Snazu

Synnytyspelko ensimmäisen kierroksen jälkeen

85 posts in this topic

Aattelin pistää pystyyn ketjun synnytyspelosta jo synnyttäneille äideille. Koska en tahdo mennä synnyttämättömien ketjuun pelottelemaan ennestään ja koska musta on hieman eri asia pelätä synnytystä jos on jo kerran sen tehnyt (kuin ettei ole vielä synnyttänyt).

 

Mä en pelännyt ennen synnytystä sitä lainkaan, jännittihän se, mutta yritin pysyä realistisena, että tuskinpa mulla juuri mitään ongelmia on. Kunnes niitä tuli. Kunnes se oli hirveää. Kunnes saa syyn pelätä.

 

Nyt pelkää niiden toistuvan. Pelkää seuraavaa kertaa paljon. Seuraava vauva ei ole vielä aiheellinen pariin vuoteen mutta näin mä vaan pohdin synnyttämistä (ja raskautta) nyt jo etukäteen - joka päivä.

 

Matka on siis pelkopolille seuraavalla kerralla. Miten siellä mahdetaan suhtautua eri tavalla uudelleen synnyttäjään? Uskooko ne mua? Viimeksi mä sanoin, että vauva on liian iso. Kukaan ei uskonut, ultrakin väitti mun valehtelevan. Äitipä vaan olikin oikeassa ja pojalta murtui solisluu ja hänen verensokerinsa heittivät niin alakanttiin koko ajan ison kokonsa tähden. Tuli itkettyä paljon sitä, miten vauva aloitti elämänsä kivulla ja eli ensimmäiset päivät tippaneula otsassa ja kovissa särkylääkkeissä. Joten tulee mietittyä sektionkin olevan paljon parempi vaihtoehto vauvalle, vaikkei se olekaan ihanteellisin tapa vauvalle.

 

Ei se seuraava vauva tule sieltä ulos jos on yhtä iso ja mua ei todellakaan kiinnosta ees koittaa josko sittenkin! Ultriin en luota tippaakaan, enkä kokeneiden lääkäreiden arvioihin.

 

Pelkopolilla käymisessä pelkään eniten miten muhun suhtaudutaan. Katotaanko mua et itket siinä likka turhasta, ryhdistäydy. Mulla on tästä jo kokemuksia synnärillä. Yrittääkö ne inttää loppuun asti, että katotaan nyt miten menee ja kyllä se varmaan menee ihan hyvin. Kuunteleeko ne mua. Osaanko mä sanoa tarpeeksi vahvasti. Sitten taas mietityttää ja pelottaa sanoa, että mä tahdon sektion piste. Siis pelottaa sanoa itselleni. Jotenkin se tuntuu luovuttamiselta. Mutta kun mä olen jo kerran kokenut synnyttämisen, eikö se riitä? Mä tiedän millasta se on.

 

Omai pohdintoja kertyis varmasti hetkessä sivuja.

 

Keskustelua kaipaan. Muita kokemuksia ja tuntemuksia äideiltä. Kanssatukea. Ratkaisuja ja päätöksiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä aihe osuu toisaalta muhun, toisaalta taas ei. Mulla oli kova synnytyspelko jo ennen ensimmäistä raskautta ja synnytystä ja synnytinkin sektiolla. Se oli mulle aivan oikea tapa, eikä pelkoni alatiesynnytystä kohtaan ole ainakaan vähentynyt, jos ajattelen mahdollista toista raskautta ja synnytystä. Suoraan sanottuna ajatus siitä, että joutuisin jälleen käymään pelkopolirumban lävitse ja pelkäämään koko raskauteni on suurin este sille, toivoisimmeko kenties sisarusta esikoisellemme.

 

Mä jännitin myös pelkopolikäyntiä etukäteen ja erityisesti suhtautumista muhun. Kaikki meni kuitenkin todella ammattitaitoisesti ja koin, että äitiä kuunneltiin. En kohdannut mitään jyräämistä tai pelkojen vähättelyä. Ei se silti houkuta toista kertaa. Mulle myöskään sektiosynnytys ei ole luovuttamista, koska tiedän sen olleen oikea tapa niin minulle kuin lapselleni. En olisi pystynyt olemaan alatiesynnytystilanteessa läsnä ja aktiivisena osallistujana niin, että olisin saanut lapsen maailmaan turvallisesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa et tälläinen ketju tuli :)

 

Mähän kävin polilla ennen synnytystä ja ensimmäinen käynti oli hyvä. Juttelin kätilön kanssa jne..hän järjesti meille oman tutustumiskäynnin synnäriin jne..Toisella kerralla tapasin lääkärin, noh tämä käynti oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Kuitenkin hyvillä mielin lähdin synnyttämään. Mutta koska kaikki meni päin honkia, (lopputulosta oli ainut positiivinen asia)niin edelleen se pelko siellä on. Nyt vähän eritavalla kuitenkin. Nyt tietää mistä on kuitenkin kyse,mitä se kipu on jne..

Itseäni pelottaa se, että jos kaikki menee nyt samalla tavalla. Tosin tiedän vaatia sektion jälkeen synnytystapa arviointia, mutta niin se piti viimeksikin tehdä koska jotenkin vaan tiesin ettei vauva mahdu.Mutta sitä ei uskottu.Nyt se on siis tehtävä. Itse toivon että seuraava mahtuisi tulemaan alakautta, mutta jotta siihen puuhaan edes ajattelisin lähteväni on minun tiedettävä tarkasti se että vauva mahtuu tulemaan ja laskeutumaan.

