koran_

Parisuhde pinteessä

73 posts in this topic

Yritän ehtiä joskus kirjoittaa vähän pidemmästi, mutta pikainen vastaus tähän koranille (ja muillekin): Itse koin pariterapian myös hyvänä yksilöön kohdistuvana terapiana. Olen käynyt lyhyesti myös yksilöterapiassa, mutta myös pariterapiassa oppii itsestään paljon. Paljon enemmän kuin kumppanistaan, mielestäni. Pariterapia pakottaa osallistujan pohtimaan omaa käytöstään ja motiivejaan omalle käytökselleen ja sen takana oleville tunteille. Mukana on puoliso, joka toimii ikään kuin peilinä ja itsen ulkopuolisena arvioijana. Puoliso huomaa tai tietää jo toisesta sellaisia havaintoja, joita toinen ei itse ehkä osaisi huomioida. Jokaisella meistähän on jonkinlainen kuva itsestämme, mutta sosiaalisten suhteiden kannalta on hyödyllistä tiedostaa, vastaako tämä kuva yhtään sitä, millaisena muut meidät näkevät. Jokainen elää omaa todellisuuttaan, ja yksilöterapiassa tarkastellaan vain tätä yhden asiakkaan omaa todellisuutta, kun taas pariterapiassa on mukana toinenkin henkilö, joka voi nähdä sen saman "todellisuuden" hyvinkin erilaisena, mikä on mielenkiintoista ja usein hyödyllistä parisuhteen karikkojen korjaamisen kannalta (hyötyä siitä on myös muissa sosiaalisissa suhteissa). Tästä tullaankin sitten kommunikaatiovaikeuksiin (eri todellisuudet/näkemykset asioista, joita ei osata selittää toiselle), mikä on ainakin oman kokemukseni perusteella useimmiten parisuhdetta vaivaava asia (jos kyseessä ei ole esim. perheväkivalta tai muu yhtä vakava ongelma). Meillä parisuhteen kommunikaatio parani huomattavasti pariterapian ansiosta, vaikka luulimme osaavamme kommunikoida hyvin jo ennenkin.

 

Tämä kirjoitukseni tuntuu yhdeltä sillisalaatilta. Toivottavasti ymmärrätte edes jotain siitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hienoa Koran_ että olette saaneet tilanteeseenne apua.

 

Meidän suhde on nyt siinä tilanteessa että viiemksi eilen mietittiiin kumpi muuttaa kotoa pois. Ulkopuolista apua kaivattaisi varmaan mekin kun ei me taida enää omin neuvoin tätä saada selvitettyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Hakekaa ihmeessä ulkopuolista apua, jos vain jaksatte/pystytte. Sittenpähän tietää ainakin yrittäneensä kaikkensa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän suurimmat ongelmat liittyy siihen, että mies pitää tosi monia asioita itsestään selvyytenä mun velvollisuutena. Esimerkiksi jos lapsella on hammaslääkäri 11.30 ja jonkun pitäisi lapsi sinne kesken työpäivän viedä olen se automaattisesti hänen mielestään minä joka vie. Jos kaksi menoa osuu päällekäin olen se automaattisesti minä joka joustaa ja siirtää menonsa. Miehen menot kun tuntuvat aina olemaan tärkeämpiä.

 

Miehen kanssa ajankäytöstä puhuttaessa löytyy aina niitä perusteluja. Minun perusteluni ovat mitättömämpiä kuin hänen. Rahankäytöstä puhuminen saa meillä myös monesti riidan aikaseksi. Mies käyttää toisinaan musta rahaa todella holtittomasti, mutta siihen ei saa puuttua. Kun minä käyn ostamassa jotain täytyy miehelle olla näyttää kuitit mitä on ostettu, mistä ostettu ja miksi ostettu.

 

Yksi suuri ongelma on myös lapsiin liittyvät asiat. Jos kysyn mieheltä jotain johonkin asiaan liittyen niin kommentti on, että päätä sinä. Ja kun minä päätän on miehellä sen jälkeen aina jotain valittamista.

 

Tässä näitä viime aikoina ilmenneitä ongelmia. Aika pieniä ongelmiahan nuo on, mutta joka päiväisessä arjessa mukana ollessaan aika kuormittavia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kurja aihe, mutta toisaalta helpottaa ihan älyttömästi lukea teidän kirjoituksia, jotka on kuin suoraan omasta päästäni! Välillä olen pitäny itseäni ihan hulluna, kun vaunulenkillä yksinäni olen vain pohtinut poismuuttamista yksin tai poismuuttamista lapsen kanssa, mutta johonkin sellaiseen paikkaan missä niitä tukiverkostoja olisi.

 

Ei meillä kai kovin huonosti mene, tai ainakaan mies ei siitä tiedä. Minä olen väsynyt ja onneton. Mutta eihän näistä osaa miehen kanssa puhua. Niistä likaisista pyykeistä jotka ei ikinä löydä pyykkikoriin lattioilta, ja maitopurkeista jotka ei itsekseen mene roskikseen, on vähän helpompi puhua. Se oma aika on meilläki se ongelma numero yksi. Mies tekee 10tuntisia työpäiviä, ja jatkaa etätöitä kotona. Jos se ei tee töitä, se tekee ulkona jotain pihatöitä. Mun on tosi vaikea pyytämällä pyytää sitä omaa aikaa. Ollaan pariin otteeseen asiasta riidelty ja mies pitää mua kahelina, kun en käske häntä tekemään kotitöitä, tai pyydä häntä olemaan lapsen kanssa ja sitten itse lähde johonkin. Mun mielestä hän on ääliö, jos ei käskemättä saa sitä perhanan maitotölkkiä roskikseen. Ja tiedän sen vallan hyvin, että hän kyllä pyydettäessä lapsen kanssa olisi, mutta mihin mä sitten siitä menisin? Tai miten mä voisin oikeasti vaatia, että mun pitäisi nyt päästä lenkille tai salille ihan vaan saamaan Omaa Aikaa, kun mies tekee ylitöitä kotona, että pääsisi sen jälkeen korjaamaan ruohonleikkuria, että pääsisi niittämään nurmikon ennen kuin sade alkaa. Meidän ongelma ei siis tässä mielessä ole miehen harrastukset tai epätasaisesti jakautunut oma aika. Sitä yhteistä aikaa pariskuntans mä kaipaisin, mutta en vaan kai osaa sitäkään ilmaista miehelle. Vaunulenkille jos tuota pyytäisin, niin voin just kuvitelle ilmeen ja silmien pyörittelyn kun kysyisi minulta että miks ihmeessä. Enkä kyllä edes osaisi vastata. Toista lastakin tässä yritetään, ja siitä ollaan ihan yksimielisiä että sellainen halutaan. Toisaalta tuntuu, että no ei meillä voi asiat kovin huonosti olla, mutta toisaalta pelottaa, että katkeaako mun sietokyky sitten kuitenkin lopullisesti sen mahdollisen uuden raskauden tai sen seuraavan pikkuvauva-ajan myötä? No, esikoisen raskausaika oli paras vaihe meidän suhteessa alkuhuuman jälkeen. Jotenkin silloin molemmat osasi paremmin tuoda tunteensa esiin, ja luulen että vauvavuosi on mennyt osin niillä muistoilla että se rakas ihminen kuitenkin on vielä olemassa vaikka tällä hetkellä onkin viileämpää.

