Sign in to follow this  
Followers 0
Focus

Onko meillä enää mitään yhteistä?

10 posts in this topic

Hei!
Ajattelin kirjoittaa tänne, sillä googlaillessa olen löytänyt täältä monia mielenkiintoisia keskusteluja ja asiallisia vastauksia. En kaipaakaan nyt mitään valmista ratkaisua, vaan erilaisia näkökulmia ja asioita, mitä teille herää mieleen.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä noin kymmenen vuotta, joista viisi naimisissa. Olemme nyt 26- ja 27-vuotiaat. Lapsia meillä ei ole; yritimme puolisen vuotta saada lasta mutta nyt yritys on katkolla, sillä sain mielenkiintoisen työpaikan. Vauvakuume oli aiemmin kova, mutta nyt olen keskittynyt muihin asioihin ja vauvakuume on hävinnyt. Parisuhteemme on ollut onnellinen emmekä riitele kovinkaan paljoa. Muutama isompi "kriisivaihe" tulee mieleen, mutta ne on kuitenkin aina ohitettu muutamassa viikossa.

Nyt olen herännyt pohtimaan, että onko meillä mitään yhteistä? Tämä alkoi siitä, että ihastuin toiseen mieheen, harrastuskaveriini. Olen ennenkin parisuhteen aikana kokenut pieniä ihastuksia, ja yleensä ne ovat vain tuoneet potkua omaan suhteeseen, kun olen käyttänyt ylimääräisen "romanttisen energian" omaan mieheen. Nyt oma mies tuntuu kuitenkin vastenmieliseltä. Minua ei huvita puhua hänelle eikä koskea häneen tai esimerkiksi käyttää hänen antamiaan koruja. Harmittaa, kun meillä ei ole yhteisiä harrastuksia tai esimerkiksi yhteisiä ystäviä. Huomaan haaveilevani omasta asunnosta ja itsenäisestä elämästä. Haaveilu ei hellitä, vaikka muistutan, että en tule saamaan tätä toista miestä, vaikka tekisin mitä omalle parisuhteelleni.

Tottakai rakastan ja arvostan miestäni. Olen yrittänyt ottaa tämän "mitä yhteistä meillä on" -teeman puheeksi, mutta hän ei oikein jaksa puhua siitä. Hänen mielestään meillä on esimerkiksi yhteinen sukunimi, yhteinen (vuokra)-asunto, lemmikki ja kummilapsi, mikä on tietysti ihan tottakin happy.gif Hän ei oikein tunnu ymmärtävän, kuinka paljon asia on nyt alkanut vaivata minua. Puolisona hän on oikein kiltti, ei ole ikinä pettänyt, käyttänyt henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja on aina kantanut kortensa yhteiseen kekoon, joten sellaisesta tässä ei ole kyse.

Niinkuin kerroin, olemme olleet yhdessä tosi nuorista asti, ja tietenkin muuttuneet ja kasvaneet matkan varrella tosi paljon. Onko erilleen kasvaminen väistämätöntä, vai voivatko ihmiset kasvaa nuoresta iästä huolimatta yhteen? Kun mietin, mihin oikein ihastuin miehessäni ja mitä hauskaa teimme suhteen alkuvaiheessa, ei mieleen tule oikein mitään. Ihastuin kai siihen, että tiesin hänen olevan ihastunut minuun. Suhteemme kulta-aikaa oli mielestäni naimisiinmenomme aika. Silloin asuimme toisessa kaupungissa ja meillä oli siellä paljon yhteisiä ystäviä ja me esimerkiksi lenkkeilimme yhdessä. Mies oli juuri tullut armeijasta, hoikka ja hyvässä kunnossa. Nyt hän on ylipainoinen ja viettää aikaa lähinnä tietokoneella tai kavereillaan pelaten Warhammeria, ellei ole töissä tai koulussa.

Itse olen myös muuttunut, tottakai. Olen esimerkiksi vaihtanut kokonaan opiskelualaa, josta olen sitten valmistunut nykyiseen ammattiini. Valmistumisesta on 1,5v aikaa, voiko tämä pääni sisäinen hullunmylly liittyä siihen? Urheilu on aina ollut osa elämääni, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana sen merkitys on kasvanut huimasti ja se vie kaiken harrastuksille budjetoidun aikani. Yhteisiä ystäviä meillä on tällä hetkellä tosi vähän.