 

Oon itse yrittänyt olla miettimättä tätä.Mutta hitto kun se vaan sieltä puskee esiin. Joten Snazu tiedän mitä ajattelet.Se kun vaan sieltä tulee mieleen vaikkei sitä ajattelisi. Suosittelen kuitenkin että alat heti puhumaan tuosta sitten neuvolassa, ja vaadit että sinut otetaan tosissaan.Eikä sektio ole luovuttamista, samanlainen synnytys se on kuin alakautta synnytyskin. Kuitenkin sinä itse tiedät oman kroppasi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä aihe on minullekin tuttu. Omasta mielestäni en pelännyt juurikaan ennen ensimmäistä synnytystä, mutta siitä sain kyllä kammon. No tulin uudestaan raskaaksi ja sain keskenmenon :( . Koko tuon raskauden ajan mietin mielessäni tulevaa synnytystä. No sain kovin karvaasti kokea, että turhaan tuossa vaiheessa vielä synnytystä mietin. Kului jonkin aikaa ja tulin jälleen raskaaksi. Tällä kertaa tietenkin pelkäsin keskenmenoa aika pitkään, edellinen raskaus päättyi viikolla 13.

 

Jotenkin sitä synnytysasiaa ei osannut ottaa neuvolassa puheeksi. Ajattelin että jos sitä ei ajattelisi, niin se menisi ohi :unsure: . raskaus kuitenkin jatkui n. 35-36 viikoille, kunnes kerran sitten sain kerrottua huoleni ja ajatukseni terveydenhoitajalle. Hänen kanssaan sitten juttelin omista ajatuksistani ja peloistani (mm. että jos synnytys jatkuu monta vuorokautta jne.). Tuo keskustelu helpotti jonkin verran itseäni. Th olisi järjestänyt minulle ajan pelkopolillekin, mutta jotenkin sitä ajatteli että turhasta ruikuttaa...

 

Synnytyksen aikakin sitten lopulta koitti. Synnärillä sain mukavan kätilön ja hänelle kerroin sitten peloistani. Hän osasi rohkaista minua omasta mielestäni hyvin. No tällä kertaa synnytys oli paaaljon helpompi.

 

Jos ekan synnytyksen jälkeen ajattelin että EI ENÄÄ IKINÄ, niin toisen jälkeen olisi ollut valmis vaikka melkein heti samaan hommaan. No olihan tuossakin kipua yms. Mutta tällä kertaa synnytys eteni kohti ihanaa palkintoa.

 

En nyt tiedä vastasiko tämä kertomus ap:lle mitään, mutta neuvoni on että kannattaa ottaa puheeksi, jos vain siihen on mahdollisuus. Nykyisin tosin nuo neuvolakäynnit tuppaavat olemaan niin lyhyitä (seuraava äiti jo odottamassa vuoroaan) että hankalalta tuntuu näiden vaikeiden asioiden esiintuominen olevan joskus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pikkukakkosta kovasti kuumeilen, mutta samalla mietityttää, että sitten on taas edessä ne pelot... Mulla ei oikeestaan jäänyt varsinaisesti siitä kivusta ja itse synnytyksestä siis fyysisenä kokemuksena mitään kauhuoloa, mutta siitä ilmapiiristä, kiireestä ja tilanteesta yleensä jäi epämiellyttävä olo. :huh:

 

Ensinnäkin mulle sanottiin ekassa neuvolassa, että älä nyt sitä synnytyspelkoa ajattele, siihen on vielä aikaa... Ja sitten muutettiin, neuvola vaihtui ja sain lopulta pelkopolille ajan, kun laskettuun aikaan ei ollut montaakaan viikkoa. Niinpä hypnoosirentoutukseen saadut ajat jäi sitten käyttämättä, kun synnytys jouduttiin käynnistämään kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Itse pelkopolikäynti oli ihan hyvä ja siellä mut otettiin asiallisesti vastaan. Sanoin jännittäväni myös sairaalassaoloa, jota vähäteltiin ja loppujen lopuksi kuuden päivän osastollaolo ahdisti mua paljon, koska en kokenut saavani apua ja tukea. Eli sekin pelko oli tavallaan aiheellinen. Sanoin myös pelkääväni kovaa kipua ja sitten käynnistyksen aiheuttamissa kovissa kivuissa mulle vaan tokaistiin synnärillä, ettei noihin kipuihin voi nyt mitään antaa ja voi kuule, ne vaan pahenee tosta. :mellow: Jos hoitajat olisivat ottaneet sen pelkopolikäynnin vakavissaan, niin tuonkin asian olisi voinut ilmaista toisin ja rohkaisevammin.

 

Kun olin käyrillä ja hoitaja teki sisätutkimusta, aiheutti se lapsivesien menon. Hoitaja lähti kiireellä hakemaan pyyhettä/paperia ja jätti mut siihen makaamaan kertomatta mitään, siitäkin siis tuli kamala epävarmuus, että onko kaikki kunnossa. Itse synnytyksessä sitten sattui kiireinen yö ja kätilö joutui juoksemaan muissa saleissa, joissa oli aika tiukkoja tilanteita. Se kiire ja stressi näkyi sitten hänen käytöksessään ja me ei miehen kanssa tiedetty, missä mennään ja onko meillä kaikki kunnossa. Synnytyksen lopussa, kun olin jo aikani ponnistanut, kätilö antoi mulle 5 minuuttia aikaa ponnistaa ja sanoi sen tosi pelottavasti ja veti esiin kaikki uhkakuvat, oli jo hakemassa imukuppia ja samaan aikaan ultralaitetta, kun uskoi että vauva syntyykin kasvot edellä. Lääkäri oli kanssa paikalla ja joutui jo huomauttamaan, että tulisiko kätilö heti paikalle, että lapsi syntyy just nyt. Tytön syntymän jälkeen kätilö oli varma siitä, että hän joutuu lastenosastolle ja meitä pelotti ja oltiin ihan hämillämme, että mitä ja miksi. Loppujen lopuksi kaikki oli hyvin ja vauva kärsi vaan keltaisuudesta. Kätilö siis lietsoi meidän mielestämme etukäteen ihan kamalaa paniikkia, koska hänellä oli takanaan kiireinen yö ja kun meille ei ehditty selostaa, missä mennään, niin sellainen paniikkiolo tarttui sitten meihin. Kun käytiin läpi synnytystä, niin kätilö totesi, ettei tiennyt mun kuuluvan niihin pelkureihin, jotka käy pelkopolilla. :o

