta imetyksestä eroon. Aloin nauttia päivistä ja vauvasta. Rakkaus tuli pikku hiljaa mutta varmasti. Vasta kun vauva oli yli 2kk vanha, musta tuli sellanen höpsö, joka höpötteli ja suukotteli ja lirkutteli vauvalle ja tunsi suurta kaikenvoittavaa rakkautta rinnassaan jatkuvasti.

 

Miulla meni aika lailla samalla tavalla, tosin vauvan sain viereeni heti, mutta synnytys oli todella pitkä ja olin niin väsynyt ensimmäiset 4 vkoa, että en kertakaikkiaan vaan halunnut tehdä muuta kuin nukkua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulta meni pari viikkoa rakastua lapseeni. Ennen sitä se oli vain joku vauva, joka viettää kaikki päivät kanssani. Olihan poika ihana ja suloinen, mutta se varsinainen lämmin läikähdys tuli vasta kahden viikon jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä odottelen sitä kaiken tieltään pyyhkivää tunnetta edelleen, poika on nyt yli 6kk. Toisaalta yritän totutella ajatukseen, että ehkä mulla on väärä mielikuva siitä äidinrakkaudesta, ja jospa se omalla kohdalla onkin erilaista kuin aina olen kuvitellut. Ekat 4-5kk oli tosi vaikeaa, tuntui ettei mulla ollut mitään kontaktia tuohon vauvaan, ja ettei se ollut minun lihaani ja vertani, ja että olisin onnellisempi ilman häntä. Enää en sentään suostu sanomaan, että en rakastaisi tuota suloista pojanketaletta, mutta se nyt vaan enemmän tuntuu sellaiselta lämpimältä välittämiseltä ja suojelunhalulta ja vastuuntunnolta, eikä suinkaan erityisen pakahduttavalta ja kaikennielevältä. Ja enää en ole muutenkaan niin kovin huolestunut tuon kuvitelmani mukaisen äidinrakkauden puutteesta, että itkisin asiaa joka päivä :rolleyes: Onhan se kurjaa, ettei voi käsittää, mistä ne kaikki muut meuhkaavat, mutta eiköhän me pojan kanssa näilläkin eväillä ihan hyvin pärjätä ja toimeen tulla... Ja tiedä häntä, vielähän kai se suuu-uu-uuri rakkaus ehtii syttyä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Luulen, että tämä on myös hiukan kiinni ihmisen perusluonteesta. Kaikki ihmiset eivät koe asioita samalla tavalla. Joku voi tuntea olonsa perushyväksi jatkuvasti kun toinen itkee hysteerisenä ilosta pienen hetken. Ei varmasti ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa kokea ja käsitellä asioita. Ja sitä paitsi, vanhemmuus on kasvuprosessi eikä kasvaminen koskaan suju ilman vastoinkäymisiä, luulisin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Toi voi olla myös vauvakohtaista. Esikoista mä rakastin (rakastan!) juuri pakahduttavasti ja niin täysillä heti kun pöhnästä selvisin. Kuopusta rakastan rauhallisemmin, jos näin voi sanoa. :lol: Varmasti siis aivan yhtä paljon, mutta jotenkin "hellemmin". Ja nää fiilikset syttyivät kuopukseen myös hieman hitaammin, jos oikein muistan. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla ja antoi mun nukkua heti alussa, luulenpa että siinä syyt alun eroavaisuuksiin - kuopus siis syntyi alateitse ja ei todellakaan antanut mun nukkua aluksi kovinkaan hyvin, joten olin väsynyt ja vielä hieman järkyttynyt sinänsä hyvin menneestä alatiesynnytyksestä. Sen huomasi että heti kun sain yhtään pitemmän pätkän unta (1,5h :lol: ) niin fiilikset vauvaakin kohtaan olivat ihan toiset, se äidinrakkaus pääsi sieltä sumun läpi paistamaan. :wub:

 

Mulla siis rakkaudentuntu on erilainen kumpaakin lasta kohtaan, vaikka en sitä sen enempää osaakaan selittää? Ehkä osan asiaansa tuo, että esikoista odotettiin niin pitkään, luultiin jo ettei lapsia välttämättä saadakaan. Ja tietysti esikoisuus itsessään kai painaa..

