Sign in to follow this  
Followers 0
Kirweli

Ero edessä, koska mies ei halua lapsia -- vaikea päätös!

26 posts in this topic

Täällä on sellainen kavalkadi eri tilanteissa olevia naisia lukijoissa, että josko löytyisi vertaistukea tähänkin. Eli: kuinka tehdä lopullinen päätös siitä, lähteäkö suhteesta toivoen, että jossain vaiheessa kohdalle osuu vielä joku, jonka kanssa tulevaisuudensuunnitelmat käyvät yksiin vai jäädäkö suhteeseen, jossa muuten moni asia on erinomaisesti ja unelmieni täyttymys, mutta mies ei ikinä halua lasta (eikä myöskään olisi kovin hyvä isähahmo, ainakaan tällä hetkellä -- huom. myös hän on tätä mieltä)

Mieheni olisi minulle täydellinen poikaystävä: hauska, matkustushaluinen (itsekin siis olen), hassutteleva, hyvä ja huomaavainen seksikumppani, tukee vaikeissa tilanteissa, arvostaa terveellisiä elämäntapoja (yksi olut riittää aina eikä sitäkään usein, terveellinen ruokavalio).

Mutta aviomiehenä hänessä on puutteita: tekee liikaa töitä, mutta ansaitsee silti yhteiseen talouteen paljon vähemmän kuin minä, kotoisin väkivaltaisen (enimmäkseen henkisesti) isän hallitsemasta perheestä, jonka jäljiltä itsetunto ja ongelmien kestäminen on heikkoa -- masentuu ja suuttuu helposti, ei ole käsitellyt aiemmissa suhteissa petetyksi tulemistaan ja on täten takertuva ja huono luottamaan hyviin aikeisiini. ¨
(Lisäksi ei ole fyysisesti kovin aktiivinen, mitä itse olen ja toivon elämältäni, mutta tätä en kumppanilta mitenkään edellytäkään kyllä, koska pysyy sitä ilmankin terveenä ja normaalipainoisena.)

Toki kukaanhan ei ole täydellinen. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja vaikeudet ovat hitsanneet meidät hyvin yhteen. Olemme kotoisin eri kulttuureista (molemmat länsimaista kuitenkin), mikä muiden vaikeuksien ohella on tuonut suhteeseen haasteensa. Näiden esteiden ylittäminen tekee eroamisesta kuitenkin myös vaikeampaa. Kaikenlaisesta on selvitty, ja nyt pitäisi erota sen takia, että emme vain voi olla yhtä mieltä perheen lapsiluvusta. Se tuntuu turhauttavalta.

Olemme keskustelleet asiasta rauhallisesti ja toisiamme kuunnellen. Ymmärrämme toistemme kannat, enkä minä koskaan haluaisi lasta mieheni kanssa, jos hän ei sitä halua. En siis tulee huijaamaan tai kiristämään häneltä vauvan siementä, enkä myöskään lupaa hoitavani ipanan yksinäni (näistä kaikista on keskusteltu myös ja olen sen hänelle sanonut). Hän on ollut kannassaan järkkymätön suhteemme alusta asti, minä olen se, jonka mielipide on muutaman vuoden aikana muuttunut. Sisaruksillani ja ystävilläni alkaa olla lapsia ja vaikka monella on rankkaa, tunnen haikeutta. Vahdin paljon siskoni leikki-ikäistä lasta, joka osaa olla jo yhden illan aikana ihan hirveä kakara -- mutta myös niin valloittavan hurmaava, että sulattaa joka kerta sydämeni.

Omat vanhempani ovat aina olleet vanhemmuudestaan avoimen innoissaan ja yhä nyt, meidän lasten ollessa aikuisia, jaksavat huokailla, kuinka lasten saaminen on heidän elämänsä parhaita päätöksiä. Tämä siitäkin huolimatta, että vanhempani ovat eronneet jo silloin, kun itse olin ala-asteella. Sukuni myös tulee hyvin toimeen keskenään. Mieheni puolestaan ei ole saanut vanhemmuudesta positiivista kuvaa, hänelle sekä vanhemman että lapsen rooli on näyttäytynyt raskaana ja vaikeana, yhä nyt aikuisenakin. Hänen sukunsa on hajanainen, eikä hän siten kaipaa olla osa sukupolvien ketjua, toisin kuin minä. Hiljaa mielessäni myös ajattelen, että mieheni jollain tapaa haluaa olla suhteessa lapsen asemassa, hoidettavana ja hellittävänä, eikä halua perheeseen lasta, jonka tarpeet varsinkin pikkulapsiaikana menisivät monasti hänen tarpeidensa edelle (huom. ei aina, mutta nykymenoon verrattuna useasti).

Homma vaikuttaa selvältä. Haluan yrittää saada lapsia, siispä vuokra-asunnon hakuun. Minulla on kuitenkin ennen mieheni tapaamista ollut huonohko itsetunto enkä ole uskonut löytäväni kumppania. Nyt itsetuntoni on paljon parempi, mutta silti jäytää pelko: jos en löydäkään ketään. Silloin tulee tehdä päätös, että jopa yksin eläminen koko loppuelämäni on parempi vaihtoehto kuin tässä parisuhteessa eläminen. Monta kertaa viikossa olen sitä mieltä: mieheni raivotessa tai käyttäytyessä kuin lapsi. Vielä useammin on kuitenkin myös ihanaa: hellyyttä, hauskanpitoa, rauhallisia arjen hetkiä, hekumaa, mielenkiintoisia keskusteluja. Mutta vaikka olisi kuinka mukavaa, en pääse yli siitä ajatuksesta, että viisikymppisenä katuisin lapsettomuuttani. Ehkä en, jos olisin elänyt yksin ja harrastanut, seikkaillut ja osallistunut projekteihin mieleni mukaan. Mutta kyllä, jos paitsi lapsiasiassa myös oman elämän unelmissani ja ajankäytössä luovun omistani, kompromissejahan kahden erilaisen ihmisen elämien yhteensovittamiseen kuuluu -- sellaisessa tilanteessa uskon katuvani lapsettomuutta, ellei mieheni ja minun suhde sitten kehittyisi huomattavasti. On kuitenkin epäreilua myös pysyä toisen kanssa odottaen, että tämä muuttuu -- siitä ei voi syntyä kuin katkeruutta.

Tässä hetkessä, 27-vuotiaana, kun lapsentekoon ei ole vielä tulipalokiire ja ehtisi matkustella tai muuttaa ulkomaillekin, seikkailla tämän miehen kanssa, joka seikkailuista rinnalle on löytynytkin -- on niin vaikeaa tehdä päätös eroamisesta. Vaikka melkeinpä tietää, ettei tästä kypsy molempia tyydyttävää ihmissuhdetta -- on niin vaikea luovuttaa. Ehkä muidenkin silmissä pelkään häpeäväni: että nuorena nait ulkomaalaisen, eikä tainnut toimia niin, eipä.

