Jos ei välitä muiden lapsista, kannattaako edes harkita omaa???

[Sanna81]

Siinäpä se kysymys kaikessa yksinkertaisuudessaan.

 

Itsellä on tällä hetkellä jonkinasteinen vauvakuume meneillään, ja miehen kanssa on puhuttu yrittämisen aloittamisesta tämän vuoden puolella. Siltikin mieltä askarruttaa sellainen asia, kun tuttavapiirissä aikaa vietettäessä olen todennut että en ole mikään leikkitäti, joka jaksaisi hauskuttaa kavereiden lapsia, leikkiä hippaa tai kestää lähes kouluikäisten lasten sylissä pomppimista ja päällä mahaan puskemista, että onko musta ylipäätään äidiksi? Pienempien lasten kanssa pärjään paremmin, ja juuri kävelemään oppineet suloisuudet saavat kyllä sydämeni heltymään mutta nämä isommat villit tenavat saavat sappeni kiehumaan. En sitten tiedä onko juuri nämä lapset vain jotenkin poikkeuksellisen villejä, kun muita sen ikäisiä en oikeastaan tunne.

 

Pelottaakin siis se, että jos meidän lapsesta tulisi samanlainen. Mitä jos en kestä hänenkään villejä leikkejä tai jotain?

 

Onko ketään muuta joka on tuntenut samaa "välinpitämättömyyttä" toisten lapsia kohtaan, mutta saanut kuitenkin oman jota rakastaa yli kaiken ja kestää iltavillit vaikka päällään seisten?

 

 

Ikää minulla on jo 32v, eli lapsiasia alkaa senkin puolesta olemaan aika ajankohtainen. Olenko turhaan huolissani?

[Nadda]

Voin sanoa, että olet turhaan huolissasi. Ei kaikkia maailman lapsia tarvitse rakastaa halutakseen omia ja ollakseen riittävän hyvä vanhempi. Minä pidän lapsista ja työskentelenkin heidän parissaan, mutta kyllä mua silti aika monet (lue: melkein kaikki) vieraat muksut rassaa. En siis oikein vapaa-ajallani tahdo jaksaa muitten tenavia, kun töissä saa kyllikseen ja on nuo kolme omaakin tuossa. Eikä tarvitse edes olla mitenkään erityisen rassaava tenava - haluan vain viettää aikani muuten kuin lasten seurassa 24/7. En myöskään jaksa sylitellä ja ihastella muitten vauvoja, vaikka tokihan ne useimmiten suloisia on - sen pienen hetken. Ja sitten saa taas huokaista, kun pääsee kotiin ja on vain ne omat mukulat. Niin ikään en ole kuvaamasilainen leikkitäti, joka viihtyisi lasten leikeissä mukana.

 

En silti koe, että olisin jotenkin huono vanhempi. Aikuisia ja vanhempia on erilaisia. Itse koen tärkeimmäksi sen, että annan lapsille tasapainoisen ja rakastavan kodin, jossa kaikki ei pyöri lapsen navan ympärillä. Sen sijaan, että askartelisin, leikkisin ja pelaisin lasten kanssa koko ajan, menemme koko perheellä vaikka kirjastoon tai leikkipuistoon eli teemme asioita, joista jokainen saa jotain itselleen. Sekin on minusta ihan riittävää, että olemme paljon yhdessä perheenä kotona, vaikka jokainen usein sitten tekeekin niitä omia hommia. Tärkeintä on se, että olemme vanhempina lapsille saapusalla eikä se, että olemme heidän käytössään aina ja kaikessa. Vanhemmalla saa olla omiakin hommia, joihin lapsi ei pysty osallistumaan.

 

Ja mitä tulee lapsen käytöksen sietämiseen, niin luonnollistahan se on, että käpy palaa, kun lapsi ei millään rauhoitu. Harvassa on kuitenkin ne äidit tai isät, jotka inhoaisivat jälkikasvuaan satunnaisten iltavillien tai hurjien leikkien takia. Siellä pohjalla todennäköisesti on niin vahva rakkaus lasta kohtaan, että ärtymys on vain hetkellistä.