 

Koran, hienoa lukea että pariterapiasta olette saaneet apua. Tuo keskusteluyhteyden löytyminen olisi iso juttu. Mun on ainakin niin vaikea saada muotoiltua edes itselleni sitä, mikä meillä elämässä tökkii. Kiitos tämön ketjun perustamisesta. Uskon, että monelle on hyödyllistä lukea muilla olevan samanlaisia ongelmia, ja erityisen lohduttavaa on kuulla että näistä tilanteista selvitään ja kriisit menee ohi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on tänä viikonloppuna ollut jotenkin tosi paska ja masentunut fiilis. Ei meillä pariskuntana nyt varsinaisesti huonosti mene mutta nyt on tökkinyt ne pienet asiat tosi pahasti. Perjantaina mies joutui menemään tekemään töitä, olin tulossa kipeäksi, tosi väsynyt ja yksinäinen. Kattelin, kun fb:hen satoi kuvia perheistä, jotka oli rannalla/Lintsillä/yms. ja itse vietin normaalia arkea lapsen kanssa. Kyllä siinä tuli taas pyöriteltyä päässään muuttoa takaisin kotipaikkakunnalle, missä olis se oma suku, keiden kanssa tehdä juttuja vaikka ihan pienelläkin varoitusajalla. 

 

Mies tuli perjantaina suht ajoissa pois töistä (oliko puol kuus kotosalla, se on ajoissa meillä). Tarkoitus olis alunperin mennä grillaamaan naapureiden kanssa mutta ne aloittikin grillailun vasta siihen aikaan, kun lapsi piti jo pistää yöunille. Tehtiin ukon kanssa hyvää ruokaa kahdestaan ja oli ihan kivaa, mitä nyt alkava flunssa vaivas tosi pahasti. Mun mennessä nukkumaan mies kuitenkin kysyi, että haittaisko jos menis kattomaan onko ne naapurit vielä pihalla. Olen varmaan tosi tiukkapipo ja nipo mutta en tosiaan halua, että toinen lähtee riekkumaan koko yöksi naapureiden kanssa alkoholin kera ja sitten makaa seuraavaa päivää krapulassa. Ei sitten onneksi mennyt. Seuraavana päivänä oli naama vääränä jo heti aamusta, kun potkin sen ylös samaan aikaan, kun mekin herättiin. Itse olin ihan tukossa ja kuumeinen ja silti se olin minä, joka koko v*tun päivän hoiti lapsen ruokkimiset ja viihdyttämisen. Ukko oli kiukkuinen, kun oli väsynyt ja joutunut heräämään ajoissa eikä se tajunnut vaikka sanoin sille pariin otteeseen, että kun se olen joka päivä minä, joka herään sen lapsen kanssa. Ja sanoin ihan suoraan, että toivoin kovasti sen antavan mulle pidemmän aamun, että voin kipeänä nukkua rauhassa tai että olis enemmän lapsen kanssa. Illalla jo itkin ja tein iltapalaa lapselle, kun vitutti kaikki aivan suunnattomasti.

 

Lähinnä vaan mietin, että kuinka helkkarissa tuo äijä voi olla niin itsekäs, että makaa katsomassa telkkaria eikä jaksa olla lapsen kanssa, kun häntä niin väsyttää. Mä saan itse vaikka pää kainalossa olla lapsen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan arkena ole ketään muuta kuka tuon kanssa olis. Ja voi hyvänen aika jos miehelle pieni flunssa sattuu tulemaan. Sitä manflu-narinaa ei kuuntele kukaan. Silloin ei tasan tee muuta kuin makaa nukkumassa yläkerrassa, kun on niin heikko olo tai sitten sohvalla töllöttämässä sitä perkeleen telkkaria. Tasan ei todellakaan mene nallekarkit. Sitten kun tähän flunssaan yhdistetään vielä kokopäiväinen raskauspahoinvointi niin tadaa.

 

Tänään tuo äijä rupes sitten sunnuntain kunniaksi koodaamaan työjuttuja. Kuvittelin tämän olevan nopea homma mutta edelleen klo 15 jatkaa niitä. Mä ehdotin aamulla, että oltais käyty perheen kesken jossain puistossa leikkimässä mutta saa nähdä meneekö tämä perheen kesken taas niin, että ukko jää kotiin ja me lapsen kanssa mennään ulos. Tällä hetkellä mua suunnattomasti vituttaa tää paikkakin, missä me asutaan, kun tämä on ihan hevonperseessä eikä täällä ole mitään kivoja aktiviteetteja lapsiperheille. Joku kiva asukaspuisto/avoin päiväkoti tai leikkipuisto olis varsin jees, minne vois viedä lapsen leikkimään muiden lasten kanssa ja saada itselle päivällä jotain aikuista juttuseuraa mutta ei tällä ei ole semmoisia. Olis varmaan pitänyt tutustua paikkakunnan tarjontaan ennen muuttoa mutta eipä sitä ennen lasta osannut tuollaisia asioita miettiä. 

 

Tästä tuli nyt tämmöinen kaikenoksentamisteksti mutta toivon helpottavan tätä kireetä päätä ja vitutusta. Huomenna onkin taas maanantai ja pakko jaksaa yksinään pyörittää kaikkea. Toisaalta se, että on yksin kotona, on toisaalta helpompaa, kun ei edes oleta, että toinen olisi tekemässä jotain eikä tule pettymyksiä, kun se toinen ei oma-alotteisesti tee mitään lapsenhoitoon liittyen. Hyvä isä tuo on sitten kun saa irroitettua itsensä työjutuista eikä asiat nyt oikeasti ole niin huonosti mitä tänne kirjoitin. Aina vaan ensin kiukun kasautuessa kaikista pienistäkin jutuista tulee isompia ja sitten kun oksentaa ne mietteet pihalle niin kirjoitustyylikin on erilainen.

 

Blaah, kai mua kaikista eniten nyppii tämä paikkakunta, missä asutaan ja tuo ukko joutuu nyt vaan sijaiskärsijäks, kun tunnen oloni niin samperin yksinäiseks  :hysteric:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joku kiva asukaspuisto/avoin päiväkoti tai leikkipuisto olis varsin jees, minne vois viedä lapsen leikkimään muiden lasten kanssa ja saada itselle päivällä jotain aikuista juttuseuraa mutta ei tällä ei ole semmoisia. Olis varmaan pitänyt tutustua paikkakunnan tarjontaan ennen muuttoa mutta eipä sitä ennen lasta osannut tuollaisia asioita miettiä. 

