koran_

Parisuhde pinteessä

73 posts in this topic

Tämä oma viestini ei varmastikaan auta Minnihiirtä ja hänen aviomiestään, mutta edellisessä kirjoituksessa oli monta kohtaa, jotka kuulen oman mieheni suusta. Asioiden patoaminen ja puhumattomuus, joista seuraa pomminvarma räjähdys juuri parhaimmalla hetkellä. Itse usein kuitenkin kuvittelen puhuvani miehelleni asioista, mutta tosiasia lienee se, että en osaa pyytää mieheltäni sitä mitä tarvitsen kullakin hetkellä, koska kuvittelen, että hänen tekemisensä ovat tärkeämpiä kuin minun. Pääsen siis lopulta esittämään marttyyriä riidan hetkellä. Vaikea asia selittää, mutta summasummarum, mieheni näkee ja kokee minun toimintani hyvin eri tavalla kuin itse luulen käyttäytyväni ja toisinpäin myös. Tämän ymmärtäminen on aukaissut omat silmäni sille, miten minun pitää kehittyä. Minun tulee oppia pyytämään apua mieheltäni ja pohtimaan ja suunnittelemaan asioita yhdessä perheenä, eikä vain Minun maailmani ja sinun maailmasi-periaatteilla. Meillä vauva-arki vasta alussa, joten kovin syvillä vesillä emme vielä ole, vaikka ajoittain on hyvin pahalta tuntunutkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minnihiiri ja mies. Tää on teille.

Mustanon hyvä että tämä ketju on olemassa. Pääsee sanomaan sen mitä ei ääneen uskalla ja näkee et muillakin on samoja ongelmia. Ja kuten kaikki varmasti ymmärtävät täällä saa lukea yleensä vain sen toisen puolen tarinasta. Nyt meillä on se toinenkin puoli.

 

Ihan ekana haluun kysyä et onko tämä minnihiiren miehen kirjoitus täällä siksi että te haluatte saada "apua" (kommentteja, mielipiteitä) vai siksi että sä halusit saada oman näkökantasi esille? Ruoditaanko me tätä täällä nyt yhteistuumin vai haluatteko jatkaa keskustelua omassa rauhassa?

 

Mulla olis paljonkin sanottavaa (ihan silleen puolueettomasti) mutta haluun ensin kysyä että onko se ok? Itsestä ainaki joskus tuntui siltä et olis mahtava saada muilta kommentteja et mitä mieltä muut on meidän "riidoista". Välillä olis ollut oikeasti kiva kuulla kumpi meistä on oikeassa jostain jutusta. Onko jompikumpi liian ehdoton tai täysin hakoteillä omien ajatustensa kanssa.

 

Ja lisätään vielä se että minnihiiren ja miehen tarinat eroavat paljon toisistaan. Sitä onko tässä nyt jotain väärinkäsitystä tai valehtelua ei varmaan kukaan ulkopuolisista osaa sanoa mutta vähän miestä puolustellakseni sanon sen että pelkästään minnihiiren tekstin perusteella mies kuulostaa suoraansanottuna aika inhottavalta. Itsekkäältä. Mutta nyt kun oli toi toinenkin versio luettavana niin eipä se mies enää niin pöntöltä vaikuttanutkaan.

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niimpä...keskustelupalstoilla on se paha vika että jos kuunnellaan vain yhden osapuolen kommentteja ja annetaan niihin mukamas hyviä neuvoja niin asiat voivat mennä etistäkin syvemmälle.

 

Halusin saada oman mielipiteeni esille kun näin että ne kirjoitetut jutut ei pidä paikkaansa ja en huomannut sanaakaan jossa minnihiiri olisi  myöntänyt vikaa itsessään. Blogi oli vielä karmeempaa luettavaa, suurin osa valetta, asioiden vääristelyä. Pienistäkin asioistakin tehtiin iso juttu esim. kun söin toka vikan vanukaspurkin (kirjoitti viimeisen) niin se oli päivän ärsyttävin hetki ja minä maailman inhottavin ihminen. Sitäkään minulle ei koskaan sanottu henkilökohtaisesti vaan se kirjoitettiin suutuksissa blogiin. Avioero yhdestä vanukaspurkista kuulostaa kornilta mutta niinkin voi joskus olla. Eikä hänkään koskaan kieltänyt minun ottamasta ruokaa töihin vaikka blogissaan sit suuresti vihas sitä kun otan kotoota ruokaa töihin (Meillä ei saa töissä mennä ruokalaan syömään ja ei se myöskään ole yöllä auki ja minulla on keliakia ja kotona tehdään gluteenitonta ruokaa kun toinen lapsistakin sairastaa)  ....tulee oikein vilunväreet kun muistelen....siinä minut vedettiin kölin ali ja monesti ja mikä pahinta, oman aviovaimon ja lasteni äidin kynästä. Onhan se kiva kirjoitella kun saa hurraa huutoja ja innokkaita lukijoita mutta jossain vaiheessa tulee vauhtisokeus ja valheellisetkit asiat vaikuttavat kirjoittajasta todentuntuisilta ja alkavat elää omassa päässään, varsinkaan jos sitä päätä ei pysty kenekään kanssa tyhjentämään.