Kohtalotovereita? Lohdutuksen sanoja? Tukea päätöksentekoon? Kaikki mielipiteet ovat tervetulleita.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tähän ei varmaan ole yhtä oikeaa ratkaisua ja kaikkia taustoja tietämättä on hyvin vaikea sanoa mitään järkevää. Voimia kuitenkin tilanteeseen.

 

Rohkaisen kuitenkin tekemään ratkaisun, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Tiedän lähipiiristäni muutamankin tapauksen, jossa mies on ilmoittanut ettei halua lapsia ja suhteet ovat lopulta (jopa vuosien päästä) kaatuneet siihen. Miehillähän tuo ei ole niin justiinsa, koska isäksi voi tulla vähän vanhempanakin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehiä tulee ja menee. Lapset jää.

 

Oma mieheni on ulkomailta, joten tiedän paljonko alku vaatii töitä. Lapset on kuitenkin ainakin niin iso osa elämää, etten olisi voinut niistä joustaa.

 

Miehiä on meri täynnä. 27 pääset mukaan vielä ns ekana kierrokseen. 30 jälkeen saat monesti kaupan päälle myös lapset. Sulla on aikaa vielä surrakin ja löydät takuu varmasti kumppanin kun oot siihen valmis. Elämä kantaa jos siihen heittäytyy.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkään en oikein osaa muuta neuvoa antaa kuin että kuuntele sydäntäsi, se kertoo sulle sen mitä sä ihan oikeasti haluat.

 

Omalla kohdallani mä en voisi joustaa lapsiasiassa, olen niitä aina halunnut ja halusin miehen joka niitä haluaa myöskin. Mun mies on myös ulkomailta ja kulttuurista jossa perhettä arvostetaan todella paljon joten mieskin piti itsestäänselvänä että lapsia pitäisi saada. Sillä tavalla olenkin onnekas että löysin miehen jonka kanssa ajatukset meni yksiin heti alusta lähtien.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse painiskelin samojen asioiden kanssa muutama vuosi sitten. Vaakakupissa painoi se, että olimme nuorina menneet naimisiin ja pelkäsin kommentteja siitä, että mitä sitä piti niin nopeasti mennä naimisiin kun kuitenkaan se suhde ei kestäisi (olimme siinä kohtaa olleet 4 vuotta naimisissa). Lapset olivat meille kompastuskivi. Minä niitä kovasti jo halusin, mies ei. Hänelle riitti se, että työskenteli päiväkodissa, sai olla lasten kanssa kaikki päivät ja pääsi töiden jälkeen hiljaiseen, lapsivapaaseen kotiin. Kun asiaa pohdiskelin pitemmän aikaa, huomasin että halusimme muutenkin täysin eri asioita elämältä ja kaiken mitä teimme, teimme ennemmin yksin kuin yhdessä. Tein ison päätöksen sillä, että ennemmin olisin onnellinen lapseton kuin onneton lapseton. Eropäätöksestä ei mennyt kuin muutama kuukausi kun tapasin nykyisen mieheni. Vuosi ensitapaamisesta meille syntyi esikoinen. Ja nyt siis toinenkin lapsi on reilu viikon ikäinen.

 

Kahden pienen lapsen äitinä voin nyt sanoa, että lapset eivät todellakaan ole se asia, josta olisin valmis tinkimään :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitoksia vastauksista. Etenkin Emmi J:n vastaus liippaa läheltä, sillä itsellänikin on noita ajatuksia, kuinka lähipiiri sitten ihmettelee, että pitikö mennä naimisiin, jos ei tätäkään ollut etukäteen selvittänyt (vaikka oli, mutta tilanne muuttui) ja eivät nuoret hölmöt sitten saaneet sitouduttua. Mutta niin hankalia tunteita kuin nämä olisivatkin, en niiden takia voi suhteeseen jäädä.

 

Kyllä tilanne alkaa vakavasti vaikuttaa siltä, että ero on edessä. Kun katselen elämääni 20 tai 40 vuoden päähän, haluaisin sen sisältävän jotain muutakin, kuin mihin suuntaan se nyt näyttää olevan menossa: elämää kaksin miehen kanssa, töitä, harrastuksia (mutta ei niin paljon kuin haluaisin, koska mies takertuu), vain rajallisesti omia projekteja ja oman laajemman lähipiirin kanssa ajanviettoa (muuttaisimme luultavasti ulkomaille mieheni kanssa, sillä hän ei ole sopeutunut Suomeen). En halua sitä. Voisin kuvitella eläväni onnellisesti lapsettomana, kunhan muuten saan toteuttaa elämässäni niitä asioita, joita pidän tärkeänä -- ja ilman tolkutonta taistelua (yhteensovittelua toki). Suuri haikeus valtaa mieleni, kun kuvittelen etten koskaan edes yrittäisi saada lasta. Enhän edes tiedä, onko niiden saaminen minulle mahdollista, mutta haluan edes yrittää. Mieheni kanssa ei sellaista tilaisuutta tule.

Pirskatti. Niin pirun vaikeaa on erota miehestä, jonka kanssa viimein on suurimmat esteet ylitetty, elämä tasaantunut, ikään kuin vihdoin lyödetty toisemme. Mutta elämän tasaantuessa onkin tullut myös ilmi, että tulevaisuuden suunnitelmamme eivät vain täsmää. Raastaa luopua mahtavasta, mielenkiintoisesta, hauskasta ja komeasta miehestä, joka on opettanut minulle niin paljon -- varsinkin, kun uskon ettemme ainakaan pitkään aikaan voisi eron jälkeen olla ystäviä, niin paljon hän minua vihaisi hetken. Vaikea paikka.

 

Kiitoksia kaikille vastanneille!

(Niin, ja tiedän kyseleväni näitä vauvapalstalta, että lapsettomaan liittoon jäämisen kannattajia on varmaan vähemmän. Mutta toisaalta kuvittelen lapsia onnistuneesti hankkineiden ja kasvattaneiden olevan myös parisuhteessa melko onnistuneita, lapset kun asettavat suhteelle niin kovat paineet.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse lähdin.

 

Sun miehesi kuulostaa monilta osin mun exältäni. Myös itse rakastin häntä, mutta näin jälkikäteen ajatellen se rakkaus ei ollut aitoa ja pyyteetöntä, vaan ripustautumista. Vähän molemmin puolin. Periaatteessa "yritimme" hänen kanssaan myös lasta. Tai minä yritin. Ja minä kävin lapsettomuustutkimuksissa. Aina riidan tullen (tai kun lähdin tyyliin kerran puolessa vuodessa ulos tyttöjen kanssa) sain kuulla ettei musta voi tulla hyvää äitiä. Mietin lähtemistä pitkään. Ihan liian pitkään. Jälkikäteen ajateltuna elämäni paras päätös ja teko. Meillä oli yhteinen omistusasunto, muutin itse vuokralle.