 

Pahoittelen että tungen ketjuun ulkopuolisena (ja jopa lapsettomana!), toivottavasti et(te) pahastu. Tuossa vasemmalla lukee että asutte Kirkkonummella, onko teillä miten kulkuyhteyksiä Espooseen? Kauklahdessa Espoon puolella, mutta ihan lähellä Kirkkonummen rajaa on avoin päiväkoti. Kauklahteen pääsee junalla ja päikky on lähellä asemaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aihe on tosiaan todella kurja, mutta on lohduttavaa kuulla, että en ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Mulla pyörii joka päivä mielessä avioero, mutta lasten takia puren hammasta ja yritän jaksaa. Mä olen vaan niin onneton ja jatkuvasti pahalla tuulella, mutta en jaksa enää välittää niin paljon, että haluaisin edes hakea apua. Valitettavasti mä uskon, että edes ulkopuolinen ei pysty meitä auttamaan, koska mies on täysin sitä mieltä, että hänessä ei ole mitään vikaa. Joten mä olen päättänyt, että elän omaa elämääni ja hoidan lapset ja kodin. Mies tehköön mitä lystyää, minä en enää jaksa uskoa ihmeisiin :(

Ehkä minä sitten olen marttyyri, mutta minä ajattelen aina ensin lasten parasta ja vasta sitten itseäni. Mies puolestaan ajattelee aina ja vain itseään. Minä hoidan lapset, ostan kaikki lasten vaatteet, tarvikkeet, lelut, teen kotityöt, ostan ruuat ja maksan kaikki asumiseen liittyvät laskut (asutaan omakotitalossa). Talous on joka kuukausi kovilla, tili huutaa tyhjyyttään joka kuukausi ennen palkkapäivää. Mies sensijaan ostelee itselleen helvetin kalliita maastopyöriä ym. Reilua eikö totta? Ja selvennyksenä sanottakoon, että meidän palkkataso on lähes samanlainen eli tienaa suhteellisesti enemmän kuin mieheni.

Esikoisen syntymän jälkeen käytiin pari kertaa perheterapeutilla, mutta ainoa asia jonka siitä opin, on se että kannattaa pitää mölyt mahassaan. Mies on sitä mieltä, että hänessä ei ole mitään vikaa, minä yksin olen syyllinen. Jos minä yritän ottaa jonkin epäkohdan puheeksi, mun sanomisia vähätellään eikä niitä missään tapauksessa oteta tosiaaan.

Me rakennettin talo, joka valmistui noin puolitoista vuotta sitten. Mies rakensi talon käytännössä omin voimin (sähköt, lvi-työt jne. teki tietysti ammattilaiset), joten minä olen joutunut hoitamaan lapset alusta lähtien yksin riippumatta siitä onko arki vai viikonloppu. Asia oli vielä suhteellisen ymmärrettävä siinä rakennusvaiheessa, mutta kun tilanne ei senkään jälkeen ole muuttunut miksikään. Mies ei yksinkertaiseti osallistu lasten hoitamiseen / kasvattamiseen millään tavalla. Eli olen siis käytännössä avioliitossa oleva yksinhuoltaja.

Minä hoidan lapset, laitan ruuat, teen kaikki kotityöt, ostan vaatteet, varaan lapsille aamulla vaatteet (kun mies ei muka osaa) ja hoidan lasten nukuttamisen joka ilta. Viikonloppuisin se on aina minä, joka herää laittamaan lapsille aamupalaa, mies puolestaan voi lojua sängyssä vaikka puoleen päivään. Ja iltaisin mies vain lojuu sohvalla läppäri sylissään, lapset huomioidaan silloin kun he ovat telkkarin edessä. Mun mies hoitaa sentään lasten päiväkotiin viennit ja haut niinä päivänä kun ei ole töissä. Silloinkin lapset raahataan hoitoon klo 7 aamulla ja haetaan pois vasta klo 16, vaikka mies on kotona koko päivän. Jos mulla on etäpäivä, niin vien lapset myöhemmin päiväkotiin ja haen aikaisemmin, jotta hoitopäivä edes joskus olis lyhyempi, mutta miehelle tärkeintä on saada lapset pois jaloista.

Mä yritän opettaa lapsiani korjaamaan omat jälkensä, mutta vähän vaikeaa on opettaa esimerkin voimalla, kun mies jättää vaatteitaan lojumaan pitkin lattioita ympäri taloa. Omia jälkiä on ihan mahdoton siivota keittiöstä, keittiön työtasot on aina täynnä leivänmuruja, kahvitahroja pitkin pöytiä jne. Jos tiskikoneessa on puhtaat asiat, sitä ei vahingossakaan voi tyhjentää, eikä likaisia astioita viitsi suinkaan laittaa koneeseen, vaan ne jätetään tiskialtaaseen. Roskiksen vieminen vaatisi jo varmasti supervoimia tai vastaavaa... Eikä mitkään puheet auta, tästäkin olen maininnut ehkä noin tuhat kertaa herralle.

Ja mikä parasta, meillä ei ole minkäänlaista turvaverkkoa lähellä, joten ihan turha edes kuvitella, että saisin lapset joskus hoitoon ja voisin pitää itse vapaata.

Huh, tekipä hyvää purkaa kaikki se paha olo pois mielestä :)

Vaikka tästä tulikin melkoinen vuodatus, olen kuitenkin onnellinen kahdesta maailman ihanimmasta lapsesta, eikä mun elämä nyt niin kamalaa ole, vaikka se ton tekstin perusteella saattaa siltä kuulostaakin, välillä vaan helvetin rankkaa ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Ompa kertakaikkisen paska tilanne :(

 

Oletko sä ajatellut oikeasti eroavasi miehestäsi vai meinaatko jäädä vuosiksi harmittelemaan kökköä avioliittoa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Hyvä kysymys, johon ei vielä ole vastausta :)

 

Tuo ylläoleva avautuminen oli ensimmäinen askel, eli uskalsin ääneen tunnustaa että päin hel***iä menee. Mutta aivot prosessoi ihan jatkuvasti tätä tilannetta, mä olen sellainen luonne, että mietin asian suhteellisen valmiiksi ja sitten toimin. Ja sitten kun asia on päätetty, niin sitten tapahtuu ja pian.

 

Tilanne olis vain sata kertaa helpompi, jos ei olisi tätä isoa taloa ja asuntolainaa. Jos talo ei mene kaupaksi (naapuri on myynyt omaansa jo melkein vuoden), niin sitten tilanne on ihan mahdoton. En pysty kuvittelemaan että asuttaisiin saman katon alla kun oltaisiin sovittu erosta ja näillä kuluilla ei ole varaa enää maksaa ylimääräisiä vuokrakuluja. Miten ihmeessä muut ovat näitä tilanteita ratkaisseet?

 

Olen asettanut itselleni vuoden vaihteen tavoitteeksi. Siihen mennessä tulee tehdä jonkinlainen ratkaisu suuntaan tai toiseen. En vaan usko että tuo itsekäs k***pää pystyy koskaan muuttumaan :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Tuli ekana mieleen, onko miehessäsi narsistin vikaa?

 

Hienoa, että tälläinen keskustelu on avattu, harmillisen hiljaiselta vaan vaikuttaa... Luin kaikki aiemmat viestit, ja oli lohduttuvaa huomata, ettei tosiaan ole yksin saman ongelman kanssa painimassa.

