Synnytyspelko ensimmäisen kierroksen jälkeen

[hensku80]

Pelotti ensimmäinen kerta ja pelottaa myös mahdollisesti tuleva.. Ensimmäisestä pelkäsin aivan kaikkea. Synnytys meni yliaikaiseksi ja käynnistettiin, synnytys oli nopea ja raju. Supistukset tosi kipeitä ja lähes tauottomia, mutta ennen ponnistusvaihetta ehdin juuri saamaan pudendaalin ja ponnistusvaihe oli lähes kivuton.

Kätilö kysyin jälkeenpäin että jäikö traumoja kun meni näin nopeasti. Sanoin ettei tosiaankaan, jos tietäisi että toinen syntyisi samalla kaavalla menisin hyvillä mielin synnyttämään. Mutta ikuisena pessimistinä ajattelen et kun eka kerta meni hyvin niin täytyyhän toisessa jotain mennä pieleen . Ja kun oli tosiaan niin nopea synnytys niin ehtiikö varmasti sairaalaan jos toinen on vielä nopeampi.

[Jaimee]

Kiitos kaikille sympatioista. Oikein tuli nolo olo kun kaappasin tämän ketjun tukiketjukseni.

[Angervo]

Minulla oli vähän päinvastainen tilanne eli jouduin synnytyksen jälkeen oikein vakuuttamalla vakuuttamaan että mitään pelkoja EI jäänyt enkä halua tulla erikseen keskustelemaan tapahtumien kulusta tai aikaa psykiatriselle sairaanhoitajalle, kiitoksia vaan paljon. Kyseessä siis oksitosiinilla käynnistetty hyvin hitaasti ja kivuliaasti etenevä synnytys joka osui niin tavattomaan ruuhkaiseen päivään että jouduin sinnittelemään pitkät ajat ilman kivunlievitystä kun kukaan ei vain ehtinyt apuun ja joka päättyi imukuppiulosauttoon, istukan käsinirrotukseen ja massiiviseen verenvuotoon joka vaati parin vuorokauden tehohoidon. Kyseessä on kuitenkin niin tavaton epäonnisten sattumusten summa että voin olla käytännössä varma ettei samaa enää toiste satu ja siksi mahdollinen seuraava synnytys ei pelota. Lisäksi varsinainen ponnistusvaihe (ja etenkin kätilön sanat "seuraavalla ponnistuksella syntyy pää!") jäi kuitenkin mieleen niin positiivisena sen kaiken muun härdellin keskeltä että sen olisin milloin vain valmis kokemaan uudelleen.

Edited December 9, 2010 by Angervo

[penguin]

Mulle jäi aika paha pelko ekan synnytyksen jälkeen, vaikka se olikin kai ihan normisynnytys, joskin käynnistetty aika kiireellä hepatogestoosin vuoksi. Kalvot puhkaistiin heti, kun kohdunsuu oli avautunut sen verran, että sinne pääsi sorkkimaan ja supistukset aiheutettiin oksitosiinilla. Keinotekoiset supistukset oli tosi kipeitä, mutta epiduraali auttoi niihin, sitten kun sain sen usean pyynnön jälkeen. Ponnistusvaihe kesti tunnin, se oli kamalaa. Kätilön kanssa en jotenkin tullut toimeen, hän vaikutti kylmältä eikä jotenkin ollut ollenkaan "läsnä" siinä tilanteessa. Onneksi ponnistusvaiheen loppupuolella/tikkauksen aikana vuoro vaihtui ja sain hoitajikseni kaksi keski-iän ylittänyttä ihanaa tätiä

 

Meille ei ole näillä näkymin tulossa toista lasta, mutta vähän ollaan miehen kanssa pohdittu, että josko sittenkin...? Mutta miten siitä synnytyksestä sitten selviäisi? En tosiaankaan tiedä, uskallanko alkaa hommaan enää. Olen ymmärtänyt, että hepatogestoosikin voi uusia toisessa raskaudessa. Sehän voi olla vaarallinen lapselle. Sekin pelottaa.