[Scarlet]

Eikös se niin ole, että omat lapset ja muiden kakarat?

 

Mä en ole ikinä ollut mitenkään lapsirakas, ennen omia en osannut oikein ollakaan lasten kanssa, en edes niiden pienten. Tunsin oloni vaivaantuneeksi, kun en tiennyt, miten niille lapsille pitäisi puhua ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Eikä itse asiassa juurikaan edes kiinnostanut. Ja tosiaan isommat, riehuvat ja jatkuvaa huomiota kaipaavat lapset ärsytti.

 

Mutta voin kokemuksesta sanoa, että omat lapset on aivan eri asia. Sitä rakkautta ja hellyyttä mitä omaa lasta kohtaan tuntee, ei vähennä hetkelliset ärsytykset, uhmaikäisen raivarit, oma väsymys tai mikään muukaan.

[Guest RGB]

Mä myös toteaisin realistisesti, että ei sitä omaakaan lasta kohtaan ne tunteet pelkästään lempeää ja kärsivällistä rakkautta ole. Ainakaan täällä. Kyllä sitä hermo menee omaankin lapseen melkeinpä päivittäin, vaikka ei se tietenkään sitä lasta kohtaan tunnettua rakkautta ja kiintymystä vähennä. Eli se että ei esim. kestä iltariehumisia (edes päällään seisten) ei mielestäni kerro mitään siitä, rakastaako lastaan ja voiko olla hyvä vanhempi.

 

Itse en ole koskaan ollut pikkuvauvoista erityisemmin välittävä ihminen. Tämä ei sinänsä muuttunut omankaan lapsen myötä, en mitenkään haltioituneena nuuskutellut pikkuista tai ihastellut sitä nukkuvana. Lähinnä minusta oli rasittavaa kuinka paljon se oli itsessäni kiinni ja kuinka yksipuolista kommunikaatio oli, ja ylipäänsä kuinka vaivalloista oikeastaan kaikki oli silloin. Sellaiset 2-4-vuotiaat taas on minusta olleet aina jotenkin hellyyttäviä hassuine, totisin silmin kerrottuine juttuineen ja kaikkine söpöstelyineen, vaikken mielestäni ole koskaan ollut mitenkään erityisen luonteva lasten kanssa. No, nyt kotona on melkein 2-vuotias ja onhan elämä nyt paljon helpompaa kuin vaikka vuosi sitten, kun tytön kanssa voi jo tehdä vaikka mitä ja olla kunnon vuorovaikutuksessa, mutta vastapainoksi saa sitten kokea niitä ihastuttavia raivokohtauksia kun asiat eivät suju oman mielen mukaan.

 

Vielä lisäys: lapsi kuitenkin kehittyy vähitellen, ja sitä vanhempanakin varmasti itse sopeutuu muuttuvaan tilanteeseen ja esim. leikkien rajuuntumiseen. En usko että kukaan vanhempi voisi käsi sydämellä vannoa ettei koskaan ole ajatellut oman kakaransa olevan edes joskus rasittava, mutta kun lapsi nyt vain on millainen on, niin siihen tilanteeseen sitten itsekin sopeutuu. Vanhemmuuteen kuuluvat ristiriitaiset tuntemukset...

Edited July 7, 2013 by redgreenblue

[Jenny-Maria]

Minä en ole koskaan pitänyt lapsista, osannut kyllä jonkin verran teeskennellä, jos tarvetta on ollut, mutta olen vältellyt lapsitilanteita aina mahdollisuuksien tullen, koska lapset ovat ärsyttäviä. Esikoinen tehtiin, koska en pitänyt työstäni, emmekä nuorru (olin hieman alle 30 v. tyttären syntyessä, mies 34-vuotias).

