Iltatähden kuumeilua... onko siinä mitään järkeä?

[Nuoreton]

Ikää alkaa olla parin vuoden päästä 40 vuotta ja nuorin lapsistakin jo koululainen. viimein olisi mahdollisuus olla hieman itsenäisempi, niin ettei kukaan "roiku lahkeessa". Pääsen harrastamaan, lenkille tai kauppaan ilman, että pitää miehen kanssa sopia eli voi lapset jättää jo keskenään joksikin aikaa. Miehen kanssa olisi mahdollisuus viimein kahdenkeskisiin matkoihin, isot lapset on helppo saada isovanhemmille hoitoon jne.
Tämä on se vaihe mitä olen odottanut...

Mutta sitten iski vauvakuume, ymmärrys siitä, että nyt tai ei koskaan... Kohta on jo liian myöhäistä miettiä vauvaa ja se ajatus tuntuu niin tyhjältä. Olisi niin ihanaa kokea se vauva-aika vielä kerran, olla rauhassa kotona, ihastella pienen kehitystä, pysähtyä taas pikkuasioiden äärelle, ihmetellä perhosia tai puista tippuvia lehtiä pienen ihmisen kanssa.
Se on ollut aina elämäni parasta aikaa. En ole uraihminen, koko ajan olen ajatellut, että kun lapset kasvaa niin etenen työssäni, opiskelen lisää, mutta nuorin täyttää kohta jo 9 ja mitään noista en ole tehnyt. Sellainen ei vain tunnu riittävän tärkeältä, olen ihminen joka nauttii siitä, että saan pikkukoululaisen kanssa tehdä läksyjä, kannusta jalkapallokentän reunalla ja tehdä metsäretkiä. Olen niin ÄITI. kiinni lapsissani ja tunnen tavallaan surua siitä, kun he kasvavat ja saan tehdä metsäretkiäni välillä yksin, kun kaverit menevät luonnollisestikin välillä äidin edelle.

Nyt olisi siis aikaa itselle, mutta mitä se aika on, mikä siinä on niin tärkeää, että vauva sen pilaisi? En tiedä. Ei meillä ole miehen kanssa tarvetta lähteä minnekään kahdestaan, jos matkustetaan niin sitten otetaan mukaan koko perhe. Itse en ole vuosiin käynyt baareissa, enkä sitä jaksaisi, ei vaan ole kiinnostunut. JOten siksi kysyn itseltäni, mikä on se todellinen pelko siitä, mitä tuleva vauva veisi... olenhan nyt jo muutenkin pääosin kotona, kaikki olisi tavallaan elämässä valmiina vauvaa varten.

Tämä on niin vaikeaa, nin vaikea päätös. Mitä jos en vaan tiedä elämästä muuta kuin mitä se on lasten kautta elettynä? Jos elämällä olisikin jotain huimaa ja hienoa tarjottavaa kodin ulkopuolella? Mutta mitä se voisi olla?

[Mammamutti]

Meillä naapurin äippä pähkäili samaa pari vuotta sitten ja vaikka hänelläkin muut lapset aikuisia ja koululaisia istui/istuu joka päivä hiekkalaatikon reunalla kahvittelemassa ja juttelemassa minun kanssani.nyt heillä on muutaman kuukauden ikäinen iltatähti ja aivan elementissään on! Heilläkin ikää jo reippaasti yli 40. Joten eiköhän se ole niin että se on itsestä kiinni ja omista tuntemuksista.eihän muut voi tietää mikä on teille parasta.ja jokaiselle on omat järjestyksensä elämässä mikä menee edelle.itsellä se on myös perhe ja lapset.ei ole oikein kavereita ollut vuosiin kun täällä eletään aika hulinaa 5 lapsen kanssa ja ei minkään sortin bilettäminen kiinnosta tippaakaan.kotina ja lasten kanssa olen elementissään.

[Nuoreton]

No just niin, elementissäni minäkin olen. Eräs ystäväni sanoi, että hukkasi itsensä pikkulapsi vuosissa eli on nyt onnellinen oma itsensä, kun lapset alkaa olla isoja. Mä oikein havahduin, että mulla oli juuri toisin, olin onnellisimmillani kotona lasten kanssa. Nauitn niin siitä arjen pyörityksestä ja löysin itsestäni paljon uusia puolia, koin että sain rauhoittua kotona ja elää jotenkin syvempää elämää. Äitiys on joka kerta muuttanut mua ihmisenä, antanut niin paljon lisää. Nyt kun pörrään töissä, niin välillä tuntuu etten tiedä edes kuka olen...

