Sign in to follow this  
Followers 0
Ms Kattila

Diagnosoitu masennus ennen raskautta

13 posts in this topic

Hei, en löytänyt tällasta aihetta ja luulis, et olis, koska olen ymmärtänyt että tämä on todella yleinen ongelma.

Eli en puhu raskausmasennuksesta enkä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan sellaisesta masennuksesta joka kaikille voi tulla missä elämäntilanteessa vain.

 

Eli jos sinulla on jo diagnosoitu masennus ja syöt säännöllisesti SSRI-lääkkeitä, mitä olette tehneet ennen raskaaksi tuloa ja raskaaksi tultuanne?

Olen googlailemalla löytänyt niin paljon ristiriitaista ja moninaista tietoa, että huh huh!

 

Onko jo ennestään masentunut altiimpi saamaan myös synnyksen jälkeisen masennuksen vai jatkuuko "se vanha" masennus sitten vaan?

 

Kokemuksia ois ihana kuulla! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En voi uskoa, että näin monta päivää kukaan ei ole vastannut!

 

Tännehän voi vastata myös anonyymisti jos hirveästi hirvittää. En voi uskoa, etteikö täst asiasta saataisi topikkia pystyyn. Suomalaisethan syö enemmän masennuslääkkeitä kuin buranaa! Tai sitten asiassa ei ole mitään ihmeellistä ja suurentelen asioita mielessäni... I doubt it.

 

Kiinostaisi siis ihan sellainenkin, että millaisia tuntoja jo masentuneilla on ollut raskauden suhteen ja sen aikana, miten olette pärjänneet, ovatko kaikki pelot olleet turhia, miten olette varautuneet raskauteen/vauva-aikaan/ yleensä lapsen tuloon arkeenne ja elämäänne?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja voinhan tietysti itse aloittaa!

 

Mulla ollut diagnosoitu masennus nyt 5 vuotta ja hyvää on se, että olen hoidon piirissä ja jatkan siellä oloa koko raskaus- ja vauva-ajan. Olen pyrkinyt rakentamaan myös hyvää tukiverkkoa ympärilleni ja hoitamaan muut "ulkoiset puitteet" elämässäni siihen hanttiin, että lapsen olisi hyvä tulla elämääni.

 

Uskon, että minusta tulee hyvä äiti masennuksesta huolimatta. En voi olla ainoa masenunut äiti Suomessa! Ja aion onnistua eli siis nauttia lapsesta ja äitiydestä ja mahdollistaa lapselleni tavallinen ja rakastava perhe ja elämä.

 

Silti myönnän, että asia mietityttää ja olisi kiva jakaa tuntoja muden masentuneiden kanssa äitiyteen liittyen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No vastailempa vaikka en vielä raskaana olekkaan enkä kyllä tällä hetkellä masentunutkaan  :lol:

 

Mutta itse siis sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä (eli siis mania/hypomania- sekä masennuskaudet vaihtelevat). En ole vielä raskaana, mutta kovasti yritystä odottelen ja tällä hetkellä tjottaillaan/keskeytetyssä yhdynnässä ollaan. Mua on myös mietityttänyt kovastikkin oman sairauden vaikutus äitiyteen ja raskauteen, mutta mun mielestä meillä, joilla on joku diagnoosi on myös ihan samanlainen oikeus saada lapsia, kuin muillakin. Tietenkin se pelottaa ja mietityttää, mutta itselläni on ainakin kotikaupungissa paljon sukulaisia ja ystäviä, joilta saan tukea. 

 

Tällä hetkellä olen ollut oireettomana jo muutamien kuukausien ajan ja olo on aika "terve", mutta lääkkeenä syön Seroquel prolongia sekä ketipinoria ja propralia tarvittaessa. Käytin myös hetken aikaa SSRI lääkkeenä Sepramia, kun oli masennuskausi päällä mutta lopetin sen sivuvaikutusten takia. Käyn myös kelan tukemaa psykoterapiaa nyt viikottain.