Kun ajattelenkin asiaa/sanaa "avioero" kauhistun. Se tuntuu kirosanalta. En ikinä voinut kuvitella, että voisin tulla näin epävarmaksi omasta parisuhteestani. Vielä muutama viikko sitten koin, että olemme sielunkumppaneita, joilla on erityislaatuinen suhde. Olen aina ajatellut, että parisuhteen eteen täytyy olla valmis tekemään töitä, ja ollut ylpeä meillä takana olevista vuosista. 

Avioerossa kauhistuttaa erityisesti sen tuoma "leima." En olisi sinkku, vaan eronnut. Tiedän, että näissä asioissa täytyy ajatella ensisijaisesti omaa itseä, mutta lähinnä pystyn ajattelemaan vaan, mitä mieheni vanhemmat ja sisarukset ajattelisivat, mitä käy yhteiselle kummilapselle, mitä ystäväni ajattelevat. Omien vanhempieni uskon tukevan minua joka tapauksessa. 

Yritän edelleen keskustella tilanteesta mieheni kanssa ja purkaa ahdistusta ystäville, sekä keskittyä elämäni mukaviin asioihin; kivaan työhön sekä harrastuksiin ja ystäviin. En aio tokikaan tehdä mitään hätiköityjä siirtoja.Mutta jos teillä heräsi ajatuksia, tai on kokemuksia vastaavista tilanteista, päättyipä "kriisi" sitten miten vain, olisi ihana kuulla!Kirjoittaminen ja keskustelu helpottaa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kokemusta ei ole.

 

Kyllä voi kasvaa yhteen, JOS kummatkin kasvavat samaan suuntaan, samaan aikaan tai intressit muuten ovat samat. Useinhan käy niin, että toinen kasvaa nopeammin, odottaa jotain muuta, kiinnostuu ihan toisista asioista kuin aiemmin. Silloin ero tai ainakin suhteen miettiminen ovat enemmän tai vähemmän väistämättömiä. Yhteiset ystävät eivät ole mikään mittari. Toisin sanoen, voi olla hyvä suhde vaikka on eri kaverit. 

 

Opiskeluajan jälkeen alkaa se ns. tasainen arki. Käydään töissä ja vapaa-aika täyttyy jostain (harrastukset, perhe, kaverit jne). Usein monet tuossa vaiheessa alkavat miettiä, tätäkö se vaan olikin. Sama tilanne saattaa tulla esiin, kun lapsiperhearki on tuttua juttua. Tätäkö mun pitää jaksaa? Eikö elämässä tapahdu mitään muuta? Tähänkö mä sitouduin? Eihän tämä ole mitään ihmeellistä.

 

Avioero tuossa vaiheessa, kun ei ole lapsi on vielä ns. helppo. Jos tuntuu siltä, että ero on ainut ratkaisu, niin siitä vaan. Kannattaa kuitenkin ensin miettiä, miksi se ero houkuttelee? Mitä jos jää sinkuksi? Löytyykö ketään? Löytyykö joku hanttapuli? Mitkä voisivat olla skenaarioita, jos jää nykyiseen suhteeseen tai jos lähtee siitä? Mitä menettää ja mitä voi saada?

 

Onkohan kriisin saanut aikaan ihastuminen toiseen JA yhteisen tekemisen puute -> ei ole kohta enää mitään juteltavaa -> helppo erota, kun ollaan vaan kämppiksiä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Selität tilanteen tosi ymmärrettävästi, ja voi hyvinkin käydä, että ihmiset kasvavat erilleen. Toki nuorena yhteen menneet voivat kasvaa myös samaan suuntaankin tai suhteeseen voi kuulua etääntymis- ja lähentymisvaiheita. Tuntuu, että minulle on käynyt onnekkaasti noin (olimme 22 ja 20 kun aloimme seurustella, ja nyt olen kolmikymppinen), ja siihen varmaan auttoi se, että kiinnostuksenkohteemme olivat alun perin tosi samanlaiset. Toki sekään ei ole automaattisesti mikään suoja muutoksia vastaan.  

