Arat taaperot

[Mintaka]

Olisiko vertaistukea arkojen taaperoiden vanhemmista? Meillä on nyt 1,5-vuotias poika, joka arastelee kaikkia uusia tilanteita. Itku tulee jopa mummolan pihassa, jos pitäisi lähteä itse tutkimaan paikkoja, metsästä puhumattakaan. En sinänsä ole huolissani, koska hän kuitenkin aina lopulta rohkaistuu saatuaan tarkastella uusia paikkoja ja ihmisiä turvallisesta sylistä tai omista vaunuistaan käsin. Mitään varsinaista ongelmaa siis ei varmasti ole - pohdinpahan vain, kuinka arkaa lasta voisi tukea, jotta hän ehkä tulevaisuudessa voittaisi arastelunsa. Millaisia kokemuksia teillä on? Tuleeko rohkeutta iän myötä lisää? Tarvitseeko sitä edes tulla, vai olenko itse vain jäänyt vangiksi ajatukseen, että lapsen tulee olla "reipas"?

[annima]

Meillä on myös aina ollut tosi arka esikoinen. Sanoisin, että meidän kohdalla auttoi aina kaikissa tilanteissa se, että antoi tytölle riittävästi omaa tilaa ja aikaa käsitellä asioita. Esim. balettiin muistan, kun mentiin ekaa kertaa n.3-vuotiaana niin tyttö halusi sinne alunperin itse, mutta itkuhan siinä tuli ja ei vaan suostunut mennä mukaan ensin ollenkaan. Lopulta harrasti sitä kaksi vuotta ja loppui vain siksi, koska kyseinen balettikoulu lopetti. Eli tarvitsi vain aikaa saada mennä itse omalla tahdillaan muiden mukaan ja kun pääsi vauhtiin, tykkäs kyllä. Muitakin vastaavia tilanteita on ollut paljon ihan helpommissakin ja tutummissakin tilanteissa useammalta ikävuodelta sieltä vuoden vanhasta asti ja aina tyttö on just tarvinnut vaan sitä aikaa eikä yhtään painostusta ja hoputtamista, vaikka vanhempaa helposti turhauttaa se rauhallinen tahti. Kyllä mä ainakin tunnustan, että monta kertaa on tehnyt mieli vaan patistaa ja hoputtaa, kun ei jaksaisi odotella, että toinen menee tilanteisiin etananvauhtia. Eli just sanoisin, että kannustaa ja tukea vaan siinä kohtaa, kun lapsi sitten oman aikansa rauhassa otettuaan menee siihen tilanteeseen yms.  

Mä oon ollut pienenä lähes "sairaalloisen" ujo/arka ja edelleen inhoan sitä piirrettä itsessäni, vaikka oon siitä päässyt yli eikä kukaan mua enää uskoisi ujoksi ihmiseksi. Ja inhosin/häpesin sitä piirrettä varsinkin pienempänä oman tulkintani mukaan juuri siksi, kun aina alleviivattiin sitä miten pitäis olla reipas ja rohkea. Koin olevani jotenkin huono ja nolotti olla niin typerän arka ja ujo. Mun silmissä rohkeat ja reippaat ihmiset oli jotenkin parempia ja hyväksyttävämpiä. Eli tästäkin syystä painotan sitä, että kannattaa antaa aralle lapselle tilaa ja aikaa edetä omaan tahtiin eikä just liikaa sitä reippautta/rohkeutta vaatia ja korostaa. 

 

Ja siis piti sanomani, että meidänkin tyttö on nyt 8-vuotiaana jo paljon, paljon reippaampi. Kuulemma luokkansa yksi puheliaimpia ja innokkaimpia yms mitä ei meinaa aina itse edes uskoa. Pääsikin arkuudesta ja ujoudesta huomattavasti äitiään aiemmin irti.  Eli kyllä se monesti menee iän myötä, ihan itsellänikin meni, tosin vasta teini-iässä, mutta meni silti.  

 

Mä en tiedä vastasko kaikki mun jutuista edes täysin sun kysymyksiin eli lähinnä kerroin omia kokemuksia.  

[Rosetta82]

Vastauksia ei ole antaa, mutta meilläkin on arka/varautunut taapero. Tyttö 1v 2kk on kaiken uuden edessä varautunut ja jännittää. Kotona ja tuttujen ihmisten seurassa hän touhuaa ja juttelee, mutta uusissa paikoissa ja/tai vieraampien ihmisten kanssa on ihan totinen, hiljainen ja paikoillaan. Jännitys helpottuu hänelläkin, kun hän saa ottaa uutta tilannetta rauhassa vastaan esim. sylissä tarkkaillen. Mutta tarkkailukin ottaa aikansa; esimerkiksi taaperojumpan ensimmäinen kerta (45 min) kului kokonaan tarkkailuun, seuraavalla kerralla puolet ajasta - ja sitä seuraavalla kerralla hän jo oli aktiivisesti mukana alusta lähtien. Muskarissa meni samalla kaavalla. Toisaalta hän tuntuu ihan nauttivan tarkkailusta, ja luultavasti hänen mielestään myös ensimmäinen kerta jumpassa ja muskarissa olivat ihan kivat.