 

Meillä on ehkä suurin ongelma keskusteluyhteyden puute, joka sitten tosiaan johtaa moneen muuhun ongelmaan. Lisäksi varmaan tarvittaisiin omaa, kahdenkeskistä aikaa. Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että mies ei koske mua, ei puhu mulle eikä edes katso mua. Lapsen kanssa kyllä touhuaa ja ottaa äidin puheeksi lapsen kanssa touhutessaan, mut sit meidän välit tuntuu jotenkin etäisiltä ja melkein jopa kylmiltä. No enhän mä sit tietenkään osannut ottaa asiaa puheeksi koko viikonlopun aikana, nyt on kyllä ihan pakko koittaa tänään avata itseään, koska nyt tää haittaa jo työntekoa. Mä oon tutkiskellut nyt parisuhdekursseja ja alan olemaan sitä mieltä, että sellaiselle meidän on mentävä! Tarvittaisiin eväitä siihen miten pitäisi keskustella ja osoittaa kiintymystä ja läheisyyttä toiselle, silloinkin kun ei jaksa ja on väsynyt. Nyt vielä ei ole mitään akuuttia kriisiä, vaan vain hirveä halu saada parisuhde taas toimimaan niin kuin sen pitäisi!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Hyvähän se onkin puuttua asioihin jo ennen kuin ne paisuvat liian suuriksi ongelmiksi!  :girl_smile: Toivottavasti tuo kylmyys ja etäisyys on vain ohimenevää, ja saatte välinne paremmiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suosittelen ehdottomasti parisuhdekurssille menemistä. Olimme tänä kesänä viiden päivän avioliittoleirillä ja sen jälkeen meille aukeni aivan uudenlainen keskusteluyhteys. Välillä vaan puhuimme ja puhuimme yömyöhään kuin mikäkin seurusteleva pari, emmekä malttaneet mennä nukkumaan!

 

Monet miehet vaan tuntuvat pelkäävän kurssien/leirien ryhmäkeskusteluja... Jos mies ei heti innostu lähtemään, niin kannattaa antaa hieman aikaa sulatella. On myös sellaisia kursseja, joissa ei ole ryhmäkeskusteluja, kuten Mennään Eteenpäin -viikonloput. Niitä ovat monet sanoneet käänteentekeviksi, mutta me emme ole (vielä) osallistuneet sellaiseen, joten en tiedä sen tarkemmin.

 

Monet myös ajattelevat, että parisuhdekurssille mennään vasta sitten kun ollaan tosi pahoissa ongelmissa, mutta niille kannattaa osallistua, vaikka asiat olisivat hyvinkin, koska aina löytää jotain uutta toisesta ja itsestään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon ihan samaa mieltä, et kyllä sinne kurssille nyt pitäisi mennä, kun asiat on vielä suht hyvin ja kaikki on korjattavissa. Eikä vasta sitten, kun se alkaa olemaan ihan viimeinen keino. Mut joo, selitäppä toi miehelle.

 

Mistä oo tlöytänyt noita kursseja? Mä oon perehtynyt vain Kataja Ry:n kursseihin...

 

No oma tilanne parani selkeästi jo ihan vaan sillä, että otti asian puheeksi. Maanantaina laitoin töissä sähköpostilla miehelle linkin tollasesta parisuhde-kurssista ja kysyin, et mentäiskö. No kun sit pääsi töistä kotiin keskusteltiin fiiliksistä ja todettiin sit yhdessä, et tarvittaisiin omaa, kahdenkeskistä aikaa. Meillä on ehkä käynyt niin, et arjen pyörityksessä ollaan vähän unohdettu hoitaa parisuhdetta, sitä helposti vaan keskustelee yleisistä asioista ja illat istuu sohvan eri nurkissa töllöttämässä telkkaria. Nyt koitetaan panostaa enemmän läheisyyteen ja pieniin hellyydenosoituksiin, molemmat! :) Ja kurssille haluaisin edelleen, nyt pitäisi mennä, jos vielä haluaa ennen toisen lapsen syntymää!

Share this post


Link to post
Share on other sites

minnihiiri: jos sä maksat jo kaikki asumiseen liittyvät laskut niin etkö silloin pärjäisi ihan hyvin omassa kodissa asumalla siihen asti, kunnes talo menisi kaupaksi? Miehellä varmasti olisi varaa maksaa vuokra-asunnon kulut lainanlyhennyksen lisäksi, kun hänellä kerran ei ole muita laskuja maksettavana? Järkevämpi se hänen olisi muuttaa pois myynnin ajaksi, kun tuskin lapsia haluaisi mukaansa. Yksi vaihtoehto olisi (jos varmistuisi että eroatte) pyytää pankista lyhennysvapaata ja maksaa vain korkoja sillä aikaa, kun odottaa että talo menisi kaupaksi. Lisäksi voi ensin muuttaa johonkin ihan pieneen ja halpaan vuokra-asuntoon väliajaksi ja sitten vasta vaihtaa isompaan, kun talosta on päässyt eroon.

Edited by forgetmenot

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hylli, ihana kuulla, että saitte miehen kanssa puhuttua asioista! Itse tajusin juuri tuolla edellisellä leirillä, että olin ajatellut tämän vauvavaiheen olevan tällainen väliaikainen poikkeustila ja sitten myöhemmin palataan taas normaaliin parisuhteeseen. Olimme keskustelleet puoli vuotta pelkästään vauvaan liittyvistä asioista! Siellä kuitenkin opin, että tällainen ajattelu on vaarallista ja parisuhdetta pitäisi pyrkiä hoitamaan aina olosuhteista riippumatta.

 

Jos kristillisyys ei tuota ongelmaa, niin tosi monella kristillisellä järjestöllä on parisuhdekursseja ja -leirejä. Olemme käyneet tähän mennessä kahden eri järjestön leirillä. Toisella leirillä kristillisyys oli mukana kaikessa ohjelmassa, toisella kristillinen ohjelma oli erillään parisuhdeluennoista, jolloin pystyi itse päättämään, osallistuuko kristilliseen ohjelmaan vai ei. Katajan sivuilla on listattuna myös muiden järjestämiä kursseja:

 

http://www.katajary.fi/muut-kurssit/

 

Mennään Eteenpäin -viikonloput ovat myös kristillisen järjestön järjestämiä, mutta niissä on tietääkseni sellainen periaate, että kristillisyys ei juurikaan näy ohjelmassa, eli ei ole esim. hengellisiä yhteislauluja tms. Noihin viikonloppuihin ei saa ottaa lapsia mukaan. Mainostan tätä siksi, että meillä on tuttuja, jotka ovat käyneet tämän ja on ollut kuulemma mullistava kokemus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ongelmat meillä pyörii niinkin arkisten asioiden ympärillä kuin oma aika (sen puute), sen käyttö ja jakautuminen, jonkin verran myös kotityöt ja lapsenhoito. Meillä lapsi on herkkäuninen ja huono nukkuja, joten väsymys on aika vahvasti mukana näissä ongelmissa ja korreloi riitelyn määrää -> mitä vähemmän unta sitä enemmän riitaa ja toisinpäin.