 

No tästä kamalasta litaniasta siis se johtopäätös, ettei se ensimmäinen synnytys vienyt pelkoja pois. Ehkä sitten, jos kohdalle olisi osunut ymmärtävämpää ja empaattisempaa henkilökuntaa. Neuvolan terkkakin antoi tästä palautetta sairaalaan.

Edited by Pashmina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en pelännyt ensimmäistä synnytystä ollenkaan. Enkä nytkään oikeastaan pelkää varsinaisesti synnytystä, se oli helpompi kuin olin odottanut ja kipujen osaltakin olin varautunut pahempaan. Mutta ponnistusvaiheesta ja sen jälkeisistä hetkistä jäi pelko eikä sekään liity kipuihin vaan muihin asioihin.

 

Pelkään, että seuraavalla kerralla en uskalla ponnistaa kunnolla, kun pelkään että repeän yhtä pahasti tai pahemmin. Pelkään sitä, että joudutaan puuduttamaan (siis yrittämään puudutusta, eipä siitä juurikaan iloa ollut) ja ompelemaan, jo ajatuskin siitä saa mut kauhun valtaan. Pelkään, että toipuminen kestää taas näin kauan. Ponnistusvaihe pyörii mun mielessä tosi usein ja mietin, olisiko jotakin voitu tehdä toisin että olisin selvinnyt vähemmillä taisteluvammoilla.

Edited by RouvaR

Share this post


Link to post
Share on other sites

Huomaan, että kaikilla on vähän eri pelot oman kokemuksen mukaan.

 

Mun synnytyksessä jäivät nämä asiat siis mietityttmään ja pelottamaan:

 

- Mua supisteli sääännöllisesti (30 min - 10 min välein) pari päivää, jolloin en kyennyt nukkumaan enkä olemaan. Synnärille lähdimme kun oli henkisesti ja fyysisesti niin rikki, että vaan itkin ja itkin kurjaa oloani. Olen silti ymmärtänyt, että pitkittynyt latenssivaihe voi tapahtua vain tai enimmäkseen ensisynnyttäjillä. Joten en ehkä niin paljon pelkää sitä seuraavalla kierroksella. Silti tästäkään ei ole musta kirjoitettu mitään sairaalaan papereihin.

 

- Mut käynnistettiin joka teki synnytyksestä todella kivuliaan ja loppuavautuminen tapahtui nopeasti. Kipu oli jotain niin kamalaa, ettei sanat voi ikimaailmassa kuvata mitään sinne päinkään.

 

- Epiduraali ei toiminut tippaakaan. Vaikka sitä lisäiltiin ja muuta niin ei. Ja muuta kivunlievitystä ei ees mietitty. Ilokaasua sain, mutta se ei auttanut kipuun, sai mut ehkä vaan hetkeksi leijailemaan sellasen omaan kuplaani. Ja pahimmissa kohtaa kätilö repi sitä multa pois.

 

- Mä sain aluksi aivan karmean kätilön, joka laukoi mulle tosi törkeitä kommentteja ja oli mua kohtaan todella halveksiva. Eikä uskonut mua lainkaan vaikka kuinka sanoin, ettei epiduraali toimi. Niin ulvon tässä muuten vaan :angry:

 

- Mä tosiaan tiesin etukäteen, että vauva on iso. Ja kukaan ei ollut mun kanssa samaa mieltä. Kukaan ei uskonut. Synnytyksen jälkeen kyllä silmät suurina ihmeteltiin, et aattele se ois ollut jotain 5-kiloinen jos ois syntynyt laskettuna aikana.

 

- Ulostuleminen vauvalla oli aivan liian ahdas. Solisluu poks poikki. Samoin ne verensokerit piti vauvalla tippaa otsassa monta päivää. Tietty sille nyt ei ois voinut mitään. Mutta nyt mä tiedän, ettei neljäkiloinen tule ulos musta alakautta.

 

 

Kuinka moni on aatellut, että haluaa sen sektion seuraavalla kerralla?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkään en pelännyt ensimmästä synnytystä ollenkaan. Tieto tosiaan lisää tuskaa, koska tällä kertaa tietää jo mitä on edessä niin osaa pelätäkin enemmän. Sinänsä pelko on mulla hiukan epäloogista, koska ensimmäinen synnytys meni hyvin, vaikka poika oli isohko (4050g/55cm/39cm). Häpyhuuli halkesi, jonka tikkaaminen sattui jonkin verran. Kivunlievitys meni muuten tosi hyvin, kun epiduraalin vaikutusta riitti aikalailla loppuun asti.

