Snazu

Kun suuri äidinrakkaus ei heti leimahtanutkaan

61 posts in this topic

Onpas ihana kuulla, että muillakin on ollut näitä tunteita, että olisi sen voinut sinne sairaalaankin jättää, ehkä jopa ihan mielellään. Mietin joskus ajatusleikkiä, että jos tuntisin jonkun megasympaattisen, lapsettomuudestaan kovasti kärsivän pariskunnan ja tietäisin, että he hoitaisivat vauvaa aina niin hyvin kuin inhimillisesti on mahdollista, antaisinko vauvan heille? Monesti on tehnyt mieli vastata kyllä.

 

Synnytyksessä ja lapsen tullessa rinnalleni odotin sitä maailman parasta tunnetta, jonka siinä pitäisi tulla. No ei tullut. Ei itkettänyt. Olihan se tunne aika - mikä nyt olisi oikea sana? - vinha, mutta ei se maailmaani mullistanut. Sittemmin olen tuntenut jonkinlaista lempeää velvollisuudentunnetta vauvaa kohtaan (kuten joku jo aiemmin kirjoitti, onhan se hoidettava, kun sen on tänne tehnyt), mutta synkkinä hetkinä mietin myös, että vauvan hankkiminen oli virhe ja että miten helpon ja ihanan elämän sitä olisi voinut elää kaksin.

 

Mutta varsinkin tuo virheajatus johtaa myös ihan kamalaan itkuun ja epätoivoon kun ajattelen, että mitä jos vauva tietäisi, että ajattelen hänestä niin? Se viaton, suloinen raukka, joka ei itse pyytänyt syntyä meille? Silloin pidän itseäni ihmishirviönä ja ajattelen, että vauva olisi ansainnut syntyä jollekulle, joka on siitä vilpittömän onnellinen.

 

Vauva on nyt 2 kk. Pliis, sanokaa jotain rohkaisevaa? :) Kyllä se vielä tästä? Vielä koittaa aika, kun vauva on minulle kaikki kaikessa?

Share this post


Link to post
Share on other sites
Vauva on nyt 2 kk. Pliis, sanokaa jotain rohkaisevaa? :) Kyllä se vielä tästä? Vielä koittaa aika, kun vauva on minulle kaikki kaikessa?

 

En kärsinyt mielestäni mistään syvimmästä mahdollisesta masennuksesta synnytyksen jälkeen, mutta muutamana iltana itkin kyllä miehelleni sitä, kuinka valitsisin hänet liiemmin pohtimatta, jos pitäisi valita mies vs. lapsi. Sanoisin, ettei tämä vieläkään mitään rintaa repivää rakkautta ole, mutta vastuuntuntoa, huolta tuon rääpäleen tulevaisuudesta ja toisaalta kyllä iloakin, kun Tirppa näkee minut ikkunasta ja kiljaisee riemusta niin, että kuuluu pihalle asti.

 

Kaikkien tunnemaailma ei ole pelkkää hattaraa ja muuta sokeria lapsia kohtaan, eikä sen tarvitsekaan olla, mutta uskaltaisin rohkaista siinä mielessä, että tilanne helpottuu, kun lapsesta tulee "ihminen" sen eteensä tuijottavan möllyrän sijaan, ts. siinä vaiheessa, kun kontaktin ottaminen on arkipäivää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kanelitähti, tuntui että tekstisi jokainen lause oli kuin suoraan omasta suustani. Erona että meillä yhteiseloa takana vasta n.5vkoa.

Pitkästä (n.8v) yrityksestä huolimatta käyn läpi juuri tuollaisia ajatuksia.

En varsinaisesti osaa sanoa mitään rohkaisevaa mutta ainakaan et ole ainut joka tällaista läpi käy. Uskon kuitenkin että tämä helpottaa, luulen että itsellä alkaa helpottaa siinä kohtaa kun lapsi alkaa kommunikoimaan enemmän (nauru, kiinnostus "ulkomaailmaan" jne).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jenny-Marialle kiitos rohkaisusta ja malherille vertaistuesta. Eivät toden totta ole helppoja tunteita nämä, ja varmasti joku, joilla ei ole niistä omaa kokemusta, näiden lukemisesta järkyttyy ja närkästyy, mutta puhutaan niistä senkin uhalla, koska vertaistuki on niin tehokasta, jooko :) Malher, sinulla varmaan tuo pitkän pitkä odotus tuo taatusti tunteisiin oman "kivan" pikku lisän.

 

Uskon, että Jenny-Maria on oikeassa. Sitä mukaa kun hymyt tihenevät ja tuntuvat "loogisemmilta" eivätkä niin satunnaisilta, varmasti alkaa tuntua rinnassa lämpimämmältä. Kyllähän tässä ketjussa oli jo jotain vanhempia kirjoituksia, joissa lämmin, rauhallinen rakkaus oli alkanut kertyä sitten kuukausien (ei päivien tai viikkojen!) vieriessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi kyllä... Vaikka alusta asti on tuntunut että lapsi on tärkeä (sairaalassa melkein juoksin vessasta takaisin jos lapsi oli jäänyt sängylle peittojen keskelle siksi aikaa, kotona tarkistan hengittämistä kesken unien jne.) niin kyllä se suuri rakkaus antoi odottaa. Ja osiltaan on varmaan vieläkin matkalla. Osaan kuvitella kiuinka toisen lapsen kohdalla se iskisi heti, mutta ei ainakaan nyt esikoisen kohdalla. Tämän vuoden puolella eli 2 kk iässä alkoi helpottaa, siihen asti menin ihan sumussa myös henkisellä puolella. Toivottavasti vauva ei sitä ole huomannut, haleja ja pusuja on ainakin saanut koko ajan. Mitä enemmän vauva alkaa käyttäytyä kuin "oikea ihminen" ja saa sitä vuorovaikutusta niin se kyllä auttaa.

