Sign in to follow this  
Followers 0
Smultron

Itkuisa vauva - hankala alku

24 posts in this topic

Kaipaisin kaikkia mahdollisia vinkkejä todella itkuisen ja "raivoavan" vastasyntyneen rauhoitteluun. Mitä kikkakolmosia olette keksineet, mikä teillä on toiminut?

 

Entä miten ystävä olisi voinut parhaiten auttaa kun itsellänne oli raskas alku rauhattomaan ja tyytymättömän vauvan kanssa? Kaikki ideat tervetulleita niin voin ehdotella niitä itse ystävälleni. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kantoliina tai reppu? Moni itkuinen vastaayntynyt käsittääkseni itkee mahaansa ja ruokatorveen nousevaa maitoa ja pystyasento & sylissäolo auttaa. Samalla äiti/isä saa kädet vapaiksi ja ergonomisesti pidettyä vauvaa pitempiä aikoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on niin mun ketju. ;)

 

- imurin hurina (sitä varten on apsukoita kännykkään)

- vedensolinaääni (sama)

- koliikkikeinu, mieluiten sellainen tärisevä

- kantoliina

- vaunulenkki mahdollisimman epätasaisella tai vaunujen työntely kynnyksen yli

- autoilu

 

Olisi ollut ihanaa, jos joku muu olisi tullut kanniskelemaan vauvaa tai vienyt sitä vaunuttelemaan. Tai työnnellyt sitä kynnyksen yli vaunuissa sisällä. Ystävänä tarjoaisin sitä sitkeästi, vaikka äiti vastustelisi. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jo mainuttujen hyvien neuvojen lisäksi voisin lisätä että tervetulleinta apua minkä tahansa vastasyntyneen vauvan vanhemmille (oli koliikkia tai ei) on musta aivan konkreettiset asiat: että tuo valmista ruokaa tullessaan, tiskaa ja vie vielä roskat mennessään!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Paras apu ystävälle on minustakin juurikin Catherinen mainitsemat, kyselemättä tuodut avut; ruoka, siivous, vauvan "nappaaminen" (tyylillä "mepäs lähdetään nyt vaunuilemaan, heipat!"), roskien viemiset jne. Itse kaipaisin niitä tässä kahden lapsen kotiäitiarjessa edelleen kaikkein eniten, vaikkei mitään ongelmaakaan ole. Juuri se että joku vain tulisi, koska pyytäminen on vaikeaa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tosi hyviä vinkkejä jo tullut. Juurikin tuo pyyteettömästi apua tarjoaminen vaikka suht säännöllsin väliajoin olisi tosi ihana. Mahdollisuus parin tunnin lepoon/uneen on äärimmäisen tärkeä asia.

 

Meillä myös pompittiin yöt jumppapallon päällä vauva kantorepussa. Muina hetkinä hän oli sitterissä, mitä keinutettiin tosi voimakkaasti (kuitenkin turvallisesti). Sitterissä/kantorepussa/puoli-istuvassa asennossa hytkyttäen meni iso osa öistä kauan.

 

Vaunuissa ei oikein rauhoittunut ja koliikkikeinut oli esikoiselle aivan liian lällyjä, eivät auttaneet.

 

Meillä ainakin itkuisuuteen liittyi myös esim. pukemiseen/vaipanvaihtoon liittyvä itkuisuus ja sitä helpotti mahdollisimman kätevät vaatteet, kietaisubodyt ja puolipotkarit (ei tarvinut räplätä pään yli tai asetella sukkia tms.) ja kaksisuuntaiset vetoketjulliset yökkärit, vetoketjulliset haalarit ym. On kauhea yrittää napittaa kymmeniä neppareita kun lapsi huutaa hysteerisenä pahaa oloaan.

 

Apua tarjotessa korostaisin myös sitä, että sinun vuoksesi ei tarvi eikä kuulu panostaa siihen kyläilyyn. Helposti tulee stressi siitä kun kämppä on mahdottoman tilanteen vuoksi sikolättinä eikä pysty huomioimaan vierasta...

 

 

Ihanaa kun jaksat panostaa, se on ystävällesi varmasti tosi tärkeää :).