 

En edelleenkään pidä muista lapsista, mutta oma lapsi on eri asia. "Pidän" muiden lapsista siinä mielessä, että he ovat lapseni leikkikavereita ja siksi heitä täytyy sietää, mutten edelleenkään ole muuttunut taianomaisesti lapsirakkaaksi ihmiseksi. Kuten yllä sanottiin, omat lapset ja muiden kakarat. Minulla on kohtalaisen lyhyt pinna, eikä oma lapsikaan ole mikään maailman kovin ihme, mutta tietyllä tavalla jaksan oman lapsen kikkailua pidemmälle kuin muiden, mutten ole senkään suhteen mitenkään immuuni.

[fuksia]

Minä voin julkisesti tunnustaa, etten ole yleisesti lapsirakas. Omen lasten lisäksi, sisarusten lapset ja kummilapset on elämässäni tosi tärkeitä ja pidän & rakastan heitä kovasti, mutta muuten sydän ei sykähtele yleisesti lapsista. En ymmärrä ihmisiä, jotka puhuvat vain lapsistaan ja en hirveästi välitä muuten/muiden lapsista. Joskus joku supersuloinen lapsi kiinnittää huomion.

[Hibi]

Mun kaveripiirissä ei taida olla yhtään äitiä joka hirveästi välittäis muiden kakaroista. Ainakin yleensä tuntuu että itse olen ainoa joka juttelee muiden lapsille jos ollaan esim. porukalla jossain. Enkä itsekään siltikään erityisesti lapsista perusta, kunhan kohteliaisuuttani juttelen heillekin kuten kaikille porukassa oleville aikuisillekin.

[Larppa]

Mulla aloittajan kanssa ehkä hiukan sama tilanne, että en jotenkin osaa olla kavereiden lapsien kanssa. Pienet on tosi söpöjä ja ihania, mut hiukan vanhemmat niiin luontevuus niiden kanssa olemisesta kyllä puuttuu.

 

Silti omaa tässä koitetaan saada mailmaa ja uskon kyllä vakaasti, että oma lapsi on eri juttu. Ja oma lapsi myös kasvattaa olemaan lasten kanssa ihan eri tavalla --> tulevaisuudessa muidenkin lapset on ehkä helpompia. Mulla tavallaan se luonnottomuuden tunne johtuu todennäköisesti siitä, että niitä sen ikäisiä muksuja on just vaan kavereilla eikä missään ihan lähipiirissä, jossa niitä näkis usein jne.

[Guest Ravenna]

Turhaan olet huolissasi! Kyllä omat lapset ovat ihan eri asia, kuin muiden lapset. Rakastan yli kaiken kahta omaa lastani, ja ystävien ja lähisuvun lapsista pidän kyllä, mutta vieraiden lapset eivät ole ikinä sykähdyttäneet mitenkään. En ole koskaan osannut leikittää juuri kenenkään lapsia, enkä ennen omien tuloa ollut koskaan hoitanut kenenkään muun lapsia yhtään. Enkä voisi kuvitellakaan tekeväni mitään työtä, jossa olisin lasten kanssa tekemisissä, ei ole yhtään mun juttu. Pinna on yhtä lyhyt kuin ennen lapsiakin, ja hermot ovat tiukalla lasten kanssa joka ainoa päivä. Mutta ei niitä pois vaihtaisi, ihanat

Edited July 10, 2013 by Ravenna

[Helmikuu]

Eikös se niin ole, että omat lapset ja muiden kakarat?

 

Mä en ole ikinä ollut mitenkään lapsirakas, ennen omia en osannut oikein ollakaan lasten kanssa, en edes niiden pienten. Tunsin oloni vaivaantuneeksi, kun en tiennyt, miten niille lapsille pitäisi puhua ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Eikä itse asiassa juurikaan edes kiinnostanut.

 

 

 Mulla kans vähän näin. Mulle iski paniikki jos mun syliin tyrkättiin vauva tai taapero. Ahisti suorastaan ja olo oli tosi vaivaantunut. Kouluikäisten kanssa pärjäsin ja ne oli ihan ok, mutta pikkulapset ja vauvat aiheutti pakokauhua. Jostain se vauvakuume silloin aikanaan kuitenkin iski ja ihmeesti noiden omien kanssa on pärjännyt ja nykyään ei ne vieraiden lapsetkaan aiheuta ahdistusta.