 

Oletko pohtinut, mikä tuossa ihastusmiehessä sinua kiinnostaa? Yhteiset mielenkiinnonkohteet, luonteiden samanlaisuus, jonkinlainen sielunkumppanuus? Toki ihastukset ovat joskus sellaisia juttuja, joita on vaikea purkaa rationalistisesti osiin. 

 

Onko sinulla ja miehelläsi mahdollisuutta alkaa harrastaa jotain yhdessä, aloittaa vaikka lenkkeily uudelleen? Tuollainen pienikin vähän perusarjesta erottava juttu voisi tuoda uutta kivaa väriä suhteeseen. Kannattaa kokeilla, vaikkei erokaan minusta ole sellainen mörkö kuin joskus varotellaan. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa, kiitoksia asiallisista vastauksista!

Oikeasti, hienoa että jollakin on aikaa lukea toisen höpötyksiä ja antaa omia näkökulmiaan aiheeseen. Helpottaa omaa pohdintaa tosi paljon; ajatukset kun jäävät niin helposti kiertämään kehää.

 

Olen tosiaan miettinyt, että johtuuko tilanne lopulta jostakin ihan muusta. Siitä, että vauvasuunnitelmat muuttuivat ja siitä että olen siirtynyt pitkän opiskeluajan jälkeen työelämään. Hämmennys purkautuu sitten parisuhteen kriisinä? Toisaalta olen ajatellut että nämä asiat olisi jo käsitelty.

 

Mietin sitäkin, että nyt kun niitä lapsia vielä ainakaan ei ole, olisi se ero "helppo", niinkuin vastasittekin. Miksi ero houkuttelee? Tuntuu, että kaipaisin itsenäisyyttä, vaikka ei mieheni minua kyllä mitenkään rajoita. Tuntuu, että koska meillä ei ole ns. mitään yhteistä, olisi kiva sitten ihan vapaasti viettää aika harrastuksissa ja kavereiden kanssa ja kenties tutustua uusiin ihmisiin. Vaikka minulla onkin tämä hupsu ihastus, en silti ajattele että vaihtaisin häneen... Sinkkuna elokin jotenkin houkuttelisi. Mutta se mitä menettäisi ja mitä voisi saada, on kyllä iso kysymys. Tavallaan tuntuu, että pitäisi olla tyytyväinen jo siihen, että on mies, joka ei lyö eikä petä ja keittää vielä aamupuurotkin.

 

 

Olen pohtinut paljonkin ,mikä tässä ihastuksen kohteessa viehättää, ja mikä toisaalta nyt omassa miehessä sitten tuntuu siltä, että hän ei enää viehätä. Oma mieheni on opiskelija ja istumatyöläinen, nörtti, harrastaa pelejä, viihtyy sisätiloissa vaikka toisaalta pitääkin kalastuksesta. Luonteeltaan hän on aika kovaääninen ja suulas, pitää esilläolemisesta. Hän on kilpailuhenkinen ja haluaa olla aina oikeassa. Seksi ei ole viimeiseen pariin vuoteen sujunut kovin hyvin ja nyt vauvajuttujen jälkeen se on vähentynyt ihan radikaalisti. Tässä kriisissä tuntuu, että hän ajattelee kaikesta eri tavoin kuin minä. Eri musiikkimaku, hän pitää talvesta ja minä kesästä jne. :D Mutta hän on myös minulle kiltti, osallistuu kotitöihin ja yhteiseen elämään paljon ja tekee minulle pieniä palveluksia, kannustaa minua jne. Ulkonäöltään hän on pitkä ja isokokoinen, ylipainoinen, vaalea ja punakka, parrakas :D Ihastukseni taas on pitkä ja hoikka, urheilullinen, tumma, hieman ujo ja melko herkkä, seurassa ei mikään kovin puhelias. Hän on ystävällinen ainakin harrastuspiireissä kaikkia kohtaan ja huomaavainen. Meillä on sama harrastus. Minua siis kiinnostaa hänen ulkonäkönsä lisäksi hänen herkkyytensä sekä se mukava ja rento olo, mikä minulla on hänen kanssaan. Kovin syvällisesti emme sitten loppujen lopuksi kuitenkaan tunne.