Yritän muistuttaa itseäni, että vaikka minä aikuisena saatan kokea tietyt tilanteet vähän piinallisina  - esimerkiksi vaikka silloin kun muut lapset viilettävät innoissaan leikkipuistossa ja meidän taaperoa jännittää - saattaa lapsi kuitenkin jollain tasolla viihtyä. 

Onneksi kohdalle on sattunut pääosin ymmärtäviä kanssa-aikuisia, jotka eivät väkisin pakota mihinkään eivätkä tule liian lähelle. Jossain kohtaa leikkipuistossa eräs tuntematon äiti tuli tervehtimään juuri ja juuri hiekkalaatikolle uskaltautunutta taaperoamme, jonka seurauksena taaperomme käveli pois hiekkalaatikolta ja istui maahan selin hiekkalaatikkoon.  Vartin tuumailun jälkeen hän intoutui leikkimään yksikseen alueen laidalla. Tuttujen lasten kanssa hän kyllä touhuaa mielellään, mutta jos on vieraampia lapsia, hän yleensä tykkää leikkiä riittävän välimatkan päässä itsekseen.

Haasteena on vieläkin itse muistaa antaa lapselle sopeutumisaikaa ja -rauhaa. Ja aina ei etukäteen edes tajua, että jokin tilanne onkin jännittävä, kun mikä tahansa saattaa olla. Arkea hankaloittaa myös se, että hän tapaa yhtä isovanhemmistaan melko harvoin, jolloin lähes jokainen tapaamiskerta on uusi jännityksen paikka. On siis vaikeaa jättää häntä hoitoon kyseisen isovanhemman hoiviin, vaikka välillä olisi tarve. (Ja kun kyseinen isovanhempi aika harvoin saa nauttia niistä hyvistä hetkistä tämän lapsenlapsensa kanssa, hän ei ole kovin motivoitunut tapaamaan useammin, vaikka juuri tiheämmät tapaamiset olisivat ratkaisu tilanteeseen.)

Sosiaalisesti olisi tässä kohtaa helpompaa, jos oma taapero olisi reipas, kuten niin monet tuntuvat olevan. Toisaalta pidän tiettyä varautuneisuutta myös ihan älykkäänä piirteenä: ei kaikkeen kannata myöhemminkään suin päin rynnätä. Jos tämä ominaisuus säilyy lapsessa teini-ikään asti, tulen olemaan tosi kiitollinen siitä.

[Mintaka]

@Rosetta82 Teidän taapero kuulostaa kovasti samanlaiselta kuin meidän. Kieltämättä joskus tulee mieleen, teenkö jotain väärin, kun kerhoissa ja muskarissa muut samanikäiset vilistävät ympärillä ja meidän lapsukainen ainoana istuu sylissä ja reagoi itkulla kaikkiin aktivointiyrityksiin. Ehkäpä muut arkajalat eivät vain käy kerhoissa? Minäkin uskon, että pikkuisesta on kuitenkin mukavaa ihan tarkkaillakin muiden touhuja, vaikka itse lämpenee hitaammin niihin. Onneksi päiväkodissa menee kuitenkin hyvin. Tosiaan pitäisi unohtaa omat odotukset, kuinka lapsen pitäisi toimia. Eivät ne tilanteet välttämättä ole niin kauheita hänen itsensä kannalta.

Meillä myös vierastusvaihe oli tosi pitkä ja voimakas, mikä teki muun muassa isovanhempien tapaamisista vähän hankalia. Isovanhemmat olisivat halunneet pitää sylissä, mutta lapsiparkaa pelotti. Onneksi aika auttoi - nyt 1,5 vuoden iässä taapero korkeintaan katsoo alussa vähän pitempään, että kukas tuo nyt olikaan.

@annima Rohkaisevaa kuulla, että teilläkin aika on auttanut arkuuteen. Kovasti kuulostaa tutulta sinunkin kokemuksesi.

[Helium]

Meidän esikoinen on jo 6-vuotias mutta jaan kokemukseni silti. Poika on aina ollut rauhallinen ja harkitseva luonteeltaan. Pojan ollessa 3v pelkäsi ihan kaikkea ja oli kiinni äidissä.  Mietin että mitähän siitä tulee mutta nyt on reipas eskarilainen. Herkkä on kyllä vieläkin ja tarvitsee paljon aikuisen kannustusta. Pikkusisko onkin sitten ihan toista maata, hyvin sosiaalinen ja energinen tyyppi. Myös luonteeltaan paljon isoveljeään rohkeampi. Molemmat niin erilaisia mutta silti äärimmäisen rakkaita! Päiväkotiin meno oli meillä se suuri käännekohta jonka jälkeen poika alkoi reipastua huomattavasti. 

