Kun suuri äidinrakkaus ei heti leimahtanutkaan

[eledee]

kiitos vastauksista. kysyn tuosta psykologisa jos oireet ei helpotu seuraavaan neuvolaan mennessä.

 

just tuollaista epämääräistä ahdistusta se on mullakin.

[mamma84]

^^ luin tuon kirjoitukseni uudestaan, ja pyydän anteeksi jos se loukkasi sinua

eledee, ei ollut tarkoitukseni! Tarkoitan siis tuota kohtaa

jossa kirjoitin että "tunteesihan ovat ihan tavallisia, et ole ainut".

Tarkoitukseni ei ollut mitenkään vähätellä kertomaasi, on hyvä että pystyt

puhumaan ja kirjoittamaan tunteistasi ihan avoimesti!

 

Tarkoitin vain sitä että kuulemani mukaan moni äiti tuntee juurikin tuolla

tavalla, varsinkin ensimmäisinä viikkoina, kuukausina vauvan kanssa.

Kaikki eivät siitä vain puhu ääneen.

 

Hyvää jatkoa teille vauvan kanssa, kyllä kaikki varmasti järjestyy.

[eledee]

moi, et todellakaan loukannut!!! musta on hyvä tietää, että tämä on jossain määrin "normaalia".

tuntuu että aina vaan puhutaan vauva-ajan ihanuudesta yms. ja tulee itselle vielä huonompi olo, kun ajasta käsketään nauttia ja oma fiilis on kaukana nautinnosta.

[mamma84]

^

[höpöli]

Mulla on vasta nyt, kun poika on melkein 9 kk:n ikäinen tullut sellaisia tunteita, että sydän on pakahtua.

Mä oon sitä mieltä, että väsymys vaikuttaa näihin tuntemuksiin. Itse en ollu nukkunu yli 33 tuntiin, kun poika vihdoin syntyi. En ollu myöskään syöny lähes vuorokauteen. Muistan tilanteen, kun poika oli jo imenyt rinnasta ja makoili mun rinnan päällä ja ruoka oli tuotu siihen viereen, miten mä vaan mietin, että tossa olis ruokaa, mutta mä en voi sitä syödä, kun poika on tässä mun päällä, enkä mä tohon ylety. Mä sit sanoin miehelle, että kutsuu kätilön ja rupesin itkemään. Eli se siitä äidinrakkauden tunteesta. Olin todella helpottunut, kun kätilö tuli ja otti pojan pois.

Kyllä mä oon pojasta huolehtinu koko ajan ja tehny parhaani, mutta tuntuu, että niin olisin tehny esim. veljenpoikanikin kanssa.

Eli ihan viime päivinä vasta on tullu sellainen tunne, että rakastan tota pientä enemmän kuin veljenpoikiani. Kuulostaa kamalalta, mutta näin se vaan on.

Nyt tuli sellainen fiilis, että mun pitäis heti deletoida tää teksti, mutta ehkä siks on ihan hyvä jättää tää näkyviin, ettei muut tuntis itseään huonoiks äideiks, jos on samanlaisia tunteita. Mä oon usein ajatellut olevani "viallinen" tämän asian takia, mutta nyt uskon vihdoin, etten ole.

 

Muoks. Piti vielä lisätä, että poika oli hartaasti toivottu ja lapsettomuushoitojen tulos.

Edited July 9, 2009 by höpöli

[eledee]

meilläkin tyttö on hartaasti toivottu. yli vuosi häntä yritettiin. mutta niin vaan ei pitkä yritys valmistanut tähänvauva-arjen rankkuuteen.

ihanaa kun kirjoitatte omia fiiliksiä. tulee olo etten tosiaan ole yksin.

[Willow]

Tosi hyviä kirjoituksia! En itse oikein edes pidä realistisena sitä, että vanhemmilla olisi koko ajan (tai edes suurimman osan ajasta) päällä joku maaginen rakkaudentunne lapsia kohtaan. Vaikka minä miestäkin rakastan enemmän kuin mitään muuta, ei se tunne nyt mitenkään pökerryttävän voimakkaalta normiarjessa tunnu - lähinnä silloin jos mieleen juolahtaa ajatus miehen menettämisestä tms.

 

On varmasti ihan riittävä rakkaudenosoitus, että huolehtii lapsesta parhaansa mukaan - sitä se rakkaus minusta käytännön tasolla on!