 

Eli mun puolesta voi ruotia ja on ok että kerrotte oman mielipiteenne kellä on kerrottavaa tai haluaa kertoa. 

 

Minun mielestä kaiken a ja o on vaimoni puhumattomuus. Se asia heijastuu kaikkeen, kerätään pää täyteen ärsyttäviä asioita ja sit sulkeudutaan. Minäkään en pysty vaikuttaa tai auttaa kun en pysty lukee kenekään ajatuksii enkä toimia oikein jossain tilanteessa kun en tiedä mitä toinen on siitä mieltä. En tiedä mikä siinä on mutta hän sen kyllä myöntää. Te ette voi uskoa kuinka sulkeutunut hän joskus voi olla. Voi olla niin että kysyn kolme kertaa niin siltikkään ei vastaa...mitä minun pitäisi siinä tilanteessa ajatella. 

 

Jos olis tullut suoraan juttelee minulle silloin ennen kuin alkoi kirjoittaa blogia niin asia voisivat olla ihan muuta kuin nyt on. Mut minullekkin yli puolen blogikirjoittelu tuli yllätyksenä ja tyrmistyksenä...aluksi en voinut uskoo sitä todeksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toi puhumattomuus... mä teen sitä itsekin. Nykyään vähemmän mutta kuitenkin. Monesti ne asiat mistä en puhu on just niitä pikkuasioita (leivämuruja, sukkia lattialla yms.) mutta joskus musta tuntuu vaan nii tyhmältä valittaa samoista pikkujutuista aina uudelleen ja uudelleen.... turhaudun kun aikuinen ihminen ei osaa itte siivota niitä leivänmurusiaan. Siispä olen hiljaa ja siivoan. Ja kihisen kiukusta. Näin kun kuluu kuukausi tai pari ni sit otan superhepulit jostain pikkuasiasta. Tätäpä pitäis kysyä miehiltä... haluatteko te että "nalkutetaan" niistä pikkuasioista kokoajan vai kuitataanko kuukauden pikkuasiat yksillä isommilla kilareilla? ;) Ja se miten mies suhtautuu tähän "nalkuttamiseen" vaikuttaa kovasti siihen jaksaako sitä kokoajan olla puhumassa itseä kiukuttavista asioista. Jos vastaus on aina jotain nuivaa tyyliin "hittoako siinä taas valitat jostain leivänmuruista" niin helposti sitä sit sulkeutuu kokonaan.

 

Ja se miksi nainen helposti valittaa niistä leivänmuruista on se et kun on kotona niin sitä samaa tekee aamusta iltaan. Mä ainaki hermostun jos sit iltapäivällä pitää vielä lasten sotkujen lisäksi siivota miehenkin sotkut. Ja kyllä. Ne murut on pikkuasia.... tavallaan. Mutta musta tollainen pikkuasia kertoo mulle et mies ei arvosta pätkän vertaa mitä kotona teen jos ei vaivaudu omia sotkujaan siivoamaan vaan odottaa et mä teen sen. En tiiä onko tää joku mun omassa päässä oleva juttu vai ajatteleeko muutkin noin. Mutta siis se pieni asia voi olla vaimokkeelle paljon enemmän.

 

Tässä nyt jotain omia ajatuksia mitä sain äkkiä kirjoteltua. Yritin siis vaan avata tota vaimos järjenjuoksua.

Minnihiiren pitäis nyt ihan tosissaan alkaa avata sitä sanaista arkkuaan. Meille terapeutti tosiaan antoi ekaksi tehtäväksi sen et kaikki tunteet piti kertoa ääneen. Piti pitää vastapeluria vähän idioottina ja kokoajan puhua miltä mikäkin tuntuu. Ihan tyyliin näin: "Minusta tuntuu kivalta kun veit maitotölkin jääkaappiin etkä jättänyt pöydälle." "Minusta tuntuu kurjalta kun et vienyt maitoa jääkaappiin." Eihän tota ihan kokoaikaa pysty tekemään mutta kun jokapäivä yrittää muistaa ees jotain ni kohtan vaikeemmistakin asioistanon helpompi sanoa. Ja se idea oli myöa siinä et toisen sanomisiin ei tavallaan saanut heti reagoida (ainakaan jos toisen sanomiset sai suuttumaan) vaan piti pystyä laskemaan ensin nollasta sataan ja oikeasti MIETTIÄ miten vastaa.