[Tiikeriemo76]

Mulle jäi aika paha pelko ekan synnytyksen jälkeen, vaikka se olikin kai ihan normisynnytys, joskin käynnistetty aika kiireellä hepatogestoosin vuoksi. Kalvot puhkaistiin heti, kun kohdunsuu oli avautunut sen verran, että sinne pääsi sorkkimaan ja supistukset aiheutettiin oksitosiinilla. Keinotekoiset supistukset oli tosi kipeitä, mutta epiduraali auttoi niihin, sitten kun sain sen usean pyynnön jälkeen. Ponnistusvaihe kesti tunnin, se oli kamalaa. Kätilön kanssa en jotenkin tullut toimeen, hän vaikutti kylmältä eikä jotenkin ollut ollenkaan "läsnä" siinä tilanteessa. Onneksi ponnistusvaiheen loppupuolella/tikkauksen aikana vuoro vaihtui ja sain hoitajikseni kaksi keski-iän ylittänyttä ihanaa tätiä

 

Meille ei ole näillä näkymin tulossa toista lasta, mutta vähän ollaan miehen kanssa pohdittu, että josko sittenkin...? Mutta miten siitä synnytyksestä sitten selviäisi? En tosiaankaan tiedä, uskallanko alkaa hommaan enää. Olen ymmärtänyt, että hepatogestoosikin voi uusia toisessa raskaudessa. Sehän voi olla vaarallinen lapselle. Sekin pelottaa.

 

Synnytyspelosta selviää ainoastaan puhumalla. Mua auttoi myös äitiysjooga, jonka avulla sain paremmin yhteyden kroppaani ja pystyin hengittelemään ja rentoutumaan ja "antautumaan" supistuksille seuraavassa synnytyksessä.

 

Vaikka synnytys jouduttaisiin käynnistämään seuraavallakin kerralla, voi se olla ihan eri helppo silti. Mulla on käynnistetty raskausdiabeteksen takia kaikki kolme synnytystäni. Viimeisin oli aivan ihana ja helppo koska kohdunsuu oli kypsynyt ja kroppa valmis synnyttämään. Olen kokenut tuon väkisin repimällä käynnistetyn synnytyksen jota kuvailit, sekä huonosti etenevän, kivunhoidollisesti pieleenmenneen pitkän ja vaikean synntyksen myös. Mutta tuon kuopuksen synnytyksen jälkeen uskallan mennä uuteen koitokseen, vaikka uskon että tälläkin kerralla käynnistys on edessä.

 

Tiedän että pystyn siihen, ja aion puhua etukäteen että haluan hyvän kivunlievityksen. Kun mukana on sellaisia tekijöitä kuin oksitosiinitippa ja kalvojen puhkaisu, ei todellakaan ole mitään luomu-ihmisiä

 

Vaikkei synnytystä voi koskaan etukäteen suunnitella, voi itselleen tehdä oman "kivunsieto polun" ja "helpotuksen portaat"

mulla se on aina alussa lähtenyt siitä pallon päältä keinuttelusta, hengittelystä syvään ja liikkeestä supistuksen aikana. Sitten mukaan on tullut lämmitettävä kaurapussi, joka toimii mielestäni aika hyvin kun sen kuumaksi lämmittää. (en ole koskaan päässyt suihkuun piuhojen ja tippojen takia, sen vuoksi kauratyyny on ihan ehdoton sairaalakassi buddy)

 

Seuraava askel näiden ylittävälle kivulle on ilokaasu. Siinä vaiheessa yleensä ollaankin jo niin hyvässä vauhdissa että pystyy laittamaan epiduraalia/spinaalia. Viimeksi pääsin 6cm näin. Ja synnytin spinaalin vaikutuksen aikana (2h) täysin kivuttomasti, erittäin rauhallisissa ja hallituissa tunnelmissa.

 

Jäi hyvin onnistunut ja hyvä mieli.

 

Suosittelen kaikille etukäteen puhumista ja jonkinlaisen "suunnitelman" tekemistä. Olen avoimesti kertonut aina käynnistykseen mennessäni että on 2 vaikeaa synnytystä takana ja synnytyspelko niistä. Se auttaa paljon kätilöäkin, tulee sellaiset kätilöt jotka on empaattisia, ei ne kehtaa laittaa synnytyspelkoiselle ketään "naisen on kivulla synnyttävä" kiukkuista vanhaa akkaa

[Wonderwhy]

Mullekin on pelko alkanut hiipiä takaraivoon..

 

Esikoinen syntyi reilu 6 vuotta sitten, vannoin etten enää koskaan synnytä. Asia kuitenkin unohtui vuosien saatossa kunnes nyt uusi raskaus on tuonut mieleen aikaisemman synnytyksen sekä edellisen spontaanin keskenmenon, jossa täytyi myös kestää tuskallisia supistuksia ilman kivunlievityksiä.

 

Eka synnytys oli aika nopea, yhteensä se kesti neljä tuntia. Jo tuo nopeus aiheutti mulle hirveän paniikin, en voinut uskoa että se lapsi nyt jo syntyy. Ulisin salissa, että "en mä ole vielä valmis." En ehtinyt saamaan mitään kivunlievitystä, ei edes ilokaasua suostuttu antamaan. Kätilö oli tökerö ja inhottava. Repesin pahasti ja hän muun muassa totesi, että "täällähän ollaan kuin teurastamossa."

