Sanna81

Jos ei välitä muiden lapsista, kannattaako edes harkita omaa???

62 posts in this topic

Mä en myöskään koe minkäänlaisia tuntemuksia tuntemattomia lapsia kohtaan, toki joskus saattaa joku suloinen tulla vastaan, mutta noin yleisesti en ole mikään lapsirakas. Siskon lapset on ihan mukavia, mutta nekin alkaa vähän ahdistaa kun itkevät/kiukuttelevat. Muutenkin mä ahdistun jotenkin tosi paljon siitä jos pitelen jonkun toisen lasta ja se alkaa itkeä. Ja julkisissa tuntuu, etten yhtään jaksa kakaroiden kiukutteluja ja itkuja, sillon meinaa kyllä useinkin kilahtaa ja pahoja mulkaisuja saa aikaan.

 

Kestääkö sitä jotenkin paremmin sen oman lapsen itkun kun muiden? Mä oon monet kerrat miettinyt, että miten vanhemmat kestää pikkuvauvojen välillä hyvinkin pitkiä itkukonsertteja tai vähän vanhempien lasten kiukutteluja. Tällä hetkellä kun itsestä tuntuu kaikkein vaikeimmalta asialta tuo rääkymisen kestäminen.. Etenkin jos sitä jatkuu tuntikaupalla tai jossain julkisella paikalla :unsure:

 

Huh, luulin olevani ainut joka ajattelee tällätavoin. Varmaankin koska kaveripiiristä monet ovat hyvin 'lapsikeskeisiä' (en tiedä onko tämä oikea sana mutta kumminkin) ja osaa olla kaikkien lasten kanssa luontevasti. Minä kun istun siinä vieressä vaivaantuneena ja yritän päästä mukaan menoon taputtamalla Pekka-Eerikkiä päähän, kuin mitäkin koiraa, tämän ryömiessä ohitseni ("hyvä Pekka-Eerik, hyvin ryömitty").  En vaan osaa olla lasten kanssa :unsure:

Mutta uskon, ja toivon, että sitten oman kanssa on erilaista :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei suvussa ole ollut pieniä lapsia sitten nuorimman pikkuveljeni (nyt täyttää jo 21v  :grin: ), joten mulla ei ole koskaan kertynyt kokemusta pienistä lapsista. En ole osannut olla niiden kanssa tai puhua niille. Joillekin kavereille on lapsia syntynyt ja ne jostain syystä jumaloivat mua. Oon miettinyt, että johtuiskohan se siitä, että mä en ole heti ensimmäisenä tunkemassa naamaani niiden naamaan kiinni ja lässyttämässä?

 

Kummipoikani oli vuosikausiin ensimmäinen vastasyntynyt, jota pidin sylissä. Ja herranjestas luulin rikkovani sen! (No eihän se mihinkään hajonnut...) Kyseessä veljeni poika, joten luonnollisesti hellyyden ja rakkauden tunteita herätti ihan pienestä asti. Kiinnitän kyllä huomiota söötteihin (vieraisiin) mukuloihin, mutta siinäpä se. Kaverin 1.5v tyttö on kiva, ehkä juuri siksi että se jotenkin tykkää musta hurjan paljon ja tottelee myös. Tosin äitinsäkin on osannut pitää "kuria" sopivasti, eikä tyttö ala ihan pikkujutuista yleensä känisemään.

 

Sen sijaan meen usein lukkoon, kun kouluikäiset kyselevät kaikenlaisia asioita enkä sillä sekunnilla keksi vastausta. Tai kun ne esittävät "hienoja" temppujaan, eikä mua vois sillä hetkellä vähempää kiinnostaa :D

 

Mun mies on joskus sanonut, ettei pahemmin välitä lapsista. Myöhemmin kävi ilmi, että hän ei välitä nimenomaan muiden lapsista, mutta omat olis kivoja  :gmake:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä yksi joka ei muiden lapsista välitä juurikaan... Ihan pikkuvauvat on kivoja (kun ovat hiljaa :D), mutta isommat alkaa nopeasti rasittaa... Menen aivan lukkoon jos vieraiden lasten kanssa pitäisi touhuta. Ainoat poikkeukset ovat aivan lähipiirin, eli sisarusten lapset, ne eivät ole niin rasittavia ja ihan kivoja ovat kun tottelevat ja käyttäytyvät hyvin.

