Oliivia

Esikoista odottavan äidin pelonsekaiset ajatukset

9 posts in this topic

Itse odotan esikoistani, ja vaikka raskaus vasta alussa onkin, niin kaikenlaista (osittain) hölmöäkin vaan väkisin puskee mieleen. Päälimmäisenä minulla tietenkin ajatuksissa on onni ja ilo raskaudesta koska tämä vauvanalku oli todellakin odotettu ja toivottu.

 

Niitä huolia sitten taas on monenlaista. Välillä tulee ajatuksia siitä, että mihin ihmeeseen olen itseni pistänyt likoon? Entä, jos en selviäkään vauva-arjesta? Entä, jos minua alkaakin kaduttaa tämä kaikki? Miten opin aikatauluttamaan elämäni järkevästi tai en olekaan niin tehokas asioiden hoitaja mitä kuuluisi olla? Voiko niin tapahtua, että jostain syystä en vaan kertakaikkiaan jaksa sitä kaikkea?

 

Ehdottomasti suurin osa em. ajatuksista on todella epärealistisia eivätkä missään tapauksessa omalla kohdalla todennäköisiä. Mutta, koska olen luonteeltani yliajattelija, niin tällaisia asioita vaan pulpahtelee mieleen. Tiedän olevani vastuullinen ja todella harkitseva ihminen, joka takaa sen, etten tällaisessa asiassa lähtisi koskaan "soitellen sotaan". Kaikki on mietitty 10 kertaan jo ennen raskauden yrittämisen aloittamista, ja fiilikset on katossa kaikinpuolin. Halusin vain tuoda kaikkia noita pelonsekaisia ajatuksia esiin, joita varmasti myös kokemattomuus aiheuttaa. Kun ei loppupeleissä oikeastikaan ilman kokemusta voi tietää, mihin on ryhtymässä. Siksi uskonkin, että tällaiset ajatukset ovat ihan normaaleja ja jopa terveitäkin, enkä ole ainoa tällaisten "hölmöjen" pelkojen kanssa painija.

 

Olisi todella todella mukava kuulla muiden foorumilaisten kokemuksia siltä ajalta, kun kukin odotti esikoistaan. Millaisia ajatuksia teillä muilla kävi sinä aikana mielessä ja mitkä asiat juuri teitä jännitti tulevassa. Kiitoksia etukäteen jo vastauksista, jos löytäisin kohtalotovereira!

Edited by Oliivia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nuo ajatukset valmistelevat sinua äitiyteen ja siihen liittyvään vastuuseen. Ainakin itse olen kokenut, että kun huolet ja ajatukset oli käyty läpi etukäteen, vauvan tuoma muutos ei tullut yllätyksenä vaan siihen oli henkisesti valmis. Minua huolestutti etukäteen, miltä tuntuu, kun pienen vauvan kanssa ei ole ns. omaa aikaa. Mietin myös, osaanko hoitaa lasta ja vuorovaikuttaa oikealla tavalla yms. Olihan se alkuun vaikeaa, mutta kyllä työ tekijäänsä neuvoo ja oman jälkeläisen hoitaminen on kuitenkin ihan eri tavalla luontevaa kuin toisten lapsien. Toki kenelle tahansa voi tulla oikeitakin ongelmia, eikä niitä voi ennalta estää, mutta onneksi apua ja tukea on sittenkin saatavilla. Minua ainakin lohdutti, kun äitiysneuvolan terkka sanoi, ettei pikkulapsiaikana tarvitse siivota, jos ei jaksa. :)

 

Iloista odotusta! Hyvin se menee! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moni valittaa siitä, että raskausaika on niin pitkä, vaikka se on luonnon erinomaisesti suunnittelema projekti. Matka äitiyteen. Kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässä (myös kolmatta odottavilla...) ja huoli kaikesta on suuri. Se on täysin luonnollista ja välttämätöntäkin. Ja mikäli ahdistus tai ajatukset pääsevät liikaa valloilleen, kannattaa hyvissä ajoin puhua rohkeasti neuvolassa ja hakea apua vaikka psykologilta/terapeutilta tms.

 

Mikäli yhtään lohduttaa, niin about kaikki äidit käyvät läpi saman tunteiden vuoristoradan esikoisensa odotusaikana. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttuja pohdintoja siulla, joita oli itsellä esikoisesta, mutta myös tokasta ja nyt kolmannesta! Kuulostaa normaalilta siis. Välillä tulee oikea pakokauhun tunne, että apua, jos en jaksakaan!

 

Noita mietteitä onkin hyvä jäädä niiden tullessa miettimään, esim just tuo, että joskus voi tosiaan tulla tunne, ettei kerta kaikkiaan jaksa, varsinkin, jos on jakso, jolloin vauva huutaa enemmän, valvottaa tmv. Silloin olisi hyvä, jos etukäteen olis miettinyt ja sopinut, että silloin mies ottaa vastuuta jostain jutusta enemmän, pitää huolen, että äiti pääsee lenkille/saunaan/yksin kauppaan tai jotain sellaista! :) Tsemppiä ja onnea odotukseen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jep, kuulostaa tutulta! Esikoista odottaessani ihan samankaltaiset ajatukset nousi pintaan. Eniten itseäni esikoisen odotuksessa ahdisti se, että "rauhalliset löhötään sohvalla, herkutellaan ja syödään karkkia" -illat tai "nyt lähdetään ex tempore kalareissulle/kuppilassa käymään/laivalle" -tyyppiset ratkaisut täytyy lopettaa. Mietin miten jaksan sairastaa, kun lapsi on kuitenkin hoidettava. Tai kun ollaan _todella_ epäsiistejä ihmisiä, että miten ihmeessä sen lapsen voi mihinkään lattialle päästää ryömimään. Tai entäs jos lapsi ei sitten vaan tunnukaan hyvältä ratkasulta ja mua alkaa kaduttaa. Sitä ei sitten palauteta mihinkään.

