koran_

Parisuhde pinteessä

73 posts in this topic

Oman parisuhteen rakoillessa rankan vauvavuoden jälkeen avauduin aiheesta enemmänkin ja ihmettelin miksi parisudeongelmista ei puhuta vaikka ne tuntuvat olevan yleisiä perheissä joissa on pieni lapsi/lapsia.

 

Perheneuvolat ovat niin täynnä asiakkaita että omassa kunnassani uusia aikoja ei enää edes saa vaan apua tarvitsevat perheet jäävät jonoon jopa kuukausiksi. Silti harva ääneen puhuu, että "meillä menee ihan päin v****a. Lähimmät ystävät ehkä tietävät ettei elämä olekaan ihan niin ihanaa miltä päällepäin näyttää.

 

Itse olen saanut paljon lohtua jo siitä että nyt kun olen kertonut tilanteestamme niin moni muukin on avautunut ja kertonut heilläkin olevan ihan samanlaisia ajatuksia ja ongelmia. Parisuhteemme ei olekaan läpimätä vaan ongelmat joita meillä on ovatkin yleisempiä kun luulinkaan, ehkä jopa "normaaleja"??

 

Tänne ketjuun toivoisin saavani muidenkin kertomuksia esim. siitä mikä raskaudessa/vauvavuodessa oli raskasta, mikä muuttui parisuhteessa? Miten kukakin selvisi ongelmista, mitä ne ongelmat olivat?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Totta. Kaikki tuntuu tietävän, että parisuhde on koetuksella pikkulapsiperheissä, mutta harvoin asiasta puhutaan, ainakaan syvemmällä tasolla. Omassa suhteessa on tänä vuonna mennyt todella huonosti, perheneuvola on tullut tutuksi. Jonot oli pitkät, mutta me saatiin sinne kriisiaika nopeasti. Vissiin ollaan sitten todella ongelmatapaus  :grin:

 

Meillä tapahtui todella isoja negatiivisia asioita (miehen) lähipiirissä pari viikkoa ennen lapsen syntymää. Noita tapahtumia ei sitten sattuneesta syystä ehtinyt käsitellä kunnolla. Ne jäivät mieleen kaivertamaan, ja ovat vaikuttaneet sekä mun että miehen toimintaan, ajatuksiin ja käyttäytymiseen. Ollaan etäännytty ihan älyttömästi toisistamme. En tiedä olisiko se tapahtunut jo pelkästään lapsiperhearjen vuoksi, paha sanoa.

 

Itsestäni voin ainakin sanoa sen, että äidiksi tulon myötä oon muuttunut jollain tapaa paljon aiempaa itsevarmemmaksi, ja ehkä sen myötä valitettavasti myös parisuhteessa itsekkäämmäksi. Se siis näkyy siten, että haluan pitää huolta omasta psyykkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani ollakseni parempi äiti. Siksi kai siedän paljon vähemmän epävarmuutta kumppanilta. Musta on tuntunut siltä, että lähes kaikki on ollut mun harteilla. Voimavarat ei vain riitä kaikista kolmesta huolehtimiseen, vaikka kai pitäisi.

 

koran_, millaisia on ne samankaltaiset ongelmat, joita oot huomannut olevan muillakin pariskunnilla?

Share this post


Link to post
Share on other sites

No ihan tuo ensinnäkin, että musta tuntuu et mä huolehdin kodista, lapsesta ja miehestäkin vielä. Tuntuu, että mä olen lapsen myötä luopunut kaikesta (ratsastus, työ...) ja mies vaan on ja elää niinkuin ennenkin (ihan noin kärjistetty tilanne ei kuitenkaan ole oikeasti).

Me tapellaan paljon miehen menoista jotka harrastuksen luonteen huomioon ottaen eivät aina osu sellaiseen hetkeen, että se sopisi perheelle. Hipun pikkuvauva-aikana muistan lähestulkoon roikkuneeni miehen jalassa itkien ettei menisi harrastuksiinsa (joka voi olla 2h kokous tai viikon kestävä leiri umpimetsässä) ja mä olin tosi vihainen ja katkera kun se valitsi harrastuksen meidän sijasta. Nyt mä ymmärrän, että se ei tee sitä mielellään/"tahallaan" ja ymmärrän sen harrastusta paremmin mutta silti. Se on kuitenkin vaan harrastus. Ja olkoonkin vaikka olis kyse sen työstä niin silti minusta perheen pitäisi aina olla tärkein.

Miehellä on myös ollut/on edelleen oma isyys vähän hukassa. Tietää kyllä millainen isä haluaa olla mutta ei kai ole ihan varma miten siihen pääsisi. Yllärinä on kai tullut se, miten kovasti lapsi tarvitsee jakamatonta huomiota ja miehen läsnäoloa. Työpäivän jälkeen mies ei voikaan istua tietokoneella vaan hänen pitääkin leikkiä tyttärensä kanssa. Että se isä-tytärsuhde ei tulekaan automaattisesti vain siksi että mies on lapsen isä vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain. Ja sitten kun olen maininnut mielestäni ihan nätisti asiasta että voisi viettää enemmän aikaa tyttönsä kanssa, mies suuttuu ja loukkaantuu kun joudun häntä tuollaisessa asiassa "opastamaan".