 

Mun mielestä on tosi hyvä, että mietit näitä asioita ja uskon, että susta tulee varmasti hyvä äiti! Se, että mietit näitä kertoo siitä että välität ja ajattelet tulevia lapsiasi. Itsekin mietin paljon näitä asioita, kun diagnoosin sain. Ajattelin etten koskaan voi saada lapsia, kun ei ikinä tiedä mihin kuntoon tulevaisuudessa terveyteni menee..

 

Mutta eihän elämää voi ajatella niin, että kokoajan on varpaillaan eikä uskalla toteuttaa unelmiaan, koska pelkää pahinta. Kuka vaan voi sairastua masennukseen tai muuhun psyykkiseen tai fyysiseen sairauteen vaikka lapsia olisikin, silloin meillä onneksi on tukiverkot auttamassa! :)

 

Aurinkoista kevättä Neiti Kattilalle! :give_heart:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä sairastin murros/teini-iässä psykoottistasoista vakavaa masennusta (harhoja, itsetuhoisuutta yms.). Lääkkeitä kokeiltiin, mutta vieroitin itse itseni niistä hyvin nopeaan, olin niitä alunperinkin vastaan. Aktiivinen psykoterapia oli mun pelastus. Kesken paranemisprosessin tulin vahingossa raskaaksi ja sain keskenmenon, mikä taas oli mun parantumisprosessille todellinen puukonisku. Mulla oli onneksi erittäin mahtava tukiverkosto ja läheiset ja asiat elämässä periaatteessa ihan hyvin. Taustalla ei siis ole mitään traumaa, jonka voisi osoittaa laukaisseen masennuksen.

 

18-vuotiaana tulin suunnitellusti raskaaksi, siinä vaiheessa olin ollut ilman terapiaa jo jonkun aikaa. En ollut enää masentunut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna mulla oli kyllä paljon asioita selvittämättä. Jos ois pystynyt niitä kunnolla käsittelemään, niin tuskinpa esikoiseni isä olisi esikoiseni isä.

 

Pelkäsin todella paljon masentuvani synnytyksen jälkeen, koska masennusta sairastaneillahan on korkeampi riski sairastua uudelleen. Kaikki meni kuitenkin hyvin, lapsi teki musta vain tasapainoisemman.

 

Kertaalleen mulle on diagnosoitu vielä keskitason masennus, vaikean parisuhteen päätteeksi esikoisen ollessa n.4-vuotias (esikoisen isästä erosin esikoisen ollessa n.2v.). Silloin suostuin ottamaan alkuun lääkityksen juurikin, ettei äitiys kärsisi, kunhan se luvattiin purkaa heti, kun alan olla hiukankin paremmassa kunnossa. Söin lääkkeitä puolisen vuotta. Terapiaa jatkoin jälleen tiiviisti. Puhuttiin myös esikoisen ottamisesta mukaan terapiaan, mutta siitä suunnitelmasta luovuttiin, kun totesimme sen turhaksi. Oloni alkoi niin nopeasti kohenemaan. Lopetin sen niihin aikoihin, kun Epelin syntymä koitti. Tää kerta oli huomattavasti helpompi hoitaa, koska hain apua heti kun tunnistin itsessäni oireet ja niin aion jatkossakin tehdä, jos oireita tulee. Mulla ainakin on hyviä kokemuksia siitä, että jos on kerran elämässään saanut masennusdiagnoosin, niin pääsee hyvin nopeasti hoitoon. Lisäksi kannatan rehellisyyttä. Masentunut piilottaa helposti itseltäänkin tunteitaan ja ajatuksiaan, mikä saattaa sammuttaa paranemisprosessin. Terve ihminen helposti sulkee asioita myös sisäänsä, koska terve ihminen haluaakin selvitä itse ja niin kuuluukin. Masentuneena on parempi, kun antaa sen terapeutin oikeasti nähdä kaiken. Mä olen lopettanut terapian siinä vaiheessa, kun olen huomannut, etten enää tahdo puhua asioista terapeutille, silloin mulla on ollut tarpeeksi voimia selvitä itse.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyytikki: Todella kivasti kirjoitit, kiitos. :)

 

Totta puhut kyllä. Syön itsekin siis SSRI-lääkkeitä ja käyn terapiassa ja tukiverkot on muutenkin kunnossa. Koen siis olevani "turvassa" tulevan raskauden ja vauva-ajan suhteen sillä esim. terapiani jatkuu sinne asti. Uskon, että tämä "suojaa" minua myös raskausmasennukselta ja/tai synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Suojaamisella tarkoitan, että vaikka voin niihin sairastua (ehkä on jopa suurempi todennäköisyys että sairastun niihinkin?), minulla on jo keinoja tunnistaa ne ja olen jo valmiiksi hoidon piirissä.