 

Ja eledeelle sanoisin, että varmasti muutaman ensimmäisen viikon aikana on niin tokkurassa elämänmuutoksesta, että ihan kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia saattaa tulla! Se on käsittääkseni ihan normaalia ja aika tavallista. Sitten jos alakulo ja toivottomuus jatkuvat sanotaanko yli kuukauden, kannattaa ottaa huomioon synnytyksen jälkeisen masennuksen mahdollisuus.

[eledee]

Juu, kyllä tässä vielä on tosiaan niin ihmeissään kaikesta, että yritän ottaa ihan rauhallisesti nämä erilaiset uudet tuntemukset. Varmasti kun aikaa kuluu niin omakin mieli tasoittuu. Tämä on silti musta tosi hyvä ketju ja näistä negatiivisistakin tunteista pitäisi puhua enemmän. Kaikkialla vaan toitotetaan nauttimaan vauva-ajasta ja se on kamalaa kun itsestään vaan tuntuu, että ahdistaa.

[Pilke08]

Mullakaan ei tosiaan heti syntyneet ne järisyttävän rakkauden tunteet. Alussa oli niin pökerryksissä esikoisen tuomasta elämänmuutoksesta, imettämiseen liittyvistä alkuvaikeuksista, epparihaavan tulehduksesta (aiheutti tajutonta kipua pitkään, kun hetken istui eli en pystyny kunnolla syömäänkään), vähistä ja katkonaisista unista yms. yms. Välillä mies lohdutti itkevää äitiä ja lasta... Mutta kyllähän tää elämä on alkanut maistua viikkojen ja kuukausien kuluessa, nyt on jopa vauvakuumetta uudelleen päällä...

 

Tsemppiä kaikille alkuhaasteiden kanssa painiskeleville! Niin tosta neuvolapsykologista ei ole kokemuksia, mutta työterveyshuollon psykologisat kylläkin ja aikanaan mä sain ainakin apua, kun töihin liittyvistä paineista pääsin psykologille puhumaan. Voin siis lämpimästi suositella!

[cranberry]

"ihanaa" että en ole ainoa. Mielestäni tästä pitäisi puhua enemmän. Mulla syttyi kyllä rakkaus heti, mutta poika joutui melkein heti lastenosastolle ja sitä myöten tuli niin paljon huolia ja murheita että en enää uskaltanut rakastaa poikaa. Ensin oli vain matalat sokerit, mutta sit löydettiin iso reikä sydämesta ja huoli oli valtava kun alettiin puhumaan leikkauksesta ja musta tuntui että mä en saa pidettyä lastani hengessä. Jatkuvasti pelkäsin että milloinkohan seuraava ongelma ilmestyy. Nyt on tullut hyviä uutisia ja sydäntä ei tarvita luultavasti leikata. Poika sai aivoverenvuodon synnytyksessä, se ultrattiin ja kaikki pitäs olla hyvin. Terkkari huolestu nyt viimeksi kun näki sen vielä jäljellä olevan "pahkan" (hematooman) ja ollaan nyt menossa tänään lääkärille näyttämään se. Haluan uskoa että kaikki on hyvin. Suuri huoli oli kuitenkin se sydän ja nyt kun on tullut hyviä uutisia niin mies sano että musta oikein näkee että olen iloisempi enkä jatkuvasti huolissani. Kuitenkaan en osaa "rakstaa" poikaa. Mä välitän hänestä, mutta en löydä enää niitä tunteita joita koin sillon alussa. Mä haluan kuitenkin uskoa että tulevat tässä pikku hiljaa..

 

Mekin yritettiin yli vuosi ja luulen että sitä on ajatellut etukäteen niin paljon kun niin pitkä aika on pyörinyt vauvan ja vauvan teon ympärillä niin mä huomasin että petyin myös pikkasen kun kaikki ei ollut niin kuin oli luullut. Luin yhtä kirjaa postpartum depressiosta ja siinä mainittiin että ne jotka on joutunut yrittämään kauemmin on suurempi riski sairastua masennukseen.. Mä jouduin sektioon ja olin myös pettynyt siitä, koska sen jälkeen oli tunne että oli huijannut, eikä synnytänyt oikeasti enkä ollenkaan tuntenut itseäni enemmän "naiseksi"..