 

Miehelle pikkuvauva-ajan rankkuus tuli yllätyksenä, mä osasin varautua etukäteen ja se olikin juuri niin kamalaa kun kuvittelin ;) Musta tuntuu että miehelle oman ajan menetys yms. on ollut paljon rankempi paikka kun mulle. Mun tolkuton väsymys on ollut miehelle vaikea käsiteltävä... Ja nyt vaikka esikoinen nukkuu normaalisti ihan hyvin niin nyt mua väsyttää tämä raskaus :rolleyes:

 

Tähän meidän kriisiin ja vaikeuksiin liittyy paljon sellaisia pikkuasioita... kaikkea on vaikea selittää niinkuin asiast oikeasti on. Mä en ole kauheen hyvä sanoittamaan ajatuksiani ja se näkyy parisuhteessakin, mies monesti ymmärtää mut ihan totaalisen väärin. Ehkä meitä tässä nyt närppii ihan sekin, että me ollaan aina oltu meidän kaveriporukassa "se täydellinen pari". Meidän yhteiselo on aina ollut ihan naurettavan helppoa ja monet kaverit sanoo, että sitten jos me joskus erottaisi niin on maailma sekasin. Ja nyt esikoisen syntymän jälkeen meillä on ekaa kertaa vaikeaa ja se on aika kova paikka kun "meidän täydellinen suhde" ei olekaan enää täydellinen vaan meillä on ihan oikeita ongelmia joiden takia minä olen ollut onneton ja jopa miettinyt omaan asuntoon muuttamista, ihan siksi että pääsisin eroon tästä kurjasta olosta. Ei tartteis odottaa miehen puolelta mitään eikä sen myötä tartteis pettyä ja suuttua.

 

 Niin, tuo omaan asuntoon muuttaminen. Mä olen pitänyt itseäni ihan kauheana ihmisenä tuon ajatuksen takia kunnes nyt olen kuullut muidenkin miettineen ihan samaa!

 

Meidän suurin ongelma taitaa olla se, että me ei osata puhua toisillemme. Puhumattomuus antaa tilaa olettaa kaikenlaista. Ja sit mennään metsään.

 

Mainitsempa nyt esimerkkinä yhden "pikkuasian" mistä on loppujen lopuksi tullut iso asia.

Mä olen pitänyt miestä vähän välinpitämättömänä perheensä suhteen. Ja mua kohtaan. Ja mun tekemää työtä kohtaan. Nyt on käynyt ilmi ettei asia ole ollenkaan niin. Mä teen suurimman osan kotitöistä kun olen enemmän kotona, näin sen pitää ollakin. Mieskin tekee (pyydettynä yleensä) jotain. Usein tilanne on se, että miehen ei tarttis muuta tehdä kun laittaa se tyhjä maitotölkki pahvinkeräykseen. Enempää en pyydä. Ja kun mies ei tee EDES SITÄ niin musta tuntuu siltä ettei se arvosta yhtään sitä, että mä olen kenties siivonnut ja pyykännyt koko päivän ja kaikki mitä mä siltä sen työpäivän jälkeen pyydän on että pitäis sen pirun maitotölkin pois. Nyt kun tästä(kin) on juteltu niin mies on ymmärtänyt sen, että noin mitätön asia näyttää mun silmissä välinpitämättömyydeltä/laiskuudelta ja vaikka miltä muulta. Ja luoja tietää miten paljon näitä tän kaltaisia juttuja paljastuu kun päästään tosissaan ruotimaan meidän asioita.

 

Ja siihen me tarvitaan ulkopuolista ihmistä. Joku joka toimisi vähän erotuomarina ja auttaisi meitä puhumaan ja KUUNTELEMAAN mitä toinen sanoo. Antaisi uusia näkökulmia ja kyllä, välillä kertomaan toiselle että on väärässä/oikeassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuo puhumattomuus toimii kyllä pohjana monelle ongelmalle. Mutta mä ainakin uskon, että siinä voi oppia ja kehittyä, paljonkin. Siinä varmasti juuri ulkopuolinen apu on tärkeää, antaa vähän perspektiiviä. Tekö ette siis ole päässeet mihinkään puhumaan vielä?

 

Puhumattomuus yhdistettynä väsymykseen ja turhautumiseen tekee helposti sen, että tulee oletettua asioita liian helposti. Mä en pitänyt sitä pikkuvauva-aikaa ja ensimmäistä vuotta kovin pahana, sen jälkeen on ollut paljon rankempaa. Vauva-ajalta muistan kuitenkin sen, että mietin usein miksi mies tekee niin pitkiä työpäiviä. Mietin, että eikö se halua olla meidän kanssa kotona. Myöhemmin kun ollaan asiasta puhuttu, mies on sanonut että koki tehtäväkseen kantaa rahaa kotiin kun ei oikein muutakaan kokenut osaavansa vauvan kanssa tehdä. Ajatukset tuonkin taustalla olivat siis paljon positiivisemmat kuin osasin ajatellakaan.

 

"Täydellisenä parina" pitäminen voi olla aika hajottavaa. Hyvällähän ihmiset sen tarkoittaa, mutta se voi oikeasti olla ongelmallistakin. Meillä on ollut vähän sama, tutut ja sukulaiset on aina pitäneet meitä tosi hyvänä parina, joka ei koskaan eroa. Ehkä sitä on sitten itsekin alkanut pitää jotenkin selvänä juttuna? Ei tarvi niin paljon tehdä töitä parisuhteen eteen, kun ollaan "täydellisiä" yhdessä. Joopajoo  :rolleyes:

 

Vielä pitää mainita se, että sosiaalinen tukiverkosto on ihan äärettömän tärkeä! Me muutettiin täysin vieraalle paikkakunnalle alkuraskaudessa, ja tehtiin sama juttu lapsen ollessa 7kk ikäinen. Kaikki tutut ja sukulaiset asuivat useamman sadan kilometrin päässä. Ainahan näiltä ei voi välttyä, mutta jos vain mahdollista, ei ehkä kannata haalia kaikkia isoja elämänmuutoksia samaan syssyyn.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin on kerennyt tässä vuosien yhdessä elon aikana olla niin pientä kuin suurtakin kriisiä.

 

Isoimmat ongelmat alkoivat meillä siitä, että minä en tullutkaan raskaaksi ilman lääketieteellistä apua. Yli puolenvuoden tuloksettoman yrityksen jälkeen otin puheeksi lapsettomuushoidot ja miehen reaktio ei ollutkaan ihan sitä mitä oletin. Miehellä on ennestään kaksi tytärtä, jotka minä perheensisäisesti adoptoin viime vuonna. Miehen reaktio hoitoihin oli aluksi se, että antaa olla. Onhan meillä nuo kaksi tyttöä. Minun maailmani romahti tässä vaiheessa.Toki rakastan tyttöjä, mutta silti halusin kokea sen raskauden, vauva-ajan ja taaperoiän.

