Äitiys pelottaa - auta!

[Käpyemo]

Vasta neljännellä kuulla mennään, ja ahistaa niin, ettei meinaa henkeä saada. Huolettaa mm. seuraavat asiat:

• Tunnetaanko me miehen kanssa toisiamme ollenkaan sitten, kun se pikkurääkylapsiaika on ohi
• Masennunko minä
• Saako sitten enää ikinä olla yksin
• Tuleeko minusta joku muu
• Osaanko ja jaksanko
• Miten kroppa kestää
• Entä, jos kadunkin koko hommaa
• Entä, jos en rakastakaan lasta?

Tuntuu ihan kauhealta lukea toisten kokemuksia pikkuvauva-ajasta ja siitä, mitä se tekee parisuhteelle, itseluottamukselle ja kaikelle. Voisko joku valaa minuun uskoa ja kertoa, että kaikki voi sitten kuitenkin mennä ihan hyvin? Että voin vielä olla äitiyden lisäksi mieheni silmissä nainen, ja että saatan selvitä tästä ehjänä? Tai edes että tämä kaikki on ihan varmasti lopputuloksen arvoista?

[Ida-Mari]

- Ei voi tietää. Ehkä, ehkä ette, riippuu vauvasta, sinusta, miehestä, tukiverkostosta, kuusta ja tähdistä, Nelosen talven tv-ohjelmistosta ja lumitilanteesta.

 

- Ei voi tietää. Ehkä, ehkä et.

 

- No tämä riippuu varmasti eniten sinusta itsestäsi. Voi olla että menee hetki ilman yksinäistä omaa aikaa (imetys), mutta aika pian voit varmasti käydä jo pieniä reissuja vaikka täysimetetynkin vauvan kanssa. Eiköhän melkolailla jokainen yli kuukauden ikäinen pärjää tunteroisen ilman ruokatarjoilua. Imetyksen jälkeen/harventuessa sitten ihan oman pään, vauvan ja puolison mukaan. Mutta siis pääsääntöisesti tottakai saat.

 

- Tuskinpa vaan, eiköhän se oma persoona säily siellä vaikka jonkinsortin kasvua tapahtuu eittämättä kaikille.

 

- Kestää se. Paljon voit vaikuttaa itse ja paljon voit olla vaikuttamatta. Terkuin kilpaurheilija, jonka kroppa on aivan paskana raskauden loppumetreillä täysin itsestä riippumattomista syistä. Mutta kyllä se tästä taas pikkuhiljaa. Sanoisin että paljon suurempi koettelemus kropalle on raskausaika kuin varsinaisesti vauvavuosi.

 

- Varmasti tulee hetkiä kun ajattelet, että kannatikohan tämä homma nyt taas. Se joka väittää ettei ole tullut, valehtelee tai on joku yli-ihminen.

 

- Etköhän sinä rakasta. Jos ei heti mitään hirveää tunteiden ilotulitusta olekaan, niin kyllä se sieltä pikkuhiljaa.

 

Kaikki voi mennä hyvin ja hyvin suurella todennäköisyydellä meneekin. Äitiyden lisäksi olet nainen, et ehkä heti, mutta hetken päästä. Parisuhde eikä seksielämä automaationa kuole vauvaan. Voi kuolla kyllä, ja se, miten paljon siihen voi itse vaikuttaa tuntuu olevan melko iso mysteeri...

 

Mutta siis joo, meidän parisuhde (sis. makkarielämä) voi oikein loistavasti. Ennen raskautta mulla oli runsaasti omaa aikaa ja niin myös miehellä. Arki rullaa ja juhlat on yhtä juhlaa. Rakkautta riittää lapselle, kohtapuoliin saapuvalle pikkusisarukselle, miehelle ja kolmelle koirallekin vielä.

Toki itsellä nyt raskaus on ollut niin järkkyä taas, että vaikka lapsia voisin ottaa vaikka viisi, niin raskaana en halua enää ikinä olla. Mutta kyllä nämä kaksi olivat sen lopputuloksen arvoisia ehdottomasti.

[Onda]

En tietenkään voi vastata kuin omasta puolestani, niin tässä minusta (ja meistä).

