Biolapsia ja adoptiolapsia

[Shuttle]

Eli kaikki perheistä, joissa sekä biologisia että adoptoituja lapsia.

 

Meitä kiinnostaa kovin kansainvälinen adoptio ja meillä on nyt yksi biologinen poika. Raskautuminen kesti aika pitkään, jonka aikana haave kansainvälisestä adoptiosta syntyi ja ei ole tässä kadonnut, vaikka yksi biolapsi onkin.

 

Mielipiteitä, ajatuksia ja kokemuksia kaipaisin

[ElliNoora]

Meidän perheessä on yksi adoptoitu lapsi. Ei taida kuulua kategoriaan, sillä hän on mieheni ja lapseni isä Mutta jonkinmoista kokemusta kuitenkin on asiasta, kun olen saanut kulkea vierellä ja seurata kun biologiset äiti ja lapsi löytää toisensa ja luovat suhdetta.

[Anisha]

Sama homma eli kansainvälinen adoptio kiinnostaa edelleenkin, vaikka saatiinkin juuri biolapsi. Edelleen samaa mieltä siitä ettei oman lapsen todellakaan "tarvitse olla omaa verta".

[Kam Jok]

Meillä sama juttu, eli pitkään on mietitty, jos toinen lapsemme olisikin adoptoitu. Meillä nyt yksi biologinen lapsi. Minua kiinnostaisi kansainvälinen adoptio, miestä kotimainen adoptio. Ollaan myös mietitty, jos joskus ryhtyisimme sijaisvanhemmiksi. Tällä hetkellä asia ei kyllä ole ajankohtainen työn, asunnon ja muun elämäntilanteen kannalta.

[Myria]

Minua kiinnostaisi kansainvälinen adoptio, miestä kotimainen adoptio.

 

Mielestäni kotimaasta saavat adoptoida vain lapsettomuudesta kärsivät, lapsettomat pariskunnat.

[Betty]

Mielestäni kotimaasta saavat adoptoida vain lapsettomuudesta kärsivät, lapsettomat pariskunnat.

 

Näin on. Ja kansainvälisessäkin adoptiossa ovat usein etusijalla lapsettomuudesta kärsivät lapsettomat pariskunnat. Kun ulkomailla on maan sisäinen sosiaalihuolto parantunut sekä maansisäiset adoptiot lisääntyneet, niin ulkomaisiin adoptioihin tulee vähemmän lapsia. Sen sijaan adoptiojonot ovat kasvaneet ja kasvavat koko ajan, uusia hakemuksia kohdemaihin ei välttämättä oteta enää vastaan kun vuosikohtaiset kiintiöt ovat täyttyneet. Mielenkiintoista on toisaalta se, että Suomessa käsittääkseni lastenkodeissa ja laitoshoidossa on hyvin paljon lapsia, jotka tarvitsisivat hyvät sijaisvanhemmat ja perheen, jonka kanssa kasvaa, eikä näitä sijaisvanhempia ole tarpeisiin nähden riittävästi.

 

Lisäksi koko adoptioprosessi adoptioneuvontoineen ja hakemuksineen kestää helposti 3-4 vuotta. Sijaisvanhemmuuden lisäksi nostaisin esille tukiperhetoiminnan, joka on myös erittäin arvokasta ja antoisaa.

Edited November 4, 2009 by Betty

[Blixen]

Onkohan täällä foorumilla ketään muuta, jota nämä kysymykset tällä hetkellä askarruttaisivat? Ajatus adoptiosta on aina kytenyt mielessä. Meillä on yksi biolapsi. Tällä viikolla saimme kuulla vahvistuksen epäilyksillemme, että toisen saamiselle voi olla esteitä, ja adoptiohaave kovasti taas aktivoitui. Toisaalta jo lähtökohtaisesti mietityttää, että kelpuutettaisiinko meitä adoptiovanhemmiksi, kun on mielikuva niihirveän tiukoista kriteereistä. Sijaisperheenä toimimistakin pidän mahdollisena pidemmän päälle. Olisi tosi hienoa voida keskustella ajatuksista ja kokemuksista.

[Alya]

Kyllä askarruttaa täällä, mutta ajankohtaista ei enää/vielä ole. Toista bioa odotetaan ja sellainen olo vahvasti on, että jos vielä perheenlisäystä yritetään, niin adoption kautta. Voi kyllä hyvinkin olla, että meidän perheen lapsiluku on tässä, jos/kun tämä vauvan alku ulos kunnossa saadaan. Neuvonnassa oltiin jo, kun vielä viimeinen hoito päätettiin mielenrauhan vuoksi tehdä, ja siitä tulikin yllättäen plussa.