[Guest Onna]

On 10/30/2018 at 2:03 PM, Rosetta82 said:

Yritän muistuttaa itseäni, että vaikka minä aikuisena saatan kokea tietyt tilanteet vähän piinallisina  - esimerkiksi vaikka silloin kun muut lapset viilettävät innoissaan leikkipuistossa ja meidän taaperoa jännittää - saattaa lapsi kuitenkin jollain tasolla viihtyä.

Tähän on pakko vastata mieleen jäänyt tilanne useamman vuoden takaa. Meidän aroista lapsista pienempi, ja monessa mielessä rohkeampi, oli mun kanssa perhekahvilassa vähän vajaa kaksivuotiaana. Muut lapset touhusivat ympärillä ja meidän tyttö istui sohvalla katselemassa muiden puuhia. Paljoakaan ei tuon parituntisen aikana itse tehnyt. Illalla kotona sitten kertoi innoissaan isälleen (oli ikäisekseen tosi puhelias) miten perhekahvilassa oli rakentanut junarataa, leikkinyt kahvilaa, tehnyt palapelejä jne. Siis niitä juttuja, mitä muut oli tehneet ja hän oli katsonut. Koki kuitenkin täysillä olleensa osallinen ja kivaa oli ollut! Eli todellakin lapsi usein voi viihtyä, vaikkea aikuisesta siltä välttämättä tuntuisi!

Meidän tytöt molemmat tosiaan on niitä arkoja lapsia. Nyt 5- ja 7-vuotiaina kyllä jo tosi rohkaistuneita, vaikkei varmasti silti ihan rohkeimpia ikäisistään. Neuvoja mulla ei ole kyllä antaa muuta kuin sen verran, että rohkaistuksena paras on, että menee itse mukaan ja tekee. Yksin on usein hankalaa (ihan näin ujona aikuisenakin). Ja että antaa ensin katsoa ja nähdä mitä tapahtuu, helpompaa mennä mukaan sen jälkeen. Meidän lapsista kummallekin on hyvin usein vaikeaa mennä mukaan ensimmäiseen peliin, leikkiin tai mihinkään tilaisuuteen, mutta kun katsoo sivusta kerran, menee sitten mukaan ja osallistuu mielellään. Meidän pienempi on tosiaan aina ollut puhelias tapaus ja melkoisen hyvä sanoittamaan ajatuksiaan, ja on auttanut asiaa, kun hän on ihan suoraan sanonutkin miten juuri näin on.

[Mintaka]

Kiitos kokemuksen jakamisesta @Helium ja @Onna! Mukavaa kuulla, että muillakin on harkitsevaisia lapsia, kun julkisilla paikoilla kaikki muut näyttävät aina niin mahdottoman reippailta.

Onko teilläkin harkitsevaisuudessa se toinenkin puoli, eli arjen helppous monissa muissa asioissa, kun lapsi ei ole syöksymässä pää edellä joka paikkaan? Meidän pojan kanssa on myös tosi helppoa käydä yhdessä kaikkialla, kun lapsi malttaa esimerkiksi istua ruokapöydässä vieraammassakin paikassa.

[annima]

@Mintaka Voin jakaa kyllä tuon, että aina on ollut helppoa kulkea lapsen kanssa missä vaan yms! Kun on arkuuden lisäksi (tai johdosta?) myös rauhallinen tapaus. Ikinä ei oo tarvinnut miettiä, että säntääkö jonnekin pää kolmantena jalkana vaan on tosiaan aina mennyt missä vaan mukana ja istuskellut rauhassa paikassa kun paikassa. Ja nyt puhun just niistä ajoista, kun on ollut ihan 1v->.

[Helium]

@Mintaka, pojan kanssa oli tosi helppoa. Lähti liikkeelle myöhään ja harkitsevaisesti. Käveli ilman tukea vasta 1v3kk iässä eikä vauvana laittanut mitään suuhunsa. Pikkusiskon kanssa pitikin sitten tottua ihan erilaiseen meininkiin, nousi pystyyn jo 9kk iässä ja lähti siitä pian kävelemään. Ja tietysti laittoi kaiken mahdollisen suuhunsa! 

[Mintaka]

^ Meillä tämä arka lapsikin tunkee kaiken mahdollisen suuhun. Hyvä puoli on, että eipä näytä olevan ruokaennakkoluulojakaan vaan myös kaikki ruoka menee reippaasti suuhun.