 

Pelkään siis järkyttävästi sitä KIPUA!! Koko synnytys oli silkkaa tuskaa alusta loppuun ja ahdistaa kun tiedän, etten todennäköisesti ehtisi taaskaan saamaan mitään kivunlievitystä. Ja mä ehdottomasti haluaisin! Repeämät oli myös sitä luokkaa, että pelkään repeäväni taas pahasti ja sitten saan taas itkeä synnytyksen jälkeen kun sisäisiä repeämiä paikkaillaan ja tunnen jokaisen neulanpiston, kun ei niitäkään kuulemma kunnolla saa puudutettua.. Vauvasta en pystynyt nauttimaan kunnolla pariin viikkoon, kun kivut vaan jatkui, istua ei voinut ja pystyssä ei pysynyt, kun menetin verta niin paljon. Makasin vaan sängyssä vauva tissillä ja itkeä pillitin kateudesta, kun muut synnärillä näytti niin hyvinvoivilta ja onnellisilta..

 

Synnytystä voidaan aina suunnitella etukäteen, voin kirjoittaa kaikki lässynlässyn toivomukset paperille, mutta kun vauva tulee nopeasti niin ei niitä kukaan edes ehdi lukea, toteutuksesta nyt puhumattakaan. Siinä unohtuu toivomukset ja kaikki muut ja toki sen ymmärrän, mutta se oli niin hirvittävän ahdistavaa kun itsellä ei ollut mitään kontrollia. Kaikki vaan tapahtui eikä mihinkään voinut itse mitenkään vaikuttaa.

[E_lovena]

Hyvä aihe. Olen nimittäin aina ihmetellyt, että miksi synnytyspelosta puhutaan pääasiassa ensisynnyttäjien kohdalla. Eihän siinä vaiheessa vielä tiedä mitä pelätä.

 

Itsekin odotin ensimmäistä synnytystä hyvin luottavaisena kliseiseen tyyliin: "Ovathan kaikki muutkin siitä selvinneet.", "Sehän on luonnollinen tapahtuma." "Nainen on luotu synnyttämään." ja muuta soopaa esim. korkeasta kipukynnyksestä... Sitten itse tapahtumassa kävi selväksi, että synnytyskipu ei ole mikään normikipu (esim. jalan mennessä poikki), vaan jokin sen esihistoriallinen hirviökantaäiti . Ja itse tapahtumasta on luonnollisuus kaukana sairaalaympäristöineen ja "ohjekirjakätilöineen" (ellei itse pidä kiinni jonkinasteisesta epäkliinisyydestä).

 

No selvittiinhän siitä (viidessä tunnissa ja parin ilokaasuhuikan voimalla, kätilöiden mukaan hyvin - sitä sanaa käytettiin kyllä ihan uudessa tarkoituksessa), mutta seuraavaa odottaessa osasi jo pelätäkin. Onneksi tapahtuma on sellainen, että siitä ei voi luistaa, vaan pelko on pakko kohdata. Ja vaikka epätoivo meinasikin supistusten alkaessa iskeä, kun tiesi mitä edessä on, niin selvisihän siitä. Ja pelko hellitti.

 

Kolmatta odottaessa pelkäsi enää lähinnä sitä, että lapsen kannalta kaikki menisi mahdollisimman hyvin. Onneksi meni.

 

Kantani on siis se, että mielestäni on täysin ymmärrettävää, että toista synnytystä pelkää eniten. Se on ensimmäinen synnytys, jossa tietää mihin on menossa ja osaa oikeasti epäillä selviytymistään. Jos siitä selviää kunnialla, seuraavat synnytykset ovat varmasti omalta kannalta jo henkisesti helpompia odottaa, vaikka huoli lapsesta saattaakin olla aikaisempaa suurempi. Varmuuskin kasvaa, kun ehkä tuntee itsensä synnyttäjänä paremmin ja osaa vaatia oikeanlaista tukea (itselläni esim. hämärää, rauhaa) ja kuvailla tuntemuksiaan paremmin.

 

Siis oppia ikä kaikki. Valitettavasti näissä hommissa ei viitsisi loputtomiin jatko-opiskella...

[niiskunen]

Meidän esikoinen syntyi 10kk sitten melko nopealla ja helpolla synnytyksellä.

En ollut osannut pelätä synnytystä, koska en tiennyt mitä odottaa.

Tiesin, että kipeää se tekee varmasti mutta kyllä se kipu yllätti siitä huolimatta! ei sitä voi edes osata kuvitella ennen kuin sen itse kokee.