 

Tapasin samalla viikolla nykyisen mieheni. Usko pois, myös itse ajattelin etten ikinä tapaisi mitään ihanaa. Tai ainakaan sellaista, joka haluaisi lapsia -juuri minun kanssani. Rakastuimme. Puhuin tyyliin ekoilla treffeillä siitä, että haluan lapsia. Miehen tahdosta annoimme sellaisen tulla kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Ja tässä sitä nyt ollaan. :wub:

 

Vaikeita päätöksiä, mutta luultavasti ainakin itse katuisin lopun elämääni jos en olisi lähtenyt. Ja miettisin mitä jos..olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen? Nyt en ole katunut päivääkään, vaan elän elämäni onnellisinta aikaa. Myös itse ajattelin exäni vihaavan minua jatkossa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän jopa vetosi lapsikorttiin vielä kuukausia lähtöni jälkeenkin. Olisi ollut valmis perustamaan perheen jos vain palaisin "kotiin". Vieläkin olemme väleissä, tosin vain käytännön asioiden takia (ainakin omasta puolestani).

 

Voimia päätökseen! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä suhteen alussa mies ilmoitti, ettei hän enää lapsia tule tekemään (aikaisemmasta avioliitosta kaksi lasta). Asia kirpaisi mutta jäin suhteeseen, sillä mies oli juuri sitä mitä olin etsinyt, juuri minulle tehty.

Neljän vuoden seurustelun jälkeen (noin vuosi sitten) ilmoitin miehelle, että haluan äidiksi, jonka jälkeen asiasta keskustelimme muutaman minuutin. Mies sanoi ymmärtävänsä minua ja sanoi, ettei hän ole kieltämään minulta äitiyttä. Keskustelun jälkeen jätimme ehkäisyn pois ja siitä lähtien olemme yhdessä kuumeilleet meille yhteistä lasta. 

 

Ainoa asia mikä miestä lapsen saamisessa hermostutti oli ettei hän pääsisi äippälomani aikana kuntosalille (2krt/vko), joten lupasin harrastuksen jatkuvan edelleen :D  

 

Jaksuja!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikeaa varmasti. Juuri tuon vaikeuden takia olen halunnut selvittää suhteissani aina alkumetreillä, onko mies halukas tekemään lapsia, jotta siltä kamalalta päätökseltä välttyy myöhemmin.

 

Jonkun mieli voi muuttua, mutta se ei ole koskaan syy jäädä suhteeseen. Aika menee, ja "jos"sissa on helppo roikkua liiankin pitkään.

 

Minusta 27 on juuri sopiva aika (kauempaa en toisaalta odottelisikaan, sillä aika menee helposti tooodella nopeasti jos jää kiinni, kokemusta on) lähteä, silloin ehtii vielä löytää hyvän miehen, mikäli sen löytämiseen menee hieman kauemmin, ja tutustua ja perustaa perheen. Koskaan ei kannata lasta vain "kenen tahansa" kanssa tehdä, siksi että aika on loppumassa kesken. Niin ja tarkoitus ei tietenkään ole vähätellä ketään, joka on nopeasti löytänyt sen oikean ja perhekokokin kasvanut siinä heti, jokainen tilanne on niin erilainen, mutta tärkeintä on se, että se mies tuntuu oikealta, eikä ole vain "joku ihan kiva siittäjäksi sopiva" :ph34r: .

 

Tärkeintä on tietenkin se, mitä sinä itse haluat elämältä. Jossain menee se raja miten paljon voi joustaa ja uhrata omasta elämästään muiden tahdon mukaan. Mutta siinäkään ei ole mitään väärää, jos huomaa ettei itsekään halua lapsia, se on silloin oma valinta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tottahan turisette, kaikki. Nyt olisi vielä aikaa löytää uusi ja rauhassa asettua aloilleen. Olen seurannut vierestä vauvakuumepaniikissa miehiä deittaillutta 30-kymppistä ystävääni eikä sitä "oikeaa" sillä tavalla löytynyt. Löytyi vasta, kun luopui haaveestaan ja hyväksyi mahdollisuuden lapsettomasta loppuelämästä. :) Tämän kuvion voisi siis vielä välttää, mutta aika hilkulla kuitenkin jo ollaan. Suurin osa tutuista on kuitenkin jo siinä viimeistään 25:n hujakoilla vakavasti pariutuneet.

 

Vaikeinta on kai se, ettei elämässä koskaan voi olla varma. Ei voi olla varma siitä, kypsyisikö tämä -- aluksi paljon vaikeuksia sisältänyt mutta koko ajan parempaan päin kehittynyt -- suhde aikuiseksi rakkaudeksi ja elämänkunppanuudeksi. Osittain uskon siihen, omalta osaltani uskon voivani kasvaa suhteessakin, mutta mieheni kasvu on ollut hitaampaa eikä hän aina hyväksy kasvun tarvetta niillä osa-alueilla, joilla minä sen kokisin tärkeimmäksi. Paljon on kuitenkin hyvää. Jos siitä luopuu, ei voi olla varma siitä, löytyykö jostain joku toinen, ja saisiko sen toisenkaan kanssa lapsia tai olisiko yhtä paljon ongelmia. Täysin ristiriidatonta parisuhdetta ei varmastikaan ole, mutta löytäisikö sellaisen, jossa niitä osattaisiin ratkoa paremmin? Ja voisiko silti saada myös samankaltaisia hyviä puolia: herkkää läheisyyttä, hellää seksiä ja sielujen yhteyttä sekä älyllisellä, että tunnetasolla. Te, jotka olette sen löytäneet, varmasti sanotte, että löytyy kyllä. Minulla on ollut vasta kaksi vakavaa seurustelukumppania, joista toisen nain, joten en ole vielä täydellisyyttä (itselleni, absoluuttistahan ei olekaan) kohdannut.

 

Olen kylläkin kasvanut viime vuosina huomattavasti ja kehittänyt omia tunnetaitojani sekä itsetuntemustani. Luultavasti olisin taas paljon parempi parinvalinnassa, kuin nykyisen mieheni tavatessani. Hyvinkin voisi hyvä mies siis nykyisillä avuilla löytyä.

 

Suhteemme ei varmastikaan missään vaiheessa ole ollut kovin vakaalla pohjalla, koska muistan moneen kertaan miettineeni uusia tunnetaitoja opetellessani, että "harjoittelen nyt tässä suhteessa, vaikka sitten sortuisikin koko kuvio -- osaanpahan sitten uuden miehen kanssa". Ehkä en ole missään vaiheessa antautunutkaan tälle suhteelle kokonaan ja laittanut kaikkea peliin? Eroajatusten rinnalla tällainen tunne saa miettimään, että onko sitten viisaampaa antaa tälle suhteelle vielä mahdollisuus ja todella antaa kaikkensa -- vai luopua näistä unelmista ja toteuttaa toisenlaisia, vaikka sitten itsekseni. Toisaalta, kun joka tapauksessa ajatuksemme lapsiasiassa ovat niin eriäväiset, ei tähän suhteeseen heittäytyminen luultavasti silti tuottaisi elämän mittaista onnea, ellei sitten jompi kumpi (taas) muuttaisi mieltään.