 

Mutta oli sitten masennus, kaksisuuntainen tai mikä vain, se on jo olemassa ja täytyy ottaa huomioon lasta suunnitellessa. Kuten Nyytikki sanoi, ei se minusta ole kiinni siitä ettenkö saisi saada lapsia, koen että tietysti minulla on siihen oikeus. Mutta koen vastuullisuudekseni ja velvollisuudekseni ottaa asioista selvää ja valmistua henkisesti ja muutenkin tulevaan huomioon ottaen tilanteeni. Masennushan ei ainakaan sinällään periydy lapselle, ettei sitä tartte pelätä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

JoHe: Kiitos kirjoituksesta. Ihana kuulla, että kaiken kanssa selviää ja sulla on todellakin terveen kuuloinen suhtautuminen sairauksiisi ja huomattavaa reflektiokykyä, jolla pärjäät ja tulet pärjäämään jatkossa.

 

Toi kyllä nimenomaa mietityttää ja pelottaa, että miten sitä sitten kuitenkin jaksaa ja selviää kaikesta ja erityisesti esim. jos lapsi on koliikkivauva tms. Myös kohonnut alttius synnytyksen jälkeiseen masennuskeen huolestuttaa. Onneksi en tule olemaan yksin lapsen kanssa.

 

Varmasti on hyvä puhua esim. neuvolassa suoraan ja rehellisetsi ja ajoissa asioista esim. heti ekalla kerralla kertoa masennustaustasta, jotta osaavat huomioida. Lääkitykset ahdistaa myös ja/tai niistä luopuminen. En tykkää lääkkeistä (kuten ei JoHekaan), mutta en uskalla olla ilman kun romahdan ja sitten menee puol vuotta elämästä hukkaan ja lääkitys takaisin... Pelottaa siis miten raskausaika ja imetysaika ja vauva-aika menee. Olen kyllä kuullut että jotain SSRI-lääkkeitä saa syödä turvallisesti raskauden aikana, mutta jo lääkevalmisteen vaihto ahdistaa ja pelottaa minua, että miten se vaikuttaa minuun.

 

Paljon tsemppiä JoHelle arkeen lasten kanssa! Uskon, että olet osaltasi parempi äiti, kun osaat nyt huolehtia itsestäsi ja mielenterveydestäsi hyvin ja tunnistat oman kuntosi rajoja. :give_heart:

Share this post


Link to post
Share on other sites

SallaS: Haluatko kertoa enemmän tuntojasi ja mietintöjäsi oman mielenterveytesi ja lastensaannin tiimoilta? Miten olet itse kokenut asiat?

Edited by Ms Kattila

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ms Kattila: Hauska kun käytit sanaa reflektointikyky, mulle on kahdesti tehty noi täydelliset mielenterveys yms. tutkimukset (16 & 22 vuotiaana) ja jo ekassa on todettu, että olen hengissä lähinnä huomattavan reflektointikykyni ansiosta :)

 

Mullahan lääkevastaisuus mielenterveysasioissa kumpuaa juurikin pelosta, että en enää tulisikaan toimeen ilman lääkkeitä.

 

Mähän uskon mielenterveyssairauksien ollessa kyseessä, että alunperin on ollut kyseessä normaali trauman käsittely/suru tms. mutta tietyntyyppisillä ihmisillä aivojen kemiallinen tasapaino järkyttyy asioista helpommin, jolloin tila jää päälle. Itse koen siis, etä mulla lääkkeet vain herättävät mun aivojen normaalin kemiallisen tasapainon ja lopetettuani lääkityksen roikun terapian avulla kiinni siinä normaalissa kunnes siitä tulee oikeasti normaali olotila.