Mulla jäi pelko sitä kipua kohtaan ja jos meille joskus tulee toinen lapsi niin olen alkanut ihan tosissani miettimään suunniteltua sektiota.

Mietin, että ei synnytyksestä tule mitään jos pelkään koko ajan ja raskausaika menee sit kans siinä pelossa ku miettii, että millon se tapahtuu!

[Sue Ellen]

Lasketaanko sitä, jos on alatiesynnytyksen jälkeen sektiopelko? Meillä siis kohtuullisen pitkään kesti koko rupeama (yli 30 tuntia) imukuppeineen (jota kylläkin itse pyysin), mutta jälkikäteen jäi kuitenkin hyvä mieli ja uskon etten rupeakaan pelkäämään loppua kohti. Nyt kuitenkin vähän huolettaa se, että entä jos toinen ei onnistukaan, vaan joutuu sektioon. Lähinnä siinä pelottaa pitkä toipumisaika ja vielä se, että olen nähnyt kaikenlaisia haavakomplikaatioita ja hoitanut niitä työkseni, ja ylipainoisena ihmisenä minulla on ehdottomasti suurempi risi saada sellainen, kuin hoikalla olisi. Pelko ei kylläkään ole hallitsematon eikä valvota mua öisin, mut kyllä se välillä mielen päällä käy, ja loppua kohti varmaan enemmänkin.

 

Karmeita kokemuksia täällä kyllä! On aivan järkyttävää jos joku oikeasti luopuu haaveistaan saada useampi lapsi, sen vuoksi että synnytys on hoidettu paskasti!

[Danni]

Minulla on takana kaksi synnytystä. Ensimmäinen kivulias käynnistetty mutta silti nopeasti ja ihan hyvin sujunut, toinen itsestään käynnistynyt ja todella upea kokemus.

Ja silti on alkanut pelottaa nyt kun kolmannen lapsen laskettu aika on viikon päästä.

Minä en pelkää niinkään sitä kipua, repeämistä tms. vaan että vauvalle tai itselleni käy jotain.

En tiedä mistä olen tämän pelon kehittänyt mutta ahdistaa kovasti.

Pelkään että vauvalla on joku vika tai että synnytyksessä tulee joku vika.

Mitään syytä ei ole pelätä ja senpä vuoksi pelottaa vielä enemmän, ajattelen että äidinvaisto yrittää kertoa jotain.

[koivu]

Mua on alkanut ahdistaa tosi paljon uudelleen synnyttäminen. Ekan kohdalla en osannut sitä niin pelätä, niinkuin E_lovena mainitsi, "onhan kaikki muutkin siitä selvinneet".

 

Viime syksyisessä synnytyksessä jouduin makaamaan yhdellä kyljellä koko synnytyksen ajan, tärisin hallitsemattomasti ja oksensin. Pienen sydänäänet laski vähän väliä ja lopulta imukupilla otettiin pikaisesti ulos. Typy vietiin hengittämättömänä pois ja vietti reilun vuorokauden lastenosastolla. Itse jouduttiin lähtemään etsimään tyttöä kun kukaan ei tiennyt mitään ja meidät "heitettiin" ulos synnytyssalista tosi tylysti. Tyttö virkosi onneksi tosi nopeasti eikä jäänyt (toivottavasti) mitään jälkiseuraamuksia. Mutta mä pelkään tosi paljon että seuraavankin kerran pienellä on jotain häikkää eikä selvitä säikähdyksellä. Nytkin onneksi supparit oli niin kipeitä että mentiin/päästiin käyrille sairaalaan, vaikka en ollut kuin sormelle auki, ja huomattiin sydänäänien lasku.

 

Ja kyllä mä pelkään sitä kipuakin, mä en pystynyt mitenkään "hallita" sitä. Kotona suihku ja liike auttoi ja sairaalassa kyselin jatkuvasti että milloin pääsen ylös tai suihkuun tai tekemään edes jotain. Mutta kyljellään maatessa letkuissa kiinni en voinut tehdä mitään. Ponnistaminen oli helppo epiduraalin ansiosta (en tuntenut YHTÄÄN MITÄÄN), mutta nyt pelottaa että jos en toisessa saakaan epiduraalia, selviänkö ponnistamisesta lainkaan. Tuntui että kestin kipua tosi huonosti ja siitäkin on jäänyt huono fiilis.

 

Meille ei siis todellakaan ole vielä tulossa toista, mutta pelkkä uudelleen synnyttäminen pelottaa ja ahdistaa mitä kauemmin synnytyksestä on kulunut. Miltä mahtaa tuntua jos joskus odotetaan toista...