 

Koetan etsiskellä sisimmästäni vastausta kysymykseen siitä, olisinko onnellisempi tämän miehen kanssa, tällaisena kuin hän on, vai kokonaan itsenäistä elämää viettäen? Vastaus vain vaihtelee hetkestä toiseen. Välitän miehestäni paljon, ja suurimman osan ajasta, kun olemme yhdessä, tunnen lämpimiä tunteita häntä kohtaan. Haluan halata, kertoa hänelle sekä iloni että suruni, hänen suukkonsa tuovat hymyn huulilleni, hänen kainaloonsa on illalla ihana käpertyä. Niinä hetkinä on vaikea muistaa ja ymmärtää sitä, kuinka todellisuudessa olemme eri raiteilla tulevaisuuden suhteen ja kuinka raskaalta taakalta kiistatilanteissa tai hänen masennuksensa iskiessä hänen syytöksensä ja valtava henkinen epävarmuutensa tuntuvat.

 

Ihanaa, että olette jaksaneet vastailla. Vaikka aihe on vaikea, eikä tällä istumalla kenties ratkea, on erittäin hyödyllistä kirjoittaa asioita ylös ja selkeyttää itsellenikin, mitä todella ajattelen ja nähdä, kuinka ristiriitaisia ajatuksia eron mahdollisuus mieleeni tuo.

Share this post


Link to post
Share on other sites

ongelmien kestäminen on heikkoa -- masentuu ja suuttuu helposti, ei ole käsitellyt aiemmissa suhteissa petetyksi tulemistaan ja on täten takertuva ja huono luottamaan hyviin aikeisiini. ¨

 

Silloin tulee tehdä päätös, että jopa yksin eläminen koko loppuelämäni on parempi vaihtoehto kuin tässä parisuhteessa eläminen. Monta kertaa viikossa olen sitä mieltä: mieheni raivotessa tai käyttäytyessä kuin lapsi.

.

  

Kun katselen elämääni 20 tai 40 vuoden päähän, haluaisin sen sisältävän jotain muutakin, kuin mihin elämää kaksin miehen kanssa, töitä, harrastuksia (mutta ei niin paljon kuin haluaisin, koska mies takertuu)

Lukiessani juttujasi, tartuin aika voimakkaasti etenkin näihin kohtiin. Katsotko kuinka paljon lävitse tällaisia miehen kiukkupuuskia kenties? Kyllähän parisuhteissa on pientä kiukuttelua, mutta ei niitä vähäisiä määriä nostaisi esille. Käykö miehesi missään juttelemassa näitä lapsuudensa traumoja eli yrittäkö hän edes hoitaa itseään?

Epäilit, että oletko antanut suhteelle tarpeeksi vai pitäisikö yrittää vielä enemmän: väittäisin, että olet yrittänyt sen minkä voit, ennen kuin alat liikaa nöyristellä ja hoivata miestä.

Jos mietit mitä muut sanoo avioerosta, niin ihan sama. Tärkeintä on oma hyvinvointi. Sanoisin, että jos ajatus lapsesta on alkanut nousta esille yhä enemmän ja enemmän, niin siitä ajatuksesta ei pääse eroon ja se tulee entistä enemmän parisuhteeseen mukaan.

 

Itselläni ei ole lapsia (vielä), mutta tilanteesi on osin vastaava kuin erään ystäväni. Mies oli hyvin läheisriippuvainen ja ystäväni masentui siinä sivussa, kun yritti ja yritti auttaa toista parisuhteessa.

 

Tsemppiä!

Päätös ei varmastikaan ole helppo, päädyit mihin tahansa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaverini oli kaltaisessasi tilanteessa muutama vuosi sitten. Itse esitin hänelle seuraavat skenaariot, joita halusin hänen miettivän päätöstä harkitessaan:

 

1. Jään suhteeseen ja luovun lapsista? Millaista elämä on 30v päästä? Mikä harmittaa? Mistä on iloinen jne?

2. Lähtee suhteesta, mutta ei löydä ketään järkevää. Paljonko lähteminen ketuttaa? Miltä lähteminen tuntuu tuossa tilanteessa? Kuinka paljon katkeruutta elämää kohtaa tuo tuo?

3. Lähtee suhteesta, löytää ihanan miehen, kummatkin haluavat lapsen, mutta se ei onnistu a. naisesta tai b. miehestä johtuvista syistä?

4. Jää suhteeseen, saa miehensä muuttamaan mielensä ja eivät saakkaa lapsia? Mitä sitten?

5. Lähtee suhteesta ja "rupeaa" yksinhuoltajaksi. Miten näkee elämänsä? Miten kokee ympäristön paineet? Miten tulevat parisuhteet jne?

 

Kaveri päätti jäädä. Mies muutti vuosien myötä mielensä. Lapsia ei vain kuulunut kaveristani johtuvista syitä -> saivat hoitojen jälkeen lapsen. Jos olisi tiennyt etukäteen, millaista lapsen kanssa elämä on, olisi valinnut toisin.

Uskon, että jälkimmäinen johtui lapsiperheen idylin nostamisesta jalustalle, tyyliin kaikilla on lapsia, kaikki kehuu lapsiperheiden elämää, lapsiperheenä eläminen on ainut oikea vaihtoehtoa, haluan lapsia, ai en saakkaan, haluan enemmän, haaveilen perhe-elämästä vielä enemmän, haluan vielä enemmän lapsia, kuvittelen ruohon vihreämmäksi aidan toisella puolella, haluan lapsia vielä enemmän jne -> BUM! Ai tätäkstää olikin? Tätäkö mä halusin? Onko mun elämä tätä 20v? Mikä tässä on niin kivaa? Mä haluaisin nukkua! Nyt sillä on taas joku vaihe jne.

Muutoksiin sopeutuu ja suurin kriisi on hänelläkin ohi. Elämä on kuulemma kivaa nyt. Mut hei, kavereita ei voi tavata tietyn kellonlyömän jälkeen, kun lapsi on oma projekti ja mies haluaa nauttia illoista rauhassa...  :girl_prepare_fish:  :ph34r:  :blink:  Pitää olla kotona laittamassa lapsi nukkumaan, kun mies ei sitä tee.  :wacko:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onko aloittaja puhunut tästä mahdollisesta erosta miehensä kanssa, jäi vähän epäselväksi? Miten on reagoinut tähän vaihtoehtoon?