 

Kävin viime viikolla ihan vaan uteliaisuuttani (tietysti  ) kurkkimassa palveluntarjoajien sivuilta, että mihin maihin kaksilapsiset perheet vielä kelpaisivat hakijoiksi, ja olihan niitä yllättävän paljon. Pelan Venäjä, Pelan ja Interpedian Kiina SN, Hesan Etelä-Afrikka, IP:n Kenia, Etiopia ja Kolumbia, muistaakseni myös Intia. Joku erityistarve on tietysti todennäköisesti hyväksyttävä, mutta sitä olisi joutunut pohtimaan joka tapauksessa.

 

Tämä nyt tosiaan kuitenkin jäi odottamaan tulevia ja että nähdään elämäntilanne kun hakeminen taas olisi ajankohtaista. Noista tiukoista kriteereistä, että mulle ei kyllä tullut sellainen olo niiden kahden tapaamisen aikana jotka ehdittiin käydä, eikä muiden hakijoiden ja jo adoptoineiden kokemuksista, että prosessi olisi vain rikkaille ja täydellisille hakijoille mahdollinen. Vaikka sitä tietysti itsekin pelkäsi. Rohkeasti vaan ottamaan omasta tilanteesta ja mahdollisuuksista selvää, jos adoptio kiinnostaa!

[Blixen]

Kiitos kovasti ihanasta ja rohkaisevasta vastauksestasi Alya! Minun on jo pitkään pitänyt vastata tähän, mutta en halunnut kirjoittaa puhelimella. Kun sain jatkoverikokeiden tulokset, jotka olivat vielä huonommat kuin edelliset, niin jokin rohkaisu tuli siitä soittaa Pelalle. Olen nyt tosi iloinen puhelustani, sillä jotenkin asia tuntuu tosi "oikealta". He lähettivät sieltä heti infopaketin adoptiosta (sekä kansainvälisestä että kotimaisesta, kun en puhelimessa tajunnut sanoa, että meillä on jo yksi biolapsi), ja tämä ehkä kuulostaa oudolta, mutta ne paperit tuntuvat tavallaan siltä, kuin ne olisivat ensimmäinen askel lähemmäs meidän mahdollista tulevaa lasta. Jotenkin ne siis tuntuvat hirveän rakkailta!! (Ehkä hormonini viiraavaat sen menopaussin takia...) Ilmoitin meidät eilen adoptioinfoon, joka on täällä parin kuukauden päästä.

 

Olen iloinen siitä, että kun se adoptioneuvonta käynnistyy, niin sen suhteen kuitenkin suhteellisen nopeasti (vuoden sisään?) saa sen tiedon, että kelpaammeko me adoptioperheeksi. Sen jälkeen alkaa varmasti (toivottavasti!!) ihan eri lailla raskas ja rankka ja jännittävä odotus, mutta tuo tuntuu vielä eriltä tuo, että kelpaako ylipäätään adoptioon. Minua asia arveluttaa erityisesti siksi, että olen nuorempana ollut psykoterapiassa ja nyt myöhemminkin ajoittain käynyt terapeuttia tapaamassa. Itse miellän sen niin, että toisaalta minulla on matala kynnys hakea apua, kun elämä erityisesti kuormittaa tai tulee kriisejä. Sellaisia "vakavampia" mielenterveysongelmia minulla ei ole ollut, mutta pidetäänköhän taustaani liian ei-terveenä? Kysäisinkin asiaa puhelimessa, eikä asiaan tietysti ole yksiselitteistä vastausta, vaan tilanne sitten arvioidaan. Muilta osin uskoisin, että olemme ihan riittävän soveltuva perhe, ja itse arvioisin myös mielenterveyteni riittävän "normaaliksi". Mutta saapa sitten nähdä.

 

Meillä kyllä nyt alkukeväästä myös kokeillaan vielä hoitoja, mutta niiden suhteen tärkein tieto varmaan on jo kahden kuukauden päästä vähän paremmin selvillä, eli se, reagoivatko munasarjani ylipäätään stimulointiin ja onko meillä juuri mitään mahdollisuuksia toiseen biolapseen. Tämä "adoptiokuumeeni" on aika kova ja siihen tosiaan liittyy mielessäni noin kymmenen vuotta harkintaa, joten siksi tuntuu nyt hyvältä katsoa, johtaisiko tämä tie johonkin todella suureen käänteeseen elämässä Ja sitten jos ei johda, niin voimme sekä hoitojen että adoption osalta tietää tehneemme parhaamme eikä sitten tarvitse katua mitään vaan voimme keskittyä elämiseen yksilapsisena perheenä ja kenties sijais- tai tukiperheenä.

 

Vaikka tämä adoptioasia on ollut meidän perheessä puheena monta vuotta, niin mies tuntuu tarvitsevan pidempää sulatteluaikaa. Hän on ihan hir-vit-tä-vän harkitseva luonne kaikissa asioissa, todella pienissäkin, puhumattakaan suurista. On hänkin aivan myönteinen tuohon infoon menemisen suhteen ja on ymmärtänyt neuvonnankin idean (niin paljon kuin siitä nyt olemme voineet ymmärtää tässä vaiheessa), mutta olisi jotenkin ihana saada nyt jakaa tämä unelma ilman kaikkea tuota rationalisointia. Eräällä ystävälläni on sekä bio- että adoptiolapsi, ja hän kertoi, että melko usein mies epäröi adoptiota naista enemmän. Jotenkin jännä asia. En epäile, etteikö asia ole kompleksinen ja todella monelta kannalta pureksittava, mutta jollain tapaa minulla on kyllä hyvin luottavainen olo siitä, että tämä olisi oikea tie meille.