• Tulemme. Ja tulemme aina paremmin ja paremmin. Välillä pysähdymme käsikkäin katsomaan, kuinka poika on jo useammassa asiassa omatoiminen.
• Minä en masentunut, vaikka babyblues otti oman aikansa.
• Minulla on omia harrastuksia, välillä helpompaa käydä yksin kaupassa ja oih, hieronta on ihanaa. En ole vielä ollut kokonaista yötä erossa pojasta, mutta kyllä sitä välillä on tullut kotiin vasta pojan nukkumaan menon jälkeen.
• Minusta tuli vain rohkeammin minä. Enää ei tule samalla tavalla peiteltyä omaa itseään muiden mieliksi.
• Yhä tulee välillä tilanteita, missä tuntuu etten osaa yhtään mitään. Mutta kun katsoo muita lapsiperheitä ilman tehostelaseja, niin ihan samalla tavalla minä toimin. Jaksamista auttaa, että ei yritä olla oppikirjaäiti vaan äiti meidän perheessä. Ei äitiys ole suoritus. Ja univelkaa hoidetaan äidille rauhoitetuilla lauantaiaamun unilla.
• Piti oppia uusia jippoja joissain asioissa, mutta todellisuudessa voin paremmin kuin ennen raskautta.
• En ole katunut. Tietty välillä käy ajatus, että "mitä jos meitä olisikin yhä vain kaksi", mutta en kuitenkaan lopulta vaihtaisi pois.
• Aluksi tuntui, että katson vain somaa lasta. Tuntui siis "enemmän omalta" raskausaikana kuin syntymän jälkeen. Mutta kyllä se sieltä tuli ja niitä rakkauspiikkejä tulee yhä viikoittain, eli täysin oma rakas tuo on

 

Eli minä en vaihtaisi tätä nykyistä takaisin entiseen.

[JoHe]

Esikoisen isästä eronneena voisin todeta, että ei se vauvavuosi tapa parisuhdetta. Siihen pystyvät vain parisuhteessa olevat osapuolet, ihan itse. Tulemme edelleen exäni kanssa vanhempina aivan loistavasti juttuun, mutta parisuhteemme kuoli niin totaalisesti, ettei sitä elvyttäisi kukaan (erosimme Naatin ollessa n.2,5-vuotias.). Suhde kuoli yksinkertaisesti eri asioiden haluamiseen, erilleen kasvamiseen ja kommunikointikyvyn puutteeseen.

 

Näiden kahden nuorimmaisen isän kanssa olen edelleen, eikä ole tarvetta juosta karkuun. Kroppa on edelleen elähtänyt, mutta pelastettavissa kohtuu kuntoon, jahka tästä viitseydyn. Miestä asia ei ole vaivannut, käytöksestä päätellen Välillä tykätään toisistamme vähemmän, välillä enemmän, mutta kyllä se yhteinen tahtominen pysyä suhteessa vaikuttaa paljon.

 

Muistaakseni ennen äidiksi tuloa vilisi paljolti samanlaisia asioita mielessä. Välillä ajattelen sitä, että millaista elämäni olisi kun en olisi hankkiutunut ikinä vakavaan suhteeseen, enkä saanut lapsia ja voisin kaiken aikani ja varani hassata vain itseeni, mutta se on vain koomista pohdintaa. Sillä yhtäkään lastani en kadu

[Sopa]

Nuo ovat ihan ymmärrettäviä ja varmaan yleisiäkin pelkoja. Kukaanhan ei voi ennustaa tulevaa, eli ei voi "luvata" sinulle, että kaikki menee hyvin. Mutta jos tilastoja ajatellaan, niin käsittääkseni kuitenkin suurin osa vanhemmista on onnellisia ja parisuhde voi hyvin. Omalla kohdallani olen tullut vain onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi lasten syntymän jälkeen, en masentunut, kroppa on paremmassa kunnossa kuin ennen esikoista (ihan tosi), vaikka sain esikoisen 30v ja tokan 35v. Tunnen myös tulleeni "enemmän omaksi itsekseni" lasten jälkeen, mikä todennäköisesti liittyy lisääntyneeseen itsevarmuuteen ja itsetuntoon (voi johtua myös vanhenemisesta, ei äitiydestä). Ja itselleni lasten saaminen on ollut paras päätös ikinä, lapset ovat tuoneet suunnattomasti onnea.