Ja onko siis niin, että mies on jossain vaiheessa halunnut lapsia, mutta muuttanut mielensä?

 

Oon huomannut omassa lähipiirissä, että miehille vaikuttaa tosi syvästi omat lapsuuden kokemukset (ja aikuisuuden) perheestä, vanhemmista jne. Ja että herkempiä sellaiselle on vielä ne, jotka oli 90-luvun lama-aikana nuoria. Sen ikäpolven nykyiset aikuiset (miehet) jotenkin suhtautuu lapsiin ja niiden "hankkimiseen" negatiivisemmin. Todella moni kaverini edustaa tätä ikäryhmää. Siksi on jotenkin välillä hullua kuunnella itseni ikäisiä työkavereita (miehiä siis), joista suurin osa sanoo haluavansa lapsia, kun on tutuista miehistä saanut täysin päinvastaisen kuvan.

 

Kaverini haluaisi lapsia, miehellä aika omistava äiti, josta on jotenkin alkanut pääsemään irti. Miehen äiti ei pidä kaveristani, vaikka ovat jo vuosia olleet yhdessä, ei pidä kaveriani tarpeeksi hyvänä, puuttuu heidän elämäänsä sen minkä pystyy jne. Miehelle tästä on jäänyt jonkinlaiset traumat, ja päättänyt vakaasti ettei lapsia tule, suurena syynä omat kokemuksensa äidistään. Miehen siskolla kuitenkin lapsia on. Kaverini pysyy tässä suhteessa, jossa muitakin ongelmia on, mutta ei osaa lähteä.

Toisella kaverillani kariutui juuri (ei pitkä) suhde siihen, että mies ei halua lapsi, huono äitisuhde sielläkin varjostamassa taustalla.

Yhden kaverin pitkä suhde kariutui muista syistä, mutta myöskään tässä suhteessa mies ei halunnut lapsia, miehellä isäsuhteessa iso traumaattinen kokemus. Nyt kaverini on jo 36v, nykyinenkään mies ei lapsia halua, ja tämä ihminen joka niitä aina niin paljon halusi, jää nyt lapsettomaksi.

 

Oman mieheni kanssa samassa suossa ollaan painittu aikanaan. Kun ollaan alettu seurustelemaan, ollaan puhuttu ettei kumpikaan halua lapsia.

Mieheni on mua muutaman vuoden vanhempi, häneltä löytyy huono äitisuhde ( mieheni isoveli on se kultapoika, muut lapset eivät ole oikein mitään, anoppini ei ehkä ole samoin rakastanut miestäni ja hänen siskoa, kuten vanhinta poikaansa), miehelläni on nuoruuden vahinko, jonka kanssa itse on kokenut epäonnistuvansa.

Oma mieleni sitten muuttui tuon lapsiasian kanssa vuosien aikana. Aina tosin ollaan miehen kanssa lapsista puhuttu tyyliin "sitten joskus". Tavallaan ehdoton ei nuo lapset kuitenkaan ole olleet.

Mulla tunne alkoi kasvamaan oman lapsen suhteen isoksi, pyöri mielessä koko ajan. Alkuun en osannut tätä edes miehelleni sanoa. Voi olla, että meidän pitkässä suhteessa oli joku vaihekin menossa, joka tarvitsi jotain muutosta tai uudistusta. Otin jossain vaiheessa mieheni kanssa asian puheeksi. Mies olis ollut edelleen linjalla "sitten joskus". Mulle noin epäääräinen määritelmä ei käynyt, "sitten joskus" kuitenkin oli ollut voimassa jo yli 10 vuotta, mitä asiasta oltiin puhuttu, joten jonkin takarajan sille halusin, johon taas mieheni ei pystynyt vedoten siihen, ettei tiedä miten asiat vaikka vuoden päästä ovat. Yritin kompromissia, että vuoden päästä jätetään pillerit pois, saa vuoden vielä miettiä asiaa, jos se olisi helpompaa hahmottaa takarajan kanssa kuin määrittelemättömästi "sitten joskus".

Mulle olisi riittänyt siis se, että mieheni olisi luvanannut mulle että voidaan vuoden päästä alkaa yrittämään.

Asian kanssa painittiin, tuntui ettei mies ymmärtänyt lainkaan mun tarvetta ja tunnetta, eikä halunnut lapsia edelleenkään ehkä ikinä. Ehdotti sitten että pitäiskö mun etsiä itselleni joku sellainen mies joka niitä haluaas. Suurempaa kohteliaisuutta omalta aviomieheltään harvoin kuuleekaan.. (jälkikäteen sanoi sanoneensa tuon suutuksissaan, eikä tarkoittanut sitä).

Tästä sitten jouduin miettimään tosissani että mikä se elämä on jota haluan, se mikä meillä jo on, vai kaikesta siitä luopuminen epämääräisen mahdollisuuden takia yrittää saada lapsi jonkun (kenen?) muun kanssa, rakentaa koti ja parisuhde tyhjästä, huomata etten saakaan lapsia jne. Vastaus oli kuitenkin selvä: Se elämä mikä mulla jo on, ja siihen lisänä lapsi. Jouduttiin siis puhumaan tuosta vaihtoehdosta, että erokin on mahdollista, jos jompikumpi ei muuta mielipidettään.

Yritin ehdottaa että voisiko edes kokeilla onnistuuko mun raskautuminen (tiesin että mussa semmoista pientä vikaa on, jolloin lasten saanti ei ole itsestäänselvää, no eihän se ole aina välttämättä muutenkaan). Yritin takertua jokaiseen olejnkorteen ja mahdollisuuteen ja ehdottaa niitä mun miehelle. Näissä asioissa pyöriessä tulin ihan fyysisestikin kipeäksi, lihakset meni jumiin jne.

Panostettiin siinä sivussa kuitenkin parisuhteeseen, kun tuntui ettei sekään loistavimmassa terässä ollut, käytiin treffeillä ja alettiin tekemään enemmän asioita yhdessä mitkä oli jäänyt vähemmälle yms. Opittiin vähän molemmat toisista ja itsestään lisää, huonoista ja hyvistä puolista. Tässä suossa viihdyttiin muutama kuukausi, ennen kuin alkoi tuntumaan että siihen suohon paistaa vielä joskus aurinkokin. Mutta se muutama kuukausi olikin sitten elämäni pahimmat toistaiseksi.

Asiat muuttuivat pikkuhiljaa. Jossain vaiheessa miehelleni sitten kävikin jo että pillerit jätin pois, muta ei yritetä, eikä alkuun yritettykään. Mies oli fiiliksellä tulee jos on tullakseen, ja mä taas tein kaikkeni että tulis :grin: . Yritin olla asian kanssa mahdollisimman matalalla profiililla ja painostamatta.