 

No, nyt on menossa rv36+0 ja isoa vauvaa on lupailtu. Viime vuoden puolella kävin ylimääräisissä ultrissa ja sitten tulikin lähete sairaalan synnytystapa-arviosta takaisin, koska sille ei katsottu olevan tarvetta. <_< No siitäkös alkoi sitten mielikuvitus laukkaamaan, jos/kun kokoa ei enää seurattaisikaan! Seurauksena unettomia öitä ja sitä rataa. Onneksi neuvolantäti oli ymmärtäväinen ja laittoi pelkopolille lähetteen, jonne menenkin ensi viikolla synnytystapa-arvioon. Saa nähdä mitä siellä selviää. Jos vauva vielä vaikuttaa kovin isolta, niin haluaisin kyllä tällä kertaa sektion. Tulevassa synnytyksessä minua mietityttää eniten repeäminen, se että vauva ei mahdu kunnolla tulemaan (vauvalle sattuu jotakin) ja puudutuksen saanti ajallaan. Kuten RouvaR mietti, niin mua kans edellisten arpien vaikutus mietityttää. Mulla on tässä viikon verran vihlonut edelliseen tikkauskohtaan ja nyt sitten tietenkin mietin, että repeääkö se siitä ensi kerralla ja miltä se synnytyksessä tuntuu. :rolleyes:

 

Pelkopolista vielä sen verran, vaikka en asiasta paljoa tiedäkään... Niin olen ymmärtänyt, että suurin osa pelkopolin asiakkaista olisi juuri uudelleen synnyttäjiä. Uskon&toivon, että pelkopolin työntekijät ovat ymmärtäväisiä ja kenenkään pelkoja ei vähätellä. Itse olen ehkä ensi viikolla viisaampi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla takana hätäsektio 42+2 vkolla käynnistyksen jälkeen. Mä pelkäsin ihan järjettömästi synnytystä, pelkopolin ansiosta osasin kuitenkin mennä suht.rentona synnytykseen ja ihmettelin itsekin omaa suhtautumistani... Pelkopolilla kävin lähinnä kuolemanpelon ja järjettömän sektiopelon takia... Joutuessani lopulta hätäsektioon jotain tuntui vaan repeävän mun sisällä; ikinä en oo pelännyt niin kuin silloin kun mua kärrättiin leikkaussaliin.

 

Tyttöni joutui teholle, oli niin heikkona. Itse olin tosi kipeä ja kävelykin luonnistui oikeastaan vasta 2kk synnytyksestä...

 

Nyt toisen lapsen pitäisi syntyä kesällä ja tässä ollaan kovasti mietitty synnytystapaa. Ollaan todellakin päädytty suunniteltuun sektioon eikä mua saa kukaan puhuttua yli siitä. Mun täytyy ajatella itseäni ja pientä taaperoani jota vauvan lisäksi pitää kuitenkin pystyä hoitamaan. Ollaan myös ekan lapsen teho-osastoajan takia puhuttu ettei haluta mitään riskejä, tytölle ois oikeasti voinut käydä niin paljon pahemminkin. Suunniteltu sektio on kuitenkin ihan eri maata kuin hätäsektio.

 

Mulla on pelkopolista hyvät kokemukset, mutta senkin tiedän että kyllä siellä pyritään puhumaan synnytyspelkoiset alatiesynnytykseen jos vain suinkin mahdollista. Tiedänhän senkin että sektio on aina riski mutta kyllä se pelkäävälle tuntuu parhaalta vaihtoehdolta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille kuopus ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta ekasta synnytyksestä jäi iso sektiopelko, joka tietenkin tekee sitten koko synnytyksestä pelottavan, koska sektioon voidaan aina joutua turvautumaan. Ekaan synnytykseen menin tosi luottavaisena, tosin jo silloin sektiopelkoisena.

 

Mun synnytys oli nopea (7.5h) ja raju, mutta kätilö SVO:lla ja eka kätilöni salissa suhtautui muhun ajatuksella "ei meidän ongelma, syntyy paaaljon meidän vuorojen jälkeen". Jäbä syntyi lopulta imukuppiautolla sykkeiden laskun takia lähes samantien, kun uusi kätilö oli vuoronvaihdosta saliin ehtinyt ja ainoa syy huonoihin sykkeisiin oli lastenlääkärin mukaan nopeasti edennyt synnytys, jonka aikana lapsi oli jäänyt liian ylös ja siten väsähtänyt rajuihin supistuksiin. Milläs olisin osannut asialle tehdäkään mitään, kun ei kukaan viitsinyt ohjeistaa tai vilkaista tilannetta.

 

Mun kohdunsuun tilannetta ei siis katsottu SVO:n jälkeen, ennenkuin huusin supistuksista kivusta täysiä (ei puudutteita, puolikkaalla teholla ollut ilokaasu ei enää auttanut) ja sitten "hups, täähän onkin melkein auki" SVO:lle kun soitin yöllä supistusten ollessa säännölliset ja tulivat noin viiden minuutin välein, sain ohjeet, että jos olet vielä tunnin päästä kotona, tule vasta seitsemän jälkeen. Tätä varsinkin olen monesti miettinyt: meillä ei olisi jäbää välttämättä ollenkaan, jos olisin totellut, koska jäbä syntyi 08.20.

 

Mun pitäisi kuitenkin sitten joskus marssia takaisin samaan sairaalaan. Kuka takaa, että mut otetaan vakavasti seuraavalla kerralla? Oon tosi tsemppari luonteeltani, et multa jos kysytään, et pärjäätkö? vastaan että joo, pärjään, vaikka silmissä sumenis kivusta. Ehkä toi ja ensisynnyttäjyyteni hämäsi kätilön ajattelemaan, että homma etenee normitahtiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla jäi edellisestä synnytyksestä kanssa hiukan pelkoja, ja nyt oon jo uudelleen raskaana. Mulle ihana terkka lupas kyllä samantien lähetteen pelkopolille jos vaan haluan. Katsotaan tarvinko.