 

Tällainen vähän sekava sepustus. Olisi tosi hienoa voida jakaa näitä ajatuksia enemmänkin ja myös kuulla kokemuksia.

[Blixen]

Ai niin Alya, ennen kaikkea sydämelliset onnittelut teille toisesta raskaudesta! Kaikkea hyvää siihen!

[Alya]

Kiitos Blixen. <3 Hirveän tuttuja ajatuksia nuo mitä kirjoitit! Se on ihan totta, että etukäteen ajateltuna prosessin pituus hirvitti paljon enemmän kuin sitten, kun siihen pääsi sisälle. Ei tietysti jouduttu siihen tylsimpään odottamisen vaiheeseen, joten en tiedä miltä se tuntuu, mutta neuvonnassa oli vaan innostunut olo ja aina tavallaan se seuraava askel, jota odottaa. Ja kummasti se mieli pääsee siihenkin, kun adoptio tuntuu juuri oikealta -en ole tätä nyt enää oikeastaan paljon puhunut kenellekään, mutta vieläkin, vaikka vauva jo muljaa mahassa ja tunnen sen ja teen hankintoja ja odotan onnellisena, tulee niitä hetkiä kun kaipaan nimenomaan adoptiolasta ja sitä perhettä, joka meistä olisi tullut. Tuntuu vähän tyhmälle, kun ei edes päästy sen pidemmälle kuin pari kertaa neuvontaa, ja itse vielä mentiin hoitoon. Mutta ei kai tunteet aina järjellä selitettäviä olekaan.

 

Niin ja neuvoja meille muuten sanoi, että kun perhetietolomakkeessa kysytään kumman aloitteesta adoptio tuli puheeksi, niin yli 90% vastaa vaimon.  Ja miehet lämpenee hitaasti ja kirjoittaa lyhyitä vastauksia tehtäviin, mutta on sitten myös vakaita kypsyttyään ajatukseen ja hienoja isiä lapsilleen. <3

[ankku]

Meillä on yksi biolapsi, jolle kaivataan kovasti siskoa tai veljeä. Viime syksynä minut tutkittiin kunnolla raskauden jäljiltä, kun aina vaan oli proteiinia virtsassa. Todettiin munuaistauti, joka ei nyt ole aktiivinen eikä tällä elämäntyylillä johda koskaan esim. dialyysiin. Uusi raskaus olisi kuitenkin suuri riski taudin uusiutumisen kannalta sekä saattaisi pilata munuaiseni totaalisesti, mutta riski myös sikiölle. Kolme alkiota luovutettu tutkimus- ja kehittämistyöhön ja suru on valtava. Rakastin raskaana olemista ja sen olisin halunnut kokea. Onneksi nautin siitä täysin rinnoin jo poikaa odottaessani, joten sen puoleen ei kaduta. Ja tärkeintä on kai se, että olen tässä maailmassa pitämässä pojastani huolta.

 

Syksyllä tullessani lääkäristä, mieheni kysyi adoptoidaanko. Jäin aivan haavi auki, mies joka ei koskaan aiemmin ole puhunut näistä mitään ja aiemmin sanoi, että olisi aivan tyytyväinen yhteenkin lapseen. No, asia lähti vireille ja sillä tiellä ollaan ja minä ainakin olen aivan innoissani. Tie on pitkä, mutta niin se oli biolapsen saaminenkin vaikeaa. Loppukesästä viimeinen neuvontakäynti, sitten odotellaankin valviralta lupaa. Interpedian asiakkaita ollaan.

Edited September 3, 2014 by ankku

[ayashe]

Meillä on kaksi biolasta ja huomaan pohtivani kv adoptiota koko ajan enemmän ja enemmän... meillä ei ole lapsettomuustaustaa, olen vain nuoresta asti ajatellut adoptoivani sitten joskus. Suurena mutkana matkassa on mies, joka ei tällä hetkellä halua kolmatta lasta, ei biologista eikä adoptoitua, eikä osaa sanoa haluaako mahd. tulevaisuudessa   Ongelma ei ole niinkään adoptio vaan kolmas lapsi ylipäätään. Joten pitkä tie tässä on vielä kuljettavana. Ajattelin kuitenkin mennä syksyllä infotilaisuuksiin heti kun niitä tulee. Kiinan sn-ohjelma kiinnostaa kovasti, meille helposti hoidettavat / vain vähän arkielämään vaikuttavat erityispiirteet ovat täysin ok.

[Pahakka]

Minäkin voisin ajatella adoptiota mutta mies tuskin innostuu.