Siitä menikin  sitten puolivuotta kun tulin ekan kerran raskaaksi, se tosin meni kesken, ja oli molemmille todella iso raskas asia, vaikka alkumetreillä tapahtuikin. Tulin aika pian sitten uudelleen raskaaksi, ja sitä tässä nyt odotellaan. 

Myöhemmin mieheni on sanonut, että suurin syy tuolle negatiiviselle suhtautumiselle lasten suhteen oli hänen mielestään meidän parisuhteen tila, josta ei ollut sitten ajoissa saanut suutaan auki. Oli odottanut että asiat korjautuvat itsekseen. Sanoi myös jälkeen päin, ettei olisi ollut valmis eroamaan. Toisaalta kuitenkin mun mielstä oli "hyvä", että sekin vaihtoehto piti miettiä, vaikka totaalisen paskaksi siinä menikin.

Meillä kävi asian kanssa siis hyvin. Mutta ei se helppoa ollut, mutta sen arvoista. Olin vuoden vanhempi kuin aloittaja, kun tuota asiaa mieheni kanssa aloin selvittämään, eli ikäkin painoi tässä.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitoksia pitkästä viestistäsi, Sama Vieras.

 

Moni asia kuulostaa tutulta, sekä sinun että ystäviesi tarinoissa. On totta, että mieheni suhde vanhempiinsa ja eri toten isäänsä vaikuttaa hänen lapsentekohaluihinsa paljon, siis erittäin negatiivisesti. Hän ei pidä isästään, ei ole tuntenut isänsä tukevan häntä missään elämänsä valinnoissa vaan ainoastaan arvostelevan, isä ei hyväksä poikaansa sellaisena eikä edes näytä arvostavan pojan kanssa vietettyä aikaa muuten kuin tilaisuutena antaa ohjeita -- ja suuttua, kun poika ei niitä heti kiitellen hyväksy. Mieheni ei halua tulla samanlaiseksi isäksi, mutta pelkää sitä. Eikä hän halua saattaa maailmaan lasta, koska lapsuus hänen näkökulmastaan oli vain jatkuvaa kärsimystä. Perheen isä käyttää edelleen samoja henkisen väkivallan keinoja lapsiinsa ja mieheni äitiin. Joukosta kuitenkin juuri mieheni tuntuu myös olevan kaikista herkin isän hyökkäyksille, herkkäsieluinen kun on muutenkin (ei negatiivisessa mielessä, onpahan vain, itsekin olen).

 

Asiasta on keskusteltu ja on keskusteltu erostakin. Olen puhunut asiasta samalla tavoin kuin täällä, toisin sanoen epävarmana siitä, onko lapsen saanti itselleni niin tärkeää, että sen takia pitäisi erota. Olen tehnyt selväksi, etten ole kiristämässä miestäni hankkimaan lapsia, jotta jäisin. Mieheni kannalta tämä on ollut äärimmäisen stressaavaa. Ymmärrettävästi, mutta vielä lisäksi sen takia, että hän on masennukseen ja stressiin taipuvainen henkilö. Hän näkee tunteeni usein vaatimuksina itseään kohtaan, silloinkin kun ne eivät sitä ole. (Taidamme tosin molemmat olla siinä asiassa heikkoluontoisia, mistä monet muutkin ongelmamme johtuvatkin.) Hän on siis paitsi ollut asiasta huolestunut, myös monasti suuttunut minulle siitä, että muuttamalla mieltäni tästä asiasta kasaan hänen niskaansa entistä enemmän stressiä (vaikka toisaalta myöntää kyllä, etten sitä tahallani tee). Hänen tilanteensa tuntien kuitenkin ymmärrän tämän. Hän ei ole muuttamassa mieltään ja tuntee siten, ymmärrettävästi, olevansa vähän ikään kuin löysässä hirressä asian suhteen, tietämättä koska silmukka suhteemme ympärille kiristyy.

 

Miehelleni minun lapsihaaveeni ovat kuitenkin hänen elämänsä ongelmista tällä hetkellä pienimpiä. Suurempia ovat sopeutumisvaikeuksista johtuva masennus, valtava työstressi ja näiden laukaisemat epävarmuuskohtaukset (= erilaiset "todisteet" siitä, että minä en rakasta häntä tai toimi, kuten rakastava ihminen toimisi, saavat hänet epätoivon valtaan). Minunkin kannaltani lapsiasiaa tärkeämpää on päättää, jaksanko ylipäätään masentuneen ihmisen rinnalla. Haluanko enää edes yrittää. Yritystahtooni tosin suorasti vaikuttaa se, näenkö meillä olevan edes mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Alkuperäisen viestin olen kirjoittanut, koska voimiani mitatessani joudun miettimään, että jos minulla ja miehelläni on niin erilaiset tulevaisuuden toiveet, onko järkeä edes yrittää yhdessä? Toisaalta tunnen jonkin asteista velvollisuutta ja kaikesta huolimatta niin suurta rakkautta, että en raaski hylätä toista hädän hetkellä. Haluaisin edes nähdä, onko masennuksen alla vielä sellainen ihminen, jonka kanssa haluaisin elämäni elää.

 

Olen puhunut näistäkin epävarmuuden tunteista miehelle, hänen epätoivostaan huolimatta, ja nämä mietteet (jotka hän ymmärrettävästi tulkitsee itsensä "hylkäämiseksi" -- ja sitähän se osittain olisikin, nimittäin valitsisin oman elämäni parisuhteen auttamisen sijaan) ajavat mieheni taas aivan tuhon partaalle. Ja nähdessäni hänen paljaan epätoivonsa, kun onnistun kuuntelemaan sitä masentuneen toivottomuudesta kumpuavan raivon lävitse, sydämeni kerta toisensa jälkeen heltyy ja ajattelen: jos osamme olisivat toisin päin, enkö toivoisi puolisoni seisovan rinnallani?

 

Kerta toisensa jälkeen olen kuitenkin astunut askeleen lähemmäksi lopullista ero päätöstä ja nyt tunnen olevani jo melkein ovella. En kuitenkaan vielä niin varma, että uskaltaisin ottaa viimeisen askeleen. Katson tämän kesän, ajattelen itsekseni nyt. Ja jos lupaavasti alkanut kehitys ei jatku tarpeeksi toiveikkaana, alan elämään oman sydämeni näyttämää tietä. Vaikka sitten saisin hänen vihansa niskaani loppuelämäkseni. Vaikka hän parantuisi ja heräisi upeaan elämään. Myönnän, että kirpaisisi kyllä todella, jos hän sitten löytäisi uuden puolison, olisi onnellisempi ja tekisi lapsia -- mutta minulle ei samoja asioita enää suotaisi. Mutta jos kannan itseni erosta yli ja käsittelen tunteet loppuun, voisin yksinäisyydestä huolimatta elää kokonaisempaa elämää kuin nyt masentuneen kanssa, jonka unelmat ovat erilaiset. Uskon kuitenkin katuvani enemmän, jos löydän itseni yhä 5 tai 10 vuoden päästä masentuneen rinnalta, kokonaan omat unelmani unohtaneena.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voin samaistua hyvin tuohon ajatukseen, että toisen rinnalla kuuluisi seistä silloin kun on vaikeaa, se on kaiken ohella myös velvollisuus, ja miten vaikeaa päätöksien tekeminen tällaisessa tilanteessa on.