 

Mä en missään nimessä tahdo sektiota, koska mä en tahdo sitä kipua synnytyksen jälkeen. Normaalista synnytyksestä toipus niin paljon nopeemmin. Nyt oli vaan niin raju, että yli kuukausi meni toipumisessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Josko hiukan päivittäisin tilannetta. Eli viime viikolla kävin synnytystapa-arviossa pelkopolilähetteellä. Minut ultrasi aivan ihana nuorehko mieslääkäri. Paljoa me ei mun peloista puhuttu vaan lähinnä mainitsin sen, että vauvan suuri arvioitu koko mietityttää. No vauva oli hänen ultrauksen mukaan hiukan hiljentänyt kasvuvauhtiaan ja sen hetkinen (37+3) kokoarvio oli 3680g ja LA:na 4,3kg. Hän laittoi kuitenkin vielä erikoislääkärille (hän itse oli ilmeisesti erikoistumassa) ajan, jolla oli käytössä kuulemma tarkempi kone. No tänään (38+1) kävin sitten siellä ultrattavana. Lääkäri teki erittäin kovakouraisen sisätutkimuksen jotta saisi jotain supistuksia jne. aikaiseksi ja ultrasi. Hänen ultrauksen mukaan vauva olikin JO 4,1kg. :huh: Hän kysyi sitten, että mitä haluaisin tehtävän. Siinä vaiheessa, kun kuulin litanian käynnistämisen riskeistä, niin meinasin että voisin odotella normaalia synnytyksen käynnistystä, mutta loppujen lopuksi päätin, että oman mielenterveyden kannalta lähden riskeistä huolimatta käynnistykseen, koska kaippa noita riskejä on tavallisissakin synnytyksissä! No huomenna sitten suuntaan aamulla sairaalaan. Cytotecilla aloitellaan käynnistely ja toivon, että synnytys lähtisi helposti ja nopeasti siitä käyntiin. Nyt sitten mietityttää, että miten huomenna sairaalassa käy, koska tutulta kuulin, että suunnitelmat voivat muuttua ihan päivittäin eli voivat jopa huomenna laittaa sieltä vielä kotiinkin, jos siellä on kovin kiireistä! :rolleyes: Toivottavasti kuitenkin pääsen huomenna käynnistettäväksi ja synnytys menee hyvin!

 

PossuJossu, kannattaa sitä pelkopolia kuitenkin kokeilla. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka siitä apua olisikin! Mulla ainakin oli se apu, että pääsin sitä kautta seurantaan ja nyt käynnistykseen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kuulun tähän porukkaan... Vielä en ole edes raskaana, jos koskaan tulenkaan uudestaan, mutta päivittäin lähes pyörii mielessä synnytys. Ekaa märehdin valehtelematta puoli vuotta joka päivä. Mullahan meni lähes kaikki pieleen, sekä alatiesynnytys että sektio... Toipuminen oli ihan hirveää. Luottamus hoitohenkilökuntaan on tasan nolla. :(

 

Ei oo hajuakaan, kumpaa edes toivoisin seuraavaksi, sektiota vai alatiesynnytystä, kun molemmista jäi traumat. Alatiesynnytyksestä siinä mielessä, että jos seuraavakin pysähtyy, ja keskenkaiken joudutaan sektioon. Suunniteltu sektio siksi, kun viimeksikin leikkelivät miten sattuu vaikka ei ollut edes kiireellinen sektio, ja tosiaan se toipuminen oli kamalaa. Toisin sanoen, jos joku takaisi että alatie menee hyvin, se ilman muuta. Mutta kukapa sitä mitään pystyy takaamaan. Toisaalta suunniteltu sektio mieluummin, kuin kesken kaiken päätetty.

 

Sitten taas mietityttää ja pelottaa sanoa, että mä tahdon sektion piste. Siis pelottaa sanoa itselleni. Jotenkin se tuntuu luovuttamiselta. Mutta kun mä olen jo kerran kokenut synnyttämisen, eikö se riitä? Mä tiedän millasta se on.

 

Tuo vähän tökkäsi... ;) Eikö se riitä mihin? Todistamaan äitiyttä ja naiseutta? Kenelle? Itselle vai muille? Usko mua, et sä välttämättä pääse yhtään helpommalla sen sektionkaan kanssa, jos yhtään lohduttaa. :rolleyes: Ja kun sulla tod.näk tulee olemaan jälleen iso vauva, niin ei se mitään luovuttamista ole, vaan viisautta jos harkitsee kaikki vaihtoehdot ja päättää lapsen parhaaksi, eikä lähde hammasta purren väkisin punnertamaan, kun "alakautta ne oikeat synnytykset hoidetaan, prkl". :lol: *pusuhymiö*

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan vain kommenttina, että jos eka olisi leikattu ottaisin ehdottomasti uuden sektion. Kun se arpi kerran kuitenkin jo on niin miksi ottaa riskejä ja saada arpia vähän joka paikkaan :D Pinnallista?

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ihan vain kommenttina, että jos eka olisi leikattu ottaisin ehdottomasti uuden sektion. Kun se arpi kerran kuitenkin jo on niin miksi ottaa riskejä ja saada arpia vähän joka paikkaan :D Pinnallista?