 

Mutta liekö tuolla väliä miten tän määrittelee, kun sen tiedän että rakastan molempia kovasti! :wub::wub:

Edited by Myria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle on vieras ajatus, että alkaisin yhtäkkiä, kuin napista painamalla, tuntea suurta rakkautta vauvaa kohtaan kun se syntyy. Olen sellainen tunneasioissa hitaasti lämpiävä ihminen, ja luulenpa, että minun täytyy vähän oppia tuntemaan vauvaa ennen kuin rakkauden tunne syntyy. 

 

Varmaan sitä ennenkin tunnen hellyyttä ja suojelunhalua, mutta voin hyvin kuvitella tuntevani synnytyksen jälkeen lähinnä helpotusta ja hämmennystä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mulla on ihan samat fiilikset, eli äidinrakkaus kuopusta kohtaan syntyi hitaammin. Esikoisen kohdalla se leimahti heti, mutta nyt kesti useamman kuukauden.

Mies muotoili asian hyvin kun sanoi, että rakastamme esikoista "enemmän" kun olemme tunteneet hänet kauemmin. Esikoinen on varsin vaativa uhmaikäinen joka on välillä todella rasittava, mutta toisaalta osoittaa hellyyttä ja kiintymystä myös yhtä tulisesti. Vaatii vanhemmilta paljon, mutta antaa paljon. Kuopus taas on rauhallinen ja lähes aina tyytyväinen, joten on jäänyt alussa ehkä vähän sivuun. Nyt kun on jo selkeästi oma persoonansa, on äidinrakkaus kasvanut kohisemalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mä odottelen sitä kaiken tieltään pyyhkivää tunnetta edelleen, poika on nyt yli 6kk. Toisaalta yritän totutella ajatukseen, että ehkä mulla on väärä mielikuva siitä äidinrakkaudesta, ja jospa se omalla kohdalla onkin erilaista kuin aina olen kuvitellut. Ekat 4-5kk oli tosi vaikeaa, tuntui ettei mulla ollut mitään kontaktia tuohon vauvaan, ja ettei se ollut minun lihaani ja vertani, ja että olisin onnellisempi ilman häntä. Enää en sentään suostu sanomaan, että en rakastaisi tuota suloista pojanketaletta, mutta se nyt vaan enemmän tuntuu sellaiselta lämpimältä välittämiseltä ja suojelunhalulta ja vastuuntunnolta, eikä suinkaan erityisen pakahduttavalta ja kaikennielevältä. Ja enää en ole muutenkaan niin kovin huolestunut tuon kuvitelmani mukaisen äidinrakkauden puutteesta, että itkisin asiaa joka päivä :rolleyes: Onhan se kurjaa, ettei voi käsittää, mistä ne kaikki muut meuhkaavat, mutta eiköhän me pojan kanssa näilläkin eväillä ihan hyvin pärjätä ja toimeen tulla... Ja tiedä häntä, vielähän kai se suuu-uu-uuri rakkaus ehtii syttyä?

 

 

 

Just samanlaisia tuntemuksia täälläkin.  :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen monasti miettinyt, että en voi kuin rakastaa tuota pientä ja kaunista lasta (ihan niinkuin joka äidin mielestä oma ei olisi kaunis). En ole taipuvainen masennukseen, mutta jotenkin vaan on ajatellut, että masuvauvan rakastminen oli helpompaa ja sitä sellaista rakkauden tunnetta kaipaa. Kieroa. Mutta kyllä se rakkaus sieltä tulee tosi voimakkaana nytkin, varsinkin, kun pelkää, että jotain on sattunut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä luulen että omalla kohdallani se alun järjetön rakkaus ja onnentunne oli aika pitkälle hormonaalista, itse asiassa se tunne palautui muutaman viikon sisällä paljon järkevämpiin mittasuhteisiin. Ja ne hormonithan tunnetusti vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin.

Vauvan toinen elinkuukausi oli hyvin itkuista ja vaikka olin onnellinen, se alun hullu rakastumisen tunne oli täysin tiessään. Aivan uudenlaista äidinrakkautta aloin kokea vasta kun vauva muuttui tuossa 3kk korvilla jatkuvammin seuralliseksi ja varsinaiseksi auringoksi hymyineen ja jokelluksineen.