 

Olen tuntenut tästä todella huonoa omatuntoa. Olisin halunnut alusta asti olla hattarapilvessä ja saada voimaa siitä että rakastan sitä pientä kääröä yli kaiken, mutta ei se tunne heti tullut. Vieläkin odotan sitä isointa mahdollista tunnetta. Outoa on jos en sitä koskaan koe, sillä olen muuten tunteellinen ja herkkä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heippa, aattelin tulla tänne raportoimaan, että kuin taikaiskusta (ehkä siksi, että olin käynyt täällä sanomassa ääneen nuo hävettävimmätkin tunteet ja ajatukset, siis virallisesti myöntänyt ne itselleni?) pian tänne kirjoittamisen jälkeen tunteet alkoivat syvetä ja lämmetä tuota pötkylää kohtaan. :) Välillä tulee tosi isojakin tunneaaltoja, välillä on laimeampaa, mutta joka tapauksessa asia on saanut jo hienon, valoisan käänteen.

 

Tämä siis rohkaisemaan ja valamaan uskoa ainakin malheriin ja mahdollisesti ketjua hiljaa sivusta seuraaviin. Kyllä se siitä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tammikuisten ketjuun kirjoittelin tänään:

 

Oon pari päivää itkenyt sitä miten piipussa olen ja miten p***a äiti olen kun en osaa lastani lohduttaa kun päivät menneet tän viikon niin että 06-20 välillä poika nukkuu yhdet kunnon päikkärit ja lopun ajan on 90% itkua, huutoa, jne. Vatsa / refluksi vaivaa ja selvittelytyö + apukeinot kokeilussa (tänään alkoi Nutrilon Omneo -kokeilu kaikkien muiden kikkojen päälle). MUTTA: Jostakin syystä iltahuuto katkesi äsken ja sain puolen tunnin mittaisen hymyily- ja kujerrusannoksen jonka aikana poika tapitti suoraan silmiin kuin olisin upeinta mitä maailmassa koskaan nähty. Nyt se tais iskeä, tänään n.klo 17.45, olkkarin lattialla istuen, rakastuin. :) Kaarella kiljumista seurasi kyllä vielä ja varmasti jatkuu huomenna mutta ehkä tuosta miehestä ei ihan yksinhuoltajaa tulekaan. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äidin rakkauden leimahduksesta en tiedä. Mutta isän rakkaus leimahti oikeestaan vasta ku poika oli n.2 v...ennen tota olin aika iso mulukku, itsekeskeinen, yms. Mutta nyt viimiset 5 vuotta olen elänyt ja näyttänyt pojalle kuinka paljon mulle merkitsee. Ja ens kuussa syntyy toinen lapseni ja siitä vauva-ajasta otan joka sekunnin ittelleni ja annan itsestäni 100prosenttia äidille ja vaavalleni. Tyhmyydestä täytyy oppia :) Varmaan asun vauvan vieressä ensimmäiset 6 kk, etten vain menetä mitään siitä suloisesta pallerosta <3 Jos jotaki voi odottaa innolla, niin tätä. Iskän iltatähti. Tietynlainen peleko on perseessä, mutta luotan siihen että selvitään kaikesta hyvin. Vaikeeta on ollu ennenkin, mutta tahto vie läpi harmaan kivenki :) Luulen että syntymä tavallaan vie parisuhteenikin uudelle levelille, nyt jo hyvästä tulee vielä parempaa <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Poika on nyt 3,5 kk ja pari viikkoa sitten alkoi tuntua, että juuri tämän vauvan ja tämän elämän minä halusin. Sitä ennen hoidin vauvaa, koska en muutakaan voinut. Kyllä se tuntui omaltaja ihanalta, mutta sellaista kaikenkattavaa onnellista äidinrakkautta tunnen vasta nyt.

 

Meillä on ollut haastava koliikkivauva. Edelleen on rankkaa, mutta enemmän mukavia päiviä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla kesti varmaan ainakin kuukausi ennen ns. äidinrakkauden leimahtamista. Kiireellisessä sektiossa olin ihan pihalla ja katoin vaan vauvaa et mikähän ruttunaama tuossa leijuu. Vauva joutui keskosuuden + suoliston kypsymättömyyden vuoksi teholle hetkeksi, siellä en uskaltanut ees koskea koko lapseen kun vauva tuntui sairaalan ja hoitohenkilökunnan omalta - ei meidän omalta. Ja ah mikä syyllisyys siitä kun minun tyhmä kroppani petti ja toivoin vielä et se sairaalassa pakkomakoilu loppuis ja syntyispä lapsi jo.. ja sitten kun se jouduttiinkin tekemään kiireellisesti niin ajatus ilkkui vaan "siitä sait mitä tilasit". Onneksi henkilökunta oli tosi huolehtivaa ja muut konkarivanhemmat rohkaisi ottaan lapsen syliin. Mut koko sairaalassaolon aikana en tuntenut erityistä rakkautta, lähinnä pelkoa, kauhua ja syyllisyyttä. Vasta jossain vaiheessa kun saatiin poika kotiin pidemmille kotilomille se rakkauden tunne alkoi hiljalleen kehittyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now