 

:lol: Hassu ajatuskulku, vaikka omalla tavallaan looginen.. Itsellähän on esikoinen syntynyt (suunnitellulla) sektiolla ja kuopus alateitse. ;)

 

Kieltämättä vähän jäi synnytys kaivertamaan, tai lähinnä ponnistusvaihe. Se oli jotenkin superkamalaa, vaikkakin kaikki meni hyvin ja nopeasti. Jos joskus vielä raskaana olen ja synnyttämään mennään, en tiedä liekö pelkopoli minusta silti asiakasta saa - karseaa se ponnistusvaihe varmaan on, poli tai ei. <_<

Edited by Myria

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tuo vähän tökkäsi... ;) Eikö se riitä mihin? Todistamaan äitiyttä ja naiseutta? Kenelle? Itselle vai muille? Usko mua, et sä välttämättä pääse yhtään helpommalla sen sektionkaan kanssa, jos yhtään lohduttaa. :rolleyes: Ja kun sulla tod.näk tulee olemaan jälleen iso vauva, niin ei se mitään luovuttamista ole, vaan viisautta jos harkitsee kaikki vaihtoehdot ja päättää lapsen parhaaksi, eikä lähde hammasta purren väkisin punnertamaan, kun "alakautta ne oikeat synnytykset hoidetaan, prkl". :lol: *pusuhymiö*

 

Riitä se kokemus itselleni. Muut ei liity tähän, nää on näitä oman pään sisällä olevia juttuja :rolleyes:

 

Sun kokemuksen tuntien tiedän myös, että siinä sektiossakaan ei kaikki mee ihan oikein vaikka kuinka ois lääkäri leikkaamassa... Se taas hieman pelottaa lisää, koska on pieni mahdollisuus että saan saman lääkärin omaan sektiooni kuin sulla oli :unsure: Saa kertoa tyypin nimen niin mä laitan synnytystoiveisiini kiellon ettei hän saa hoitaa mua :lol:

 

Kirjoitit, että sulla on hoitohenkilökuntaan aika nollaluottamus ja mulla on vähän sama. Pelottavinta on se, että me ollaan synnytetty samassa sairaalassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Riitä se kokemus itselleni. Muut ei liity tähän, nää on näitä oman pään sisällä olevia juttuja :rolleyes:

 

Sun kokemuksen tuntien tiedän myös, että siinä sektiossakaan ei kaikki mee ihan oikein vaikka kuinka ois lääkäri leikkaamassa... Se taas hieman pelottaa lisää, koska on pieni mahdollisuus että saan saman lääkärin omaan sektiooni kuin sulla oli :unsure: Saa kertoa tyypin nimen niin mä laitan synnytystoiveisiini kiellon ettei hän saa hoitaa mua :lol:

 

Kirjoitit, että sulla on hoitohenkilökuntaan aika nollaluottamus ja mulla on vähän sama. Pelottavinta on se, että me ollaan synnytetty samassa sairaalassa.

 

^ Niinpä... Valitettavasti mulla ei oo aavistustakaan sen lääkärin nimestä, eikä edes että oliko se mies vai nainen :lol: (todnäk nainen). Joten en voi laittaa tuota omaankaan toivelistaan... :P

 

Toivottavasti en loukannu sua mitenkään tuolla kommentilla, tarkoitus ei ollu. Sitä vaan tosiaan tarkoitin, että sun tapauksessa on taatusti perustelut jos päädyt sektioon, eikä kukaan voi sanoa (oma pää mukaan luettuna ;)), että olisit valinnut sen "turhaan" tai pelkkiin pelkoihin/kammoon perustuen.

 

Niin ja eiköhän mulla ollut kosolti huonoa tuuria mukana siinä leikkauksessa, sanoivat että muutama vuodessa sattuu noita... Mutta mitenkä sen saisi ihan aikuisten oikeesti taottua kaaliinsa, huoh, kun aivot kieltäytyy uskomasta vaikka järki sanois mitä. Mies just eilen sanoi, että meillä meni niin paljon pieleen synnytyksessä, että seuraavan on PAKKO kaiken todennäköisyyden mukaan mennä paremmin. :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä menin ekaan synnytykseen (ja odotukseen) sillä mielin, että okei sattuuhan noita kaikki juttuja, mutta valtaosalla kaikki menee ihan hyvin. Joten aattelin, että me seurataan valtavirtaa ja kaikki menee normaalisti. Eipä mennytkään ja siitä on nyt pelot, jotka koskevat enimmäkseen sitä, että tietää, miten asiat voi mennä pieleen. Tietää, että se voi sattua omalle kohdalle. Se, että tuttavapiirissä on myös karmeita kokemuksia (esim. Alyalla) saa tiedostamaan vaan entisestään, että lausahdus "näitä tapahtuu vaan pari vuodessa"/"mutta sellaista tapahtuu vain tosi harvoin" voi koskea juuri minua itseäni!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun eka synnytys käynnistettiin raskausmyrkytyksen vuoksi. En pelännyt etukäteen. Siinä synnytyksessä epiduraali ei oikein toiminut, kivut olivat kamalat, vauva ei laskeutunut kunnolla ja supistukset hiipuivat. Lopulta vauvan sykkeen laskun vuoksi hätäinen imukuppisynnytys. Tästä kuitenkin toivuin hyvin eikä varsinaisia pelkoja jäänyt. Toisen synnytyksen toivoin käynnistyvän spontaanisti ja sujuvan luonnollisemmin. No käynnistyihän se, mutta lopulta kuitenkin päädyttiin sektioon, koska vauva ei laskeutunut ja mä olin kivusta sekaisin (kohdunsuu oli 8,5 cm auki, kun sektiopäätös tehtiin). Sektio tehtiin nukutuksessa, koska mulle ei saatu puudutusta toimimaan, spinaalia oli yritetty laittaa noin 10 kertaa. Synnytys oli kipujen puolesta vielä karmeampi kuin ensimmäinen. Kuopus oli niin iso, ettei mahtunut mun lantiosta läpi tulemaan (olen pienikokoinen ja vauva painoi 4210g). Toipuminen oli myös hitaampaa, mä olin tuskissani jännittänyt selkä-, reisi-, ja pakaralihaksiani niin, että lihaskipujen vuoksi jouduin syömään kipulääkkeitä vielä kotonakin runsaasti lähes kaksi viikkoa ja silti olin alkuun niin kipeä, että itku tuli useaan otteeseen. Leikkaushaavaa sai hoidella pitkään, koska se hieman aukesi parista kohtaa tikkienpoiston jälkeen. Ja siis sektio olisi tehty jo paljon aikaisemmassa vaiheessa jos vauvan koko olisi ollut tiedossa.