[miljoonakello]

löysin tänne keskusteluun juuri kun surffailin aiheeseen liittyen, meillä pohditaan mahdollista kolmatta lasta ja synnytys alkaa oleen mielessä. Minä en pelännyt synnytystä ensimmäisen kohdalla, no se meni ilman kivunlievitystä kesti n 48 tuntia ja päättyi reilun tunnin jälkeen imukuppisynnytykseen. vauva oli iso ensimmäiseksi 4200 ja pipo oli 37 cm... pieni arvelu jäi ja sain seuraavassa spinaali puudutyksen mikä tuntui auttavan kuin unelma, olo oli rauhallinen ja kun alttiin ponnistaan niin sitten lopusta tuli jotain aivan järkyttävää, itkin miehelle jo että auta. vauva käänty selälleen ja oli tulossa avosuutarjonnassa ulos siinä vaiheessä spinaalista ei ollut mitään enää jäljellä. vauva jämähti jumiin ja se kipu oli sanoin kuvaamatonta,, se ei loppunu ollenkaan, ennemmin supistaessa hieman helpotti. kätilö yritti soittaa lääkäriä joka ei suostunu tulemaan ja tippaa vaan lisättiin vaikka olin jo mielestäni sietokyvyn äärirajoilla. kätilö viimein sai suostuttelemalla suostuletua lääkärin paikalle. ne ei ehtyny ees välilihaa puuduttaan ko lääkärille tuli kiire ottaa IMUKUPILLA jälleen vauva pihalle. olo oli mulla lähinnä että tämä on teurastusta, kipu niin kauhiaa siinä vaiheessa. vauvan sydänäänet ei onneksi missään vaiheessa laskenu. vauva oli iso 4300 ja sama pipo kuin edellisellä. kätilö sano että ei ole ennen nähny nuin ison vauvan tulevan aleteitse tuossa tarjonnassa. menetin verta ja lääkäri ompeli leikkaus haavan ja siitäkin kätilö sano että ei oo koskaan nähny lääkärin ompelevan... eli siinä oli aika kiire. sitte mun verenpaine romahti ja sain hengitys vaikeuksia ja sali oli yhtäkkiä täynnä väkiä ja mua hoidettiin. tilanne lopen tasottu ja sain vauvan rinnalle, mies oli siinä vaiheessa ihan valkonen ja sano että tais meidän lapsiluku olla siinä. oli tieten niin järkyttyny. silti minä totesin että kyllä minä vielä lapsia haluan...

 

 

no olen sysänny tämän pois mielestä tähän asti, vaikka tiesin että se tulee vastaan kun alkaa haaveileen seuraavasta. eli nyt minulla on aivan järkyttävä synnytyspelko. siitä huolimatta haluan vielä lapsen/lapsia mutta minut saa kyllä pumpata turtaksi kipulääkkeitä että siitä selviän, ihan oikiasti haluaisin vaan saada hyvän synnytys kokemuksen jossa saisin lapsen pihalle omin voimin.

[myy73]

Olen kokenut kolme alatiesynnytystä ja tämä lähestyvä neljäs nostattaa paniikkia... Esikoinen syntyi "helposti" - käynnistettynä, vauhdilla ja täysin luomuna. Vaikka kivut oli kaameat ja se kamala hallinnan menettämisen tunne tulikin, siitä on jäänyt parhaat muistot.

 

Toinen synnytys oli vaikea. Lapsi oli liki kilon painavampi kuin edellinen, ja synnytystapa-arvio piti tehdä. Arvion mukaan piti mahtua tulemaan. Häntäluuta pohdittiin kauan (olen murtanut sen lapsena ja se kaartuu jyrkästi kohti synnytyskanavaa) mutta useampi lääkäri tuumasi, että kyllä se mahtuu. Vaan eipä mahtunutkaan Tällä kertaa ehdin saada epiduraalin ja kaikki meni hyvin siihen saakka kunnes lapsen pää oli ulkona. Sitten poika jäi jumiin ja sydänäänet romahtivat. Yhtäkkiä sali oli täynnä lääkäreitä ja kätilöitä, huudettiin vasaraa että saataisiin häntäluu murrettua... Sektioonhan ei enää siinä vaiheessa ollut mitään asiaa kun lapsi oli jo puoliksi ulkona. Sain siinä paniikissa ponnistettua pojan ulos mutta hän syntyi elottomana ja sinisenä. Elpyi onneksi kuitenkin. Pitkäaikaisseurauksena pojalla tuosta nyt merkittävät hieno- ja karkeamotoriikan kehityshäiriöt, joiden kanssa on opeteltu pärjäämään. Minulla vaikea-asteinen peräsuolen laskeuma, joka korjattiin kuitenkin onnistuneesti melko pian synnytyksen jälkeen.