 

Ryvettiin melkoisissa pohjamudissa. Minä olin valmis pakkaamaan tavarani ja lähtemään. Miehen suurin ongelma on se, että hän monesti pyrkii kiertämään ongelmatilanteet. Aina kun tulee suurempi ongelma hän jättää asian sikseen. Minun täytyi siis rautalangasta vääntäen selittää miehelle kuinka paljon minä halusin sitä omaa lasta. Ja ilmoitin myös, että jos mies ei ole valmis hoitoihin niin on minun mietittävä mitä teen. Mies lopulta tajusi, että hän ei voi riistää minulta mahdollisuutta omaan biologiseen lapseen ja tapui hoitoihin.

 

Kolmen clomikierron jälkeen tulin sitten raskaaksi, mutta seuraava kriisi olikin jo ovella. Ultrassa kävi ilmi, että kyytiläisiä oli kaksi. Toki tiesimme, että tämä mahdollisuus oli olemassa. Mies otti uutisen melkoisen raskaasti, koska hän tiesi miten raskasta vauva-arki voi olla yhdenkin vanvan kanssa. Mies teki tässäkin asiassa saman mitä yleensä kieltäytyi puhumasta. Ultran jälkeen pari viikkoa meni hiljaisuudessa, jos sanan raskaus mainitsikin niin mies poistui paikalta. Otin asian puheeksi neuvolassa ja sieltä tuli pyyntö ottaa mies seuraavaan neuvolaan mukaan. Seuraava aika saatiin pian, koska mun omat voimavarat oli melko vähissä. Minä yksin koitin iloita raskaudesta joka oli viimein saanut alkunsa, mutta joka oli miehelle niin kova pala, että ei voinut siitä edes ääneen puhua.

 

Neuvolassa kävi ilmi, että miehen suurimmat pelot liittyivät siihen, että menettäisi minut vauva-arjen keskellä. Hän ja tyttöjen biologinen äiti erosivat siis nuoremman tytön ollessa alle 1v. Äiti sairastui esikoisen aikana synnytyksen jälkeiseen masennukseen eikä ehtinyt toipua siitä ennen uutta raskautta. Mies jäi yksin lapsien kanssa ja samaan syssyyn menetti työnsä. Hänestä tuli siis hyvin lyhyen ajan sisään kahden pienen lapsen työtön yh-isä. Mies ei ennen tätä meidän neuvola käyntiä ollut kertonut kuinka pahalta hänestä tämä oli tuntunut ja kuinka rankkaa aikaa tuo aika oli ollut hänelle. Minä henkilökohtiasesti väitän, että ilman tuota neuvolakäynti olisi voinut ero tulla.

 

Meidän ongelmat on siis syntyneet pitkälti siitä, että mies ei halua niitä käsitellä vaan kieltää ne. Monet pienemmätkin riidat on saatu tästä aikaiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tärkeä ja mielenkiintoinen aihe. En nyt ehdi kommentoimaan sen enempää kuin että perheneuvolan lisäksi parisuhdeongelmista voi mennä puhumaan seurakunnan perheasiain neuvottelukeskukseen. Palvelu on seurakunnan rahoittama ja järjestämä, mutta asiakkaiden ei ymmärtääkseni tarvitse kuulua kirkkoon, eikä terapiassa keskistytä uskon asioihin. Olen itse miehen kanssa käynyt parisuhdeterapiassa perheasiain neuvottelukeskuksessa, ja meidän terapeutti ei edes suostunut puhumaan mistään uskonnollisuuteen liittyvästä, vaikka mies kysyi asiasta.  :lol: Meidän terapeutti oli psykoterapeutti, ja sekä mies että minä molemmat koimme käynnit erittäin hyödyllisiksi. Aloimme käydä terapiassa ennen kuin aloin odottaa esikoista ja lopetimme vasta esikoisen ollessa lähemmäs vuoden ikäinen. Palvelu on maksuton.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osui ja upposi!

Kiitos omia ongelmiaan valottaneille.

 

Oma lapsi, äitiys, vanhemmuus, mies ja perhe on ihaninta ja parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut, mutta toisaalta on pakko myöntää että vauva-arki oli monin osin märkä rätti vasten kasvoja, eli pilvilinnoista vissiin tipahdettiin alas...

 

Ongelmat meillä pyörii niinkin arkisten asioiden ympärillä kuin oma aika (sen puute), sen käyttö ja jakautuminen, jonkin verran myös kotityöt ja lapsenhoito. Meillä lapsi on herkkäuninen ja huono nukkuja, joten väsymys on aika vahvasti mukana näissä ongelmissa ja korreloi riitelyn määrää -> mitä vähemmän unta sitä enemmän riitaa ja toisinpäin.

 

Vaikka monet riidanaiheet ovat ns. yhteisiä, niin ollakseni itsellenikin rehellinen mun on myönnettävä että minä olen yleensä kuitenkin se joka aloittaa ja saa riidan aikaiseksi. En ikinä osaa sanoa ajoissa mistään asiasta, vaan kyräilen mielessäni ensin itseni räjähdyspisteeseen saakka, jolloin tulee sitten ärhenneltyä vähän liikaakin. En ole itsekään aina ihan varma mitä mä miehen haluaisin tekevän tai onko mun näkemä ja kokema tilanne aina ihan realistinen, vai suurentelenko mä mielessäni asioita ja teen itsestäni marttyyrin..

 

Kaikista suurin ongelma meidän tilanteessa on mielestäni mun oman ajan puute.

Mies tekee pitkää työviikkoa, joka nyt tietty haukkaa jo ison osan ajasta. Lisäksi mies harrastaa säännöllisesti ja käy toisinaan kavereiden kanssa illanvietoissa (mikä nyt ei tosin sinänsä ole se varsinainen ongelma).

Mä en käy koskaan missään, eikä mulla ole oikein enää kavereitakaan. Musta tuntuu jotenkin niin epäoikeudenmukaiselta että mies voi aina lähteä omiin menoihinsa, eikä sen tarvi huolehtia mistään koska _minä jään kotiin hoitamaan lasta_. Mä en koe voivani samalla lailla vaan lähteä, vaan mun pitää siitä sopia ajoissa erikseen, selvittää syömiset ja nukkuma-ajat jne.. ei se jotenkin ole sama asia.