[Mammamutti]

Tiedän tunteen...mulle moni on sanonut että "eikö sua ahdista että sun elämä on vaan kotona,ja puheen aiheet lapsissa"... Ei todellakaan...ole ikinä ahdistunut.enemmän ahdistaa jos lapset menee vaikka viikonlopuksi mökille...heh

[Nuoreton]

Voi, niin sama tunne. Meillä oli juuri viime viikonloppuna mies ja lapset mökillä ja mulla on vaan hirmuinen ikävä ja tyhjä olo. Miks mun pitäis väkisin löytää joku "oma elämä" jos se ei vaan tunnu niin omalta?

[Mammamutti]

No itse koen että juuri tämä perhe elämä ja lapset on mun oma elämä...mua ei kiinnosta materiaali tai mitä muilla on ja kuinka korkeasti joku on koulutettu...se ei kuitenkaan sitä onnea tuo.itsellä peruskoulu vaan pohjalla ja tehnyt lähinnä siivous hommia ja välillä opetan korujen tekoa muille äideille.muut saa arvostella mua niin paljon kun haluaa,koska itse olen se joka onnellisuuteni ja menestykseni elämässä määritän...Ja kun mun 9 vuotias poika sanoi jokin aika sitten että sitten kun hän saa lapsia on ihanaa kun tietää että sitten kun olen mummi pidän yhtä hyvää huolta kuin hänestä ja sisaruksista...ja voi sitä onnellisuuden tunnetta,että olen tärkeimpien,eli lasten kanssa tehnyt ainakin jotain oikein...joten mun mielipide on että jos siltä tuntuu,hiiteen muitten mielipiteet ja yrittämään iltatähteä!

[Nuoreton]

Ihanasi pojaltasi sanottu

[Sansa]

Olen läheltä seurannut tuttavaperheen arkea ja heillä nuorimman ja vanhimman ikäero 13 vuotta. Heillä isommat lapset ihanasti auttavat pienen hoidossa ja vanhemmat pääsevät yhdessä käymään lenkillä, kaupassa tms. huoletta. Ja vanhemmat lapset saavat tunteen siitä että heihin luotetaan ja saavat vastuuta. Tai tienaavat pientä taskurahaa lapsenlikkana ollessaan Eli sellaistakin näkökulmaa kannattaa miettiä

Edited October 7, 2015 by Sansa

[Nuoreton]

Sekin on kyllä ihan totta. Meillä vanhin on 14v. joten voisihan hänen hoiviinsa jättää vauvaakin kyllä jo jos vaikka pikaisesti käy kaupassa tms. että ei ihan joka maitopurkin vuoksi tarvitsisi koko konkkaronkkaa syöttää ja pukea niinkuin silloin kun nämä isommat oli pieniä...

[Onda]

Minä voin puhua nyt vain vanhempieni esikoisena, en omien lasteni vanhempana, sillä poikani on vasta pieni.

 

Minulla on siis siskooni reilu 10 vuoden ikäero (vieraat luulivat minua siskoni äidiksi, kun näytin ikäistäni hieman vanhemmalta, kun sisko oli vuoden tai kaksi). Vanhempani olivat (tietenkin) ehtineet jo olla työelämässä pidempään sitten minun vauva-aikani. Tiedän, että äidilläni oli kovempi toive toiseen lapseen kuin isälläni, ja hän havahtui juuri tuohon "se on nyt tai ei koskaan". Minusta oli aivan mahtavaa kun sain pikkusiskon. Kun sisko oli aivan pieni, ei meitä jätetty kaksin kuin ehkä suihkun ajaksi, mutta hieman myöhemmin saatoimme kaksin käydä vaunulenkillä, jos äidillä tai isällä oli vaikka hammaslääkäri. Mitä vanhemmaksi tultiin, sitä enemmän saatoimme liikkua yhdessä - minun hiihtolomillani menimme yhdessä mummolaan, koska osasin jo sen verran pitää huolta, että saatoimme olla junassa kaksin, yms. Tämä kaikki tietysti helpotti vanhempiamme. Tietysti minua ärsytti joskus se, että kaikessa vedottiin siihen kuinka siskoni "on vasta pieni", kun halusin jo itse pystyä sanomaan esimerkiksi oman huoneeni sääntöjä. Jos olisin kipuillut enemmän oman murrosikäni aikaan, olisin voinut ehkä kokea tämän vielä häiritsevämmäksi, mutta ei se nyt jälkikäteen isolta vaikuta (vaikka tietty vieläkin jotkut vanhat jutut ärsyttää ).