 

Olen nuorempana aina ollut sitä mieltä, etten ikinä halua omia lapsia, koska "lapset ovat kamalia".. No tässä sitä nyt oon kuumeilemassa, eikä yhtään epäilytä etteikö sen oman kanssa kuitenkin sitten osaisi olla :) Kyllä se luonto on asian hoitanut niin, että omista lapsista pitää huolta ja niitä rakastaa, vaikka muut ei niinkään kiinnostaisi :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täälläkin omat lapset ja muiden kakarat. Raskaus ja äitiys ei sitä muuttanut että ärsyttää vieraiden mukulat (myös samanikäiset) jos on hiemankin kasvatuksessa puutteita ja valitettavasti lähipiirissä on niitä vapaan kasvatuksen uhreja useampikin. Oma kullannuppu kuitenkin on ihana ja sen kitinöitä jaksaa. Helppohan tässä toki vasta 4kk kokemuksella on päteä, saa nähdä muuttuuko ääni kellossa parin vuoden sisään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ennen omia lapsia olin a-i-v-a-n lukossa jos jouduin lasten kanssa tekemisiin. Kun nuorena äidiksi tullut ystäväni länttäsi vauvansa syliini sanoen "pidä tätä", muistan miten käsivarteni jännittyi ja hymy jähmettyi suupieliin. OMG taisin ajatella, mutta selvisin siitä. Yleensä vauvat eivät aiheuttaneet mitään tuntemusta, ja kerran ihan mielelläni hoidin toisen ystävän vauvaa sen aikaa että ystävä sai rauhassa ostella itselleen vaatteita läheisestä ostoskeskuksesta. Vauva nukkui suurimman osan ajasta, ja kun heräsi, katseltiin yhdessä ikkunasta puita ja lintuja. Jälkeen päin ajateltuna en yrittänyt mitään, ja juuri niinhän se lasten kanssa kai onkin parasta. En siis koskaan ärsyyntynyt vauvan itkuista ja lapsen kiukutteluista, jotenkin ajattelin että lapset on sellaisia. Omalle kohdalle en osannut äitiyttä edes ajatella, ja vauvakuume on vieläkin jotain käsittämätöntä. Lapsikuume ei ole, mutta vauvakuume on!

 

Mutta jos joku yhtään vauvaa isompi tuli lähelle, en silloin osannut olla enkä oikein osaa vieläkään.

 

Tiedän, miten ollaan esikoiseni ikäisten kanssa, mutta siitä ylöspäin aiheuttaa aina tietynlaista ahdistusta ja tunnen oloni kömpelöksi. En tosiaan inhoa ketään lasta, mutta voin ihan avoimesti myöntää että suurin osa lapsista on minusta jollain tavalla ei niin kivoja: meluisia, huonokäytöksisiä... huonosti puettuja  :ph34r: Jos joku lapsi kolahtaa, hän on todennäköisesti kaikinpuolin hyväkäytöksinen ja nätti/komea. Joo, aika pinnallista. Silti ei tulisi mieleenkään kohdella ketään epätasa-arvoisesti ja omani saavat kuulla kunniansa jos eivät ole kunnolla muiden kanssa. Omien kiukutteluja kestää eri tavalla, vaikka en minä mikään Jeesus ole heidänkään kanssa. Kuopuksella on niin kova ääni, että kun hän päättää kiljua-huutaa, minua ihan oikeasti sattuu korviin. Varsinkin väsyneenä se ei ole kivaa, eikä ihan heti tule mieleen tilannetta jossa vieras lapsi olisi saanut tärykalvoni helisemään samalla tavalla. 

 

 

 

 

ps. Tämä oma neutraali suhtautuminen muiden lapsiin on tehnyt minusta sellaisen, että aika herkästi vien omat lapset pois vieraiden aikuisten luota juttelemasta, ja pidän heitä aika kiinni kyljessäni "etteivät he häiritsisi muita". Miehen kanssa tästä vähän keskusteltiin, mutta ei kumpikaan osannut oikein sanoa onko se hyvä vai huono juttu, että ihan jokaiselle ei tarvitse mennä juttelemaan niitä näitä ja ihan kaikkea ei tarvitse jakaa naapurin Sirpankaan kanssa vaikka Sirpa onkin lapsirakas. 

Share this post


Link to post
Share on other sites
ps. Tämä oma neutraali suhtautuminen muiden lapsiin on tehnyt minusta sellaisen, että aika herkästi vien omat lapset pois vieraiden aikuisten luota juttelemasta, ja pidän heitä aika kiinni kyljessäni "etteivät he häiritsisi muita". Miehen kanssa tästä vähän keskusteltiin, mutta ei kumpikaan osannut oikein sanoa onko se hyvä vai huono juttu, että ihan jokaiselle ei tarvitse mennä juttelemaan niitä näitä ja ihan kaikkea ei tarvitse jakaa naapurin Sirpankaan kanssa vaikka Sirpa onkin lapsirakas. 