 

Parisuhteemme on säilynyt aivan yhtä onnellisena lasten myötä. Mutta yhteistä aikaa on kyllä vähemmän kuin ennen. Toisaalta sitä on kuitenkin joka ikinen ilta lasten mentyä nukkumaan. Ehkä se, mikä on jäänyt pois, on yhteinen tekeminen kodin ulkopuolella. Lähipiirin tarjoama lastenhoitoapu on kullan arvoista, jos sitä on tarjolla. Meillä tosin on se, että emme hirveän usein ja hirveän pieninä halua jättää lapsia hoitoon. Jotenkin tämä ei ole vaivannut meitä, enemmän ehkä se, että väsyneenä ei jaksa jutella toisen kanssa kuten ennen. Kuitenkin mulla on aina sisäinen kokemus suhteemme toimivuudesta ja hyvyydestä, vaikka se ei aina jokapäiväisessä käyttäytymisessä näy.

 

Omaa aikaa on hyvin, kun molemmat ovat tasaveroisia hoitajia. Esim. meillä kumpikin voi lähteä ex tempore kaverin kanssa yksille tai lenkille tai saunomaan, olemme matkustaneet kaverien kanssa vuoroin jne. MUTTA tässä ainakin minulla on ollut se, että en halua olla lapsista a. pitkään erossa kun he ovat kovin pieniä, b. en kovin usein erossa ylipäätään. Mutta tässä ihmiset ovat erilaisia ja monilla ei ole tätä "ongelmaa". Mutta ennen kuin kuopus syntyi (syntyi kun esikoinen oli yli 5v) niin minulla oli ollut jo monta vuotta "kokemus vapaudesta". Nyt kun kuopus on vasta 1.5v niin en ole ollut hänestä vielä yötäkään erossa (toki olen usein ollut illan ulkona niin, että mies on laittanut nukkumaan).

 

Yksi juttu, joka esikoisvauvan äidin kannattaa muistaa, on se, että tilanne lapsen kanssa muuttuu todella nopeasti. Monilla on vauvan synnyttyä ja alkuhuuman haihduttua se kokemus, että on vankina/ei koskaan pääse mihinkään yksin/on jatkuva, liiallinen vastuu päällä (ihan ilman masennustakin voi olla näin). Tämä tilanne menee ohi TODELLA PIAN. Se koskee vain vauvaikää ja vähemmässä määrin pikkutaaperoikää. Silloin kannattaa keskittyä hetkeen eikä haikailla sitä, mitä "ulkomaailmassa" tapahtuu.

 

Rakkaudesta lapseen ei kannata stressata. Joillekin tulee suuri rakkauden huuma lapsen synnyttyä, joillekin ei, ja se ei ennusta myöhempää rakkautta lapseen. Kannattaa keskittyä siihen, että hoivaa lasta ja tutustuu häneen. Se ei voi mennä pieleen.

 

Sitä voi ajatella niinkin päin, että onko valmis ottamaan sen riskin, että jää lapsettomaksi, eikä se ollutkaan oikea valinta. Sitäkään ei voi peruuttaa (enää tietyn iän jälkeen). Elämässä saa kovin vähän aikaan, jos ei koskaan riskeeraa mitään.

[Marsis]

Samaa sanomassa, kuin moni muu. Että eihän näille kysymyksille ole yhtä oikeaa vastausta, koska jokainen on yksilö ja kokee asiat eritavalla. Vastaan kuitenkin omasta puolestani, koska mua niin suututti/suututtaa itseänikin se, miten paljon tulevaa äitiä pelotellaan pikkuvauva-ajasta, synnytyksestä puhumattakaan.   Vauva-arki voi myös aivan hyvin olla elämäsi onnellisinta aikaa! Sitä se minulle on ollut.

 

- Minusta on ollut ihanaa tutustua mieheeni nyt tavallaan uudelleen, uudessa roolissa. Hän on mahtava isä ja vauva on vain lähentänyt meitä. Samaa sanoo mieheni. Tottakai tulee tiuskittua asioista jotka liittyvät vauvan hoitoon, mutta niin me tehtiin ennen lastakin Meillä ei (kai) vielä ole pikkuvauva aika ohi, mutta on vaikea uskoa, että tämä yhtäkkiä huonommaksi menisi? Päinvastoin, uskon että paranee vaan!

 

- En ole lapsen syntymän jälkeen kertaakaan itkenyt, muuta kuin onnesta.