 

Kolmas synnytys meni taas miltei luomuna, ilokaasun voimin ja vauhdilla. Lapsi oli pienikokoinen, eikä mahtumisen kanssa ollut ongelmaa. Mutta ne ponnistusvaiheen kivut peräpäässä, menetin tajuntani niiden vuoksi! Ilmeisesti siellä kipuili suolen puolen arpikudos, jota lapsi tietysti painoi ja venytti ulos tullessaan.

 

Laskeuma jouduttiin korjaamaan uudestaan ja nyt olisi synnytys jälleen edessä parin kuukauden päästä. Pelottaa! Sektio olisi tässä tilanteessa viisain ratkaisu, varsinkin kun tämä lapsi ei ole mitenkään erityisen pienikokoinenkaan, mutta pahaksi onnekseni pelkään sitä vieläkin enemmän. Olen yrittänyt kahlata läpi sektiokokemuksia mutta pelko vain kasvaa.

[Guest Grenada]

^Huh! Hurjat kokemukset sulla!

 

Mulla takana yksi käynnistetty synnytys, ja se kipu pelottaa kyllä; mulla on tosi matala kipukynnys.

Edited July 19, 2011 by Grenada

[esteri]

Kaippa minäkin tänne kirjoitan oman tarinani vaikka niin kauheita kokemuksia luin tuosta ylempää, että hui!

 

Meille on tulossa tammikuussa pikkukakkonen.

 

Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla. Synnytystä ruvettiin käynnistämään raskausmyrkytyksen vuoksi. Olin jo tuossa vaiheessa aika huonokuntoinen. Vauva painoi alapäähän niin, että kävely ym. oli tuskaa ja se myrkytyksen aiheuttama järjetön turvotus pahensi olemista huomattavasti. Synnytystä käynnistettiin 6 päivää. Supistukset ei saaneet mitään aikaiseksi. Viimeisen yön ennen synnytyssaliin menoa valvoin ja kävelin sairaalankäytävillä supistuskivuissa. Siitä aamulla lääkäri kävi toteamassa, että 2cm auki nyt kalvot puhki. Siitä siirryttiin saliin ja kalvot puhkaistiin ja tipalla oksitoonia, että saadaan supistuksiin tehoa. Mä olin jo tuossa vaiheessa niin väsynyt, että en oikein pysynyt henkisesti mukana mitä tapahtuu. Olin kertakaikkiaan ihan kuoleman väsynyt. Noh, sitten melkein heti alkoi ihan järkyttävät supistukset. Minä koin sen kivun niin kovana, että ulvoin suoraa huutoa. Sain hyvin nopeasti epiduraalin joka piti supistuskivun hyvin poissa aina hetken aikaa. Tilalle tuli vain aivan järkyttävä päänsärky. Synnytys vain kesti ja kesti. Olin saanut 5 epiduraalia. Olin aivan kivuissani enkä tod. enää järjissäni ja sitten todettiin että vauva on tulossa ihan väärässä asennossa ja nyt sen pää painoi jotenkin kohdunreunaa minkä vuoksi kohtu alkoi sulkeutumaan...??? Siitä lääkäri teki sektiopäätöksen. Olin koko raskauden toivonut alatiesynnytystä ja ajatellut, että ois ihan järkyttävää joutua sektioon mutta nyt kun kuulin lääkärin toteavan sektioon menosta tuntui se taivaan lahjalta. Oltiin oltu tuossa vaiheessa jo ainakin 16h synnytyssalissa. Leikkauksessa menetin tosi paljon verta ja kohtu ei lähtenyt supistumaan ym. jouduin olemaan tarkkailussa enkä saanut vauvaa ollenkaa syliini synnytksen jälkeen. Sitten jossain vaiheesa seuraavana aamuna pääsin huoneeseen jossa mieheni odotti minua vauvan kanssa. Vauva laitettiin heti rinnalle mutta minä en pysynyt hereillä ollenkaan. Silti miehelleni sanottiin, että nyt pitää lähteä kun ei ole vierailuaika!!!!????? Itkin ihan kauheesti, että en uskalla pitää vauvaa rinnalla kun en oikeesti pysynyt hereillä ja pelkäsin, että vauva tippuu ym. mutta siihen todettiin, että sitten et imetä. Vauva itki ihan kauheesti kun hänet "revittiin" irti rinnasta sänkyyn ja kätilön mukana toimistoon. Mä en tajuu miksi mieheni ei saanut olla tuolla huoneessa kun siellä ei edes ollut ketään muita. Vauva olisi saanut olla rinnalla vaikka mä en pysynyt tolkuissani, koska mieheni ois huolehtinut vauvan turvallisuudesta ja muutenkin olisin halunnut pienen hetken meidän kolmen kesken. Oltiinhan me juuri kaikki kome suuria asioita.