Edited by Ines

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä jo "laitoksella" ajattelin, että tuosta pikkuisesta haluan pitää huolta, mutta varsinainen äidinrakkaus alkoi kasvamaan vauvan ensimmäisen hymyn jälkeen. Eli Poikanen oli kai reilun kuukauden ikäinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on ollut mulle jotenkin sellainen asia, mistä en ole puhunut... Mun esikoisen odotus oli vaikeaa aikaa henkisesti, koska miehelle iski päälle jonkinlainen paniikkireaktio plussatestin jälkeen. Mun odotukseen liittyi todella paljon pelkoja esim. siitä, että vauva ei olisikaan terve ja kuinka kaikki tästä syystä hylkäis mut. :rolleyes: Kun vauva sitten syntyi terveenä, suloisena kympin tyttönä helpohkon synnytyksen päätteeksi, olin aivan mykistynyt ja osastollakin vain tuijottelin mun ihanaa palleroa päivät pitkät. Tietyllä tavalla tunne siis syttyi heti, mutta sitä seurasi uusia ongelmia. Musta tuntui hirveän vaikealta lähteä vauvan kans kotiin, koska pelkäsin, etten osaisi hoitaa vauvaa oikein. Olin aivan varma, että mun onni ei voi jatkua, ja se ihanainen vauva varmasti otettais multa pois, mistä seurasi se, etten kuitenkaan uskaltanut kiintyä vauvaan. Jälkikäteen olen tajunnut, että mulla oli ainakin synnytyksen jälkeen masennusta, ja luultavasti jo sitä ennen. Järkevää olisi ollut aukaista suunsa, ja hakea keskusteluapua, mutta pelkäsin niin kovasti, etten ole normaali, etten uskaltanut, vaan itsekseni yritin selvitä - ja selvisinkin, mutta helpompaa olisi varmasti ollut, jollei kaikkea olisi pitänyt sisällään.

 

Ehkä mun kokemus ei ole aivan sama, mistä te muut puhutte, koska mun tilanne ei ilmeisestikään ollut aivan normaali. Kirjoitin nyt tämän kuitenkin tähän, äidinrakkaudesta ja sen kokemisestahan tässäkin on kuitenkin kyse.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En todellakaan alkanut vielä synnytyssalissa lepertelemään pojalle, katselin vaan. Seuraavana päivänä kun vauvalla huomattiin infektio keuhkoissa ja korkea kuume (kätilön sanoin "mittari näyttää hirveitä lukemia!" <_< ), ajattelin, että synnyttäisin sen vaikka joka päivä uudestaan, kunhan sille ei nyt tapahdu mitään pahaa (eikä siis tilanne edes ollut mikään vakava, mutta tiedätte ehkä minkälainen henkinen myllerrys synnytyksen jälkeen saattaa tulla). Eli tunne oli vahva, vaikkei se ilmennytkään riemunkyynelin ja rakkaudesta hehkuvin poskin. Musta myös tuntuu että mun baby blues johtui eniten siitä, että tajusin kuinka pahasti mun sydän oikeasti voi tästedes särkyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Musta myös tuntuu että mun baby blues johtui eniten siitä, että tajusin kuinka pahasti mun sydän oikeasti voi tästedes särkyä.

 

Tämä on hyvin sanottu, ihan tuttu tunne minullekin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Noh, eka vuorokausi taisi mennä niin että mä olin niin ihmeissäni koko hommasta, että en osannut oikein suhteuttaa asioita. Oli ikävä esikoista, takana nopeahko synnytys josta taisin olla hieman järkyttynyt, en ollut nukkunut koko viikkona juurikaan ja sen sellaista - en vaan siis sisäistänyt asiaa. Vastahan olin esikoisen kanssa ollut synnytysosastolla! :huh: Muistan kun sain nukuttua ekan kerran kunnolla (1,5h :P ) niin olo oli sen jälkeen tuhannesti levänneempi ja lämpimiä tunteita alkoi heräillä. Äidinrakkauden herääminen ja sen läsnäolo on kuitenkin koko ajan ollut jollain lailla erilaisempaa kuin esikoista kohtaan. Ei vähäisempää, vain erilaista.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Musta myös tuntuu että mun baby blues johtui eniten siitä, että tajusin kuinka pahasti mun sydän oikeasti voi tästedes särkyä.