 

En pidä pahana. Monilla lapsilla on tapana vonkua huomiota kesken aikuisten keskustelun tunkemalla väliin väkisin ja vaikka siitä ei kaikilla lapsilla olisikaan kyse, sanoisin kaikkien lapsien osaavan universaalisti juoruta asioita, joita eivät osaa vielä suodattaa ns. oman perheen asioiksi. Itse harrastin tätä aktiivisesti mm. srk:n päiväkerhossa n. 4-vuotiaasta lähtien. :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

En yleisesti ottaen pitänyt lapsista ennen kuni sain omia. Silloinkin meni pari vuotta ennen kuin aloin pitää muiden vauvoista ja nyt jo isommistakin lapsista. Edelleen taaperoa isommat pojat ovat mielestäni joskus ärsyttäviä, mutta omaa lasta rakastaa niistä samoista ärsyttävistä piirteistä huolimatta. ...ja omaa vauvaa rakasti silloinkin, kun kaikkien muiden lapset vielä olivat joko ärsyttäviä tai eivät aiheuttaneet mitään tunteita.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos ajatus omasta lapsesta tuntuu ihanalta, niin kannattaa harkita. Ihan samahan se nyt on, miltä ne toisten muksut itsestä tuntuu, et sinä niitä hoida vaan omaasi ;)

 

Minä olen aina pitänyt lapsista, mutta oman lapsen myötä olen suorastaan rakastunut kaikkiin lapsiin :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkään en luokittelisi itseäni erityisen lapsirakkaaksi. Välillä ärsyynnyyn suunnattomasti julkisilla paikoilla muiden meteliä pitävistä kullannupuista, välillä taas sydämessä läikähtää, kun näen erityisen suloisia tapauksia :rolleyes:. Miksi sitä tarvitsisi olla niin kiinnostunut muiden lapsista? Eiköhän sitä siitä huolimatta voi rakastaa sitä omaansa..

Edited by Titiri

Share this post


Link to post
Share on other sites

En todellakaan luokittele itseäni lapsirakkaaksi ja muiden lapset ei ihan hirveesti (omia kummilapsia lukuunottamatta) "kiinnosta". Mutta oma lapsi on kyllä todella rakas ja silmäterä! Kai se oma aina on oma... :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsekin olen asiaa monesti miettinyt, kun en ole mitenkään erityisen lapsirakas koskaan ollut. Ei kyllä mieheninkään. Molemmat tulee kyllä sukulaisten ja ystävien kanssa toimeen.

Monta vuotta asiaa onkin sitten harkittu ja todettiin nyt syksyllä, että ainakin yritetään omaa :)

Luotan siihen oma lapsi on kuitenkin rakas, eikä minun tarvitse muiden lapsista mitenkään erityisen paljon pitää :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en kanssa koskaan ole sen kummemmin muiden lapsista välittänyt, kumma kyllä muiden lapset hakeutuvat väkisin aina kuitenkin minun seuraani. Tuttavaperheen pojatkin kyselevät kuulemma vähän väliä että koska mä tuun niiden kanssa leikkimään :) Ja siis kyllä mä nyt viihdyn niiden seurassa, mutta emmä mitenkään sen kummemmin niitä kauheen kivoina/ihmeellisinä (siis rakkaina tms.) pidä. Ihan pieniä ei tässä viimeisen 5v aikana tuttavapiirissä niinkään ole näkynytkään, mutta niitä mä kyllä varmaan vierastaisin edelleenkin aika paljon, osittain luulen että siinä on syynä se että musta tuntuu etten osaa olla sellaisten kanssa, pelkään tiputtavani ja että jos itkee niin osaanko tehdä mitään sen rauhoittamiseksi.