 

 

Seuraavana päivänä tunsin oloni tosi kipeäksi ja aika pian tultiinkin sanomaan, että mulla on kohtutulehdus. Haava ja maha oli niin kipeitä, että en pystynyt liikkumaan mutta sekin alkoi helpottamaan päivä päivältä. Tuo päänsärky joka esti mua nousemasta pystyasentoon moneen päivään oli ihan järkyttävää eikä sen aiheuttaja ihan varmasti edes selvinnyt. Sitä kävi tutkimassa kaikenmaailman ylilääkärit ja anestesialääkäri ja yksi vaihtoehto särylle oli, että epiduraali oli raapaissut selkäydintä, josta pääsi tihkumaan selkäydinnestettä. Mutta kaikista inhottavinta tuossa toipumisessa sairaalassa oli eräs hoitaja joka sai mut itkemään lähes joka kerta kun kävi mun luona. Esimerkkejä mitä hän laukoi ois monia mutta en jaksa niitä kaikkia tässä vuodattaa mutta näin esimerkkinä hän kiljui minulle, että nouse ylös ja lähdet nyt noille sairaalan kurseille missä puhutaan imetyksestä ym. että ei tänne olla tultu makoilemaan. Noh, juuri ennen tätä oli anestesialääkäri ja fysioterapeutti käyneet mua tutkimassa ja sanoneet, että ny ois parempi levätä pari päivää ja yrittää olla nousematta ylös. Sain tuosta hoitajasta lopulta niin tarpeekseni, että 6 päivän jälkeen valehtelin kipujeni hävinneen, jotta pääsin KOTIIN. Oih, mulla oli niin ikävä kotiin jossa en ollut kahteen viikkoon ollut. Kotona kesti vielä tosi pitkään toipuminen mutta se ei niinkään haitannut koska sain olla kotona.

 

No huh, tulipa sepostus. Tää oli itseasiassa aika hyvä juttu koska olin haidannut nää ajatukset jonnekin piiloon sisälleni. Mulla on parin viikon päästä eka käynti pelkopolille ja olin just miettiny, että mitä mä siellä sitte oikein kerron ja käyn läpi mutta nyt tiedän:)

Edited August 8, 2011 by esteri

[myy73]

Ettäs onkin osannut olla ikävä hoitaja Oikeen vihaksi pistää! Mulle viimeisimmässä synnytyksessä kätilö tuumaili oikeen ikävään sävyyn että "nii-in, synnytyshän aina vähän sattuu", kun ulisin ennen tajun lähtemistä siinä ponnistuvaiheessa... Näitä työhönsä kypsyneitä valitettavasti aina silloin tällöin vastaan tulee. Hoitajan/kätilön ammatti on myös sellainen, jossa viihtyy sadistisia piirteitä omaava persoona ihan varmasti. Potilaat useimmiten ihan puolustuskyvyttömiä ja heikkona kipujen ja väsymyksen kanssa, helppo kiusata jos sellaista tarvetta sattuu olemaan. Onneksi suurin osa on kuitenkin aarteita, joukossa ihan helmiäkin

[Nadda]

^ Samaa voisin sanoa. Myös mulla on kokemusta noista epäempaattisista hoitajista esikoisen kohdalla. Toisen kohdalla olin jo vähän enemmän karaistunut, joten osasin antaa ikävien kommenttien mennä ohi korvien ja pitää puoliani. Mutta ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan hoitajien puolelta mitään ikävää.

[Jaimee]

Voi mikä kokemus on ollut esterillä. Tuli tosi paha mieli sun puolesta.

 

Tuosta pystyasennossa tulevasta päänsärystä sen verran että on kyllä uskomatonta etteivät olleet varmoja mikä se oli. Se on siis varmastikin ollut siitä epiduraalista johtuva selkäydinnesteen vajauma, ja sen pystyy "korjaamaan" veripaikalla, eli että verta ruiskutetaan sinne epiduraalitilaan. Mulle on itselle tullut kerran tuo vajauma ilman syytä, ja se särky oli kyllä ihan täyttä helvettiä. Veripaikan laitto ei ollut miellyttävä kokemus, mutta kipu helpotti suunnilleen tunnissa. Tosi kurja juttu!!