 

Toisena päivänä sitä oli super itsevarma itsestään ja tekemisestään ja oli varma, että perhe-arki onnistuu. Toisena päivänä kauhu iski puseroon ja halusi perua koko jutun! Ajatukset on aika hurjiakin väillä... 

 

Nyt toista lasta odottaessa ajatukset on erilaisia, mutta edelleen todella henkisesti stressaavia ja välillä ahdistaviakin. Nää kuuluu vaan tähän, vaikka ei sen sanominen niiden ajatusten keskellä kauheasti helpota.

 

Tsemppiä odotukseen! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa, kun muutkin "uskaltaa" sanoo näitä asioita ääneen. Monet varmasti ajattelee, ettei tällaisia voi kellekään puhua, kun kuulostaa siltä, että olisi kauheen vastuuton ja vaikka mitä muuta! Vaikkei asia todellakaan niin ole.

 

Miten teillä sitten on muuttuneet noi raskauden aikaiset ahdistukset ja pelokkaat ajatukset sen myötä, kun se lapsi on syntynyt? Tai onko lapsen syntymän jälkeen tullut vielä edes vähän vastaavia ajatuksia?

 

Ja tooooosi iso kiitos kaikista vastauksista!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoista odottaessa kyllä jännitti kovasti miten kaikki sujuu, ja miten me jaksetaan ite se. Loppujen lopuksi lähes kaikki tutut ja vähän tuntemattomammatkin olivat kertoneet kauhukuviaan vauvavuodesta, ja minä huokaisin helpotuksesta, kun mikään ei ollutkaan niin kamalaa. : D Tottakai on paljon uutta opeteltavaa, mutta kyllä sen oman lapsensa vaan silti osaa hoitaa. Ei siihen kovin ihmeitä tarvita. :)

Lapsen syntymän jälkeen parin ekan viikon aikana mulle tuli pari sellasta "pakokauhun hetkeä". Ne ei kestäneet, kun jonkun viisi minuuttia kerralla, mutta aika inhottavia hetkiä, kun tuli olo, etten taida selvitä tästä, enkä jaksa ees yrittää enää. Ne meni nopeeta ohi, mutta jotenkin vieläkin muistan yhen vaunulenkin, kun vauva huusi ja en vaan oikein keksinyt mitä tekisin. Ja iski se pakokauhu, etten pääse sitä tilannetta mitenkään pakoon. Mutta se meni nopeasti ohi ja jotenkin sitä vaan aina sai uutta potkua yrittää jotain uutta kikkaa.

 

Näin toista odottaessa jännittää ihan yhtä paljon. Nyt ei ehkä ne perusjutut niin pelota, mutta lähinnä että miten saan homman toimimaan, kun on toinenkin lapsi jota on hoidettava. Ja kuinka esikoinen suhtautuu tulokkaaseen, pistääkö ihan ranttaliksi vai voisiko kaikki sujua suht helposti. Yhen lapsen kanssa oli helppoa, kun voi nukkua silloin kun vauva nukkui, mutta nythän se ei tietenkään onnistu, kun esikoinen valvoo. Väsymys on varmasti paljon kovempi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niitä huolia sitten taas on monenlaista. Välillä tulee ajatuksia siitä, että mihin ihmeeseen olen itseni pistänyt likoon? Entä, jos en selviäkään vauva-arjesta? Entä, jos minua alkaakin kaduttaa tämä kaikki? Miten opin aikatauluttamaan elämäni järkevästi tai en olekaan niin tehokas asioiden hoitaja mitä kuuluisi olla? Voiko niin tapahtua, että jostain syystä en vaan kertakaikkiaan jaksa sitä kaikkea?

 

Voi kun kuulostaa tutulta! Odotan myös esikoistani ja kuten teilläkin, myös meillä lapsi on hartaasti toivottu. Mutta siitä huolimatta välillä hirvittää ihan tosissaan. Onko se elämä nyt sitten ohi? Myös minua on mietityttänyt se, että entä jos en vain kertakaikkiaan jaksa. Voiko niin oikeasti käydä?

 

Olen tähän saakka elänyt hyvinkin riippumatonta opiskelijan ja nuoren aikuisen elämää. Lapsen tulo muuttaa sitä totuttua arkea todella paljon. Kolmen lapsen isänä puolisoni on kyllä rauhoitellut, että ne epäilykset jäävät kuulemma synnärille sitten viimeistään. Ja että kyllä sitä sitten vaan jaksaa. Pahimpina epäilyksen hetkinä koitan luottaa puolisoni sanoihin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei todellakaan kannata ajatella, että tällaiset huolet olisivat jotenkin outoja tai kiellettyjä. Minusta kertoo enemmän juuri vastuullisuudesta, että pohtii omaa pärjäämistään etukäteen. Ei kannata olla liian ankara itselleen synnytyksen jälkeenkään. Ainakin minulta kului pari viikkoa, ennen kuin ensimmäisen kerran pystyin todella nauttimaan äitiydestä. Siihen asti vauvan hoitaminen - vaikka se periaatteessa sujui ihan hyvin - tuntui enemmän selviytymistaistelulta. Tämä siis terveen ja rauhallisen vauvan kanssa, varmasti saattaa kestää pitempään, jos alku on vaikeaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now