 

Voisinkin ehkä sanoa, että vanhempamme ovat enemmän "ongelmissa" nyt, kun siskoni on teini-iässä, kuin mitä silloin hänen vauva-aikanaan. Mutta nyt minä olen jo aikuinen ja onkin ollut tilanteita, että siskoni on puhunut asioista minulle (tai miehelleni), jos omille vanhemmillemme on hänestä ollut vaikeampi puhua. Eli meistä ei ehkä tullut leikkikavereita keskenämme, mutta meillä on muuten varsin merkityksellinen suhde.

[Nuoreton]

Voi ei, näitä pohdintoja... Työkaveri tuossa kertoi lomamatkastaan miehensä kanssa, olivat kiertäneet Amerikkaa ristiin rastiin ja jäin miettimään, että siitähän me miehenkin kanssa ollaan haaveiltu, mutta sitten jäisi kyllä kahdestaan loamilut tekemättä jos nyt meillä olisi kuusikymppisiksi saakka vielä lapsi/nuori kotona. Miten tämä on näin vaikeaa? Niin vaikea tietää mikä on oikea ratkaisu.

Eihän sitä omaa lastaan ikinä katuisi, kun hänet näksii, olisi hän taas rakkainta ja parasta maailmassa, mutta onko silti hullua sitoa itsensä taas vuosiksi eteenpäin. Meillä on kuitenkin ollut 14 vuotta pieni lapsi talossa, nyt nuorin on 8 vuotias joten vihdoin hieman helpottaisi elämä siinä suhteessa.

[Nuoreton]

aloittaja jatkaa vielä. Meillä on siis "vain" kaksi lasta nyt, isolle ikäerolla hekin ovat (8 ja 14 -vuotiaat) mutta juuri se on tehnyt sen, että talossa on koko ajan ollut joku pieni.

[Nuoreton]

jatkan yhä...

Toisaalta kuinka paljon sitä työelämässä edes voi matkustaa, että onko joku mahdollinen viikon reissu kerran vuodessa syy olla tekemättä lasta...

Luin myös jotain keskustelupalstaa, jossa vanhoja äitejä arvoteltiin ja kritisoitiin siitä, että menevät nuorimman lapsen kanssa siitä mistä aita on matalin, eivät enää niin jaksa kasvattaa ja olla lapsen arjessa mukana. Pelästyin että tulisiko minusta sellainen? Toisaalta olen kyllä oikeastaan iän myötä vain "tiukentunut" kasvattajana, koen että esikoinen sai mennä hieman vapaammin kun taas kuopusta olen pitänyt niin helmoissa kiinni. Nuorena äitinä olin itse huolettomampi, kun taas nyt huolehdin ihan kaikesta, miksi siis tästä toiseen suuntaan muuttuisin?

Ja olenko tosiaan jo niin kamalan vanha? Minulla on ystäviä jotka ovat juuri vasta saaneet esikoisensa, tosi harva aloitti lastenteon niin aikaisin muin minä eli 22-vuotiaana.

 

Mutta sitten pohdin myös tätä Suomen tilannetta, koko ajan tavallaan hyvinvointihteiskuntaa ajetaan alas, päivähoidosta ja koulutuksesta säästetään. onko tulevaisuutemme sellainen, että tänne kannattaa lapsi tehdä? Tällä hetkellä taloutemme on kunnossa, mutta mies on yrittäjä joten kuka tietää, mitä tulevaisuus hänelle eteen tuo ja minä taas hoitoalalla, joka myös on melkoisen säästökuurin kourissa.

Jännä että näitäkin miettii nyt näin tarkkaan, ensimmäisen lapsen kohdalla en miettinyt muuta kuin että haluan vauvan. .) Ei ollut vakityöpaikkaa, eikä omaa taloa... Enkä silti murehtinut mistään tälläisestä.

Toki nyt sitä vastuuta tuo sekin, että pitää laskea, että pystymme rahoittamaan esikoisen opiskeluja (kun opintotukea ei alle 20v. saa) eli kaikki pitää huomioida.