 

Muoks. Tulipa mieleen yksi tosi tärkeä: Läsnäolo ja kuuntelu. Itse koin, ettei lähipiiri edes yrittänyt ymmärtää miten tajuttoman vaikeassa tilanteessa oltiin ja puheenaiheet tosi herkästi ohjattiin johonkin mukavempiin, arkipäiväisiin asioihin.

Edited by bohemian

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Missä vaiheessa teillä itkuisuus helpotti? Meillä on nyt 7-viikkoinen tyttö, joka itkee myös melko paljon, etenkin iltaisin. Välillä on kunnon huutoitkujakin. Toivottavasti helpottaa jossakin vaiheessa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan varmastikin aika epätavallinen esimerkki tämän suhteen, mutta pitkälle yli puoleen vuoteen oli pahinta vaihetta ja lähemmäs vuotta oli omat haasteensa esikoisen kanssa :girl_sigh:. Jälkiviisaana ja koska järjestelmä on niistä ajoista jossain määrin petrannut pyrkisin vastaavassa tilanteessa nykyään hanakammin tutkimuksiin. Uskon esikoisella olleen silent refluksi tms. mutta silloin vielä neuvolassa ei huoltani kuunneltu. Ei mitenkään noteerattu refluksin mahdollisuutta, jos paino nousi normaalisti eikä oksennellut paljoa. Toisaalta edelleen pojalla on erityisherkkiä piirteitä, joten senkin tyyppistä on voinut taustalla olla.

 

Oltiin esikoisen kohdalla myös normia nuorempia esikoisen vanhempia (itse olin n. 23 kun hän syntyi), joten vähän tuli myös sellainen olo, ettei huoltamme kuunneltu tosissaan vaan sitä ikäänkuin väheksyttiin hysteeristen nuorten ensikertalaisvanhempien huolena.

Edited by bohemian

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä helpotti 4 kk kohdalla. Silloin aloin myös myös oppia tulkitsemaan mm. väsymyksen merkkejä ja saamaan pojan ajoissa unille. Aiemmin hän vain huusi ja osa siitä on voinut olla väsymystä. Hän ei vain osannut rauhoittua unillekaan, ennen kuin opetin.

 

Poika on edelleen hyvin voimakastahtoinen ja -luontoinen ja huono nukkuja ja haastava, mutta nykyään sentään jo erottaa hepuleiden syytä. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kaikista vinkeistä ja kokemuksista! :) Kaikki vinkit olinkin joskus kuullut, mutta hyvä, että ne on listattu ylös ja palautettu mieleen.

 

Airua, mä arvasinkin, että sulta voisi tulla hyviä neuvoja. :D

 

Pöllö, kantoliinaakin oli/on jo kokeiltu, toimii vaihtelevalla menestyksellä.

 

Maximus, kiitos tsempeistä!

 

 

Mäkin pidän Catherinen ja Ida-Marin mainitsemia ruuan viemistä ja muuta apua itsestään selvänä kun mennään pienen vauvan perheeseen. :) Tosin näissäkin asioissa täytyy miettiä tai kuulostella perheen tuntemuksia tarkasti, esimerkiksi osa ystävistäni on sellaisia joille tiedän olevan hyvin kiusallisen tuntuista jos vierailulla tiskaisin. Toisille se taas olisi mahtavaa. Tuosta vauvan "nappaamisesta" tuli myös mieleen, että minä en esimerkiksi itse olisi missään nimessä halunnut sellaista. Olen ollut hyvin kiinni kaikissa vauvoissani ja hyvin ahdistunut joutuessani heistä eroon. Suutuin ja loukkaannuin kun äitini esikoisen aikaan meinasi tuolla lailla, että he voisivatkin vauvan kanssa lähteä tästä kahdestaan vaunuilemaan. Tuntosarvet herkkinä täytyy siis olla. :)

 

Bohemian, kiitos kokemuksen kertomisesta, näitä on kiva kuulla niin osaa ehkä jotenkin asettua toisen kenkiin. Täytyy siis mun muistaa sitkeästi ainakin tarjota apua. :)

 

Vässykkä, voimia teillekin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ai niin, jos äidillä on tapana hätääntyä (kuten mulla oli tapana), kannattaa vaalia sellaista rauhallista ilmapiiriä ja "antaa esimerkkiä" vauvan rauhallisesta käsittelystä ja rauhallisena pysymisestä. Itse olisin kaivannut sellaista näin jälkikäteen ajatellen.