 

Itsestäni en ole nykyisin enää kovinkaan huolissani, mutta omien lasten tulevaisuus pelottaa. Tulevat niin monessa asiassa muhun, että pelkään liiallisen herkkyyteni olevan heidänkin taakkanaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

JoHe: Kylläpäs osui! :) Oiskohan mullakin reflektointikykyä ku huomioin sun tekstistä tollasenkin sun ominaisuuden?! :D

 

Itteäni huolettaa kans lääkkeet. En ois sillo muinoin halunnu niitä, mut oli pakko suostua ku olo oli niin ankee. Ovat siis kyl auttaneet ja merkkiä ja annostusta on rukattu elämäntilanteen ja muiden mukana. Nyt on menossa suht tasanen ja hyvä vaihe ja siks pelkäänki erityisesti et jos nyt kajotaan lääkitykseen, ni mitä mulle käy ja kuin pahasti romahdan. Raskaana tarttis kuitenki olla voimia huolehti aittestään ja järjestää asioita ja synnytyksen jälkeen vast voimia ja tasapainoa tarviikin! Vaikka silo tosin taidan muuten olla ihan eri "sfääreissä" ku normisti, mutta en halu siihen lisäpainolastiksi mitään masennusheilahteluja.

 

Täytyy vaan varata aika psykiatrille juttelee miten edetään...

 

Voimia JoHelle ja toivotaan parasta, et nyt ku oot ite kunnossa, pystyt tarjoo sun lapsille myös tasapainoisen ja turvallisen elämän, mä uskon et se ehkäsee aika paljon mahdollisia tulevia ongelmia. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hieman aiheesta poiketen..onko jollain kokemusta masentuneesta miehestä isänä?

 

Itselleni on masennustausta, mutta olen parantunut, luojan kiitos. Mieheläni on kuitenkin edelleen masennusta ja syö lääkkeitä (en nyt kuollaksenikaan muista mitä, mutta ovat kuulemma aika vahvoja mielialalääkkeitä). Lisäksi mieheni syö unilääkkeitä, hänellä on ollut jo aika nuoresta lähtien nukahtamisvaikeuksia. Vaikka mieheni syö vahvoja masennuslääkkeitä, ei hänen voimat aina riitä edes kaikkien arkiaskareiden hoitamiseen.

Uskon silti vahvasti, että mieheni olisi ihana isä. Hän on välittävä ja rakastava persoona. Tuo hänen masennuksesta vaan pelottaa, jo hänen itsensäkin takia, ei pelkästään tulevien lasten takia.

 

Eli siis..onko jollain itsellään ollut masennusta sairastava isä tai onko jollain omien lasten isä masentunut/ollut joskus masentunut?

 

Niin ja jos joku tietää hyviä keinoja helpottaa masentuneen ihmisen oloa, niin nekin neuvot ovat tervetulleita. Itse en aina oikein osaa ymmärtää ja auttaa toista (mikä on sikäli hassua, kun minun hän pitäisi nämä asiat osata itse entisenä masennus potilaana).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sannijii: Toit keskusteluun tärkeän näkökulman. Isän jaksamista ei varmaan useinkaan huomioida kun kaikki fokus on primääristi vauvassa ja sitten äidissä ja isät (ja/tai vaimot tai sosiaaliset vanhemmat) unohdetaan kokonaan. Katsopa ja kysele tuolta äitien synnytysmasennyssivuilta (ÄIMÄ ry) jos sieltä saisi apua tähänkin huoleen. Osaisivat ainakin auttaa ehkä eteenpäin vaikkei yhdistys suoranaisesti tähän ongelmaan olekaan vastaus.

 

Itselläni menee masennuksen kanssa hyvin ja olo on tasainen ja iloinen, mutta tulevat elämänhaasteet pelottaa (raskaus ja työelämään astuminen) ja myös nykyinen elämäntilanne ahdistaa (opintojen loppuun saattaminen). Tuntuu, ettei milloinkaan ole hyvää aika lopettaa lääkitystä, kun aina on joku "tilanne" päällä jota ei halua kirota ja sabotoida lääkemuutoksilla. Huoh.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0