[sasa85]

Tuttuja pohdintoja täällä

 

Itse koen myös, että elämäni ei olisi mitään ilman lapsia. Siis tottakai varmasti olisi, jos lapsia ei olisi saanut mutta nyt äitinä voin näin sanoa. Vaikka äitiys on monesti kaikkea muuta kuin helppoa, niin silti se on sitä mitä eniten olen koskaan halunnut!!! Samojen asioiden edessä olen siis itsekkin painiskellut, mutta kun lopputulos (päätös) oli se että "vauva saa luvan tulla" niin näin ei käynytkään. Itse sain esikoisen nuorena 20vuotiaana ja toisen kolme vuotta esikon jälkeen. Elämäni tärkein ja ihanin tehtävä on ollut hoitaa lapset pitkään kotona. Nyt 3 kymppisenä koululaisten äitinä haluisin vielä niin kovasti kokea sen kaiken ihanan ja ihmeellisen vauva/taaperoajan vielä kertaalleen, mutta syystä tai toisesta näin ei ole päässyt käymään. Nyt yli 2.5v ehkäisyttömän ajan jälkeen mietin, että onko tämä tarkoitettu näin. Pitäisikö nyt sitten alkaa elämään ns. enemmän itselleen (mitä se sitten tarkoittaakaan) vai toivoa sitä ihmettä tapahtuvaksi. Vaikeita asioita ja loppupeleissä se päätös ei olekkaan itsellä käsissä.

 

Kaikkea hyvää toivottelen isojen päätösten äärelle ja rohkeutta tehdä omia päätöksiä muiden mielipiteistä välittämättä <3

[Mammamutti]

Samaa toivottelen minä.jos me liikaa mietittäis muitten mielipiteitä,mulla varmaan olis laitettu piuhat poikki 5 jälkeen.mutta onneksi niitäkin on jotka kannustaa ja tukevat innoissaan 6 ja viimeisen lapsen yritystä.tässä yhteiskunnassa on helppo arvostella muita ja tuomita,mutta kun pitäisi itseään arvostella tai tuomita on laput silmillä ja eletään kieltämisen maailmassa.toivotaan että pystytte sulkemaan ulkomaailman pois päätöksenteosta ja menette omien tunteiden mukaan.kukaan muu ei tiedä teitä paremmin! Rauhallista syksyä toivottelee Mammamutti lapsineen. (nimimerkki tulee kun poika lauloi minulle raskausaikana,kun olin niin iso,että "sieltä tulee viimeinen Mammamutti(mammutti äiti)

[Anis]

Meillä tulee nuorimman ja haavevauvan välille ainakin kuusivuotta, joka tarkottaa että tulisin raskaaksi vuoden sisällä. Mäkin pohdin puolisenvuotta sitten että haluanko vauvan vai haluanko viettää suht vapaata elämää kahden lapsen kanssa jotka eivät enään ole niin vaativia kuin pienemmät lapset. Päädyin kuitenkin siihen että vauvakuume vei pidemmän korren ja nyt yritetään kolmatta.

[KaTu]

Tätäpä itsekkin mietin. Itsellä jo 12v ja 14v lapset joten isolla ikäerolla tulisi. Esikoinen syntyessä olin 20v nyt 35v. Mies on perheen iltatähti ja on ollut hienoa seurata miten läheiset välit isommilla on pikku veljeen. Toisaalta tuntuu hullulta ruveta vaipparumbaan uudelleen

[Helmi2015]

^{En varsinaisesti kuulu tähän ketjuun, koska kuumeilen vasta ensimmäistä. Ikäni puolesta voisin kyllä kuuluakin Minua alkoi kiinnostaa, että te jotka kirjoitatte että ette kaipaa omaa elämää ja tavallaan koette elävänne osittain lasten kautta, niin oletteko ajatelleet elämäänne pidemmälle, aikaan, kun viimeisetkin lapset ovat jo itsenäisiä ja ehkä muuttaneet pois kotoakin? En tarkoita mitenkään kritisoida tai muuta, mutta kyllähän sitä omaa elämänsisältöä on löydyttävä jossain vaiheessa joka tapauksessa lasten ulkopuolelta. Ja mahdollisimman mielekästä sellaista. Itsekin jonkun lapsena hieman ahdistaa ajatus, että vanhemmat kokisivat ettei heillä ole minun lisäkseni omaa elämää. Minulle se oma elämä olisi ystäviä, laatuaikaa puolison kanssa, matkoja, harrastuksia. Toivon, että tätä ei otettu nyt arvosteluna, koska ei ole sellaiseksi tarkoitettu, ihan keskusteluksi vain}