 

 

Niinpä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
O

 

^^ Toi voi olla myös vauvakohtaista. Esikoista mä rakastin (rakastan!) juuri pakahduttavasti ja niin täysillä heti kun pöhnästä selvisin. Kuopusta rakastan rauhallisemmin, jos näin voi sanoa. :lol: Varmasti siis aivan yhtä paljon, mutta jotenkin "hellemmin". Ja nää fiilikset syttyivät kuopukseen myös hieman hitaammin, jos oikein muistan. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla ja antoi mun nukkua heti alussa, luulenpa että siinä syyt alun eroavaisuuksiin - kuopus siis syntyi alateitse ja ei todellakaan antanut mun nukkua aluksi kovinkaan hyvin, joten olin väsynyt ja vielä hieman järkyttynyt sinänsä hyvin menneestä alatiesynnytyksestä. Sen huomasi että heti kun sain yhtään pitemmän pätkän unta (1,5h :lol: ) niin fiilikset vauvaakin kohtaan olivat ihan toiset, se äidinrakkaus pääsi sieltä sumun läpi paistamaan. :wub:

 

Mulla siis rakkaudentuntu on erilainen kumpaakin lasta kohtaan, vaikka en sitä sen enempää osaakaan selittää? Ehkä osan asiaansa tuo, että esikoista odotettiin niin pitkään, luultiin jo ettei lapsia välttämättä saadakaan. Ja tietysti esikoisuus itsessään kai painaa..

 

Mutta liekö tuolla väliä miten tän määrittelee, kun sen tiedän että rakastan molempia kovasti! :wub::wub:

 

 

Ihan kuin minä, mulla on ihan erilainen rakkaus kuopusta kohtaan kuin esikoista ja sinun kuvauksesi meni aikalailla nappiin meikäläisen fiiliksistä. Välillä tuntuu että olen kauhea ihminen kun en tunne samaa rakkauden paloa kuopusta kohtaan, mutta omalla tavalla ihan yhtä suurta rakkautta kuitenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Kotona kuitenkin myös ajattelin paljon, että jos nyt saisin mahdollisuuden palata takaisin siihen aikaan, kun vauvaa ei ollut niin menisin ehdottomasti sinne."

 

Mulla pyörii tällä hetkellä just nämä ajatukset päässä :(. Olen pettynyt itseeni kun en heti rakastakaan tuota pikkunyyttiä. Illat on mulle tosi vaikeita ja itkuisia. Vauva tuntuu rasitteelta, vaikka tietenkin sen hoidan. Pelkään vaan, että se vaistoaa mun tunteet :(. Odotan sitä hetkeä kun tämä helpottaa.

Onneksi yleensä aamut ja ylipäätään hetken sen jälkeen kun olen saanut nukkua on helpompia.

Mietin myös, että mitä lapsen isä minusta ajattelee kun näin tunnen, silti olen yrittänyt hänelle tunteistani kertoa. Mies on kyllä ollut ihana ja tukena koko ajan. Hirvittää jo nyt se aika kun hän palaa töihin. Toivon todella, että oma mieliala siihen mennessä kohtentuisi.

 

Toivoisin myös vertaistukea tähän hommaan.

 

Mullahan synnytys ja sairaalassa olo aika meni ihan mukavasti, joskin en mitään suuren suurta rakkautta silloinkaan heti tuntenut, mutta vauva ei myöskään ahdistanut. Nämä tunteet tuli vasta kotona ja maidon noustua. Jostain luinkin että niin voi käydä. Eilen meillä kävi neuvolantäti ja hän sanoi että heti vaan jos tuntuu liian pahalta niin yritetään saada aika neuvolapsykologille tms.

Onkohan kukaan käynyt? Oliko apua?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Noi tunteet on tosi tavallisia! Mulla oli kotiintulon jälkeen iltapäivät ja illat parin viikon ajan sellaisia, että herkästi itketti ja ahdisti, sellainen epämääräinen ahdistus "kaikesta". Aamupäivät oli helpompia. Huolenpito vauvasta ja se kamala pelko että mitä jos jotain hänelle käy muuttui / syveni rakkaudeksi jossain kolmen-neljän viikon paikkeilla, ja sittemmin se rakkaus on vaan lisääntynyt koko ajan.

 

Mulla ainakin tunteet liittyi selvästi hormonien hyrräämiseen kun maito nousi, elimistö palautui jne. Siis baby blues. Jos sullakin on kyse siitä, niin uskon että ehtii helpottaa ennen kuin miehesi lähtee töihin, niin mulle kävi vaikka juuri tuossa viikon kohdalla synnytyksestä olin samasta asiasta huolissani. Psykologi voi toki silti olla hyvä idea, jos siltä tuntuu, varsinkin kun joskushan baby blues pääsee jatkumaan ja muuttuu synnytyksenjälkeiseksi masennukseksi. Tsemppiä, voimia ja onnea vauvasta!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Tutun kuuloisia tunteita ja ajatuksia. Helmikuussa olisin antanut mitä vain

jos olisin päässyt takaisin siihen aikaan kun olimme

miehen kanssa kaksin, kävimme vain "pikaisesti jossain", kotona oli hiljaista ja

rauhallista, ja sai nukkua silloin kun halusi.