 

Musta ihan mahtava harjoitus mutta edelleen.. tähän tarvitaan kaksi halukasta.

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minnihiiren aviomiehelle kiitos että toit esille oman puolesi tarinastanne. En lähde puuttumaan teidän keskinäiseen suhteeseen, mutta haluan kiittää siitä että annoit ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Itse tunnistan käyttäytyväni samalla tavalla kun minnihiiri. Käsittelen kaikki konfliktit sulkeutumalla ja olemalla hiljaa. Ja jos minulta kysyy mikä on hätänä, on turha odottaa vastausta, käperryn itseeni entistä enemmän. Olen nyt kolmannessa vakavassa suhteessa elämässäni, ja ensimmäisessä jossa suunnittelemme tosissamme yhteistä loppuelämää, perheen perustamista jne. Jokaisessa suhteessa minulle on toinen osapuoli huomauttanut sulkeutumisestani, ja molemmissa päättyneissä suhteissani voin näin taaksepäin katsoessani myöntää, että käytökseni on ollut, ei ainoa, mutta yksi suuri syy siihen miksi nuo suhteet ovat päättyneet. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää että minun on pakko alkaa muuttamaan itseäni.

 

Itsestäni en tunnista sitä että haukkuisin miestäni muille, muutamasta puutteestaan huolimatta rakastan häntä aivan hirveästi eikä pahaa sanottavaa juuri ole. Suhteemme voi muuten hyvin, mutta riitatilanteet paisuvat usein aivan liian isoihin mittasuhteisiin minun puhumattomuuteni ja mököttämiseni vuoksi. Olen lähtenyt nyt tietoisesti tuohon koranin_ ehdottamaan asiaan, eli kerron pienetkin tunteet, pienimmätkin ärsytyksen aiheet, samoin kun ne asiat mistä normaalisti ei toista kiittäisi.

 

Toivon minnihiirelle ja miehelle kaikkea hyvää tulevaan, oli se sitten yhdessä tai erikseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suosittelen lukemaan Mars ja Venus kirjoja. Niissä on selitetty just tuosta puhumisesta, naisten kuvitelmasta että mies ynmärtää, miehen luolamiestarpeista jne. Jenkkisoopaa joo, mutta kansantajuista ja kepeää luettavaa ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Koran...tuo sinun puhumattomuus on hiukan erinlaista kun minnihiiren, näin sen minä ainakin ajattelisin. Aviovaimoni puhumattomuus pääsyy johtuu ihan jostain muusta kuin jostain leivänmurusesta, toki sekin voi vaikuttaa. Ja mitä mä näen erinlaista sinun puhumattomuudessa on se että sä sentäs kilahdat joskus ja päästät paineet, mutta meidän tapauksessa sitä ei vaan tapahdu.

 

Minulla on entisestä liitosta kaks aikuista lasta joita minnihiiri on hyljeksinyt ja vihannut koko ikänsä. Se oli niin läpinäkyvää että ihan hirvitti ja hävetti minnihiiren puolesta ja myös kärsin lasteni puolesta. No mutta onneksi lapseni eivät ole siitä kantaneet kaunaa ja ovat auttaneet meitä joskus lapsenhoidoissa. Minnihiiri kirjoitti kun ei ole turvaverkkoa ja ei voi päästä minnekkään kun ei ole lapsenhoito mahdollisuutta....niimpä jos hylätään kaikki kaverit ja ei luoda kaverisuhteita niin niinhän siinä käy. Tuohon sosiaaliseen elämään ja sosiaaliseen käyttäytymiseen haluisin minnihiiren näin lapseni äitinä hakevan ammattiauttajalta apua, ettei se sitten aikuisena kohdistu omiin lapsiin niinkuin se kohdistuu nyt minuun ja minun aikuisiin lapsiin.

 

Se oli myös syy miksi tulin kirjoittaa tänne oli että sitä blogijuttuu  ja tätä ei oltu kunnolla käyty läpi ja se jäi vaivaamaan minua. Toki asiat käytiin sana sanalla läpi ja pyysin poistamaan blogin joka sekin onnistui vasta toisella kerran. Ensin yritettiin sulkea mut piiristä pois laittamalla se privatiksi. Mutta nyt olen saanut sanoa oman mielipiteeni tästä jutusta ja minun puolesta blogijuttu ja tämä on käsitelty enkä tule palaamaan siihen. Toki olisin halunnut aviovaimon kommentit myös (terveisiä vaimolle kun kummiskin luet tätä :)  ) tähän jos hänen olisi ollut helpompi jutella täällä netissä kun livenä ei pysty juttelee edes arkisista asioista vaikka 2 lasta on huollettavina ja kasvatettavina. Menen taas illalla töistä kotiin niin toinen menee ylös ja toinen jää alas, sanomatta kumpikaan sanaakaan ja en viitsi alkaa yksin puhelemaan ...sitä sen on ollut jo vuoden.