[Jenny-Maria]

Lisään vielä, että olin pidellyt vauvaikäistä kaksi kertaa ennen esikoisen syntymää, eivätkä ne kovin sykähdyttäviä kertoja olleet. Tuolloin ja vieläkin yksi suurista ärsytyksen aiheista on vähän kouluikää nuorempien teennäinen huomionhaku ja päässä kuuluu "ping", jos siihen liittyy vielä aikuisten päälle puhumista. Mutta tässäkin, "kasvatan omani paremmin"

[Lilyrose]

Tuttuja ajatuksia. Olen aina inhonnut sitä, että mulle työnnetään väkisin jonkun muun vauva syliin. Suostun kyllä, jos siihen on hyvä syy, esim. vauvan äidin on päästävä vessaan, mutta en silti tykkää pidellä muiden lapsia. "Vauvan tuoksu" ei ole musta ihanaa nuuskuteltavaa, vaan haisee puklulta ja maitokakalta. Mulla ei ole myöskään ollut vauvakuumetta oikeastaan ikinä. Jos puoliso ei olisi halunnut lapsia, eläisin varmaan ihan iloisesti kaksinkin.

 

En muutenkaan yleisesti ole kovin lapsirakas. Tulen kyllä lasten kanssa ihan hyvin toimeen jos/kun on pakko, mutta mua ei kauheasti kiinnosta aktiivisesti niiden pariin pyrkiä. En oikein tiedä miten ja mistä alle kouluikäisten kanssa pitäisi jutella. Tai alle teini-ikäisten. Sen takia on outoa, että monien kaverien lapset on yleensä olleet suorastaan persoja mun seuralle.

 

Silti omaan lapseen suhtautuu eri tavalla, koska sitä oppii tuntemaan ja rakastamaan myös jo raskauden aikana paremmin kuin muiden lapsia. Meillä lähestyy laskettu aika ja vaikka mua välillä hirvittää ajatus kotona olosta vauvan kanssa, niin se aika on loppujen lopuksi aika lyhyt. Lapsi kasvaa nopeasti ja sen jälkeen sen kanssa voi tehdä kaikkea kivaa, kuten leikkiä legoilla ym. Ja sen saa kasvattaa itse, jolloin ärsyttävään käytökseen on ainakin teoriassa mahdollisuus puuttua.

[koibito]

Eikös se niin ole, että omat lapset ja muiden kakarat?

 

Mä en ole ikinä ollut mitenkään lapsirakas, ennen omia en osannut oikein ollakaan lasten kanssa, en edes niiden pienten. Tunsin oloni vaivaantuneeksi, kun en tiennyt, miten niille lapsille pitäisi puhua ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Eikä itse asiassa juurikaan edes kiinnostanut. Ja tosiaan isommat, riehuvat ja jatkuvaa huomiota kaipaavat lapset ärsytti.

 

Mutta voin kokemuksesta sanoa, että omat lapset on aivan eri asia. Sitä rakkautta ja hellyyttä mitä omaa lasta kohtaan tuntee, ei vähennä hetkelliset ärsytykset, uhmaikäisen raivarit, oma väsymys tai mikään muukaan.

 

Tähän ja tuohon edelliseen ^ Lilyrosen kommenttiin samaistun vahvasti. Kammoksun pieniä lapsia. Mitä niille voi tehdä? Mitä se nyt parkuu? Ksylyikäiset taas rasittavat rajoja kokeilevista puhumattakaan. En todellakaan ole lapsi-ihminen ja keksin huomattavasti enemmän huonoa sanottavaa lapsista kuin hyvää. Silti haluan omia lapsia. Tähän oman lapsen ajatukseenkin kypsyin vähitellen ja nyt on esikoinen tulossa. Edelleenkään ajatus muiden lapsista ei lämmitä, mutta ajatus omasta on jo ihan  . Minusta ei siis ole mitään kummallista tai poikkeavaa tuntea ettei pidä lapsista, mutta haluta silti omia. En minä edelleenkään muiden lasten kanssa osaa olla, mutta en epäile ettenkö omani kanssa pärjää.