 

Mulla on ehkä vähän samoja fiiliksiä kuin koran_illa, musta tuntuu että mä oon lapsen myötä luopunut kaikesta, ja mies jatkaa elämää entiseen malliin. Ei se varmaan todellisuudessa ihan niin ole, mutta siltä se usein tuntuu. Tavallaan tuntuu että olisi niin helppoa olla se mies tässä suhteessa, käydä töissä ja harrastuksissa, kotona saa vähän oleskella puhtaan, vaipatetun ja syötetyn lapsen kanssa, ottaa puhtaat vaatteet kaapista ja uunista valmista ruokaa. Siis ikäänkuin nuolla kermat kakun päältä, saada ne parhaat ja helpoimmat puolet aina.

 

Ääh, en mä tiedä. Ollaan me tästä jo jonkun kerran puhuttukin, ja sovittu että järkätään mulla omaa aikaa yms. mutta käytännössä mikään ei silti muutu. Epäilen kovasti myös että asiat ei oikeasti ole niin pahoja, miltä ne mun mielessä näyttää. Tiedostan siis itsekin että ongelma on ainakin osittain mun pään sisällä, ei niinkään siinä että miehessä tai meidän parisuhteessa olisi vikaa..

 

Mun on nyt jotenkin tosi vaikea pukea sanoiksi sitä mitä tässä haen takaa, mutta tulipa nyt jotain ajatuksia kirjoitettua auki.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Maryo, musta tuntuu just samalta. Hienosti osasit tiivistää mun ajatukset :D En aina tiedä itsekään mitä haluan tai mitä haluan miehen tekevän. Omaa aikaa ollaan kovasti järkkäämässä mutta lähteminen on vaikeaa, minne mä menisin? Monesti haluisin vaan OLLA menemättä minnekään. Ja se oma aika ei poista sitä fiilistä että mies saa kermat kakun päältä.

 

Kvam, ei oo vielä päästy minnekään.

 

Anna Rosa, srk:ssa ei oo antaa aikoja ja luulen et kunnan omassa on sama juttu. Huomenna soitan sinne. Yhdellä yksityisellä hinnat 70e 2h, ei ehkä ihan kauheen iso summa mut mitäs kun meillä ei just nyt oo rahaa ees tohon?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen käynyt lueskelemassa vaikka meillä ei tällä hetkellä mitään kriisejä varsinaisesti olekaan.

 

Maryon teksti silti kolahti muhun, koska meillä on ihan samanlaista! Mies tekee pitkää päivää, monesti arkena on aamusta tässä meidän kanssa sen tunnin pari ja sit lähtee töihin, tulee kotiin kun lapsi on jo unilla. Mies on kesällä menossa Müncheniin entisten työkavereidensa kanssa jollekin keikalle, pitäis myös yhden entisen työkaverin kotiin mennä terassia rakentemaan ja ties mitä. Eiköhän tässä tule vielä mökkireissu tai pari. Ja mitäs mä teen? Olen lapsen kanssa kotona tai lähden jonnekin sen lapsen kanssa. Tämä ei mua nyt ärsytä tai vituta, lähinnä vaan koen epäreiluna sen, että toinen voi mennä jos haluaa ja itsellä se meneminen on erilaista.

 

Toinen lapsi on nyt tulossa (toivottavasti) ja eilen iski epämääräinen pieni ahdistus, että voi vee onko tämä elämä samanlaista sittenkin. Että mä olen täällä kotona vankina kahden lapsen kanssa. Mun miehellä ei ole harrastuksia eikä hirveästi täälläpäin kavereitakaan, joten aikaa ei mene semmoiseen mutta ne työt vie ihan megaosan sen elämästä. Niistä on sitten todella vaikea karsiakaan kun hommat on yrittäjän tehtävä vaikka niihin menis se 16h vuorokaudessa. Mies on itsekin ihan väsynyt hommiinsa ja on sanonut ettei jaksa itsekään pitkälle tuollaisia työmääriä ja -tunteja. Jos asiat menee miehellä hyvin niin jutut tulee muuttumaan mutta on myös mahdollista ettei kaikki menekään kuin Strömsössä.

 

Ääh olen nyt niin väsynyt ettei tule mitään älykästä ulosantia (ihana alkuraskauden iltaväsymys :grin:). Mutta siis joo merkki lueskelusta.

Edited by lavella

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pitkä pätkä kirjoitusta katosi bittitaivaalle, joten sanon vaan, että hyvä koran_ ketjun perustamisesta!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en sinällään kuulu tähän ketjuun, mutta tulin huikkaamaan puskista tohon omaan aikaan.

 

Jos olette pariskuntana sopineet, että pitäisi olla omaa aikaa kummallakin, niin pitäkään huolta, että näin on. Esim. sunnuntaina sovitte, että milloin kummallakin on omaa aikaa. Sitten kun se oma aika on, niin menkää ja tehkää jotain kivaa, mistä tulee hyvä fiilis. 

Jos sitten ongelma on se, että omaa aikaa ei saa, niin vinkkaisin käymään viikon kalenteria läpi ja kumpikin saa saman verran omaa aikaa. Jos siis miehellä on vaikka kolme harrastusta viikolla, niin naiselle myös. Sama jos viikonloppuna toisella menee 6h harrastuksessa, niin toiselle sitten saman verran. Pitäkää kiinni sovituista!

 

Työkaveri valitteli samasta asiasta ja neuvoin samalla tavalla. Hän rupesi osoittamaan miehelle, että a. tarvitsee omaa aikaa b. miehen on syytä nähdä, mitä on olla kotona lapsen kanssa c. mies oppii pärjäämään ja d. hän menee samalla tavalla kuin mieskin.

Melko nopeasti mies oli tajunnut, että joka viikkoiset sulkapalloharjoitukset eivät olekaan ihan must ja että on kivaa olla kotonakin. Tilanne rauhoittui ja ruvettiin tekemään asioita yhdessä.