 

lisäys. mun on ollut tarkoitus mennä neuvolapsykologille, mutta terkkari ei ole oikein ottanut mua vakavasti eikä sit antanut aikaa tai puhelin numeroa, kun n.psyk. oli ensin lomalla ja sit se jäi. Nyt oma vointi on sen verran parempi että en tiedä enää onko mulla tarvetta. Meinasin jo soittaa perheneuvolaan, mutta se jäi.. Vielä vähän aikaa sitten mun oli tosi vaikea katsoa muiden kuvia vastasyntyneistä vauvoista jotka oli otettu synnytys/lapsivuode osastolla. Eihän se ole multa pois että muut iloitsevat, mutta se tuntui vaan niiiiiin epäreilulta että miksi me ei saatu kokea sitä onnea, kun mikään ei mennyt kun olin toivonut/suunnitellut.

Edited August 4, 2009 by nixu

[Snazu]

nixu: mä kannatan sitä että meet silti juttelemaan sille psykologille, saat edes kerran kerrottua tarinasi ja tunteesi.

 

Mä halusin jutella psykologin kanssa ja pitkän ja vaikean tien sain kulkea sinne päästäkseni, kukaan ei huolinut mua, lähete kiersi 3 paikkaa ja kaikista se annettiin takasin. Luulis, että pienen vauvan äiti pääsis heti kun tahtoo! Lopuksi muutama kuukausi myöhemmin tänne muutti joku uusi psykologi joka mut otti juttelemaan luokseen pariksi kerraksi. Sekin auttoi.

 

Mun tekee vieläkin pahaa katsoa synnytysohjelmia tai kuulla muiden kertomuksia synnytyksestä. Se nostaa pintaan pahan kateuden ja usein itkun. Vauva oli jo vuosia toivottu ja tosiaan kun juttu ei mennytkään niin kuin piti, aiheutti se seuraamuksia. Edelleen se ajatus, että vauva vietiin multa pois heti synnyttyään, saa mut masennuksen partaalle. Siitäkin on jo 1 v 2 kk aikaa....

[cranberry]

^ Toi että vauva vietiin pois on mullekkin niin tuttu ajatus. Mä olen miettinyt juuri että miten ne äidit jotka ei saa olla oman vauvansa kanssa pystyy ja uskaltaa rakastaa omaa vauvaa. Vauvasta tuli jotenkin sairaalan ja henkilökunnan, tai se oli meidän yhteinen vauveli jolle piti aina sanoa heipat illalla kun lähti kotiin/omalle osastolle.

[Virvatuli]

-- mutta jotenkin vaan on ajatellut, että masuvauvan rakastminen oli helpompaa ja sitä sellaista rakkauden tunnetta kaipaa.--

 

Mulla taas oli tosi vaikeaa muodostaa mitään tunnesidettä siihen tyyppiin mahassa. Ja täällä kans edelleen (lapsi täyttää 2 v. lokakuussa) odotellaan sitä pakahduttavaa äidinrakkautta. Mä en selvästikään ole sellainen ihminen, joka voisi edes tuntea jotain niin voimakasta? Muuten olen kaikissa asioissa se tunteilija, ja tottakai rakastan tytärtäni, mutta sellainen kaikennielevä voimakas tunne kyllä puuttuu. Tunneihmisenä siis vähän ihmettelen, että multa puuttuu tällainen voimakas tunne, kun olisin voinut olettaa, kaikkeen tunteikkaasti reagoivana, "kunnon äidinrakkauden" omaavani. En kuitenkaan menetä yöuniani tämän vuoksi.

Mitä enemmän lapseni oppii ja kehittyy, sitä tärkeämpi hänestä minulle on tullut. Vuorovaikutuksen lisääntyminen, on tehnyt hänestä rakkaamman ja näin vähän ajattelinkin tapahtuvan, kun multa on myös puuttunut se "vauvakuume" kokonaan ja olen vain kovasti kaivannut itselleni lasta. Vauvat ovat ihania, mutta musta tämmöinen taapero on vielä ihanampi.

[SnowWhite]

On varmasti ihan riittävä rakkaudenosoitus, että huolehtii lapsesta parhaansa mukaan - sitä se rakkaus minusta käytännön tasolla on!