 

Toki saa jos joku haluaan kommentoida tai laittaa jotain muuta viestii mutta minä en enään tule palaamaan tähän juttuu, en täällä enkä live elämässäni, jäten ne taakseni. Minun osaltani tämä on loppuun käsitelty, paitsi tietysti jos aviovaimoni haluaa avata sanaisen arkkunsa niin vastaan mielelläni kuin myös vastaan ja juttelen livenä sun kanssasi jos pysytyt.  

 

Hyvää syksyn jatkoa kaikille lukijoille ja kiitos että kuuntelitte minun mielipiteeni tästä minnihiiren ongelmasta joka on ihan muuta mitä se minnihiiren tekstin perusteella oli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta olisi kyllä ihan mielenkiintoista pitää sut täällä "miehen äänenä" näin niinkuin muutenkin. Sit kun täällä naiset valittaa niin sää voisit kertoa miehen näkökulmaa ja ajatuksenjuoksua erinäisistä asioista ;)

 

Toivottavasti minnihiiri käy lukemassa täältä nämä jutut ja saisitte asiat jollakin tapaa selviämään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itseä helpottaa jotenkin, kun lukee täältä, että muillakin on samanlaisia ongelmia.

 

Meillä on alle vuoden ikäinen poika, joka sinänsä oli toivottu lapsi ja on ollut loppupeleissä kovin helppohoitoinen. On ollut terveenä ja on aina nukkunut melko hyvin. Toki yöheräämisiä on edelleen ja mun unet jäävät siksi tarvittavasta määrästä vajaiksi.

 

Pojan elämän aikana mies on osallistunut hoitoon hyvin vähän. Jotenkin on kovin arka ottamaan lapsesta vastuuta ja pelkää ihan kaikkea. Käytännössä tähän asti olen hoitanut kaikki lapseen liittyvät asiat ja ollut yksin vastuussa lapsesta 24/7. Ihan muutaman kerran mies on hoitanut lasta max 2 h kerrallaan, jotta oon päässyt harrastamaan. Näistäkin muutamasta kerrasta ainakin kolme kertaa mies on soittanut mut kesken harrastuksen pois, kun ei pärjää lapsen kanssa. Itse koen, että mies elää elämäänsä kuten ennen lasta ja mä olen täysin jumissa lapsen kanssa kotona. Viina menee monesti perheen edelle (siis ei ole ongelma, lähinnä näkyy vkl valinnoissa jne) eikä oikein muutenkaan ole halua miehen puolesta tehdä perheenä yhtään mitään. Mies on se, jolla on oikeus nukkua pitkään, mä itsestäänselvyytenä hoidan lapsen heräämällä aikaisin joka ikinen aamu. Mun väsymys sivuutetaan täysin.

 

Mies käy töissä, normi päivätyörytmin mukaan. Töissä on vähän stressaava tilanne ja mies on miettinyt sen takia työpaikan vaihtoa jo pidempään. Kotiin tultuaan mies vaan makaa sohvalla osallistumatta mihinkään ja tekemättä mitään. Ihan kaikki kotityöt jää mulle. Hyvin harvoin mies tekee jonkin pienen jutun eikä oikeastaan koskaan oma-aloitteisesti mitään.

 

Rahallisesti ollaan toistaiseksi vielä pärjätty, tosin kohta jään pelkän vanhempainrahan varaan eli tilanne pakostakin kiristyy. Mä maksan ihan kaiken lapseen liittyvän, käyn kaupassa ja olen ostamatta itelleni mitään. Mies ostaa ja panostaa kalliiseen harrastukseen määrättömästi.

 

Pahimmaksi asiaksi koen kuitenkin sen, että mies on kovin kärkäs arvostelemaan. Puheiden perusteella hän osaa hoitaa lasta parhaiten vaikka ei siis ole tätä koskaan oikeastaan hoitanut muuten kuin tosi ohjatusti ja tällöinkin soittanut mua takaisin kotiin. Mutta siis miehen tyyli on syyttää mua siitä, miten väärin asiat teen ja suoraan sanoen tämä ilmaistaan haukkumalla mua tosi törkeästi. Mies olettaa yleensä, että muutama päivän päästä asiat on ns. kunnossa, kun taas mun on tosi vaikea unohtaa näitä loukkauksia.

 

Mies ei ole valmis keskustelemaan mistään. Jos jonkin asian otan puheeksi, kerron omista tuntemuksista, niin tällöin hän vetää ero-kortin esiin ja haukkuu päälle. Mitään läheisyyttä ei ole, seksiä ei ole harrastettu kuukausiin. Etäännytään toisistamme kovaa vauhtia koko ajan.