 

Synnytys käynnistettiin minulla, ja kaikki oli oikeastaan aika nopeasti ohi.

Itse tunsin olevani vähän niinkuin ulkopuolinen synnytyssalissa,

ja olin jotenkin niin "sumuisessa" olotilassa ilokaasusta, etten tajunnut heti edes

vauvan syntyneen jo. Kun vauva nostettiin rinnalle, tuijotin sitä

vain ihan hölmönä, enkä tuntenut sen kummemmin mitään. Olin vähän että "jaah,

tuossako se sitte on?" :rolleyes:

Koko sairaalassaoloaika oli aika .. no, yksinäistä ja raskasta. Imetyksen opettelu

oli jotain sellaista mikä loppui aina itkuun, niin vauvalla kuin minulla.

Jos tyttö itki rinnallani, annoin hänen itkeä, itkin itsekin, enkä edes ymmärtänyt

nostaa häntä syliin ja rauhoitella.

Vauva oli vieras minulle, niinku joku sanoikin, se oli sairaalan.

 

Miehen lähtiessä iltaisin kotiin, itkin yksinäisyyttäni. Vein vauvan hoitajille joka

yöksi että saisin vähänkään nukuttua ennen seuraavaa syöttöä.

En hymyillyt paljoakaan kun vauva minulle tuotiin, kaksistaan ollessa saatoin

hänelle jotain leperrellä, ja silloin oli myös helpompaa kun mies oli

paikalla.

 

Kotiin päästyämme kärsin verenpainelääkkeiden aiheuttamasta hirveästä pääkivusta.

Se jysähti päälle aina iltapäivällä, eikä minusta ollut

siinä vaiheessa lasta hoitamaan. Aamupäivät saatettiin istua neljäkin tuntia

tissi suussa, ilman mitään vaikutusta kuitenkaan, vastiketta

piti antaa aina lisää. En ymmärtänyt että vauva pitää röyhtäyttää ruokailun

jälkeen, ja vauva saattoi huutaa ilmoja mahassaan.

 

Kaikki oli niin uutta, ja vaativaa, ei enää hetkeäkään omaa aikaa, imettämiseen

kului energiaa ja aikaa (niinkuin alussa kuuluukin), ja

se turhautti, koska tunsi tehneensä turhaa työtä.

 

Maidon tulo loppui huhtikuun lopussa, aloimme antamaan vastiketta täyspäiväisesti,

ja minun olo alkoi helpottaa. Siinä vaiheessa aloin

nauttimaan, pikkuhiljaa, vauvasta, kotona olemisesta ja vauvan kanssa

touhuamisesta. Toki vauvakin oli tässä vaiheessa kasvanut

jo isommaksi, otti kontaktia ja hymyili.

Viikot alkoivat olla helpompia, eikä minua pelottanut jäädä vauvan kanssa joka

aamu kaksin kun mies lähti töihin.

 

Ehkä se oli tuolloin toukokuun alussa, kun totesin että elämä on sittenkin aika

ihanaa, ja ehkäpä kuitenkin vielä opin lastani rakastamaan.

Jollain tapaa rakastan varmasti jo nyt, mutta opettelua se vaati. Näin jälkeenpäin

ajateltuna, tuo imettäminen ja sen vaikeus, otti

kauheasti voimille, ja osittain "esti" minua kiintymästä lapseeni. Ja sitten toki

ne ajatukset, että "olet huono äiti jos et imetä", eivät

auttaneet mielialaani ollenkaan.

 

(sori, kauhean sekalaista tekstiä. Tämä on varmaan eka kerta ku kirjoitan näitä tuntemuksia mihinkään ylös..)

 

eledee, kysyit neuvolapsykologista. Itse en ole käynyt, mutta en usko että

hänen kanssaan puhumisesta mitään haittaakaan olisi.

Tunteesihan ovat ihan tavallisia, et ole ainut, ja ammattilainen osaisi varmasti

auttaa. Toki on hyvä että pystyt miehellesi puhumaan,

yhdessähän te olette lapsenkin saaneet, mutta olisiko helpompi puhua

puolueettomalle osapuolelle?

Onnittelut teille vielä vauvan johdosta! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now