 

Tämä oli hyvin sanottu! Minusta vähän liikaakin aina painotetaan niitä "rakkauden tunteita", kun tunteethan on yleensä aika ailahtelevia ja muuttuu moneen kertaan päivän aikana (ainakin mulla...oon tosi tunteellinen ihminen). Jos mä alkaisin perustamaan pelkille tunteille tätä elämääni, niin ei hyvää seurais Tottakai se, kun rakastaa, aiheuttaa myös paljon tunteita. Mutta se, miten just käytännön elämässä elää, kertoo niin paljon enemmän. Musta olis aivan liikaa vaadittu väsyneiltä vanhemmilta (useimmiten äideiltä), että heillä pitäis aina olla joku pakahduttava onnen tunne päällä, kun he lapsiaan hoitavat. Mulla sellainen on aika harvoin. Tosiasia on kuitenkin, että mä rakastan mun poikaani enemmän kuin mitään, miehen lisäksi, tässä maailmassa. Se näkyy siinä, että sitä yrittää, yrittää niin perkuleesti tehdä parhaansa...mutta silti epäonnistuu niin usein.

Edited May 21, 2010 by SnowWhite

[SURE]

Meillä ei tullu mitään suurta ja mullistavaa äkillistä rakkauden ryöpsähdystä, lähinnä tunne oli "siinä se nyt on ja siitä on pidettävä huolta". vauvaa halusi toki pitää koko ajan lähellä ja tulihan sitä tuhisijaa vaan tuijotettua melko paljon sairaalassa ollessa. Pikkuhiljaa se tunne kasvoi kotona ollessa kun sai levätä ja kerätä voimia. Mä en osaa sanoa milloin se rakkaus oikein syttyi, mutta eräänä yönä kannellessani muutaman viikon ikäistä pientä tyttöä sylissä huomasin kuinka huumaa hänen hiustensa tuoksu oli. Olin todella väsynyt ja silti vaan haistelin pienen hiuksia

[Adalemina]

Esikoisen aikaa en muista tarkkaan kuinka se rakkaus roihahti. Mutta toisen lapsen syntymän aikaan muistan vasta kotona kuukaudenkin jälkeen vasta tuntevani sen rakkauden, joka alkoi kasvamaan ja kasvamaan kokoajan. Se ensimmäinen kuukausi meni kahden pienen lapsen kanssa niin sumussa, että mä en todellakaan varmasti ehtinyt edes tiedostaa milloin se rakkaus roihahti. Toki kokoajan oli se suojelunhalu, hellyydenantaminen, syli...

 

Ja varmasti tää rakkaus molempiin kasvaa vieläkin päivä päivältä.

[Lioni]

Meidän esikoinenkin on todella toivottu lapsi, jota odotettiin pitkään ja hartaasti, siltikin siihen roihahdukseen meni aikaa... Olin synnytyksen jälkeen kuolemanväsynyt ja varmasti kipulääkkeistä aika pöllyssä enkä jotenkin oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut... Nukuin vaan. Muistan sairaalassa ajatelleeni, että onhan se aika ihana ja toki halusin suojella ja hoitaa lasta mahdollisimman hyvin, mutta luulen sen olleen pitkälti velvollisuudentuntoa, pakkohan se on hoitaa kun on sen tähän maailmaan tehnyt... Ensimmäinen häivähdys kiintymyksestä tuli sairaalassa, kun pojalta mitattiin matalia sokeireita, ajattelin, että kuolen, jos lapsi viedään multa pois lastenosastolle... Silti pysyttelin tunnetasolla etäisenä, annoin mielihyvin isin tehdä kaiken ja olin itse enemmänkin sivustaseuraaja ja päällepäsmäri. Aamuyön pitkinä tunteina lasta rauhoitellessani muistan ajattelleeni, miksi tuokin piti tuohon tehdä, meillähän oli kaikki ihanasti ihan kahdestaankin... Väsyneenä maailma näyttää ja tuntuu kovin erilaiselta.

 

Tunneside alkoi pikkuhiljaa kehittya ja pojan ollessa noin puolitoistakuinen, seisoin usein sängyn vieressä häntä katselemassa ja kyynelehtimässä, kuinka täydellinen hän onkaan.

 

Harmittelin kauan, etten ollutkaan alusta saakka sellainen leijonaemo, kun olin kuvitellut, mutta toisaalta, enhän rakastanut miestänikään ensitapaamisesta lähtien yhtä palavasti vaan tunne on kasvanut ja vahvistunut ajan myötä, miksi olisi väärin, että tunne kehittyy samoin myös lapsen kohdalla?