 

Ite oon ihan romahtamispisteessä, vaan itketyttää enkä oikein enää tiedä mitä tässä pitäisi tehdä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi alynna  :lipsrsealed:  Toivottavasti tilanne on helpottanut.

Kuulostaa tosi epäreilulta!

 

Itsellä sellainen tilanne, että pidän miestäni tällä hetkellä itsekkäänä, mutta en edes kehtaa avautua siitä sen enempää kun luin tuon alynnan kirjoituksen.... 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on ehkä vähän samoja fiiliksiä kuin koran_illa, musta tuntuu että mä oon lapsen myötä luopunut kaikesta, ja mies jatkaa elämää entiseen malliin. Ei se varmaan todellisuudessa ihan niin ole, mutta siltä se usein tuntuu. Tavallaan tuntuu että olisi niin helppoa olla se mies tässä suhteessa, käydä töissä ja harrastuksissa, kotona saa vähän oleskella puhtaan, vaipatetun ja syötetyn lapsen kanssa, ottaa puhtaat vaatteet kaapista ja uunista valmista ruokaa. Siis ikäänkuin nuolla kermat kakun päältä, saada ne parhaat ja helpoimmat puolet aina.

Tätä mä olin tulossa tänne sanomaan... Eli siis kaipa tämä on monelle muullekin tuttua ;) 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei,

 

Suurin osa täällä on ilmeisesti naisia, mutta haluisin kertoa teille miehen näkökulman lapsiperheen parisuhdeongelmiin. Ehkä vain purkaakseni omaa pahaa oloa...

Ollaan oltu vaimon kanssa yhdessä yli 10v ja perheessä lapset 3 vuotta ja 6kk. Ensimmäisen lapsen kanssa parisuhteemme toimi vielä jotenkuten. Saatiin hieman omaa aikaa ja osattiin myös nauttia siitä. Molemmat piti huolto esikoisestamme ja nautimme lapsiperheen elämästä.

Nyt toisen lapsen syntymän jälkeen tuntuu että päivittäinen elämä vaikuttaa ainoastaan suoriutumiselta seuraavaan päivään. Rakastan lapsiamme yli kaiken ja ne on oikeesti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut.

Miehenä kuitenkin kaipaan jotain muutakin parisuhteelta kun lapsien ja kodin hoitoa. Käyn normaalisti päivätöissä ja iltaisin leikin vanhemman lapsen kanssa ja siinä sivussa hoidan mahdollisuuksien mukaan nuorempaa. Pesen pyykkiä, siivoan ja käyn ulkoilemassa lasten kanssa aina kun aika antaa periksi. Kahtena iltana viikossa ollaan poikien kanssa kotona kun vaimolla on jumppapäivä ja viikolla käydään myös perheuinnissa. Omaa aikaa ei jää lainkaan sillä olen halunnut antaa vaimolle mahdollisuuden urheilla, jotta hänellä olisi parempi olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seksiä parisuhteessamme on noin 1kerta /kk ja sekin usein minun aloitteestani. Tämä tilanne on sietämätln koska himoitsen vaimoani päivittäin, mutta en saa vastakaikua haluilleni. Olemme keskutelleet tästä vaimoni kanssa, mutta tuntuu että ratkaisua tähän on mahdoton löytää.

Mietin itsekseni onko ainoa mahdollinen pitkän aikavälin ratkaisu ero vai onko jotain tehtävissä... ? Lasteni takia en haluisi erota, mutta silti tuntuu että olisin onnellisempi itsekseni. Ajatuksissa on myös käynyt seksisuhde toiseen naiseen, mutta tämä varmasti ajaisi suhteemme pahempaan kriisiin, enkä uskalla edes puhua aiheesta vaimoni kanssa. Onko niin että jatkamalla elämää onnettomana ajaudumme kohti väistämätöntä kuten niin useille parisuhteille on viime vuosina tapahtunut.

 

t. Epätoivo

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Jos ette pysty keskustelemaan sovussa asioista, niin suosittelisin pariterapiaan menoa. Se on oikeasti toimivaa, koska terapeutti ei valitse puoltaan, mutta usein hillitsee keskusteluja niin, että kummankin näkökanta tulee kuulluksi. Lisäksi häneltä voi tulla ideoita siihen, mitä voisi kokeilla suhteen pelastamiseksi/parantamiseksi. Suhteessa kummankin on joustettava, jotta suhde toimisi, varsinkin pienten lasten aikakautena. Sun kirjoittamaasi lukiessa tulee kuva, että vain sinä joustat. Vai oletko ottanut itsellesi ns.marttyyrin roolin, kenties itsekään sitä huomaamattasi? Oletko sanonut, että tarvitset myös omaa aikaa?