 

Vaikka monet riidanaiheet ovat ns. yhteisiä, niin ollakseni itsellenikin rehellinen mun on myönnettävä että minä olen yleensä kuitenkin se joka aloittaa ja saa riidan aikaiseksi. En ikinä osaa sanoa ajoissa mistään asiasta, vaan kyräilen mielessäni ensin itseni räjähdyspisteeseen saakka, jolloin tulee sitten ärhenneltyä vähän liikaakin. En ole itsekään aina ihan varma mitä mä miehen haluaisin tekevän tai onko mun näkemä ja kokema tilanne aina ihan realistinen, vai suurentelenko mä mielessäni asioita ja teen itsestäni marttyyrin..

 

Kaikista suurin ongelma meidän tilanteessa on mielestäni mun oman ajan puute.

--

en koe voivani samalla lailla vaan lähteä, vaan mun pitää siitä sopia ajoissa erikseen, selvittää syömiset ja nukkuma-ajat jne.. ei se jotenkin ole sama asia.

--

Tavallaan tuntuu että olisi niin helppoa olla se mies tässä suhteessa, käydä töissä ja harrastuksissa, kotona saa vähän oleskella puhtaan, vaipatetun ja syötetyn lapsen kanssa, ottaa puhtaat vaatteet kaapista ja uunista valmista ruokaa. Siis ikäänkuin nuolla kermat kakun päältä, saada ne parhaat ja helpoimmat puolet aina.

 

Ääh, en mä tiedä. Ollaan me tästä jo jonkun kerran puhuttukin, ja sovittu että järkätään mulla omaa aikaa yms. mutta käytännössä mikään ei silti muutu. Epäilen kovasti myös että asiat ei oikeasti ole niin pahoja, miltä ne mun mielessä näyttää. Tiedostan siis itsekin että ongelma on ainakin osittain mun pään sisällä, ei niinkään siinä että miehessä tai meidän parisuhteessa olisi vikaa..

Mulla on IHAN samoja ajatuksia. Ja nuo tummennetut on ne ongelmakohdat. Huomaan itsekin ajattelevani: MINÄ KOEN että en voi samalla lailla lähteä. Noh, onko se sitten lopulta miehen vika vai minun? Mies on valmis huolehtimaan että minäkin saan omaa aikaa, käydä vaikka salilla tai missä vaan ilman lapsia. Mutta MINÄ KOEN että se on niin hankalaa ja säälin miestä kun se joutuisi sit vielä 10-12h työpäivän päälle jäädä illaksi lasten kanssa. Niin, ehkä se on sittenkin mun ongelma. Meilläkin tästä on puhuttu ja oon nyt ruvennut panostamaan siihen että otan vaan sen aikani, mies ei sitä ole estellyt ennenkään, vaan minusta on tuntunut että ei se varmaan oikeasti halua että menen yksin mihinkään.

 

 En aina tiedä itsekään mitä haluan tai mitä haluan miehen tekevän. Omaa aikaa ollaan kovasti järkkäämässä mutta lähteminen on vaikeaa, minne mä menisin? Monesti haluisin vaan OLLA menemättä minnekään. Ja se oma aika ei poista sitä fiilistä että mies saa kermat kakun päältä.

 

Tässä toinen mun iso ongelma, minkä mieskin aina nostaa keskustelussa esiin: "No MITEN mun pitäisi olla että olisit tyytyväinen?!?"

En minä halua olla mikään tyranni joka sanoo että tee näin että olen tyytyväinen. Ja paha se on sanoa kun en itsekään tiedä miten päin sitä pitäis olla.

 

Blaah, kai mua kaikista eniten nyppii tämä paikkakunta, missä asutaan ja tuo ukko joutuu nyt vaan sijaiskärsijäks, kun tunnen oloni niin samperin yksinäiseks  :hysteric:

Ja tämä. Olen monesti miettinyt, onko tämä sittenkin se mun suurin ongelma. Ei niinkään se, että meillä ei ole riittävästi yhteistä (sen paremmin parina kun perheenäkään) aikaa, tai mulla omaa aikaa, vaan sittenkin se että mulla ei ole täällä "omaa" verkostoani vaan mun suku ja tutut on 350km päässä? Nyt kun olen 2,5v ollut kotona lasten kanssa ja 8v asunut tällä paikkakunnalla, alkaa täälläkin olla tuttuja joita moikata kaupassa (OIKEASTI kaipasin joskus alkuaikoina täällä tuotakin - että törmäät sattumalta johonkin tuttuun!), leikkipuistotuttuja jne. Josko vaikka vähitellen ihan "äitikavereita"?

 

Meillä on ollut tosi rankkaa, tai mulla. 1,5v esikoinen vauvan syntyessä + neljä lapsipuolta 24/7 meillä eli minä kun olen kotona ja mies käy töissä niin 90% ajasta mun hoidettavana. Tämä vauvavuosi on ollut niin raskas että oon oikeesti tosi onnellinen kun me vielä ollaan naimisissa tai ylipäätään hengissä sen päätyttyä.

 

Viime aikoina näistä tunteista on tosi paljon puhuttu ja "yllättäen" se on auttanut - on taas halunnut koskettaa toista vaikka ohimennen nopeasti, halunnut olla lähellä jne. On tuntunut niin hankalalta aiemmin, kun on halunnut jotain muttei oikein tiedä mitä. Helpompaa aikaa elämässä? No ei se miehen vika ole että 2 pientä lasta + neljä vähän isompaa on aika rankka yhtälö.. Omaa aikaa? Mies on sitä ollut tarjoamassa jos vaan olisin halunnut mutta kun en sitten kuitenkaan halua. Parisuhdeaikaa? Joo järjestyy maksullisen hoitajan avulla, enkä raaski jättää pientä vauvaa vieraan hoitoon...

 

Muoks. Että semmosta tajunnanvirtaa. Lohduttaa älyttömästi, etten olekaan hullu tai masentunut kun mulla on tällasia ajatuksia, vaan muut kokee samaa.

Edited by zinae

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nostellaan tätä, josko tällä hetkellä täällä olisi muita parisuhdeongelmaisia. Meillä siis noin 3 kk ikäinen vauva ja miehen kanssa on sukset pahasti ristissä. Luin ketjun läpi ja samoja ongelmia täällä kuin muillakin. Emme pysty keskustelemaan. Ja osittain syy on minun. Konflikti iskee aina lomilla ja nyt vauvan tultua tuntuu, etten tiedä, miten pääsisi eteenpäin. Mä olen väsynyt ja mies puolustaa omaa toimintaansa sillä, että tekee kaiket päivät hommia meidän hyväksi. Tottahan tuokin, mutta mä tahdon, että tehdään perheenä jotain ja mies olisi läsnä enemmän. Arki menisi paremmin, kun silloin tällöin muutamia tunteja mies viettäisi vaikka sisällä meidän kanssa aikaa. Samalla voisi jutella niitä näitä, eikä vauvan kantaminen, viihdyttäminen, nukuttaminen jne. jäisi yksin mun vastuulle. Hän mielestään hoitaa myös ruoan laittamiset jne. koska muuten me ei ikinä syötäisi. Tekisin minäkin mielelläni asioita, mutta tuntuu, että miehen hommat ovat tärkeämpiä, eikä halua keskeyttää hommiansa, kun kerran alkuun on päässyt. Vapaaehtoisesti ei tule vauvaa hakemaan, vaan mun on pyydettävä, pitäisikö hän vauvaa, kun syön, käyn suihkussa jne. Tiesin, että vauva-arki voi olla vaikeaa, mutta en uskonut elämän voivan mennä näin solmuun, että pala kurkussa eletään joka päivä. Vauva on helppo ja ihana ja elämäni paras asia ja hänenkin takia pelottaa. Itseltäni puuttui lapsena perusturvallisuuden tunne, mikä aiheuttaa tämäkin päivänä itselläni ongelmia, joten pelkään aivan hulluna, että poika aistii vanhempiensa ongelmat ja kasvaa vailla tärkeitä perustarpeita. Vaikka me kuinka päätimme olla viisaampia kuin omat vanhempamme.