 

Mäkin olisin muuten varmaan raivostunut vauvan nappaamisesta. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miten olette opettaneet vauvoja rauhoittumaan unille? Itse olen ollut esikoisen kohdalla tissitainnuttaja. :ph34r: Miten siis voisin neuvoa ystävää, joka arvelee, että vauva ei vaan jostain syystä osaa rauhoittua unille? Ja voihan itselläkin olla pian sama tilanne ja tulokas valvoo alkuyön... Samana toistuvia rutiineja harjoitettiin esikoisen kanssa, mutta ystävän on ilmeisesti vielä vaikeaa tunnistaa otollista aikaa nukkumaan käymiselle (ja rutiinien aloittamiselle), sillä vauvalle ei ole vielä muodostunut kunnon päivärytmiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän elämää tähdittivät vauvavuonna silent refluksi ja koliikki. Ainoa kunnon apu oli kantoliina. Myös sen ymmärtäminen, että ei se vauva siitä rikki mene, vaikka itkeekin paljon. Sylissä sillä on kuitenkin niin hyvä olo kuin mahdollista ja perusturvallisuus kunnossa.

 

Parhaita olivat ne ystävät, jotka

- tulivat kylään lounastarpeet mukanaan, eivätkä välittäneet pienestä sotkusta, kun sohvalla lojui pukluharsoja jne.

- veivät minut ja vauvan ulos merenrantaan tai puistoon kävelylle

- antoivat tarvittaessa puhua tai olla hiljaa

- antoivat aitoa vertaistukea (saman kokeneet ja siitä hengissä selvinneet)

- kysyivät, voivatko auttaa jossain ja veivät pyydettäessä esim. vauvan vaunulenkille tai pitivät sylissä sen aikaa, että ehdin käydä suihkussa

- ymmärsivät silloin, kun oli pakko perua treffit tai siirtää niitä väsymyksen vuoksi.

 

Pahinta olivat hyväntahtoiset neuvot. "Nuku silloin kun vauva nukkuu", jep, kun lapsi nukkui ehkä vartin pätkissä eikä silloinkaan todellakaan sängyssä maaten. Eikä oma nukahtaminen muutenkaan välttämättä tapahdu ihan noin vain naps. Tai "Kyllä se sitten teini-iässä nukkuu" --> jee, enää noin 13 vuotta yhtäjaksoista unettomuutta luvassa, lohduttaa tosi paljon kolmekuisen vanhempaa.

 

Lapsettoman ihmisen voi olla todella vaikea ymmärtää unettomuuden ja imetyshormonien vallassa olevan ihmisen ajatustoimintaa, muistan tämän itsekin ajalta ennen lapsia. Silti myönnän jokseenkin karsineeni vauvavuoden ajaksi elämästäni ne kaverit, jotka eivät tätä kyenneet hahmottamaan tai sietämään. Parhaalle ystävälleni jouduin sanomaan reilusti, että sori, olen niin väsynyt että nyt en pysty, palataan sitten kun meidän elämä on vähän säännöllisempää. Ystävyys kesti tämän.

 

Vauvan nappaaminen ja vieminen jonnekin kysymättä ei myöskään ole hyvä idea. Äitisyyllisyys on jännä juttu, sitä saattaa parahtaa itkuun kun joku vie vauvan vaunulenkille (eli pois äidin luota), vaikka itse olisi antanut siihen luvankin.

 

Tsemppiä. <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ vitsi, ei MITÄÄN lisättävää. Mua suututti (ja suututtaa yhä, koska nukkuu 30 min päikkäreitä) eniten toi "Nuku kun vauvakin nukkuu".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ehkä osaa sanoa mitään kovin lohduttavaa, mutta meillä oli esikon kanssa hankala vauvavuosi. Ei ollut kaukana, etten olisi viskonut tyyppiä parvekkeelta alas :/ Meillä nukuttiin 20-30 min. päiväunia, ja muualla kuin sylissä pääosin itkettiin. Öisin nukkui lähes vuoden ikään asti rinnalla vieressä, välillä meni tunteja yöstä sylitellessä ja hyssytellessä. Iltaisin saatoin "nukuttaa" pientä 4 h, ja sitten yrittää livahtaa hetkeksi miehen luo olohuoneeseen juttelemaan. Yleensä se ei onnistunut.