 

Miten te muuten panostatte parisuhteeseen? Mitä te teette kahdestaan, miehenä ja naisena?

Meillä meinasi kerran tulla seinä vastaan, kun musta tuntui, että aina kun meillä oli yhteistä aikaa, alkoi mies vonkaamaan. Lopulta mies ymmärsi, että mua alkoi ahdistaa olla hänen kanssaan kahdestaan, koska pelkäsin sitä vonkausta ja mahdollista kinaa asiasta. Aloimme keskittyä toisiimme, emme seksiin, ja kummasti halut alkoivat palata mullekin.

 

Tsemppiä! Mulla on kovasti olo, että nykyisin erotaan aivan liian helposti, ilman, että asioita on oikeasti yritetty setviä pohjamutia myöden. Älä sä tee sitä virhettä, kokeili ensin kaikki kikat.

 

Sekin kävi mielessä, että kuopuksenne on todella nuori. Onko vaimosi täysin palautunut synnytyksestä? Imettääkö hän vielä? Joillakin kestää huomattavasti kauemmin päästä irti pelkästä äidin roolista ja nähdä itsensä taas myös naisena, vaimona.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä vastaan nyt vaan lyhyesti (not) ja ehkä vähän tylystikin, mutta mun mielestä teidän arkenne kuulostaa aivan tavalliselta pikkulapsiarjelta.

Että mitä sä siis vaimoltasi toivoisit, että pysyisit suhteessa? Seksiä vai? Vai muuttaisiko se tilannetta, jos itsekin saisit illan tai kaksi viikossa omalle harrastukselle? Jos näin on, niin pyydä niitä. Mitä taas seksiin tulee, mun mielestä miesten kannattaisi lähteä oletuksesta että jos saa vauvavuotena kerrankin niin kannattaa juhlia. Sitä on miehenä varmaan vaikea ymmärtää, mutta kun koko päivän joku roikkuu iholla ja sylissä ja haluaa sitäjatätä, pistää lähinnä vituttamaan kun mieskin kotiin tultua vonkuu sinne iholle. Ainakin itseltäni vauva täyttää läheisyydentarpeen aika täydellisesti, mutta asia onneksi korjaantuu kun imetys loppuu, lapsi lähtee kävelemään eikä roiku enää koko ajan iholla. Silloin sitä läheisyyden kaipuuta jää miehellekin annettavaksi. First things first, eli lapset tietenkin. :)

 

Elämä vauvaperheessä nyt vaan on selviytymistä päivästä toiseen todella monessa kodissa. Musta tuntuu, että niin kauan kun lapsia on ollut niin joka päivä on pelkkää selviytymistä seuraavaan, eli pitkälle kolmatta vuotta joka päivä. Seksiä munkin mieheni toivoisi useammin, mutta onnekseni ymmärtää miten arki voi viedä naisesta mehut niin ettei ylimääräiseen vain kykene. Lohdutan aina itseäni, omaa miestäni ja nyt myös sua, että lapset on pieniä vaan hetken. Kohta niitä ei enää kiinnosta vanhempiensa helmassa roikkua ja sitten on kaikki maailman aika taas panostaa parisuhteeseen ja nauttia yhdessäolosta.

 

Mun mielestä vauvavuotena erot syillä seksin ja oman ajan puute pitäisi kieltää kokonaan, koska ne nyt vaan tapaa tulla kaupanpäällisinä näissä haikaradiileissä.

Edited by duudeli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vihje: Älä nyt ensimmäisenä eroa. Toi on lapsiperhe-elämää ja lupaan sulle että sä tulet törmäämään tuohon samaan ihan kaikkien kanssa, jos siis haluat esim. uuden kumppanin kanssa lapsia tai sillä uudella kumppanilla on jo ennestään lapsia. Menkää vaikka sille ulkopuoliselle juttelemaan. Kun olette kokeilleet ns. kaiken, niin puhukaa vasta sitten erosta.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyviä neuvoja on tullut epätoivolle. :)

 

Minä lisään vielä omani, että puhukaa ääneen siitäkin, että olet miettinyt seksisuhdetta. Se voi loukata toista, mutta voi myös herättää ajattelemaan, että niin kovasti se seksi sinua nyt vaivaa. Ja vaikka tästä ette peiton alle hyppäisikään, niin se voi laukaista jännitteitä väliltänne ja avata keskusteluyhteyksiä. Minä olen joskus omassa parisuhteessani ollut se osapuoli, joka ei mielestään saanut riittävästi seksiä ja kerroin kyllä puolisolleni (osin uhmalla, osin herätelläkseni), että jos tulen aina torjutuksi, niin en enää edes jaksa ajatella omaa puolisoani siinä mielessä, vaan lähden täyttämään tarvettani muualle. En tietenkään olisi puolisoani pettänyt, mutta on luonnollista elätellä kuvitelmia siitä, miten ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella, kun kotona menee huonosti.