 

Mutta voit kuitenkin kysyä itseltäsi kysymyksen, onko tämä suhde tällaisenaan rakkautta? Onko se asteikolla rakkaus - riippuvuus kumpaa puolta lähempänä? Hyödyttääkö ketään, edes miestäsi, se, että jäät tyydyttämään miehesi riippuvuuden tarvetta ja tällä tavoin samalla itse asiassa ruokit hänen riippuvuuttaan ja kykenemättömyyttään mennä eteenpäin? Ruokit vain hänen sairautensa, masennuksensa, tarpeita, et miehesi tarpeita?

 

Nämä asiat ovat todella vaikeita, sillä masentunut ihminen tarvitsee tukea, mutta etäämmältä. Vaikka kuinka haluaisi uskoa, että rakkaus muuttaa ja parantaa kaiken, riippuvuuden ruokkiminen vetää yleensä myös sen auttaa haluavan ihmisen synkempiin vesiin. Ihminen muuttuu ja paranee vasta, kun hän itse niin haluaa ja haluaa tehdä töitä sen eteen.

 

Olisiko mahdollista, että pystyisit jollain tapaa ottamaan etäisyyttä niin, ettei se kuitenkaan olisi hylkäämistä? Paljon voimia sinulle, tilanteesi kuulostaa todella rankalta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

erilaiset "todisteet" siitä, että minä en rakasta häntä tai toimi, kuten rakastava ihminen toimisi, saavat hänet epätoivon valtaan

 

Itse en haluaisi lapsia tällaisen ihmisen kanssa. Minusta on hienoa, että hän itse tiedostaa, ettei olisi hyvä vanhempi ja pitää kiinni siitä. Se osoittaa itsetuntemusta ja on minusta ihailtavan suoraselkäistä. :)edit. oletan siis, että sinä olet "normaali", etkä tee mitään superihmeellistä.

 

jos löydän itseni yhä 5 tai 10 vuoden päästä masentuneen rinnalta, kokonaan omat unelmani unohtaneena.

 

Onko masentuneella miehellä toimiva hoitokontakti? Kenties hänen hoitotahonsa osaisi kertoa jotain parantumisennusteita tai aikatauluja? Kelalta saa max 3 vuodeksi avustusta terapiaan, joten siinä ajassa ihmisen ajatellaan parantuvan. (Tai raadollisemmin ajateltuna: Kela auttaa vaan niitä, jotka on parannettavissa 3 v aikana) Masennus on kuulemma siitä "kiva" sairaus, että 80% on suht helposti parannettavissa. (Luin joskus kirjastossa Duodecimin kirjaa masennuksesta ja siinä väitettiin näin). Jos toinen ei hakeudu hoitoon parantuakseen, niin musta se on hyvä tiedostaa. Voi myös olla, että vaikka parantuisi, niin silti ei haluaisi lapsia. Tuo "kokonaan omat unelmani unohtaneena" viittaa musta sellaiseen uhrautuvaan ajattelutapaan, että "ei minulla niin väliä ole". Miksi ei olisi? Ja miten hyvä puoliso sitä itse olisi, jos joutuisi luopumaan _kaikista_ unelmistaan? 

 

Koulussa käytiin läpi tilastoja suomalaisesta yhteiskunnasta. Kuulemma keskivertoavioliiton pituus on Suomessa 10 vuotta ja Helsingissä 7. Ei kannata siis liikaa murehtia sitä mitä sukulaiset sanovat.

 

jaksanko ylipäätään masentuneen ihmisen rinnalla.

 

Koulussa opetettiin myös, että masennus voi tarttua. Tai siis sairaus ei tartu, mutta se negatiivisuus voi alkaa värittämään omaakin ajattelutapaa. Mitä ikinä päätätkin tehdä, niin pidä huolta itsestäsi ja elämänilostasi.  

 

Osaat todella hyvin eritellä ajatuksiasi. :)

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nostetaan tätä vanhaa ketjua, kun taitaa meilläkin olla vaikeiden päätösten teko edessä.

 

Ikää 29v ja naimisissa ollaan oltu nyt 2 vuotta (yhdessä ollaan oltu jo 8 vuotta) Suhteen alussa mies halusi lapsia "sitten joskus". Häiden jälkeen asiasta taas keskusteltiin aika pitkään, kunnes lopulta päädyttiin lapsentekoon. Sitä lasta ei kuitenkaan alkanut kuulua ja aloitettiin tutkimukset. Vika on miehessä ja tällä hetkellä jonotetaan hoitoihin. Nyt kesän aikana mies on muuttanut mieltään asiasta, ei haluakaan hoitoihin, eikä oikeastaan halua enää ollenkaan lapsia. Tai sellaiset on tuntemukset tällä hetkellä. Ei vielä lopullista päätöstä ole tehnyt, mutta ei usko mielen enää muuttuvan.

 

En nyt oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Haluan saada lapsia, mutta en haluaisi erotakaan. Voisin jäädä odottamaan, että mies muuttaa mielensä ja aloittaa hoitorumba sitten ihan alusta (jonotusaikoineen). Mutta entä jos mies ei muutakaan mieltään? Tai jos nyt suostuukin hoitoihin, eikä sitten olekaan enää niin mukana arjen pyörittämisessa. Nyt tuntuu, että jos yhdessä jatketaan, toinen joutuu taipumaan omasta kannastaan ja katkeroituu. Eli päätyykö tämä eroon joka tapauksessa :(

 

Tämän lapsettomuusasian takia suhde on muutenkin ollut vähän huonolla tolalla viimeaikoina, joten ero voisi senkin perusteella olla oikea päätös. Mutta kun en halua. Ei ole missään sanottu, että todella löytäisin vielä uuden kumppanin, jonka kanssa voisin saada lapsia. (varsinkin kun en jaksa edes käydä missään "ulkona") Ja sitten on vielä perhe ja ystävät, heillekin pitäisi selitellä eroa... Vaikka he nyt ovat viimeisiä ihmisiä, joiden takia suhteessa kannattaisi pysyä :rolleyes:

 