 

Mä olen siis kaksi kertaa lähtenyt synnytykseen reippain mielin ja kaksi kertaa on monikin asia mennyt pieleen. Olen toki onnellinen siitä, että lopputulos oli kummallakin kerralla hyvä. Eli lapsi saatiin kohdusta ulos hengissä ja terveenä. Ja itsekin toivuin ennalleni.

 

Olin ajatellut ja toivonut, että lapsiluku tulisi meillä olemaan kolme. Nyt en kuitenkaan ole varma haluanko enää kokea synnytystä sen paremmin alateitse kuin sektionakaan. Alateitse ei vähänkään isompi vauva mahdu tulemaan ja sektio taas jouduttaisiin varmaankin tekemään nukutuksessa, koska mulle ei näköjään noita puudutuksia saada toimimaan kunnolla (sektiossa sinänsä ei mikään mennyt pieleen, mutta pelkään nukkuttamista). Ei houkuttele. Mua vaan ei ole tehty synnyttäjäksi.

 

Tai sitten kolmas kerta toden sanoo... jos aika kultaa muistot, niin ehkä mä vielä yhden kerran yritän. Meni miten meni...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toivottavasti Callunan synnytys on mennyt tällä kertaa paremmin.

 

Kävin lukemassa mielenkiinnolla teidän ajatuksianne. Mulle itselleni jäi paha synnytyspelko, tai ehkä tarkemmin ajateltuna raskauspelko johtuen loppuajalla kehittyneestä vaikeasta raskausmyrkytyksestä. Kirjoitin tänne jo pitkän avautumisen, mutta se tuntuikin lopulta liian henkilökohtaiselta. Palaan asiaan kun saan (toivottavasti joskus) omia ajatuksiani edes hieman selvemmiksi. Tsemppiä kaikille, toivottavasti saatte käsiteltyä asioita ja mahdollisen uuden synnytyksen koittaessa uskaltaisitte luottaa siihen, että tällä kerralla kaikki menee paremmin. Ei kai tässä muutakaan voi. *huoh*

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Synnytys meni enemmän kuin paremmin ja hyvä, kun käynnistykseen lähdettiin! :) Meille syntyi siis kaksi viikkoa sitten kolmen päivän käynnistelyn jälkeen rv 38+5 poika mitoin 4140g/55cm/38cm. Iso poika siis jo noilla viikoilla, joten hyvä kun ei odotettu yliajalle menoa, kun esikoinenkin syntyi 41+3 mitoin 4050g/55cm/39cm.

 

Käynnistämisessa meni siis oma aikansa, mutta kun synnytys lähti käyntiin, niin se oli menoa sitten! :lol: Eli siis ensimmäisenä päivänä sain 3X1/4-Cytotec-tabletin suun kautta. Ne aiheuttivat kivuttomia supistuksia. Toisena päivänä sain 3X1/2-Cytotec-tabletin suun kautta, jotka aiheuttivat pieniä lämmön tunteena selässä tuntuneita supistuksia. Yöksi supistukset kuitenkin loppuivat. Kolmantena päivänä laitettiin 1/4-Cytotec-tabletti emättimeen, jotka sitten aiheuttivat pieniä napakampia supistuksia. Supistuksia tuli pitkin päivää 5min välein, jonka takia ei laitettu enää tabletteja, jotta ei tulisi liian nopeaa synnytystä. Kuuden jälkeen illalla kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen eikä mitään edistystä ollut tapahtunut kohdunsuulla! Seitsemän aikaa kävin vielä kaverille valittamassa eri osastolla, ettei pikkuveli taida ikinä syntyä! :lol: Sen jälkeen supistukset alkoi kuitenkin napakoitua vielä enemmän ja Selviytyjiä katsellessa sai jo ihan kunnolla hengitellä. Pyysin kätilöä tarkistamaan tilanteen, mutta koska aiemmasta tarkistuksesta oli niin vähän aikaa hän ei suostunut sitä tekemään! Ehdotti kipupiikin ottamista, jotta saisin nukuttua. Sitä varten sitten otettiin kymmenen jälkeen käyrää ja puoli yhdeltätoista sain Petidin-piikin. Sängyssä vielä maatessa (käyrien ottamisen ja piikin saamisen jälkeen) tuntui mahassa inhottava kruntsaus. Liikahdin vähän ja vedethän ne siinä sitten meni! Sittenpä kivut tuhatkertaistuikin. Kätilö viimein tarkasti sen jälkeen kohdunsuun tilanteen ja olinkin jo 6cm auki! Miehelle soitin 23.12 ja salissa olin 23.25 ja auki 8cm. Onneksi siellä oli ilokaasu-systeemit valmiina, jota pääsin heti imppailemaan ja odottamaan lääkäriä. Onneksi anestesialääkäri oli viereisessä huoneessa, niin ehdin saamaan spinaalipuudutteen 23.45. Vauva ois kätilön mukaan ehtinyt hyvin ystävänpäivälle, mutta puudutteen saatuani halusin vaan olla ja nauttia ihanasta olosta ja odotella miestä. Mies tuli saliin jotain 23.50 eli kauaa ei hänenkään tarvinnut siellä tylsistyä. Ponnistusvaihe kesti 4min ( :lol: ) ja poika syntyi siis 15.2. klo 00.04. En olisi kyllä ikinä uskonut, että kaikki lopulta menee niin helposti ja nopeasti! Pikkuinen repeämä tuli samaan paikkaan kuin ekassakin synnytyksessä, mutta muuten ei tarvinnut leikata tms. Synnytystä seuraavana päivänä olo oli kuin hakatulla, mutta sen jälkeen vointi on ollut melkolailla normaali. Nyt kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen siitä muistuttavat ainoastaan raskausarpinen löllömaha, jälkivuoto ja ihana tuhiseva poika! :D