 

Ja sitä paitsi: ehkä teidän suurin ongelmanne ei olekaan seksi. Voi olla, että tämän vaiheen rankkuus kulminoituu nyt siihen, ettei seksiä ole. Asiaa voisi auttaa siis sekin, että jotenkin muuten lähentyisitte toisianne. Kertoisit vaimollesi, että tunnet olevasi loukussa, kun et saa omaa aikaa eikä parisuhdekaan vastaa tällä hetkellä odotuksiasi. Joskus voi olla, että kun tullaan äidiksi (uudelleen), niin ei oikeasti nähdä sieltä vauvakuplan sisältä, mitä puolisolle kuuluu. Tarpeen olisi siis molemmin puolin ymmärtää toista ja antaa uskoa, ettei tämä vaihe jatku ikuisesti. Jos ja kun pohjalla on rakkautta, toisen arvostamista ja toisesta välittämistä, niin kaikki ainekset toimivaan parisuhteeseen ovat olemassa. Pitää antaa vain ajan kulua ja tehdä parisuhteesta - ja omasta arjesta - tällä hetkellä niin hyvää kuin voi. Säilyttäen kuitenkin focus siinä omassa perheessä ja puolisossa eikä lähteä vieraisiin. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä taas komppaan duudelia.

 

Sitä sanotaan, että toinen lapsi tekee perheestä "lapsiperheen", on yhä enenevässä määrin rutiinia, kurahousua ja päivästä toiseen samaa settiä. Ja se on puuduttavaa, todella suurilta osin ja mitä pienempiä lapset on, sitä enemmän se on sellaista selviytymistä.

 

Ja iholla roikkuvat lapset saavat aikaan sen, että illalla haluaa olla itsekseen.

 

Mutta ei se loputtomasti kestä ja se pitäisi nähdä sellaisena vaiheena, vaikka onkin oikeasti välillä tylsää.

 

Jos parisuhde on kestänyt 10 vuotta ja ollut onnellinen ja molemmat ovat halunneet nuo kaksi lasta, niin itse olisin loukkaantunut sillä tavalla, josta ei välttämättä olisi ollut paluuta, jos mun mies olisi täräyttänyt ajatelleensa seksisuhdetta. Eikä todellakaan olisi saanut mua haluamaan seksiä tai mitään muutakaan parisuhteen hoitoa miehen kanssa, vaan olisi pitänyt törppöjä, joka ei ymmärrä elämän realiteetteja. Mutta kukin tavallaan.

 

Lisäksi tuossa epätoivoisen kirjoituksesta ei käy ilmi miten heillä on apuja käytettävissä, että voisivatko lähteä vaikka leffaan tai viinilasilliselle hoitamaan parisuhdetta, tai miten riippuvainen pieni vauva on vielä äidistään tai mitenkä paljon on kertynyt univelkoja, ne kaikki vaikuttaa kokonaiskuvaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon Lainien kanssa samalla linjalla tuosta, että jos mies kehtaisi kertoa vakavasti harkinneensa seksisuhdetta (tai eroa seksin puutteen takia!) niin raivostuisin semmoisesta aivottomuudesta (anteeksi) ihan silmittömästi ja saattaisin harkitsematta potkaista tyypin toteuttamaan niitä fantasioitaan sitten ilman perhettä. Kuten sanottu, seksin puute tulee haikaradiilin mukana, mutta se ei yleensä ole pysyvää. Jos vuoden päästä on vielä sama meno, sitten asian voisi ottaa jo puheeksi. Pieni vauva on maailman paras seksintappoväline, että kaikkien onneksi vauvat kasvaa.

 

Tsemppiä kovasti vaan jatkoon ja jutelkaa aiheesta (mutta jos haluat suhteen jatkuvan, niin mieti ensin omasta vaimostasi, kestäisikö hän seksisuhdehaaveilustasi kertomisen vai ei), mutta pidä nyt mielessäsi nämä jutut mitä on täällä sanottu: 1) seksin ja oman ajan puute tulee vauvan (etenkin toisen, kolmannen, jne..) mukana käytännössä jokaiseen perheeseen 2) pikkulapsiaika vaan on selviytymistä päivästä, monille äideille jopa minuutista seuraavaan 3) vuodessa helpottaa vähän, kahdessa jo paljon. Enivei, se menee ohi.