[Tiistai]

Komppaan edellisiä ja lisään, että minusta lapsiin voi suhtautua samalla lailla kuin aikuisiin: jotkut on kivoja ja yhteinen sävel löytyy helposti, jotkut taas ärsyttää pelkällä olemassaolollaan. Toisaalta on olemassa myös Omia Ihmisiä (perheenjäseniä, kavereita tm.), joista tykkää huonoista hetkistä ja rasittavista tavoista huolimatta.

 

Itse tulen helposti lasten kanssa toimeen ja olen ns. lapsirakas, mutta en sokeasti tykkää kaikista ja kyllä minullakin kuuluu joidenkin lasten kohdalla päässä "ping" (kiitos osuvasta kielikuvasta, Jenny-Maria!  ). En myöskään oleta, että sydämessäni leimuaa palava äidinrakkaus tulevaa lastani kohtaan heti ensisilmäyksestä lähtien, vaan se suhde vaatinee kypsyttelyä siinä missä mikä tahansa muukin.

[Tellus]

Lukeudun myös tähän ryhmään. Tunnen muiden lasten kanssa oloni vaivautuneeksi - myös sisarusteni ja kummilasteni. Kummi olen velvollisuudesta, kun muuta ei ole saatu, ja sisarusten lapsista olen alkanut pitää nyt kun niillä alkaa olla ikää (lue n. yli 16-vuotta). Toki niitä on yrittänyt hiukan hassuttaa ennen sitäkin, mutta en oiken osaa. Kaverien ja tuntemattomien lapset. Osaltaan varmasti vaikuttaa jäykkyyteeni että lapset tuntuu pelkäävän tai ihmettelee valtavasti mua kun en näytä ns. normaalilta ja mä ahdistun siitä jakuvasta tuijottamisesta - on todella vaikea olla rento ja leppoinen kun toinen tuijottaa räkä poskella sua silmät päästään. Aika hyvin kyllä teeskentelen hymyä. Vauvat on jees, kun ei ne vielä tajua ulkoista olemustani, ja olen nyt alkanut ymmärtää myös 1-3 vuotiaita, mutta siitä vanhemmat etupäässä vain ahdistavat.

[emmiko]

Mä yhdyn myös tähän. En osaa käyttäytyä luontevasti lasten kanssa ollenkaan. Vauvat kauhistuttaa, pelkään että tiputan ne, ja taaperoikäisille en osaa puhua ollenkaan. Ainoat joiden kanssa tulen joten kuten toimeen ovat ne jo-vähän-jotain-ymmärtävät lapset, joiden kanssa ei tarvitse mennä niin lasten tasolle...

Uskon kyllä täysin että omat lapset ovat täysin eri asia, enkä ole huolissani.

[Sama vieras]

Ei sillä ole väliä tykkääkö muiden lapsista vai ei. Jos vaan itselleen tulee aito tunne siitä että haluaa lapsen, niin se riittää.

Mulla ainakin näin. Raskaudessa menossa jo loppusuoralla, eikä tunne muiden lapsia kohtaan ole muuttunut mihinkään, iästä riippumatta. Kavereilla ei ole lapsia, joten en tiedä olisiko tuttujen lapsia kohtaa tunteet erilaisia. Vieraat lapset ovat mulle kuten kuka tahansa muukin tuntematon ihminen.

Mutta tuo joka mahassa myllää, saa hyvinkin aitoja hyviä ajatuksia aikaiseksi. Tiedän jo nyt kuinka paljon siitä tykkään

[Kasma]

Mulla paloi seurusteluaikana välillä pinna omaan mieheen, mutta silti se on rakas, ihan paras ja halusin naimisiin. Enkä ole mitenkään ihastunut muiden aviomiehiin.