 

Olisi kiva kuulla muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia ja keinoja suhdesolmujen avaamiseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä osaanko olla avuksi. Meillä ei parisuhde ollut varsinaisesti kriisissä, mutta kyllähän se vauvan tulo omat ongelmansa toi tullessaan, etenkin tuohon alkuvaiheeseen.

 

Tuon lyhyen kirjoituksen perusteella miehesi vaikuttaa vielä hieman kypsymättömältä tilanteeseen. Tuntuu, että aika monet miehet ei ymmärrä mitä se alku vaatii pienen vauvan kanssa, vaikka olisi helppo vauva.

 

Mies käy töissä ja se on raskasta, mutta työ loppuu kun työpäivä loppuu. Äidin "työ" ei lopu klo 16 vaan vauva vaatii hoitoa,läsnäoloa,huomiota, seuraa, ruokaa jne vielä pitkälle iltaan. Ja tuossa iässä vielä yölläkin.

 

Erota nyt ei ainakaan kannata. Tilanne tulee varmasti vielä muuttumaan kunhan vauva kasvaa ja mieskin pystyy helpommin olemaan hänen kanssaan ja touhuamaan jotain. Myös se ikä kun lapsi alkaa enemmän osoittamaan kiintymystä myös isää kohtaan voi helpottaa tilannetta.

 

Mutta miten koet että syy olisi sinun?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Saimme hieman keskusteltua asioista ja mies pyrkii antamaan minulle omaa aikaa ja olemaan myös läsnä yhteisissä toimissa enemmän. Keskusteluongelma on peräisin minulta, koska olen aina tottunut hautomaan asioita, enkä kertomaan ja keskustelemaan asioista. Vauvankin takia on nyt opeteltava puhumaan. Mieheni ja minun luonteet eroavat hyvin paljon toisistaan, joten sekin tuo ristiriitoja. Mies on multitasking-tyyppinen suorittaja, kun taas itse haluan tehdä yhden asian kerrallaan ja rauhassa nautiskellen oli kyse sitten tiskaamisesta tai ruohonleikkuusta. Tästä syystä minun tekemiseni kestävät aina kaksi kertaa kauempaa ja mies ei voi ymmärtää tätä. Eli minä olen varmaankin luonteeni puolesta vielä vähän kehittymätön ja mies tämän hetkisen elämän tilanteen kohdalla kypsymisvaiheessa. Kiva kuulla, että myös helpon vauvan kanssa alku on vaativaa. Välillä tuntuu, että "valitan" turhasta, kun minähän saan nukkua ihan hyvin, eikä vauva huudakaan turhasta. Sitten saattaa kuitenkin kuulla kommentin "sitä se äitiys vaan on", jonka jälkeen tulee heti paskaäiti-fiilis.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko todeta, että vaikka kuinka lapsi on toivottu ja rakas, niin tämä onnellinenkin asia laukaisee kaikissa vanhemmissa eriasteisen kriisin. Muutos elämässä vain on valtava, vaikka siihen kuinka olisi valmistautunut, vaikka kuinka olisi helppo vauva, niin silti läsnä on suuri ja peruuttamaton muutos. Tämä taas tulee helposti ilme parisuhteessa, kiristäen sellaisia asioita, joita aiemmin ei ole edes huomannut. Lähinnä sen takia, että "terve" ihminen ei pura kriisiä kiukuttelemalla vauvalle, vaikka vauva kriisin on periaatteessa aiheuttanutkin. Ei, se puretaan helposti siihen lähimpään eli puolisoon, tai sitten kenties luonteen mukaisesti ihminen sulkeutuukin itseensä pohtimaan tätä muutosta.

Usein ottaa aikansa ennen kuin parisuhde löytää uuden uomansa, sillä nyt on luotava tila myös perhesuhteelle. Eikä kuitenkaan saa unohtaa itseään.

 

Näin mä olen sen asian käsitellyt, sillä olen todellakin saanut kriisin aikaiseksi lasten vauvavuosina, vaikkei varsinaista ongelmaa olekaan. Asioiden tiedostaminen ja myöntäminen auttaa aina sille tielle, että niistä voi päästä ylikin ja löytää taas sen onnen. Mä olen aina mennyt jossain välissä pitkin seiniä. Esikoisen kohdalla muistan niin hyvin, kun itku kurkussa kysyi mieheltä pojan ollessa 4 kuukauden, että olenko laisinkaan hyvä äiti. Mulle muutos oli niin iso, että kadotin jotenkin reaaliteetinkin. Esikoinenhan oli suunnattoman helppo vauva ja nykyisin tiedostan jo, että olin itse alusta alkaen erittäin hyvä ja luonteva äiti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko tulla kertoo et nykyään meillä menee paremmin ku varmaan koskaan ;) En tiiä mikä tähän on vaikuttanut, ehkä kaksi uutta yhteistä harrastusta ja se et lapset on kasvanu. Ihan sama mistä johtuu mut meillä on ihanaa yhdessä ja se on tärkeintä ♡ Tsemppiä vaan muille kellä on hankalaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen JoHen kirjoituksen kanssa täsmälleen samaa mieltä - sekä tuosta teoriasta, että tuosta henkilökohtaisesta osasta :)

 

Mä oon myös vaan järkeillyt sen päähäni, että räjähdettyä tulee sit (jossain vaiheessa, vielä ei oo käynyt) just miehelle, koska lapsi ei sitä ymmärrä ja sitähän tulee huudettua sille, jolle on turvallista huutaa. Tarkoitan sitä, että tunteita tulee purettua henkilölle, jonka tietää jaksavan ottaa se kaikki vastaan ilman että pitää pelätä yksin jäämistä. Eli ihan sama asia kuin uhmaikäisillä lapsilla :)

 

Ja mulla on myös täsmälleen sama juttu tuon oman kriiseilyn kanssa. Meilläkään ei ole tullut huutokonsertteja miehen kanssa, mutta mä olen kyllä itkeä tuhertanut miehen olkapäätä vasten, että kuinka en oo hyvä äiti tai hyvä vaimo, "kun sitä, tätä ja tota". Mutta hyvin ollaan pärjätty ja miksi ei tultaisiin pärjäämään :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kokemuksista, täällä myös vaikeaa. Täytyy olla aika vahva liitto että kestää vauvavuoden refluksitauteineen ja niin että molemmat vanhemmat tekevät töitä..en tiedä onko meillä sellainen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aihe on tosiaan todella kurja, mutta on lohduttavaa kuulla, että en ole yksin näiden ajatusten kanssa.