 

Jos sitten taas harrastukset eivät ole se suurin asia, vaan se työ. Yrittäjän on vähän vaikeaa miettiä järkevää työmäärää, tunnustan :) Huolestuttavaa mun mielestäni on, että jos mies tajuaa, että tätä tahtia ei voi jatkaa kauaa vaan että rajat tulevat vastaan. Kinkkinen tilanne!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä tuli kuin tilauksesta... Tunnustan heti alkuun olevani vaukkari, jolla on kaksi nickiä. Mutta aiheen arkuuden vuoksi en halua puhua tästä omalla nickilläni, IRL tuttuja on liikaa... Vaukkarit on kuitenkin foorumi, jolta tiedän saavani asiallista keskustelua, siksi rikon kahden tunnuksen sääntöä. (Jos ylläpidolla on asiaan sanomista, olkaa kilttejä ja laittakaa viestiä ennen kuin alatte minua poistaa, teille voin kyllä tunnustaa kuka olen. Tämä on ainoa paikka jonne voin asiasta puhua...)

 

Olin omalla läppärilläni, miehen tunnuksilla (jotka sattuivat olemaan auki) kun ajattelin pikaisesi piipahtaa fb:n puolella. Huomasin osoitetta kirjoittaessani, että mieheni on käynyt treffisivustolla. Paska vaimo minussa heräsi ja aloin tutkia selaushistoriaa... En minä pornosivuista pahastu, totta puhuen itsekin sellaisilla käyn joskus, mutta se että hän on jotain treffejä järjestellyt?!? Hän on oman ilmoituksenkin jossain vaiheessa jättänyt... Parisuhteessamme oli pari vuotta sitten vastaava kriisi (yhden yön juttu hänen puoleltaan) ja silloin jo olin asiasta hajalla, mutta saatiin suhde kasaan ja jopa paremmaksi! Tai niin luulin...

 

Nyt olen miettinyt pääni puhki, että miten ottaisin asian puheeksi, kun en toisaalta haluaisi tunnustaa urkkineeni hänen tietokoneoleilujaan... Ei tämä puhumatta selviä, sen tiedän, mutta juuri nyt on NIIN paljon kaikkea että repeän jo muutenkin stressistä, niin enpä kyllä kaipaisi vielä tätäkin tähän... Hajottaa niin maan perkeleesti! :dash2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mä ottaisin kyllä puheeksi, ehkä sanoisin vahingossa nähneeni jonkun väärän sivun mikä herätti epäilykset. Tai voisitko muuten vaan aloitella keskustelua siitä miten teillä menee? Sit sun ei ehkä tartteis paljastaa urkkineesi sivuhistoriaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvä keskustelunavaus!

 

Kun meidän esikoinen syntyi 4 vuotta sitten, niin meillä meni kans JUST NIIN, että mies kuvitteli, että kaikki jatkuu kuin ennenkin ja minä taas halusin, että kaikki muuttuu. MUSTA tulee perhe. Esikoisen vauvavuosi olikin toisaalta just niin ihana, kuin olin kuvitellutkin, mutta toisaalta mun ja miehen välejä olisi voinu kuvailla aika jäiseksi. Tuntuu, että vauvan tuli meidän elämän eri vaiheisiin ja myönnän, sen vauvan halusin nimenomaan minä. Vauvan kanssa kaikki vaan oli uutta ja sen uuden opettelussa meni aika. Parisuhdeaikaa ei ollut juurikaan, ja sitten iltaisin, kun sitä olisi voinut olla, niin mies katto telkkaa ja minä nukuin. Seksielämä oli todella minimissä, mikä ei ainakaan parantanu tilannetta...

 

Kun lapsi täytti vuoden, niin sit vasta helpotti ja kaikki loksahti kohdalleen. Kun odotettiin meidän kuopusta, pelkäsin tosi paljon parisuhdeongelmien toistuvan, mutta jotenkin me onnistuttiin käsittelee tulevat muutokset raskausaikana ja mietittiin, miten meillä olisi kaikilla hyvä olla tässä perheessä. Meillä on auttanu se, että molemmat todella ottaa omaa aikaa (molemmilla liikuntaharrastukset). Toi oma aika auttaa mua tosi paljon! Muistellaan paljon vanhoja ihania juttuja, mitä on tehty ja suunnitellaan uusia.

 

Tuo siivousärtymys on niiiin tuttua. Luin lehdestä, että naisen elinpiiri kapenee pikkuvauva-aikana ja kodin siisteys usein korostuu. Meillä on sovittu, että JOKA ilta molemmat siivoaa 30 minuuttia ja sen lisäksi teen päivällä mitä jaksan/ehdin. Sitten ei tuu riitaa siivoomisesta. JOS mies jättää tyhjän tölkin pöydälle tms, niin annan sen olla vaikka kaksi päivää paikallaan, en ole miehen ÄITI, korjatkoon oman sotkunsa. On auttanut kummasti. Palaan myöhemmin kirjoittaa lisää!

Mä olen pitänyt miestä vähän välinpitämättömänä perheensä suhteen. Ja mua kohtaan. Ja mun tekemää työtä kohtaan. Nyt on käynyt ilmi ettei asia ole ollenkaan niin. Mä teen suurimman osan kotitöistä kun olen enemmän kotona, näin sen pitää ollakin. Mieskin tekee (pyydettynä yleensä) jotain. Usein tilanne on se, että miehen ei tarttis muuta tehdä kun laittaa se tyhjä maitotölkki pahvinkeräykseen. Enempää en pyydä. Ja kun mies ei tee EDES SITÄ niin musta tuntuu siltä ettei se arvosta yhtään sitä, että mä olen kenties siivonnut ja pyykännyt koko päivän ja kaikki mitä mä siltä sen työpäivän jälkeen pyydän on että pitäis sen pirun maitotölkin pois. Nyt kun tästä(kin) on juteltu niin mies on ymmärtänyt sen, että noin mitätön asia näyttää mun silmissä välinpitämättömyydeltä/laiskuudelta ja vaikka miltä muulta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Otin asian puheeksi. Tai no, en saanut puhuttua joten laitoin sähköpostia. Sanoin että erehdyksessä sivuhistorian avasin ja mitä sieltä löytyi. Mies sanoi että syy on siinä, että kun pornosivuilla surffaa, tulee mainoksia yms. ponnahdusikkunoihin ja niistäkin jää jälki. (Tiedän toki tämän, mutta ei mielessä käynyt.)