 

Poika taisi olla parin kolmen kuukauden ikäinen kun yhtenä hetkenä sydämessäni tiesin, että teen ihan mitä tahansa lapseni eteen.

[TuiTui]

Ihana lukea teidän kokemuksia. Esikoistyttöni on kohta viiden kuukauden ja edelleen odottelen sen suuren, pakahduttavan äidinrakkauden syttymistä. Kyllä minä häntä rakastan, enkä hänestä enää haluaisi luopua, mutta tunne on aika vaisu ja oloni on samaan aikaan melko hämmentynyt, jopa turta. En tuntenut mitään erityistä myöskään tytön syntyessä. Mies itki, mutta minä vain katselin sitä limaista pientä ihmislasta kummissani ja olisin ollut valmis lähtemään sairaalasta kotiin ilman häntä. Todella häkellyttävää, sillä olen tavallisesti hyvin herkkä ihminen ja lapsi oli todella odotettu ja haluttu!

 

Luulen, että se todellinen rakastamisen tunne paukahtaa ilmoille viimeistään sitten, kun tyttö alkaa itsekin osoittaa hellyyttä minua kohtaan. Nyt en tunne olevani tytölle mitenkään erityinen ihminen, vaikka usein olenkin ainoa, joka hänet saa rauhoittumaan ja jolle hän heräyttää ne kauneimmat naurut. Tuntuu kuitenkin, että tässä vaiheessa lapsi ottaa paljon enemmän kuin antaa. Tyttö on perusluonteeltaan todella vaativa ja vaatii jatkuvaa huomiota koko hereilläolonsa ajan. Hän on myös kärsinyt koliikista ja nyt tekee hampaita ja on sen vuoksi kovin kärttyinen. Vaikka en missään vaiheessa ole ollut loppuunpalanut, enkä ole tuntenut oloani toivottomaksi, itkuinen alku on varmaan osaltaan hidastanut suuren äidinrakkauden kehittymistä.

 

En kuitenkaan ole huolissani, vaan uskon satavarmasti, että se sieltä vielä tulee. Hyvää kannattaa odottaa...

[almukka]

Esikoisen kohdalla en kokenut minkäänlaisia suuria rakkauden leimahduksia vauvan synnyttyä. Synnytyssalissakin taisin lähinnä katsella hölmistyneenä vauvaa ja ihmetellä, en edes itkenyt. Ja kesti kauan, ennen kuin aloin kiintyä kunnolla ja kokea niitä vaaleanpunaisia tunteita mistä monesti puhutaan. Olin hyvin hämmentynyt ja vähän pelokas, hyvin epävarma lähinnä itsestäni. Lapsi oli hyvin toivottu, mutta itsestäänselvyytenä ajattelin, että se rakkaus syntyy heti samalla kuin vauvakin. Osittain ehkä siksi tunsin jonkin aikaa itseni huonoksi äidiksi, kun näin ei käynyt. Mutta kun vauva alkoi kasvaa ja sen kanssa pystyi kunnolliseen vuorovaikutukseen, alkoi varmuuttakin löytyä ja se rakkaus syttyi.

 

Mutta toisen lapsen kanssa kävi aivan erilailla. Se tunne heti saatuaan vauvan syliin synnytyksen jälkeen, se onni ja rakkaus ja ne ns. kuherruskuukaudet vauvan kanssa. Aivan erilaista. Toki hieman harmittaa, etten päässyt tätä kokemaan esikoisen kanssa, mutta meillä on oma erityinen suhde joka tapauksessa

[Loviisa]

Esikoisen syntymän jälkeisestä ajasta muistan sen, että vauvasta oli kauhea huoli ja vastuu äitinä ja vanhempana tuntui todella suurelta ja raskaalta. Toki vauva oli ihana ja rakas mutta enemmänkin tunsin jotain eläimellistä suojeluvaistoa kuin ruusunpunaista äidinrakkautta. Varsinaisesti suuret hellyyden ja ilon tunteet heräsivät sitten pikku hiljaa vauvan kasvaessa.