 

Yhteinen harrastus on hyvä ja perinteinen ehdotus, johon minun tekee kuitenkin mieleni hieman väittää vastaan. Oma harratukseni vie paljon aikaa enkä halua aloittaa kokonaan uutta harrastusta. Mieheni taas ei kiinnostu liikunnasta millään. Vuosien mittaan hänellä on kyllä ollut lyhyitä ryhdistäytymisjaksoja, mutta ne eivät ole kestäneet kauaa. Tässä olisi varmasti molemmilla tsemppauksen paikka, mutta tämä tuntuu vaikeasti toteutettavissa olevalta keinolta suhteen parantamiseksi.

 

Doremifa, kiitos myös sinulle rohkaisevasta viestistä.

Voi hyvinkin olla, että meillä on erilainen tapa ottaa ja antaa rakkautta. Tätä täytyy kyllä pohtia!

Mietin tosi paljon sitä, että voinko luovuttaa näin helpolla. Omakin ajatukseni on ollut juuri tuo, että avioliitossa täytyy sitoutua toiseen ja tahtoa, ja vaikeista ajoista on mentävä yli yhdessä yrittämällä. Nyt kuitenkin tunteet ja järki ovat ihan eriparia. Tunteet sanovat, että ei huvita olla koko äijän kanssa, en tiedä rakastanko häntä, haluan olla itsekseni, meillä ei ole mitään yhteistä, ihastun muihin. Järki sanoo, että älä luovuta.

 

Huoh.

Kiitokset neuvoista siis ja kommentoikaa ihmeessä lisää jos vielä tulee jotain mieleen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei taas.

Meillä oli eilen illalla mieheni kanssa pitkä keskustelu. Hän vieläpä aloitti. Itse kerroin, että olen nyt kuukauden-parin verran ollut epävarma avioliittomme tulevaisuudesta. Että minua on erityisesti vaivannut se, onko meillä mitään yhteistä, ja se että jos vielä jatkamme yhdessä ja vuodet kuluvat, niin tulemmeko onnellisiksi vai kasvammeko täysin eri suuntiin. Mieheni yllätti minut täysin kertomalla, että oli pohtinut tätä jo YLI VUODEN, ja asia oli käynyt mielessä aikaisemminkin.

 

Järkytyin tästä tietenkin, mutta koitin olla loukkaantumatta. Tavallaan olen kyllä tosi helpottunutkin, sillä en siis olekaan meistä ainut, joka asiaa pohtii. Tuntuu myös helpottavalta, että jos nyt sitten eroaisimme, en olisikaan jättäjä; nainen joka yhtäkkiä hylkää hyvän miehen, vaan olisimme päätyneet eroon yhteistuumin. 

Keskustelu meni tietenkin yhdeksi itkuksi ja lässyttämiseksi siitä, miten hienoa meillä on ollut, miten paljon arvostamme ja rakastamme toisiamme ja miten hyvin arkemme pelaa. Kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä, että tällä hetkellä kiinnostuksenkohteemme ovat todella erilaiset ja haluamme elämältä erilaisia asioita. Minä olen herännyt siihen vasta hiljattain ja mieheni jo pidemmän aikaa sitten, ilman että olen itse huomannut. Puhuimme myös sen asian punnitsemisesta, että täytyisi miettiä mitä menettää ja mitä voi saada/saa/kuvittelee saavansa. Kumpikin on sitä mieltä, että eroaminen ei tulisi olemaan helppoa, emmekä kuvittele että eron jälkeen elämä tuntuisi kovin hienolta. Mutta onko hyvä menneisyys syy yhteiselle tulevaisuudelle? Nyt kun tämän keskustelun jälkeen ajattelen, että menettäisin hänet, tunnen olevani melkein paniikissa, vaikka juuri äsken haaveilin erosta. No, kuitenkin samaan aikaan pystyn edelleen haaveilemaan omasta asunnosta ja mahdollisesti tulevaisuudesta hieman samanhenkisemmän ihmisen kanssa. Lyhyesti sanottuna pää on siis ihan sekaisin.