 

Mulla pyörii joka päivä mielessä avioero, mutta lasten takia puren hammasta ja yritän jaksaa. Mä olen vaan niin onneton ja jatkuvasti pahalla tuulella, mutta en jaksa enää välittää niin paljon, että haluaisin edes hakea apua. Valitettavasti mä uskon, että edes ulkopuolinen ei pysty meitä auttamaan, koska mies on täysin sitä mieltä, että hänessä ei ole mitään vikaa. Joten mä olen päättänyt, että elän omaa elämääni ja hoidan lapset ja kodin. Mies tehköön mitä lystyää, minä en enää jaksa uskoa ihmeisiin :(

 

Ehkä minä sitten olen marttyyri, mutta minä ajattelen aina ensin lasten parasta ja vasta sitten itseäni. Mies puolestaan ajattelee aina ja vain itseään. Minä hoidan lapset, ostan kaikki lasten vaatteet, tarvikkeet, lelut, teen kotityöt, ostan ruuat ja maksan kaikki asumiseen liittyvät laskut (asutaan omakotitalossa). Talous on joka kuukausi kovilla, tili huutaa tyhjyyttään joka kuukausi ennen palkkapäivää. Mies sensijaan ostelee itselleen helvetin kalliita maastopyöriä ym. Reilua eikö totta? Ja selvennyksenä sanottakoon, että meidän palkkataso on lähes samanlainen eli tienaa suhteellisesti enemmän kuin mieheni.

 

Esikoisen syntymän jälkeen käytiin pari kertaa perheterapeutilla, mutta ainoa asia jonka siitä opin, on se että kannattaa pitää mölyt mahassaan. Mies on sitä mieltä, että hänessä ei ole mitään vikaa, minä yksin olen syyllinen. Jos minä yritän ottaa jonkin epäkohdan puheeksi, mun sanomisia vähätellään eikä niitä missään tapauksessa oteta tosiaaan.

 

Me rakennettin talo, joka valmistui noin puolitoista vuotta sitten. Mies rakensi talon käytännössä omin voimin (sähköt, lvi-työt jne. teki tietysti ammattilaiset), joten minä olen joutunut hoitamaan lapset alusta lähtien yksin riippumatta siitä onko arki vai viikonloppu. Asia oli vielä suhteellisen ymmärrettävä siinä rakennusvaiheessa, mutta kun tilanne ei senkään jälkeen ole muuttunut miksikään. Mies ei yksinkertaiseti osallistu lasten hoitamiseen / kasvattamiseen millään tavalla. Eli olen siis käytännössä avioliitossa oleva yksinhuoltaja.

 

Minä hoidan lapset, laitan ruuat, teen kaikki kotityöt, ostan vaatteet, varaan lapsille aamulla vaatteet (kun mies ei muka osaa) ja hoidan lasten nukuttamisen joka ilta. Viikonloppuisin se on aina minä, joka herää laittamaan lapsille aamupalaa, mies puolestaan voi lojua sängyssä vaikka puoleen päivään. Ja iltaisin mies vain lojuu sohvalla läppäri sylissään, lapset huomioidaan silloin kun he ovat telkkarin edessä. Mun mies hoitaa sentään lasten päiväkotiin viennit ja haut niinä päivänä kun ei ole töissä. Silloinkin lapset raahataan hoitoon klo 7 aamulla ja haetaan pois vasta klo 16, vaikka mies on kotona koko päivän. Jos mulla on etäpäivä, niin vien lapset myöhemmin päiväkotiin ja haen aikaisemmin, jotta hoitopäivä edes joskus olis lyhyempi, mutta miehelle tärkeintä on saada lapset pois jaloista.

 

Mä yritän opettaa lapsiani korjaamaan omat jälkensä, mutta vähän vaikeaa on opettaa esimerkin voimalla, kun mies jättää vaatteitaan lojumaan pitkin lattioita ympäri taloa. Omia jälkiä on ihan mahdoton siivota keittiöstä, keittiön työtasot on aina täynnä leivänmuruja, kahvitahroja pitkin pöytiä jne. Jos tiskikoneessa on puhtaat asiat, sitä ei vahingossakaan voi tyhjentää, eikä likaisia astioita viitsi suinkaan laittaa koneeseen, vaan ne jätetään tiskialtaaseen. Roskiksen vieminen vaatisi jo varmasti supervoimia tai vastaavaa... Eikä mitkään puheet auta, tästäkin olen maininnut ehkä noin tuhat kertaa herralle.

 

Ja mikä parasta, meillä ei ole minkäänlaista turvaverkkoa lähellä, joten ihan turha edes kuvitella, että saisin lapset joskus hoitoon ja voisin pitää itse vapaata.

 

Huh, tekipä hyvää purkaa kaikki se paha olo pois mielestä :)

 

Vaikka tästä tulikin melkoinen vuodatus, olen kuitenkin onnellinen kahdesta maailman ihanimmasta lapsesta, eikä mun elämä nyt niin kamalaa ole, vaikka se ton tekstin perusteella saattaa siltä kuulostaakin, välillä vaan helvetin rankkaa ;)

No minun on nyt pakko alkaa vastata tähän kun viestissä puhutaan minusta ja sinä et vieläkään pysty puhumaan. Sen ymmärrän ettet pysty puhumaan omista vaikeista asioistasi niinkuin olet minulle monesti myöntänyt mutta nyt on kyseessä minunkin ja lasten tulevaisuusasiat joihin sun pitää ottaa kanttaa tai edes puhua jotain. Mut et ole sitä pystynyt tekemään vaikka olen sinulle monesti jutellut asiasta. Eräänkin kerran yli tunnin juttelin meidän suhteesta ja sä et sanonut siinä välissä sanaakaan ja lopussa jätit mut yksin sohvalle ja menit nukkumaan. Ei pään pensaaseen työntäminen auta. Eilenkin illalla yritin aloittaa juttelemaan sun kanssasi mutta muutamalla sanalla sanoit että et haluu jutella. Tilanne on sama kuin 2007 eli samoista asioista meille tuli tuli ero. Et pystynyt puhuu tai keskustelemaan mun kanssa vaan vedit kaiken pään sisääsi joka aina välillä purkautui mökötyksellä ja pahantuulisuudella. Ne leivän murut joskus pöydällä on pieni juttu mutta sä nostat ne niinkuin ne olis tään kylmyyden meidän välillä syy. Kai sä tällä sitten pystyt nyt anonyymisti kertoo kun et mulle pysty livenä sitä kertoo miksi sinulla on vaikee tai et ollenkaan pysty puhuu minulle näistä asioista, etkä mistään muustakaan vaan vedät ne kaiken sisääsi. Se ei ole tervettä. monesti olen toivonut että sinulla olisi edes yksi kaveri jonka kanssa voisit keskustella ja avautua ja päästää ylimääräiset paineet pois, mutta ei ja minutkin olet nyt työntämässä pois, ainoan kaverin. Aloitit viime syksynä kirjoittaa blogia jossa avauduit mutta näin vastapuolena voisin sanoa että 95% siinä oli valetta minusta ja muunneltua totuutta jonka olet minulle myös myöntänyt ennenkuin poistit sen blogin. Ja näissäkin kahdessa viestissä täällä vauva foorumilla puhut paskaa minusta ja muunneltua totuutta minusta ja haukut kusipääksi. Kummiskin kun myytiin talo Helmikuussa  niin muutit mun kaa uuteen taloon asumaan nyt keväällä. Eli pystyt näyttelee tai ole ihan kiva alussa mutta taas kun olet vetänyt puhumattomuudella pääsi täyteen ongelmia ja sinua kiusaavia asioita niin muutut taas mököttäjäksi. Tulet töistä hapan naamailmeellä ja et puhu koko iltana mitään ja sit vaan menet nukkuu. 