 

Nyt onkin sitten mietittävä se, että uskonko ukkoa vai en... :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos  aloituksesta!

 



"Miehellä on myös ollut/on edelleen oma isyys vähän hukassa. Tietää kyllä millainen isä haluaa olla mutta ei kai ole ihan varma miten siihen pääsisi. Yllärinä on kai tullut se, miten kovasti lapsi tarvitsee jakamatonta huomiota ja miehen läsnäoloa. Työpäivän jälkeen mies ei voikaan istua tietokoneella vaan hänen pitääkin leikkiä tyttärensä kanssa. Että se isä-tytärsuhde ei tulekaan automaattisesti vain siksi että mies on lapsen isä vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain. Ja sitten kun olen maininnut mielestäni ihan nätisti asiasta että voisi viettää enemmän aikaa tyttönsä kanssa, mies suuttuu ja loukkaantuu kun joudun häntä tuollaisessa asiassa "opastamaan".

 

Miehelle pikkuvauva-ajan rankkuus tuli yllätyksenä, mä osasin varautua etukäteen ja se olikin juuri niin kamalaa kun kuvittelin ;) Musta tuntuu että miehelle oman ajan menetys yms. on ollut paljon rankempi paikka kun mulle. Mun tolkuton väsymys on ollut miehelle vaikea käsiteltävä... Ja nyt vaikka esikoinen nukkuu normaalisti ihan hyvin niin nyt mua väsyttää tämä raskaus :rolleyes:

miehen ei tarttis muuta tehdä kun laittaa se tyhjä maitotölkki pahvinkeräykseen. Enempää en pyydä. Ja kun mies ei tee EDES SITÄ niin musta tuntuu siltä ettei se arvosta yhtään sitä, että mä olen kenties siivonnut ja pyykännyt koko päivän ja kaikki mitä mä siltä sen työpäivän jälkeen pyydän on että pitäis sen pirun maitotölkin pois. Nyt kun tästä(kin) on juteltu niin mies on ymmärtänyt sen, että noin mitätön asia näyttää mun silmissä välinpitämättömyydeltä/laiskuudelta ja vaikka miltä muulta. Ja luoja tietää miten paljon näitä tän kaltaisia juttuja paljastuu kun päästään tosissaan ruotimaan meidän asioita.

 

 

Puhumattomuus yhdistettynä väsymykseen ja turhautumiseen tekee helposti sen, että tulee oletettua asioita liian helposti. Mä en pitänyt sitä pikkuvauva-aikaa ja ensimmäistä vuotta kovin pahana, sen jälkeen on ollut paljon rankempaa. Vauva-ajalta muistan kuitenkin sen, että mietin usein miksi mies tekee niin pitkiä työpäiviä. Mietin, että eikö se halua olla meidän kanssa kotona. Myöhemmin kun ollaan asiasta puhuttu, mies on sanonut että koki tehtäväkseen kantaa rahaa kotiin kun ei oikein muutakaan kokenut osaavansa vauvan kanssa tehdä. Ajatukset tuonkin taustalla olivat siis paljon positiivisemmat kuin osasin ajatellakaan.

 

 

Oma lapsi, äitiys, vanhemmuus, mies ja perhe on ihaninta ja parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut, mutta toisaalta on pakko myöntää että vauva-arki oli monin osin märkä rätti vasten kasvoja, eli pilvilinnoista vissiin tipahdettiin alas...

 

Ongelmat meillä pyörii niinkin arkisten asioiden ympärillä kuin oma aika (sen puute), sen käyttö ja jakautuminen, jonkin verran myös kotityöt ja lapsenhoito. Meillä lapsi on herkkäuninen ja huono nukkuja, joten väsymys on aika vahvasti mukana näissä ongelmissa ja korreloi riitelyn määrää -> mitä vähemmän unta sitä enemmän riitaa ja toisinpäin.

 

Vaikka monet riidanaiheet ovat ns. yhteisiä, niin ollakseni itsellenikin rehellinen mun on myönnettävä että minä olen yleensä kuitenkin se joka aloittaa ja saa riidan aikaiseksi. En ikinä osaa sanoa ajoissa mistään asiasta, vaan kyräilen mielessäni ensin itseni räjähdyspisteeseen saakka, jolloin tulee sitten ärhenneltyä vähän liikaakin. En ole itsekään aina ihan varma mitä mä miehen haluaisin tekevän tai onko mun näkemä ja kokema tilanne aina ihan realistinen, vai suurentelenko mä mielessäni asioita ja teen itsestäni marttyyrin..

 

 

Nämä asiat koskaa myös meidän perhettä ja siihen lisätään ahdistus liian pienestä asunnosta ja soppa on valmis. Mies tosiaan opiskelee töiden ohjella, joten useat päivät on pitkiä (onneksi ne loppuu ihan kohta). Itse kaipasin omaa aikaa ja olen nyt laihduttamisen kautta alkanut liikkumaan enemmän 3-4krt/vko käyn jumpissa 1-2h kerralla ja ai, että tekee hyvää. Tehdään myös yhdessä kuin erikseen reissuja kavereiden kanssa. Mutta silti tämä toinen lapsi on ollut rankempi parisuhteelle kuin eka vaikka vauva itsestään on helpompi kuin esikoinen. Itsellä oli esikoisen jälkeen synnytyksen jälkeinen masennus, joka varmaan osaksi on kaiken takana aiheuttaen ahdistusta.

pää lyö tyhjää, tulen jatkamaan toinen kerta

 

muoks. niin, sitä piti sanomani, että jotkut riidat on tulleet siitä, kun nyt olen tosiaan ottanut sen oman ajan ja miehellä on ollut haastavaa olla kahden lapsen kanssa kotona. Samalla miehellä on ikävä omia harrastuksia, joista on joutunut luopumaan koulun vuoksi (no sekin asia korjaantuu syksyllä taas).