 

Mun kokemuksen perusteella kannattaa ottaa yhteyttä Pelkopoliin, jos synnytys pelottaa/mietityttää. Ja kannattaa todellakin luottaa omiin tuntemuksiin! Käynnistämisestä mulla ei ole pahaa sanottavaa. Tietenkin oli aika tuskastuttavaa se odottaminen, mutta loppujen lopuksi kaikki meni tosi hyvin, jos ei lasketa sitä helvetillistä tuntia vesien menon jälkeen ennen kuin sain kivunlievitystä. :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei ollut mitään pelkoja alatiesynnytystä tai sektiota kohtaan, mutta nyt on sitten kumpaankin. <_<

 

Ensimmäinen syntyi suunnitellulla sektiolla, jossa mikään ei kyllä mennyt suunnitellusti :rolleyes: tai no lapsi saatiin turvallisesti ulos, mutta sen jälkeen kaikki meni pieleen. Leikkasivat multa virtsarakkoon reiän, ja sitä paikkaillessa puudutus nousi ensin liian ylös ja loppui sitten kesken kaiken.

Kysyin siltä anestesiahoitajalta (joka oli muuten tosi ihana)

että onko tämä ihan normaalia, kun korvatkin pistelee. Testailivat siinä sitten että olin otsaa myöten puudutettuna. Sitten ihan kesken kaiken aloin tuntea hirveää kipua mahassa, kun puudute loppui kesken kaiken vaikuttamasta. Sitä ei voitu lisätä, koska siinäkin oli jokin mennyt pieleen heti alussa. Eikä se muuten olis loppunut kesken jos eivät olisi toheloineet sen virtsarakon kanssa. Lopulta sitten nukuttivat hetkeksi että saivat homman valmiiksi.

 

 

Viikko sektion jälkeen päästiin kotiin, seuraavana päivänä hakeuduin jo lääkäriin kun aloin vuotaa verta. Niin paljon sitä tuli, että mies kulki perässä pyyhkeen kanssa. En tajunnut lääkäriä pyytää ultraamaan, olis kai sen itsekin pitänyt se tajuta, vaan käsikopelolla sanoi että kaikki on hyvin. Verta tuli enemmän ja vähemmän viikon ajan, sitten neuvolasta antoivat gynekologille ajan, joka heti ultrasi ja sanoi että täällä on tosi iso verihyytymä. Jouduin sitten seuraavana aamuna sairaalaan kaavintaan. Piti päästä samana päivänä pois, mutta sieltä löytyi lisäksi palanen istukkaa, ja olin tuon toimenpiteen takia niin kipeä, että pitivät yön sitten naistentautien osastolla. Tuo osastolla olo oli oikeasti kamalaa, siellä oli enimmäkseen syöpäsairaita naisia, yksi ihan viime vaiheessa, minulla oli tosi ikävä vauvaa, mutta eihän siitä voinut siellä puhua :( . No onneksi se oli vaan yksi yö.

 

Esikoisen hoitoon pääsin osallistumaan kunnolla ehkä neidin ollessa kuukauden ikäinen. Virtsarakon paranemiseen meni sellaiset puoli vuotta, samoin sektiohaavan paranemiseen.

 

Haluaisin synnyttää seuraavan alakautta, mutta koska minulla on selkäongelmia, pelkään nyt sitäkin. En ainakaan mitään 4-kiloista pysty alakautta synnyttämään, mutta en kyllä haluaisi enää koskaan sektioon.

Onneksi terveydenhoitajani on ihana, meillä on aina reilu tunti aikaa puhua ja pystyin jo nyt kertomaan hänelle peloistani :) . Olisi laittanut heti pelkopolille, mutta en vielä halunnut. Minuahan pelottaa se, että osaako anestesialääkäri ja leikkaava lääkäri hommansa, eikä sitä nyt voi kukaan mennä valitettavasti lupaamaan ettei kämmejä satu.

 

Anteeksi, tuli vähän pitkä vuodatus, mutta tämä asia hiukkasen ahdistaa jo nyt...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua pelottaa vaikka mikä :( Ei mulle mitään hirmuista sattunut, mutta synnytys oli käynnistetty ja nopea ja ne supistukset oli niin kauheita. Avauduin n. kahdessa ja puolessa tunnissa. Tiedän että mahdollinen seuraava synnytys saattaa olla hitaampi eikä yhtään niin raju, mutta silti pelkään, että kun ehditään sairaalaan on jo liian myöhäistä antaa mitään. Jos me ei viimeksi oltais oltu valmiiksi sairaalassa, en oikeesti tiedä miten oisin selvinnyt. Apua. Muistan vaan niin hyvin sen ekan vihlaisun kun tuntu että jotain repeää. Mutta minkäs teet. Toista me kuitenkin yritetään. Sit saa riittää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Evestiina; mullakin leikattiin just virtsarakko sektion yhteydessä! Tosin mulla se huomattiin vasta heräämössä muutaman tunnin päästä, kun parikyt ihmistä oli eka käyny vuorotellen ja yhtäaikaa painelemassa mahaa (ai saakeli!!) ja ihmettelemässä, että mitä tuo neste on, mitä haavasta koko ajan vuotaa... :blink: Ja mut sit suoraan nukutettiin tohon toiseen leikkaukseen.

 

Mut onpa sullaki kaikki tosiaan menny mahdollisimman päin mäntyä... Tsemppiä ja rohkeutta uuteen koitokseen!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now