 

Kun vauvavuosi oli ohi, sain viimein unikoulutetun tyypin nukkumaan kokonaisia öitä omassa huoneessaan. Vieläkin ihmettelen iltaisin, miten voin saada hetken omaa aikaa. Nyt, kun tyyppi nukkuu päiväuniakin yleensä 1.5-2 h (tosin välillä nukutaan vierekkäin), olen ihan hämmentynyt tästä omasta hengähdysajasta.

 

Ottakaa päivä ja tunti kerrallaan itkuisten nyyttien kanssa. Meillä auttoi se, että oltiin ekana vuonna paljon liikkeellä: kahvilatreffejä, leikkitreffejä, ulkoilua, raivokkaita vaunulenkkejä. Vaikeinta tuon vuoden aikana oli saada lähipiiri vakuuttuneeksi, että lapsella on uniongelmia eikä hän ole kovin helppo hereilläkään. Kun se alkoi mennä perille, olin aika helpottunut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpa hyvä aihe! Oispa esikoisen aikaan ollut tätä keskustelua avuksi.

 

Mulla tuli mainittujen ohella mieleen kans tällainen vähän vaikea juttu, että koen nyt kolmatta vauvaa (6kk) hoitaessa, että se koliikki-esikoinen sai mut myös kokemaan itseni jatkuvasti jotenkin epäonnistuneeksi. Siis vaikka tajusi että syy oli koliikki joka sitten ajan mittaan hahmottui vähän vaativammaksi temperamentiksi, niin kun on ollut kaksi helpompaa vauvaa sittemmin, niin oon havainnut että se tuntuu kuin saisi myönteistä palautetta koko ajan. Ja jälkeenpäin oon kokenut, että se oli kyllä aika kova koulu vanhemmuuteen kun just ensimmäinen aloitti sillä itkemisellä ja vaativuudella. Sitten taas nämä helpommat vauvat tekee oman olon erilaiseksi, kun nukkuvat, syövät, hymyilevät leveästi, viihtyvät itsekseenkin... Mutta en tiedä, miten tästä näkökulmasta vois puhua (tai jaatteko ajatusta). Mutta silti mua lohdutti silloin se, kun joku ystävä jotenkin "tunnusti" sen, että meidän arki oli rankkaa.

 

Ja vyöhyketerapia auttoi. Se ihana vyöhyketerapeutti myös kannusti, että usein just vaativammista lapsista kasvaa erityisen hurmaavia, kun tankkaavat niin paljon läheisyyttä ja syliä ja tulevat kannetuiksi paljon. Se ajatus jotenkin kantoi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauska miten niin moni sanoi että olisi suuttunut vauvan ns. nappaamisesta. Eihän sitä tartte noin puun takaa tuoda että joo moro tulin ja heippa nyt mennään :grin:  Siis voihan siinä kyläillessä kysäistä että mitä jos muuten minä kävisin vaunuttelemassa vauvan kanssa niin saisit levätä tai muuten jotenkin "pehmeämmin" tuoda asian esille. Toisaalta kuitenkin tarpeeksi jämäkästi, koska mä ainakin huitelen kaikelle epämääräiselle käsiäni että "eeheeeeei kyyyyllä me pärjätään" vaikka samaan aikaan pieni ääni päässä kiljuu että ETTEKÄ PÄRJÄÄ MENE NUKKUMAAN NAINEN. Ja itse ainakin siis olisin kaivannut tällaisena jääräpäänä juuri tuollaista, että joku määrätietoisesti tulee ja auttaa, koska minähän en apua pyytänyt. Enkä pyydä vieläkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpa hyvä aihe! Oispa esikoisen aikaan ollut tätä keskustelua avuksi.