Edited by mOmma

Share this post


Link to post
Share on other sites

sivuhistorian avasin ja mitä sieltä löytyi. Mies sanoi että syy on siinä, että kun pornosivuilla surffaa, tulee mainoksia yms.

 

Nyt onkin sitten mietittävä se, että uskonko ukkoa vai en... :girl_to_take_umbrage2:

Oliko miea jättänyt ilmoitusta vai ei? Ilmoitus ei tule yöstä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sepä se.

 

Ylläpito saa poistaa tämän tunnuksen. Poistelen vain omat viestini tuolta edempää.

 

Näköjään en saa poistettua... :(

Edited by umpisolmu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Työkaveri valitteli samasta asiasta ja neuvoin samalla tavalla. Hän rupesi osoittamaan miehelle, että a. tarvitsee omaa aikaa b. miehen on syytä nähdä, mitä on olla kotona lapsen kanssa c. mies oppii pärjäämään ja d. hän menee samalla tavalla kuin mieskin.

Melko nopeasti mies oli tajunnut, että joka viikkoiset sulkapalloharjoitukset eivät olekaan ihan must ja että on kivaa olla kotonakin. Tilanne rauhoittui ja ruvettiin tekemään asioita yhdessä.

 

Tässä ollaan asian ytimessä! Ja etenkin siis tuon lopputuleman kanssa! ^_^ Minusta vauvavuodessa (ja sitä seuraavassa) oli ihan superihaninta se, että öllötettiin kolmestaan niin paljon. Tärkeää ei siis ole ollenkaan se, että molemmilla on Omaa Aikaa ja että vuoro-illoin läpsystä vaihdetaan toinen koti-vankilaan kun toinen lähtee harrastamaan, vaan että ollaan yhdessä. Mm. alkuillan vaunulenkille lähdettiin useimmiten molemmat, koska vaikka vuorottelulla kumpikin olisi saanut puolituntisen sitä omaa aikaa, oli tärkeämpää päästä juttelemaan, suunnittelemaan ja fiilistelemään elämää aikuisten kesken sillä aikaa kun vauva torkkuu. Se käveleskely teki todella hyvää ja oli sen arvoista ja lähes poikkeuksetta ihanaa, vaikka lähdön lähestyessä rankan päivän uuvuttamana molemmat ajattelikin monesti, että onko ihan pakko tulla mukaan. Samalla motiivilla meillä oli myös tapana käydä lähikaupassa yhdessä ruokaostoksilla melkein päivittäin ihan vaan yhdessäolemisen ja juttelumahdollisuuden takia; kotona yhdessäolo ei ole niin helppoa, koska täytyy hoitaa vauvaa/siivota/tehdä ruokaa/opiskella/olla tietokoneella/tms. Vaunuteltiin muksun kanssa monesti myös miehen lounasseuraksi opiskelijaruokalalle vaikka uuvutti ja tiesin, että kotona olisi saanut levättyä paremmin, koska yhdessäolemiseen halusi panostaa ja ymmärsin, että mieskin teki parhaansa sen eteen. Nykyisinkin seisoskellaan usein alkuillasta molemmat tuossa pihassa pojan ulkoillessa, vaikka toinen voisi varsin hyvin olla sillä aikaa vaikka pesemässä pyykkiä.

 

Minun mieheni lähti tähän mukaan ihan suosiolla, koska oli vauvasta niin myyty ja tiesi/hyväksyi etukäteen, että elämänmeno saattaa muuttua - luulenpa, että hänellä oli vielä todellisuutta pahemmat uhkakuvat mielessä. :lol: Jos kuitenkin vauva-ajan vaativuus tulee yllätyksenä tai muuten mies ei ymmärrä priorisoida, ingenjoorin neuvoma menettely voi avata silmät! Vauva-aika voi olla ihanaa ja lujittaa parisuhdetta ihan mielettömästi, ja on tosi sääli, jos se menee ohi ja haittaa parisuhdetta epäreilun työnjaon ja vastuunjakamisen takia.

 

Lisäksi (tai oikeastaan tähän suoraan liittyen) suosittelen siisteyden ym. suhteen vaatimustason laskua. On hienoa jos koti on suunnilleen elettävässä kunnossa ja elämäntavat terveelliset, mutta toisinaan on ihan järkevää antaa pyykkivuoren kasautua, jättää lattiat pesemättä ja syödä pakastepizzaa, jos voitetun ajan käyttää yhdessä hengailuun ja vaikka lapsen tuijotteluun. Kaaos on pieni hinta keskusteluyhteyden säilymisestä ja yhteisestä elämästä. ;) Ehkä pihaan ei sittenkään istuteta mitään, biojätteitä ei jaksetakaan kierrättää koko kesänä (ooooh perisynti!), kirpparikamat ym. projektit viedäänkin vaan varastoon pois katseilta ja valmistuminenkin lykkääntyy taas vuodella, mutta jo vain jaksetaan nauraa ja rakastaa.

 

Perheilyn luonteeseen tietysti vaikuttaa sekin millä lailla ennen vauvaa aikaa on vietetty: onko ollut yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, onko aiemmin puhuttu tunteista ja odotuksista, onko tulevaisuutta suunniteltu yhdessä? Jos aiemmin aika on käytetty omissa menoissa ja harrastuksissa ja nähty kunnolla vain iltaisin tai muiden seurassa, on aikamoinen hyppäys vetäytyä yhtäkkiä kotipiiriin omistautuen täysillä ensimmäiselle yhteiselle projektille ja joutua unohtamaan monet yksilölliset tarpeensa ja tavalliset elämänilonsa. Myös vapaa-ajan luonne vaikuttaa: voiko perheen ottaa mukaan oikeaan elämään (mikä paradoksi!), voiko vauvan sulauttaa osaksi sitä aikuisen maailmaa, jonka on rakentanut? Vauvan voi ottaa mukaan jopa vaellukselle, lautapeli-iltoihin, erilaisiin tapahtumiin ja ties mihin muualle jos vaan siihen ryhtyy - etenkin, jos molemmat vanhemmat ovat mukana. Harrastuksista saattaa nauttia ihan yhtä paljon kuin ennenkin, tai jopa enemmän, kun niitä saa tehdä uudessa roolissa ja jakaa hienoksikoettua tunnelmaa oman lapsen kanssa. Onhan siitä ihan kamalasti vaivaa, mutta niin kuuluukin olla ja niin siitä olisi kotonakin - sen takia esikoisen kanssa aikuisia on kaksi yhtä vastaan.