 

- Saa olla yksin, kun asioita priorisoi ja molemmat ymmärtävät oman rauhan merkityksen. Toki vauva kulkee enemmän minun mukanani (koska imetys) mutta pärjää hyvin 2-3h ilman tissiä. Ja huolii myös pullon, joten isäkin on voinut syöttää. Aika usein minun täytyy kuitenkin miestä pyytää, että voisiko lähteä vauvan kanssa vaikka pitkälle lenkille, jotta saan olla yksin kotona. Useinmiten menee kuitenkin niin, että mies jää vauvan kanssa kotiin ja minä lähden käymään ystävien luona/harrastuksissa.

 

- Minusta on tullut aidompi ja onnellisempi minä. Lapsi on opettanut minulle välittömyyttä.

 

- Jaksan ja osaan riittävän hyvin. Meillä on hyvä tukiverkosto, joka on tietysti suuressa merkityksessä. Opetteluahan tämä on koko ajan ja aina keksii kokeilla jotain muuta. Ja aina on apua ja neuvoja saatavilla, niitä täytyy osata pyytää yhtälailla kuin täytyy osata suodattaakin niitä ja etsiä juuri itselleen/perheelleen sopivat tavat. Meillä vauva alkoi nukkumaan täysiä yöunia 2kk iässä, eikä sitäkään ennen valvottanut muuta kuin syödäkseen joten en ole kokenut itseäni univelkaiseksi.

 

- Fyysinen kunto ja ominaisuudet vaikuttaa tietysti kunkin kohdalla yksilöllisesti. Voin taas vain omasta puolestani sanoa, että raskausaikana en kärsinyt vaivoista, synnytys oli upea kokemus ja kroppa palautui ällistyttävän nopeasti. Vasta eilen katsoin itseäni peilistä ja olin iloinen näkemästäni. (kuulostaa pikkusen itserakkaalta mutta täytyyhän omaa kehoaan voida rakastaa  )

 

- Katumiseen en osaa sanoa mitään. En ole katunut.

 

- Rakkaus lapseen syttyy hetkessä tai ajan kanssa hiipien tai kaikkea siltä väliltä. Siihen tuskin voi itse vaikuttaa. Kannattaa muistaa olla itselleen armollinen, jos rakkaus ei sytykään heti. Minä en kokenut mitään valtavaa roihahdusta, mutta rakastin lastani syvästi ensihetkistä asti.

 

Tää oli tämmönen lässynlässynlää, mutta niin mä asian koen. Seksielämä meillä on palannut aika samalle tasolle kuin mitä se oli ennen lastakin.

[Vässykkä]

Näitä on mukava lueskella, kun elämänmuutos alkaa välillä pelottaa. Lisää, kiitos.

[Käpyemo]

Kyllä. Näistä on ollut valtavasti iloa. Lämmin kiitos kaikille jo vastanneille!

[Sopa]

Tuli tuosta identiteettiasiasta mieleen, mitä kommentoit toisessa ketjussa. Sehän on hyvin yksilöllinen ja henkilökohtainen asia, mutta oma kokemukseni on, että äitiys ei ole osa identiteettiäni. Minä olen minä,  olen äiti, mutta ensisijaisesti olen oma itseni. Ja olen siis (omasta mielestäni ) erittäin omistautuva äiti ja koen äitiyden ihanana ja hauskana asiana, parhaana elämässäni. Rakastan lapsiani suunnattomasti. En ole ollut kummastakaan erossa pitkiä aikoja koskaan, ja molemmat on hoidettu/hoidetaan kotona n. 3-vuotiaiksi. Mutta se miten näen ja koen itseni ei ole riippuvainen siitä, että olen äiti.

 

Uskon, että itsenäinen ihminen, jolla on selkeä minäkäsitys ja hyvä itsetunto, ja joka pystyy jakamaan vanhemmuuden lasten toisen vanhemman kanssa, ei "menetä" itseään äitiyden myötä eikä "sulaudu" lapsiinsa.

 

Tosin: mielestäni vauvavuoden aikana tietynlainen sulautuminen on normaalia ja jopa kannatettavaa. Tai siis, ei kannata ahdistua siitä jos ensimmäisten 6-12 kuukauden aikana on hyvin sidoksissa vauvaan joko käytännön syistä tai henkisesti. Se on mielestäni täysin normaalia ja sille kannattaa "antautua", se on lyhyt, ohimenevä vaihe joka ei tee kenestäkään identiteetitöntä, epäitsenäistä maatuskaa.