[Mamabarba]

Kolmen lapsen uraäiti täällä hei Olen harkinnut vielä neljättäkin, mutta katsotaan nyt, tuleeko sellaista koskaan. Mutta mitä haluaisin sanoa on se, että jos vauvankaipuu on ja tuntuu, että elämä lasten kanssa on se "oikea elämä", niin etkös jo siinä itse vastannut itsellesi? Ja mitä Yhdysvaltojen kiertomatkoihin tulee, sen voi tehdä lapsenkin kanssa, jos sellaiselta tuntuu. Ehkä vähän erilainen matka, mutta hyvä matka kuitenkin. En itse ainakaan lapsia jättäisi lomamatkojen takia tekemättä. Kumpaa sitä katuu 90-vuotiaana, tekemättä jäänyttä lasta/puolityhjäksi jäänyttä syliä vai tekemättä jäänyttä/toisenlaista lomamatkaa?

 

Ehkä hyvä tapa miettiä asiaa on pohtia, että mkä tekemättä jäänyt asia kaduttaisi vanhana? Sitä itsekin tässä vielä pari vuotta pohdin, että mahtaako vanhana tuntua siltä, että yksi vauva jäi tekemättä. Ja jos siltä tuntuu, niin sitten vaan täytyy toivoa vielä yhtä pientä.

[Mammamutti]

Helmi2015: on minulla elämää lapsien ja perheen ulkopuolella enkä elä lasteni kautta.lapseni ovat ihan omia yksilöitä joista jokainen tulee itse päättämään harrastuksensa,koulutuksensa ja elämänsä suunnan.toki ohjeistan hyviä elämän arvoja.satun vain viihtymään kotona ja myös työskentelen kotoota käsin.sitten kun lapset ovat isoja lentävät ne kotoa omille teilleen kukin.joten miksi en ottaisi kaikkea iloa irti kun he vielä täällä ovat ja nauttisi heidän kasvusta ja kehityksestä.nykyään jo pienet lapset joutuvat olemaan paljon yksin ja omat lapseni kertovat niin minulle kuin esimerkiksi opettajalle että on kiva tulla kotiin kun ei tarvitse olla yksin.en siis elä omaa elämääni lasten kautta vaan lapsi keskeistä elämää. =) onneksi mieheni kokee asian samoin ja pelkästään yhdessä ruuan laitto on meille arvokasta laatuaikaa kahdestaan.

Mutta meitä on moneen junaan.

[Hyasintti]

Meillä myös haaveissa iltatähti. Itselleni haave kolmannesta lapsesta oli selvä jo muutama vuosi sitten, mies tarvitsi pidemmän miettimisajan. Valitettavasti toteutus ei käy niin helposti ja uskoisin, että minun ikäni (nyt 38 v.) ainakin osaltaan vaikuttaa siihen... Puolitoista vuotta on yritetty, takana kaksi keskenmenoa, joista viimeisin pari viikkoa sitten (rv 17). Pistää kyllä miettimään, onko iltatähtihaave kaiken tämän surun arvoinen. Tällä hetkellä ajatus on, että kerran vielä yritetään, jos keskenmenon syyksi ei selviä mitään niin dramaattista, että uuden keskenmenon todennäköisyys on todella korkea.

 

Jos kolmatta lasta ei tule, olemme siitä varmasti tosi surullisia, mutta eihän siihen elämä lopu. Meillä on kummallakin mielenkiintoiset ja vaativat työt, jotka kuitenkin joustavat perheen tarpeiden mukaan. Mies matkustaa työnsä puolesta paljon, ja perheenkin kanssa on kivaa reissata ja harrastaa. Meidän koululaiset on ihan mahtavia tyyppejä ja todella nautitaan heidän seurastaan. Yritetään ottaa kaikki irti näistä vuosista, kun vielä haluavat viettää aikaa meidän seurassa. Outoa kyllä, nämä kaksi keskenmenoa, jotka olemme käyneet läpi, ovat lähentäneet minua ja miestä niin, että tuntuu kuin olisimme nuori pari uudestaan. Jotenkin minulle nyt on kirkastunut sen tärkeys, että parisuhteeseen pitää panostaa, koska lasten lennettyä pesästä jäljelle jäämme toivon mukaan me kaksi ja todella toivon, että siinä vaiheessa meillä on vielä muutakin yhteistä kuin lapset.