Myönnän toki että mussa on vikaa...kukaan ei ole täydellinen. Jätän joskus leivän murun pöydälle tai housut lattialle mut ei noin voi olla kauheen vakavii asioita ja etkä sä näistäkään ole minulle maininnut...huomaan vaan sen silloin kun mökötät ja etkä puhu mitään , mikä on ikävä kyllä sun enin olotila. En tiedä oikeesti nautitko elämästä kun mietin sinua. Mutta näistä sä kirjoitit kesästä Joulukuuhun asti blogissasi etkä minun kanssa. Olisiko pitänyt ensin keskustella mun kanssa. Ja toki ymmärrän kun kirjoitat sellaisella tyylillä jossa aioita suurennellaan ja kirjoitellaan muunneltuu totuutta että saat täältä myötätuntoo ja  jopa täällä yks ajattelee musta että olisin narssisti. No olet kyllä myöntänyt minulle että kirjoitit sen blogin pirun riivaamana, mutta yhä mua asiat vaivaa miten sä saatoit sen tehdä haukkua mut selän takana vaikkakin anonyymisti mutta kuitenkin ja vielä puhumalla paskaa. 

Kun et pysty juttelee niin saat ainaskin tätä kautta mun viestin läpi. Asia on todella kurja. Tunteet on meenneet kylmiksi, et puhu, mökötät ja oot kokopäivän pahan tuulinen, meillä ei ole ollut seksiin moneen kuukauteen, et ole koskaan halinut mua, et ole koskaan ehdottanut minulle seksiä (ainoastaan silloin kuin tehtiin lapset niin mentiin rytmin mukaan), et ole moneen vuoteen suudellut mua, et ole moneen vuoteen soittanut perääni vaikka olen viikon reissussa yms...tilanne todellla näyttää kylmältä. Nytkin eroasit mut kun ei ole varaa.

Blogi juttua ja niiden valheellisii juttuu en viitsi alkaa nyt tässä oikaisemaan miten ne oikeesti meni mut nää kahden viestin jutut oikaisen ettei jää väärää kuvaa kun et osaa kirjoittaa niinkuin ne meni.Silloin viime vuonna kirjoitit tili on tyhjä ja maksat kaiken. No niin oli minullakin vaikka tienaan vuodessa bruttona 25000e enemmän ja sain 15000e metsärahojakin käteen jotkam meni kaikki elämiseen koko perheelle. Se että ostan käytetyn pyörän ja aloin harrastaa niin on vaan hyvä juttu että harrastaa liikuntaa ja olisin toivonut että sinäkin harrastaisit ja siihen sulla kyllä olisi ollut aikaa kun oon vuorotyössä...halusit vaan provosoida tuontin tilanteen. Jos sulla ei ole yhtään ystävää niin harrastaisit edes että saisit sen pääsi joskus aina välillä nollattuu ettei se sit kohdistuis perheeseen pahantuulisuutena ja puhumattomuutena. Puhumattomuus on muuten henkistä väkivaltaa. 

Kerroit että käytiin terapeutilla esikoisen syntymän jälkeen. No niin se ei mennyt vaan kun eron 2007 jälkeen palattiin yhteen niin sanoin yhdeksi ehdoksi että meidän pitää mennä terapeutille juttelee asioista ja yksi näistä asioista oli sun puhumattomuus. Terapeutti antoin sinulle pari ohjettakin miten pitäisi menetellä kun sä lyöt viikoiksi suun suppuun...alku meni hyvin...vielä lapsien teon jälkeenkin mut sit se muuttui...kaikki palas takaisin mitkä oli silloin ilmassa olevat ongelmat. 

Talo rakennettiinn ja siinä tein virheen kuin se kesti niin kauan....liian kauan...suhde kuoli siinä...mut kyllä mulla oli vielä syksylläkin 2013 pihahommii ja en osallistunut lastenhoitoon.

Kun puhut että vien lapset pois jaloista päiväkotiin niin etkö muista kun olen ehdottanut sinulle että voisin katsoo lapsii 6 päivän vapailla mutta sinulle se ei käynyt vaan lapset pitää viedä joka päivä hoitoon. No minä ajattelen että paras se silloin on että on säännöllinen rytmi eli 7 tarhaan ja 16 pois.

Ja tuo on nyt taas höpö puhetta että en ole vienyt roskii tai laittanut koneeseen astioita....meillä vaan on eri näkökulma elämisestä...mua ei haittaa jos pöydällä on yksi leivän muru tai jos housut on kodinhoitohuoneen lattialla. Se on elämistä ja elämisen jälkii ja onhan tää minunkin koti enkä mä haluu elää kusisukassa pelkäämällä että tippuko tästä leivästä muru lattialle vai ei ja saa sua taas hiljaiseen raivon partaalle. Maailmassa on isompiikin ongelmii. Ja voit kyllä myöntää että ei meillä kyllä likasta oo vaikket pyyhispöytiäkään alin omaa jos verrataan muihin kotiin. Sitä mä en ymmärrä että ikkunoita ei ole koskaan pesty??? mut ne vakio tiskipöydän pyyhintä ja rikka-imurilla lakaisu alin omaan, kuin jokin pakkomielle. ja kaikken hassuinta on että kerroit maininneesi minulle tuhat kertaa roskista ja muista...hah et ikinä ole niistä kertonut kun sä et osaa tai voi tai pysty puhuu mun kaa (en tiedä mikä lukko siinä on)

No mutta taas tässä ollaan ...iso talo myytiin ja ostettiin uusi mut ongelmat samat vaikka kumpienkin piti yrittää.Iso talo myytiin ja uusi ostettiin ja yhdessä muutettiin vaikka blogissa inhosit mua syvästi ja käytit halventavia sanoja minusta :(

Kerroit lopuksi:  "En vaan usko että tuo itsekäs k***pää pystyy koskaan muuttumaan :("

Itse vastasit mun whats app kyselyyn että: en ole edes yrittänyt parantaa suhdetta kun tiedän että ei asiat tule muuttumaan.

Eli kukahan tässä ei pysty muuttumaan.

Ja lopuksi vielä kiitos tosta kusipää kommentista. Niimpä lapsesi isä on kai sit sun mielestä kusipää. ja tuon kusipään sanan muistan ikuisesti. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now