[Nimimerkki]

Samaa asiaa mietin itsekin aikoinaan, mutta näin lapsellisena (hehheh) voin todeta, että kyllä se oma lapsi on aina se oma lapsi.

[Tähkäpää]

Mä mietin kans aikanaan, että mitenhän omat lapset ku muiden lapset ärsytti suunnattomasti, ja multa aina liikeni niitä mulkaisuja julkisissa kulkuvälineissä itkeville lapsille ja ravintoloissa naapuripöytiin…. mutta kun mun isosisko sai esikoisensa, niin se tunne kun laitoksella pitelin pienoikaista ensimmäistä kertaa, kummipoikaani, oli niin ihana että uskoin että, jos jotain tällasta voi tuntea toisen lasta kohtaan, niin omaa kohtaan varmaan vielä jotain suurempaa!

(eikä kummipoika tänäkään päivänä ärsytä lähellekään niin paljon kuin tuntemattomien lapset )

 

Edelleenkään en tuntemattomien lapsista tykkää ja mulkoilen vieläkin silloin tällöin mutta lähipiirin ja perheen lapset on hurjan rakkaita ja ihania… Omia odotellessa 

[Solero]

Mä olen vuosia vakuutellut itselleni, etten ole ns. äitimateriaalia, koska muiden riehuvat, kiljuvat ja kiukuttelevat lapset saavat verenpaineen taivaisiin. Työn puolesta saan vielä arkena rautaisannoksen huonosti käyttäytyviä mukuloita, mikä on tähän asti pitänyt vauvakuumeen mukavasti aisoissa. En myöskään ole luontevimmillani lasten seurassa. Uskon kuitenkin, että oman lapsen kanssa on eri juttu. Komppaan siis "omat lapset, muiden kakarat" -ajatusmallia. Nyt kun vauvakuume nostaa päätään on ajatukset lapsista yleisellä tasolla pehmentyneet, enkä malta odottaa, että saadaan oma pieni! 

[isla86]

Mä en myöskään koe minkäänlaisia tuntemuksia tuntemattomia lapsia kohtaan, toki joskus saattaa joku suloinen tulla vastaan, mutta noin yleisesti en ole mikään lapsirakas. Siskon lapset on ihan mukavia, mutta nekin alkaa vähän ahdistaa kun itkevät/kiukuttelevat. Muutenkin mä ahdistun jotenkin tosi paljon siitä jos pitelen jonkun toisen lasta ja se alkaa itkeä. Ja julkisissa tuntuu, etten yhtään jaksa kakaroiden kiukutteluja ja itkuja, sillon meinaa kyllä useinkin kilahtaa ja pahoja mulkaisuja saa aikaan.

 

Kestääkö sitä jotenkin paremmin sen oman lapsen itkun kun muiden? Mä oon monet kerrat miettinyt, että miten vanhemmat kestää pikkuvauvojen välillä hyvinkin pitkiä itkukonsertteja tai vähän vanhempien lasten kiukutteluja. Tällä hetkellä kun itsestä tuntuu kaikkein vaikeimmalta asialta tuo rääkymisen kestäminen.. Etenkin jos sitä jatkuu tuntikaupalla tai jossain julkisella paikalla

[Jenny-Maria]

Kestääkö sitä jotenkin paremmin sen oman lapsen itkun kun muiden? Mä oon monet kerrat miettinyt, että miten vanhemmat kestää pikkuvauvojen välillä hyvinkin pitkiä itkukonsertteja tai vähän vanhempien lasten kiukutteluja. Tällä hetkellä kun itsestä tuntuu kaikkein vaikeimmalta asialta tuo rääkymisen kestäminen.. Etenkin jos sitä jatkuu tuntikaupalla tai jossain julkisella paikalla

 

Vaihtelee aika paljon vanhemmittain.