Miehen kanssa ollaan erosta puhuttu, ihan hyvässä hengessä, ja jotenkin tuo keskustelu vahvisti sitä, etten haluaisi lähteä. Koko kesän on ollut aika viileät välit, mutta nyt taas saatiin keskusteluyhteys avattua ja palautettua osa siitä läheisyydestä mitä kumpikin ollaan kaivattu, muttei vaan olla osattu pyytää. Tuntuis niin tuhlaukselta heittää kaikki tämä nyt hukkaan. Mutta jotain pitäis kuitenkin tehdä, jos lapsia haluan joskus saada. Ja jos päädyn kuitenkin vuosien päästä lähtemään, niin nyt se kannattaisi tehdä, kun ei ole vielä liian myöhäistä....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä osaan samaistua aika hyvin tähän ketjuun kirjoittaneiden miehiin, syystä että minä olin meidän suhteessa pitkään se, jolle lapset olivat ehdoton ei, ja sen jälkeen aika kauan erittäin suuri ehkä. Miehen taas tiesin jo aika alkuvaiheessa todennäköisesti haluavan lapsia, ja tilanne ei ollut minulle mitenkään erityisen helppo. Aika monta päänsisäistä kriisiä siinä tuli koettua, pitäisikö mies päästää menemään, jos oma mieli ei koskaan muutukaan, vai voisiko mies sitten olla onnellinen, vaikkei isäksi tulisikaan. 

 

Loppuviimein omat ajatukset asiaa kohtaa alkoivat pehmenemään, ehkä paljolti siitä syystä, että lähipiiriin alkoi lapsia tulla kun iät pyörähtivät kolmenkympin paremmalle puolelle. Samalla sai nähdä, ettei se elämä ehkä sittenkään lopu lapsen saamiseen, vaikka muuttuukin toki hyvin paljon. Sellaista kaikkia vauvoja ihastelevaa "lapsi-ihmistä" minusta tuskin koskaan tulee, mutta ajatus omasta lapsesta alkoi tuntua jo suorastaan siedettävältä. Varsinaista vauvakuumetta en ole koskaan kokenut, mutta tässä sitä loppuviimein ollaan parin kuukauden päässä lasketusta ajasta. Mitenkään erityisen helposti tämä ei alkuaan saanut, ja isompaakin pettymystä mahtui matkan varrelle, mutta nyt, juuri tällä hetkellä tilanne tuntuu luontevalta ja oikealta. Mies on luonnollisesti tosi onnellinen, ja tulee varmasti olemaan erinomainen isä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Winkulle voisin vinkata että miehille oma lapsettomuus voi olla iso kriisi. Miehuus on koetuksella.

Itse varmaan odottaisin n.1v. Panostaisin (tai yrittäisin) parisuhteeseen. Jos miehen pää ei käänny, niin nostaisin kytkintä. Ehkä mieli muuttuu tai kriisi hälvenee vuoden aikana. Ehkä ei. Pidempään en olisi valmis odottelemaan. Biologinen kello on armoton.

Share this post


Link to post
Share on other sites

winku: Erosin 9,5v suhteesta muutama vuosi sitten ja lapsettomuus oli yksi syy. Meillä vika oli ainoastaan minussa ja päätös erosta oli enemmän minun kuin eksäni. Mä en halunnut ottaa kantaakseni sitä vastuuta, että eksä jää mahdollisesti perheettömäksi mun vuokseni. Koskaan ex ei asiaa itse ottanut esille, mutta mä sanoin että entä jos me erotaan joskus ja hän sit katkeroituu siitä, että mun takia ei ole perhettä saanut.  En halunnut ottaa sitä riskiä.

 

Toki eroon vaikutti muutkin asiat, mutta kyllä tää oli yksi iso syy. Lapsien saaminen/yrittäminen on asia, jossa kummankaan osapuolen ei pitäisi joutua tekemään kompromisseja suuntaan eikä toiseen.

 

Nyt uudessa suhteessa vika on edelleenkin minussa ja nykyisellä on kaksi lasta. Hän siis ei jää lapsettomaksi vaikka me ei yhteistä saataiskaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samoilla linjoilla edellisten kanssa ollaan. Sen verran on tärkeä asia, että me keskusteltiin toiveet lapsien hankkimisesta (ajankohdasta, määristä jne.) melko aikaisessa vaiheessa suhdetta. Mielestäni toiveiden on kohdattava melko tarkkaan, jotta suhteella on tulevaisuutta. Toinen asia on sitten jos lapsia ei voi jostain syystä saada.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vähän päivitystä tännekin, eli erohan siinä sitten tuli aika nopeasti tuon edellisen viestin jälkeen. Elokuun lopussa muutin pois ja nyt sitten katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Olihan siinä suhteessa sitten muutakin vialla, kuin vain tuo lapsijuttu, mutta ei sitä siinä tilanteessa huomannut. Ero oli oikea ratkaisu, vaikka yksinolo onkin välillä vaikeaa. Pelottaa tosi paljon, että tässä vielä jää kokonaan ilman lapsia. Ilman tätä lapsiasiaa nuo edellisen suhten pikkuongelmat olis kyllä olleet ratkaistavissa, mutta sitä on nyt turha enää miettiä. Nyt pitää keskittyä itseensä, oppia rakastamaan itseään, niin ehkä tässä joskus vois rakastaa sitten jotain toistakin. Ja joku toinen voisi rakastaa minua. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samoilla linjoilla edellisten kanssa ollaan. Sen verran on tärkeä asia, että me keskusteltiin toiveet lapsien hankkimisesta (ajankohdasta, määristä jne.) melko aikaisessa vaiheessa suhdetta. Mielestäni toiveiden on kohdattava melko tarkkaan, jotta suhteella on tulevaisuutta. Toinen asia on sitten jos lapsia ei voi jostain syystä saada.

 

Tähän vielä lisäys, että pitäisi siinä keskustelussa hoksata käydä myös läpi se vaihtoehto, ettei niitä lapsia sitten tulekaan niin helposti. Eipä silloin suhteen alkuvaiheessa käynyt mielessäkään, ettei voidakaan saada lapsia ilman hoitoja. Olisi pitänyt heti alussa sopia pelisäännöistä, että mihin hoitoihin kumpikin on valmis lähtemään ja kuinka monta kierrosta valmis yrittämään :girl_sigh:  Ja kummallakaan ei tietenkään sais mieli muuttua enää tuon keskustelun jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onnea matkaan, winku! Hyvä, että sait tehtyä päätöksen, joka tuntuu oikealta, vaikka varmasti tilanne oli ja on rankka.

 

En tarkoita missään nimessä vähätellä tunteitasi, mutta olet kyllä sen verran nuori, että sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet löytää sopiva kumppani ja saada lapsia, vaikka hoitojakin tarvittaisiin.

 

Itselleni tuo olisi myös ollut oikea ratkaisu, koska uskon, että olisin katkeroitunut miehelle siitä, että tämä ei ole valmis edes yrittämään.

Edited by Sopa

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä ilmotin jo tokilla treffeillä, että viisivuotissuunnitelmaan kuuluvat lapset ja avioliitto....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0