Mulla tuli mainittujen ohella mieleen kans tällainen vähän vaikea juttu, että koen nyt kolmatta vauvaa (6kk) hoitaessa, että se koliikki-esikoinen sai mut myös kokemaan itseni jatkuvasti jotenkin epäonnistuneeksi. Siis vaikka tajusi että syy oli koliikki joka sitten ajan mittaan hahmottui vähän vaativammaksi temperamentiksi, niin kun on ollut kaksi helpompaa vauvaa sittemmin, niin oon havainnut että se tuntuu kuin saisi myönteistä palautetta koko ajan. Ja jälkeenpäin oon kokenut, että se oli kyllä aika kova koulu vanhemmuuteen kun just ensimmäinen aloitti sillä itkemisellä ja vaativuudella. Sitten taas nämä helpommat vauvat tekee oman olon erilaiseksi, kun nukkuvat, syövät, hymyilevät leveästi, viihtyvät itsekseenkin... Mutta en tiedä, miten tästä näkökulmasta vois puhua (tai jaatteko ajatusta). Mutta silti mua lohdutti silloin se, kun joku ystävä jotenkin "tunnusti" sen, että meidän arki oli rankkaa.

Ja vyöhyketerapia auttoi. Se ihana vyöhyketerapeutti myös kannusti, että usein just vaativammista lapsista kasvaa erityisen hurmaavia, kun tankkaavat niin paljon läheisyyttä ja syliä ja tulevat kannetuiksi paljon. Se ajatus jotenkin kantoi.

Tosi tuttuja ajatuksia, komppaan täysin. Olisi ollut tuhat kertaa parempi, että ympärillä olevat ihmiset olisivat edes tukeneet sanomalla, että ompa teillä kyllä rankan kuuloinen arki. Eikä niin, että ladellaan ne tyypilliset latteudet "no koittakaa jaksaa, kaikki vauvat itkee jne.". Ihan jokapaikassa koki jotenkin ympäristön pitävän meitä vanhempia syypäänä siihen vauvan poikkeukselliseen käytökseen tai ainakin tuntui, että monen mielestä ylitulkittiin tilannetta eikä vaan mukamas osattu hoitaa yhtä hyvin vauvaa kuin muut (tämä siis rivien välistä tolkuttoman väsymyssumun läpi tulkittuna). Olisi jo paljon, kun kuulisi joltain sen, että valitettavasti jotkut vauvat ovat paljon vaativampia kuin toiset, se ei ole teidän vikanne ja varmasti tilanteen käsittely vaatii teiltä todella paljon voimia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauska miten niin moni sanoi että olisi suuttunut vauvan ns. nappaamisesta. Eihän sitä tartte noin puun takaa tuoda että joo moro tulin ja heippa nyt mennään :grin: Siis voihan siinä kyläillessä kysäistä että mitä jos muuten minä kävisin vaunuttelemassa vauvan kanssa niin saisit levätä tai muuten jotenkin "pehmeämmin" tuoda asian esille. Toisaalta kuitenkin tarpeeksi jämäkästi, koska mä ainakin huitelen kaikelle epämääräiselle käsiäni että "eeheeeeei kyyyyllä me pärjätään" vaikka samaan aikaan pieni ääni päässä kiljuu että ETTEKÄ PÄRJÄÄ MENE NUKKUMAAN NAINEN. Ja itse ainakin siis olisin kaivannut tällaisena jääräpäänä juuri tuollaista, että joku määrätietoisesti tulee ja auttaa, koska minähän en apua pyytänyt. Enkä pyydä vieläkään.

Mä vähän kyllä komppailen tätä ja luullakseni tajusin pointin tässä takana. Jos mullekin joku sanoisi et "ilmoittele jos tarttet apua" niin saatan pyytää jos on ihan pakkorako, Erittäin Hyvä Syy ja erikoistilanne. Eli aika korkea kynnys. Sen sijaan jos joku sanoisi vaikka että hei jos mä tulen ylihuomenna kahden aikaan ja vien noi isommat lapset pariksi tunniksi ulos/vauvan vaunulenkille, käykö? niin on se nyt paljon helpompi vastata vain "joo" kun ei ole tarvinnut esittää ideaa itse ja märehtiä et jos se toinen ei oikeesti haluakaan ja mitä mä nyt tällaisia pyytelen ja ja ja. Eli tulkitsin että sitä avunantajan aloitteellisuutta tässä I-M tarkoitti eikä sitä että otetaan vauva suunnilleen lupaa kysymättä. :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0