 

Mieheni sanoi, että hänen mielestään olemme yrittäneet kovasti ja että tässä vaiheessa eroaminen ei olisi luovuttamista tai tahdon puutetta. Itse en ole oikein varma tästä. Vaikka tuntuukin, ettei tahtoa löydy. Sovimme kuitenkin, että jatkamme elämää täällä kodissa nyt ihan kuten tähänkin asti, sillä eihän yksi keskustelu kymmentä yhteistä vuotta miksikään muuta, ja punnitsemme asiaa rauhassa. 

Tosi kummalliselta tuntuu. Jotenkin "salaa" toivoisin, että mieheni päätyisi vankkaan eropäätökseen, johon voisin sitten vain myöntyä. Tuntuu ihan mahdottomalta juuri nyt, että kykenisin tekemään ratkaisun, jonka takana seisoisin sataprosenttisesti. Sen paremmin ero kuin yrittäminenkään ei tunnu helpolta ratkaisulta. Onneksi asiaa ei nyt tosiaan tarvitse päättää heti.

Onko teillä kokemuksia, ajatuksia?

Kiitokset edelleen kaikista kommenteistanne :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mahtavaa, että saitte juteltua. Hyviä neuvoja on jo annettu ja varmasti oot itsekin asiaa ajatellu monelta kantilta, joten tokaisen vaan suoraan tähän että musta tuntuu siltä, että olette jo kummatkin jatkaneet eteenpäin mielessänne.

 

Mulla oli ex-poikaystävän kanssa sama tilanne kuin sulla (joskin suhde oli kestäny paaljon lyhyemmän aikaa) ja vaikka ajattelin että yritän vielä, niin eihän siitä mitään tullu kun tuntu inhottavalta edes koskea koko ihmiseen. Ero tuntu kauheelta, mutta kertaakaan en oo katunu sitä. Samantyyppinen tilanne (=ihastuin vakavasti) tuli tässä nykyisessäkin suhteessa, mutta se oli silti aivan eri asia kuin exän kanssa (ei erottu ja suhde vahvistui). En usko mihinkään Yhteen Oikeaan, mutta sanon vaan että joidenkin kanssa suhde toimii paljon paremmin kuin toisten. 

 

Ehkäpä jos teillä olis pakottava tarve (kuten lapsi) saada suhde toimimaan ja kävisitte avioliittoleirillä ja ammattilaisen luona juttelemassa, niin voisitte saada ainakin joitakin yhteisiä vuosia lisää. Nyt kuulostaa siltä ettei kumpikaan tunne tarvetta saada liitolle jatkoa. Ja miksi tarviskaan? Teillä on ollu täydellinen avioliitto, se vaan kesti viisi vuotta. Pahintahan eroamisessa on se parhaan ystävän menettäminen... Lähipiirille voi olla aluksi tosi vaikeaa, mutta kyllä nekin selviää.

 

Toivottavasti en nyt kuulostanu siltä kuin yrittäisin saada sua eroamaan. Jos se vaan on mahdollista, niin menkää vaikka yhdessä lomalle. Kotiympyröistä pois lähteminen voi auttaa selvittämään sitä, että haluatteko vielä yrittää yhdessä ja löytyskö vielä jotain kipinää teidän väliltä. Tai kokeilla vähän aikaa erillään asumista. Ja kuten sanoit, niin eihän teillä oo mikään kiire tehdä päätöksiä. Tsemppiä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Luin vain tuon aloitus tekstin.

 

Kirjoitit,että vielä pari viikkoa sitten koit että olette sielunkumppaneita. Minun mielestäni sinun kannattaisi antaa ajan kulua, esim puoli vuotta. Teillä on pitkä liitto takana, joten tuo puoli vuotta on siihen verrattuna lyhyt aika odottaa.

 

Parisuhteessa on väistämättä kylmiä kausia. Lähennytään ja erkanetaan jne. Jos tämä nyt on vain joku kausi? Kannattaa tarkoin harkita mitä sanoo ja tekee. Rikottua on vaikea korjata.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0