[meg_white]

Esikoiseen olin todella rakastunut jo raskausaikana ja tuntuu, että elin ihan kuplassa sen rakkauden kanssa. Kun vauva sitten syntyi, mulle tuli tilalle vaan hillitön väsymys ja tyhjyys. Katsoin vauvaa, että joo, maailman kaunein lapsi, ja toi on mun, mutta voisin jättää sn tänne sairaalaan. Tunteet alkoi tulla pikkuhiljaa, mutta vielä lapsen ollessa neljä kuukautta mietin, että jos mulle sattus jotain, tuo ei etes muistas mun olevan olemassa. Se valtava rakkauden aalto tuli vasta lapsen ollessa 7 kuukautta. Lapsen ollessa 2 tajusin, että olen aivan hillittömän rakastunut lapseen ja rakkaus alkoi saada suorastaan valtavat mittasuhteet, musta tuli ajoittain jopa ylisuojeleva, en olisi halunnut olla hetkeäkään erossa lapsesta.

 

 

Odotan nyt viimeisilläni toista ja tätä raskautta on varjostanut hillitön pelko siitä, että kuinka voin rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin esikoista. Tällä kertaa en ole ollut vauvaan odotusaikana lainkaan niin rakastunut kuin esikoisen. Jos vauva on kovin haastava, pelkään, että tunteiden herääminen vie vielä pidemmän ajan. Esikoinen on jotenkin niin tuttu ja vauva tuntuu aivan vieraalta. Pelottaa.

[yallayalla]

Mullakin meni jonkin aikaa ennenkuin se pakahduttava äidinrakkaus syttyi. Ja syyllisyyttähän minä siitä tunsin, etten ollutkaan onnesta sekaisin niinkuin monet hehkuttavat vauvan saadessaan. Olin ahdistunut ja kuolemanväsynyt monta viikkoa ja välillä jopa toivoin että joku muu tulisi hoitamaan vauvaa ja minä saisin nukkua ja vaan olla. Olin myös hirvittävän epävarma aluksi, pelkäsin etten osaa hoitaa vauvaa oikein jne. Mutta kun alkukaaos päässäni ja olotilassani alkoi väistyä, rakkaus lapseen kasvoi koko ajan enemmän.

[Ruska2013]

Mä yhdyn teihin aikaisempiin kirjottajiin. Minä en myöskään kokenut pakahduttavaa rakkautta ja ihanuutta vauvan synnyttyä. Ensimmäisellä viikolla tuntui jopa välillä, että viekää se pois, ei musta ole tähän. Nyt melkein kolmen viikon ikäisenä en vieläkään voi sanoa pakahtuvani rakkaudersta, mutta on olo jo muuten helpottanut. Ehkä siihen autttoi, kun pääsi liikkeelle vaunujen kanssa

[Jenny-Maria]

Sanoisin, että se varsinainen rakkaus syntyi vasta siinä vaiheessa, kun Tirppa osasi jotenkin ottaa kontaktia. Muistelen, että puhuttiin jostain n. kahden kuukauden iästä. Ei sitä ilmeettömästi tuijottavaa ja ajoittain möykkäävää tenavaa vain osannut ns. rakastaa, lähinnä vain hoiti mekaanisesti ja rutiinilla. Ensimmäinen hymy oli kuitenkin sellainen juttu, että minäkään (kyynisenä, ajoittain ilkeänä ihmisenä) en osannut muuta kuin itkeä.

Muokkaan vielä sen verran, että olen pitänyt henkilökohtaisella tasolla outoina (paremman sanan puutteessa) niitä statuspäivityksiä ja kertomuksia, joissa nuuskitaan synnärillä "vauvantuoksua" ja ollaan valveilla ihailemassa tenavaa. Itse nukuin jokaisen mahdollisen minuutin (kätilöiden piti tulla herättämään meitä molempia ruoka-aikeissa) ja vahvin tunne oli lähinnä "voi *ska, onks toi mun, pitääks se viedä kotiin asti". Ts., jälkeläinen ei todellakaan tuntunut mitenkään omalta ensisilmäyksestä...

Edited February 22, 2013 by Jenny-Maria

[Nala]

Esikoisen synnyttyä ensimmäiset päivät olivat suurimmaksi osaksi vain uuden ihmisen ihmettelyä eikä niinkään suurta äidinrakkautta. Hormonihuurujen vuoksi ajatukset olivat sekavia ja tuntui että kaikki on uutta - ensimmäiset päivät olivat vain selviytymistä hetkestä toiseen. Rakkaus syttyi kun tyttö oli 2 viikon ikäinen ja joutui sairaalaan. Tuolloin pelko lapsen menettämisestä oli niin suuri ja rakkaus pakahduttavaa että se yllätti!