 

Itse pystyn kuuntelemaan tyttäreni huutoa erittäin mainiosti, tunnistan sen olevan esim. väsyneen valitusta, "en saanut sotkea seinää kynällä" -valitusta tms. Joku toinen tuttavamamma on keräämässä sydämensä palasia lattialta heti rääkymisen alettua. Ehkä johtuu siitä, että plikka ei koskaan pitänyt tuntien tai edes viiden minuutin itkukonserttia vauva-aikanaan, kun taas joku toinen vauva on saattanut karjua tuntitolkulla esim. vatsavaivojensa takia, ts. vauvalle oikean hädän ja näyttää siltä, että osalle mammoista jää päälle se ajatus, että vielä taaperollakin on koko ajan joku maailmaa kaatava ja kaikki lohdutuskeinot vaativa hätä.

 

Julkisen paikan vinkuminen on minulle sama asia kuin kotona oleminen, siinähän huudat, mutta en ole ajanut puolta tuntia ruokakauppaan siksi, että lähtisin tyhjin käsin kotiin. Lähinnä siitä saattaa häiriintyä muu kauppakansa, mutta sellaista elämä on. Tähän asti se on tosin vältetty sillä, että Tirppa saa lääppiä esim. makkarapakettia kärryissä, sillä pärjätään pitkälle. Saa nähdä, mihin suuntaan touhu menee siinä vaiheessa, kun tuo ymmärtää oikeasti vaatia asioita.

 

Summa summarum: väitän, että oman lapsen kitinää (huom., kitinää, ei hätäitkua) kestää paljon paremmin kuin muiden lasten vastaavaa, mutta ei senkään suhteen mitään kaiken kestävää suojamuuria ole. Joskus ärsyttää ja oikein kunnolla, mutta sydäntäni en ole asian takia saanut särjettyä. Itse olen kokenut ongelmalliseksi esim. muiden lasten "vieras paikka, vieraat ihmiset" -itkun, se ärsyttää, koska meillä sitä ei ole ollut ja siksi itselläni herää sellainen hieman ehkä vääräkin ajatusmalli, että muiden lapset ovat yksinkertaisesti ärsyttäviä kitistessään vieraan kodin kamaluutta.

[N_D]

Täällä myös yksi, joka ei juurikaan vieraista lapsista välitä. Ihan lähisuvussakin on ärsyttäviä pentuja, joiden tapaaminen pilaa päivän. Siltikin toi oma poitsu on parasta maailmassa.

 

Niinkuin joku aiemmin sanoi - omat lapset ja muiden kakarat, todellakin.

[Kasma]

Kestääkö sitä jotenkin paremmin sen oman lapsen itkun kun muiden? Mä oon monet kerrat miettinyt, että miten vanhemmat kestää pikkuvauvojen välillä hyvinkin pitkiä itkukonsertteja tai vähän vanhempien lasten kiukutteluja. Tällä hetkellä kun itsestä tuntuu kaikkein vaikeimmalta asialta tuo rääkymisen kestäminen.. Etenkin jos sitä jatkuu tuntikaupalla tai jossain julkisella paikalla

 

Samaa mieltä Jenny-Marian kanssa, että kun tietää itkun viestin, niin sitä jaksaa paremmin. On eri asia, jos lapsi itkee kipua tai jos kitisee, sitä ettei saanut uutta lelua.

 

Ainakin meillä me vanhemmat voimme vaikuttaa itkun määrään. Me ei esim. viedä lapsia kauppaan, jos he ovat hyvin nälkäisiä tai väsyneitä. Jos on pakko silti mennä, niin tarvittaessa voidaan hyödyntää kaupan kahvilaa ja vasta sitten tehdään ostokset. Kännykästä voi myös näyttää lasten piirrettyjä (esim. Kaapoa), mikä auttaa lasta jaksamaan odotusta. Jokaisella lapsella on omat juttunsa ja vanhempana sä tietty tunnet oman lapsesi ja tiedät mikä sen kanssa toimii ja mitä asioita vielä harjoitellaan. Vanhemmalla on vaikutusvaltaa ja se helpottaa itkun sietoa.