 

M. 4) Jos ei mene, niin avaa tämä ajatusarkkusi sitten uudestaan

Edited by duudeli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä jotenkin ajattelen niin, että puolisolla on tietynlainen oikeus tietää, millä tasolla toinen jo oikein ajatuksissaan liikkuu. Ja joskus se puoliso (tässä tapauksessa vaimo) voi olla oikeasti sokea tilanteelle ja ajatella, että toisen nyt pitäisi vaan tajuta ja kestää. Vaikka vauvavuosi ei kestä ikuisesti, niin aika kaukana sitä toisesta ollaan sen päättyessä, jos kissaa ei nosteta pöydälle ja asioista puhuta. Vaikkei nyt suoraan sanoisikaan seksisuhdetta harkinneensa, niin jollakin tavalla toiselle pitää tehdä selväksi, missä mennään. Ei se ole mikään äidin etuoikeus jättää puoliso henkisesti ja fyysisesti huomiotta, vaikka vauva (ja isommat lapset) olisikin verottanut voimia. Toisaalta miehen pitää taas ymmärtää syitä vaimon käyttäytymisen taustalla. Molempien pitää mennä puolitiehen vastaan ja tehdä oma osansa.

 

Mun mies on sitä sorttia, että se odottelisi hamaan tappiin, että asiat joskus muuttuu - tekemättä yhtään mitään siinä välissä asioiden parantamiseksi. Siinä ajassa mulla taas ehtii kasvaa sen verran iso elin otsaan, etten todellakaan alkaisi enää millekään, kun toinen olisi siihen valmis. Ei toista voi pitää itsestäänselvyytenä pitkässäkään parisuhteessa - tai sellaisessa varsinkaan! - vaan toisen kanssa pitää aina olla jatkuvasti yhteydessä, vaikkei samaa mieltä asioista oltaisikaan. Puhumattomuus, asioiden välttely ja passiivinen odottelu lopulta pahentavat asioita, ja sitten ero voikin olla tosiasia, kun toista ei enää osaa kohdata ollenkaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan totta mitä Naddakin kirjoitti.

 

Musta vaan tuntuu, että jos suhde on ollut avoin ja hyvällä tolalla ennen vauvan syntymää, puolivuotta vauva-arkea on todella lyhyt aika suhteelle ajautua onnesta kriisiin. Epätoivon tekstistä ei käy ilmi koko totuus ja avoimeksi jää esimerkiksi, onko oikeasti suurempi merkitys sillä mitä vaimo tekee tai ei tee vai onko vauva-arjen sitovuus ja haastavuus kenties tullut Epätoivolle yllätyksenä ja kriisi johtuisikin siitä?

Vaimolle kannattaa tottakai puhua, mutta olla itse myös avoimin mielin sen suhteen, että tilanteelle ei välttämättä voi tehdä juuri nyt paljoakaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen duudelin kanssa täysin samaa mieltä. Meillä on kaksi pientä lasta ja esikoisen vauva-aika oli todella raskasta. Ensinnäkin synnytys meni päin honkia, seurauksena 3.asteen repeämät ja hirveät kivut ym.jälkivaivat. Esikoisella oli vauva-aikana jos jonkinlaista ongelmaa. Kaikki tämä samaan syssyyn ja totuttelu uuteen elämäntilanteeseen, mies aivan pihalla isyydestä. Kaiken seurauksena mulle masennusta. Voin sanoa että seksi oli silloin viimeisenä mielessä ja parisuhde voi huonosti. Avioliitto oli lähellä kaatua tuon seurauksena, en tiedä miehestä mutta itse mietin synkimpinä hetkinä avioeroa.

 

No, siitä selvittiin onneksi ihan hyvin ja nyt on toinenkin lapsi. Arki on nyt ihan erilaista, nyt todella nautin tästä pikkulapsiperheen elämästä kun esikoisen vauva-aika on yhtä mustaa sumua mun mielessä. Seksiä meillä ei siltikään ole kovin usein koska kumpikaan ei jaksa. Meillä on hyvin vähän yhteistä aikaa, oikeastaan vasta illalla kun lapset on saatu nukkumaan. Esikoinen ei nuku päikkäreitäkään joten seksiä ei voi oikein spontaanisti harrastaa. Yritetään paikata seksin puutetta sitten muulla hellyydellä ja ihan hyvin se on toiminut. Meistä ei kumpikaan ole niin innokkaita seksin harrastajia. Uskon että tilanne kyllä paranee kun lapset kasvaa. Tää nyt vaan on tätä jonkun aikaa ja luonto sen on todennäköisesti niin suunnitellut että huomio kiinnittyy siihen jälkeläiseen. Mutta kun nykyihmisen on aina saatava kaikki ja heti.

 

Pointtina tässä kaikessa on se että seksin väheneminen pitäisi vaan hyväksyä. Pahinta mitä voi tehdä on mennä vieraisiin. Siitä se avioliitto ei ainakaan tule selviämään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now