Mutta kyllä mä uskon että oman lapsen kohdalla ajatus on aivan toinen, onhan mulla koirienkin kanssa niin että en tod. välitä muiden koirista (edes miehen koirat eivät kiinnostaneet mua, lähinnä ärsyttivät haukkumisellaan jne.), mutta omat ovat tärkeintä maailmassa :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en ole koskaan ollut lapsista erityisemmin kiinnostunut, en toki "inhonnutkaan" mutta suhtautunut vaan neutraalisti. Nyt kun oma lapsi tuli yllärinä (kalenteri ei ole ehkäisy :D) ei parempaa voisi ollakaan ja muidenkin lapset tietenkin kiinnostavat, mutta vieläkään en mitenkään lapsi-intoilija ole. Anyhow, omasta lapsesta varmasti ihan luontokin laittaa innostumaan eikä suhtautumista lapsiin yleensä kannata suoraan verrata siihen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole koskaan pitänyt lapsista. Itse lapsena en koskaan leikkinyt kotisleikkejä tai leikkinyt nukeilla, koska ajatus että joutuisi huolehtimaan edes leikillään toisesta ihmisestä ahdisti. Tätähän ei auttanut yhtään se, että äitin alkoi jauhamaan lapsensaannista jo kun olin ala-asteikäinen. Päätin jo nuorena, etten lapsia tule hankkimaan ja vältin viimeiseen asti pienten lapsien seuraa.

 

Nyt olen vuoden ikäisen ihanuuden kummitäti ja halu saada oma lapsi on ollut kohtuu kova jo puolisen vuotta. Näin se mieli muuttuu, vaikka aina sanoin kaikille ettei varmasti muutu.  :rolleyes:

Edited by Jellona

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon kans tosi kylmä ja välinpitämätön muiden lapsia kohtaan, johtuu ehkä siitä etten osaa olla lasten kanssa luontevasti. Uskon kuitenkin, että omat lapset on ihan eri asia :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on aika neutraali suhtautuminen muiden lapsiin. Tulen ihan ok:sti juttuun lasten kanssa ja vanhassa työpaikassani olin päivittäin eri ikäisten lasten kanssa tekemisissä. En kuitenkaan todellakaan ole se, joka esim. ensimmäisenä ihastelee näytillä olevaa vauvaa tai leikittää muiden lapsia. Mä en myöskään koe vauvaikää mitenkään erityisen houkuttelevana (näin etukäteen), mutta sen kyllä kestäisi. ;) Suhtautuminen omaan lapseen olisi kuitenkin varmasti aivan toinen. Olisi se oma lapsi maailman tärkein ja rakkain.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en koskaan oikein erityisemmin pitänyt lapsista, en oikein luontevasti osannut jutella niille tai tykännyt mistään lapsenvahdin hommista. Mutta omat tietysti on ihan eri asia ja pikkuhiljaa sitä on niiden kautta oppinut olemaan muidenkin lasten kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen aina ollut lapsirakas ihminen ja tullut lasten kanssa hyvin toimeen :) 

 

Mutta kyllähän ne omat lapset ovat kuitenkin aina eriasia kuin muiden ja varmasti omien lasten kautta tulee opittua myös suhtautumaan toisten lapsiin paremmin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En erityisemmin välitä lapsista. Vaikka olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, välillä hermoja kiristää kavereiden lasten kanssa oleilu, vaikkeivat edes olisi superrasittavia tapauksia. Kuitenkin halu saada omia on suuri, onhan se ihan eri asia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kannattaa! Itselläni on yksi lapsi ja en vieläkään välitä kovin kamalasti muiden lapsista. Omastani kylläkin.  :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tällä hetkellä tulen hyvin toimeen kahden hyvän ystäväni lasten (5-10v) kanssa, mutta kaikki muut lapset jossain määrin hirvittävät etenkin alkuun. Ehkä eniten kyseessä kokemuksen puute, lähipiirissä on ollut aina todella vähän pieniä lapsia, joten tuntuu ettei oikein tiedä miten olla lasten seurassa. Luotan kuitenkin siihen että omien kohdalla tilanne on sitten aivan toinen. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ei kyllä kanssa toisten lapset juuri kiinnosta. Tai jos "tutustun" johonkin lapseen, voin oppia pitämään hänestä persoonana, ihan kuin ihmisistä yleensäkin. Mulle tuntuu vieraalta, että olisin kiinnostunut jostain lapsesta vaan siksi, että hän on lapsi. En mä muutenkaan mitenkään erityisesti ihkuta ihmisiä, joita en tunne, oli ikä mikä tahansa. :) Tästä huolimatta uskon, että musta tulee joskus ihan kelpo äiti. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olipa lohdullista luettavaa tämä ketju! Me ei miehen kanssa kumpikaan olla koskaan oltu kovinkaan kiinnostuneita lapsista, ja erinäisissä tilanteissa lapset ovat tuntuneet enemmän tai vähemmän vain ärsyttäviltä. Ajatus omasta perheestä on kuitenkin aina ollut mukava, joten me ainakin luotetaan ihan täysin siihen että omat lapset olisi ihan eri asia kuin muiden :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now