 

Siispä, jos vauvan kanssa oleminen ja koti käsitetään jotenkin erilleen muusta elämästä ja omasta itsestä, pitäisi koko paketti saada yhdistymään laajentamalla vauvaelämää harrastuspuolelle ja saamalla ne koti-illat vastuun ja pakko-osallistumisen sijasta rennommiksi hetkiksi mm. ulkoilemalla yhdessä kuormittavan työnjako-asennoitumisen sijaan. Vanhemmuuteen sitoutuminen ja etenkin yhdessäolo ovat vastalääkettä katkeroitumiselle ja loppuunpalamiselle, ja monin tavoin herkkua parisuhteelle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tutun kuuloista pohdintaa täällä.

 

Tulin nyt pikaisesti vaan vinkkaamaan tuohon omaan aikaan liittyen; MLL:n nettisivuilla on hyviä 'työkaluja', mitä voi printata omaan käyttöön, mm. Ajanhallintapäiväkirja ja Perheen viikkokalenteri. Myös pohdintaa helpottamaan kannattaa lueskella Vanheman hyvinvointi-osion alta tekstejä, näistä oli ainakin meille konkreettista apua. Varsinkin noista itse täytettävistä kalentereista yms. oli hyötyä, kun miehelle valkeni suoraan silmien eteen, miten epätasaisesti se 'oma aika' meidän parisuhteessa jakautui. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Liina, meillä tulee varmaan käyttöön toi perheem viikkokalenteri.

 

Ja me saatiin vihdoin ja viimein apua, päästään ens maanantaina kriisikeskukseen (karmea nimi paikalla) juttelemaan. Perheneuvola ja srk tosiaan täynnä kuukausiksi eteenpäin. Helpottavaa tietää että apua on tulossa. Lastenhoitokin järjestetty jo.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä tulin nyt päivittämään tilannetta, takana siis nyt yksi "terapiakäynti" ja täytyy sanoa et oli ihan mahtavaa. Seuraava kerta parin viikon päästä. Kotilolot on helpottaneet jo ton ekan käynnin jälkeen vaikka taas eilen illalla menikin riitelyksi. Me saatiin tavallaan kotiläksyä sieltä ja yritetään nyt elää uusien sääntöjen mukaan. Kummastakin tuntui hyvältä jutella sille ihmiselle ja ollaan tyytyväisiä että lähdettiin. Suosittelen siis muillekin ongelmaisille ottamaan rohkeesti yhteyttä jos elämä kumppanin kanssa tuntuu vaikealta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä yritän pitää tätä ketjua hengissä ja tulin nyt päivittämään omaa tilannetta. Olis mukavata kuulla muidenkin juttuja enemmänkin, sitä missä mättää ja miten kukakin on tilannetta korjannut jne. Ettei nyt ihan menis vaan yksinpuheluksi.

 

Meillä oli eilen toinen "terapiakäynti". Viime kerralla saatiin vähän tavallaan kotiläksyä, miten ottaa tilanteita vastaan ja ihan sulatella asioita mistä puhuttiin. Ekan ja tän tokan käynnin välillä oli about 3 viikkoa ja sinä aikana sattuikin kaikenlaista, pari vähän isompaa riitaa ja sitten sellaista pikku kinastelua. Lapsen sairastelua ja miehen työputkea mitkä osaltaan teki meidän elämästä melkosen hankalaa ja väsyneenähän niitä riitoja on helppo virittää vaikka villasukasta.

 

Ja voin sanoa että jo sillä ekalla käyntikerralla oli suuri merkitys kun osattiin jo ihan eritavalla ottaa toisen ajatusmaailmaa huomioon pinnan kiristyessä. Me kun ei ennen oikein osattu kertoa miltä tuntuu, ainakaan ajoissa.

 

Tällä uusimmalla kerralla juteltiin noista meidän riidoista mitä meillä ehti olla ja tultiin siihen tulokseen että kun jälkeenpäin niistä puhui niin ne kuulosti ihan typeriltä MUTTA kummallakin oli riidassa ihan järkeenkäypä syy miksi hermostui mutta siinä tilanteessa ei vaan osattu omia tuntoja kertoa että se riita oltais voitu välttää. Ja taas päästiin niihin kommunikointiongelmiin ja siihen että pitäis aina ennen tulistumista laskea ainakin kymmeneen ja miettiä mitä toiselle vastaa ja miten.

 

Saatiin tälläkertaa ohjeeksi perustella/avata omia näkemyksiä ja tuntojaan toiselle paremmin. Vaikka ne itselle olis ihan selkeitä juttuja niin ei se toinen voi tietää ellei kerro. Eli ihan mennään nyt alkuun semmoisella "liioittelu-meiningillä", pidetään toista vähän tyhmänä ja todella kerrotaan rautalangasta vääntäen miltä mikäkin asia itsestä tuntuu ja miksi. Yhteistä aikaa tulisi nyt myös järjestää niin että me oltais muutakin kun isä ja äiti. Se osapuoli meiltä onkin jäänyt ihan paitsioon.

 

No, tälläistä tälläerää. Toivottavasti nyt muutkin haluis vielä jakaa omia kuulumisiaan. Mää meinaan laitan ketjun lukkoon ja poistoon jos tää jää ihan meidän parisuhteen  vatvomiseksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Koran_ kiva kuulla, että olette saaneet apua! Mä voisin kertoa vähän meidän tilanteesta huomenna paremmalla ajalla :) Tässä on ollu niin ylä- kuin alamäkeäkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now