[Rosa]

Juuh, kyllä hirvittää tuleva toinen synnytys... Ei mun ensimmäinen varmaan mikään erityisen paha ollut, mutta nopea, raju ja kivulias. 5 vuotta on kulunut, eikä ne kivut vaan unohdu, vaikka pitäis muka unohtua :/ Mitään hajua mulla ei tällä hetkellä ole, miten meinaan 8 kk päästä synnyttää. Voi olla, että päädyn pelkosektioon. Neuvolapsykologille mun pitäis nyt ainakin mennä, ekan synnytyksen jälkeen hän lupasi, että jotain mielikuvaharjotteita pitäis tehdä, mutta enpä tiedä auttaako nekään. Se repeämisen tunne vaan oli niin hirveä ponnistusvaiheessa, supistukset nyt vielä kestinkin joten kuten. Aargh, hirvittää ajatellakin. Jonkinlainen synnytystrauma mulle varmaan jäi, en tiedä millä sellaisia korjataan :/

[Sinisiipi21]

Heti synnytyksen jölkeen oli pitkään semmoinen olo, että tämä ei ole ihmisten hommaa, ihan kamalaa, enkä koskaan enää halua sitä kokea (kipujen puolesta kyllä, mutta se oli jotenkin niin alkukantaista että huhhuh). Nyt on kolmessa vuodessa aika kullannut muistot niin, että tulevaa synnytystä jo oikein odotan.

[Salia]

Tuleva synnytys ei niikään pelota kuin vituttaa. Ekaa synnytystä odotin mielenkiinnolla ja se meni kai kaikinpuolin hienosti, ei komplikaatioita tai mitään interventioita. Altaassa synnytin eikä lääkkeellistä kivunlievitystä. Eli kätilöiden ja karumman synnytyksen kokeneiden tuttujen mielestä ihan unelma. Mutta oli se niin järkyttävää ja suoraan sanoen vituttaa suunnattomasti että joudun sen kestämään vielä uudestaan. Not excited

[Armiannikki]

Pelkopolille menossa muutaman viikon päästä. Oma synnytyskokemus oli huono, mutta ei sentään ihan niin karmaiseva kuin monella tuossa aiemmin kirjoittaneilla. Pitäis etläteen kirjoitella kuponkeihin parille rivile mitä erityisesti pelkää...helppo juttu, kaikkea!

Netistä olen yrittänyt etsiä että mikä oikein voisi AUTTAA pelkoon, mutta aina löydän vain näitä ketjuja joissa omaa pelkoa perustellaan. Tiedän toki omakohtaisestikin, että on tärkeää päästä purkamaan omaa kokemusta, sekin auttaa henkisessä toipumisessa ja ehkä myös valmistautumisessa tulevaan, mutta ainut muu keino johon olen törmännyt on jonkinlainen rentoutusjooga tms. No kiva, eipä Jyväskylän seudulla ole mitään äitiysjoogaa tai vastaavaa tarjolla, jossa noita rentoutuskeinoja voisi opetella...

 

Vähän samanlainen tunnetila luin Salialla^ tuossa, v*tuttaa koko synnytys. Se helvetillinen tauoton kipu, veri ja muut eritteet, se ettei oma kroppa auta tilanteessa yhtään, eikä eds saa auttaa, ja se mahdollisuus että lapsi vammautuu/kuolee, tai ettei esikoisella enää olisikaan äitiä

 

Lisään vielä sen että en pidä sektiota omalla kohdallani yhtään parempana vaihtoehtona. Alatiesynnytyksestäkin toipuminen on helvetillistä ja kesti pitkään, sektion jälkeen se olisi varmaan vielä kamalampaa.

Edited March 15, 2013 by Armiannikki

[Jenny-Maria]

Tuleva synnytys ei niikään pelota kuin vituttaa. Ekaa synnytystä odotin mielenkiinnolla ja se meni kai kaikinpuolin hienosti, ei komplikaatioita tai mitään interventioita. Altaassa synnytin eikä lääkkeellistä kivunlievitystä. Eli kätilöiden ja karumman synnytyksen kokeneiden tuttujen mielestä ihan unelma. Mutta oli se niin järkyttävää ja suoraan sanoen vituttaa suunnattomasti että joudun sen kestämään vielä uudestaan. Not excited

 

Vähän samoilla aatoksilla, vaikka määrittelisin ensimmäisen synnytykseni tunteet fraasilla "Jumala, ota minut pois". Toisen yritys nyt menossa ja en ensimmäisen jälkeen kärsi niinkään synnytyspelosta, pelko on vähän liian hienovaraisesti ilmaistu. Kivunlievitys ei onnistunut lainkaan synnytyksessäni. Tuloksena myös riittävän vaikea rektoseele, luultavasti osittain siksi, että jälkeläinen ei ehtinyt laskeutua ennen niitä kolmea imukuppiyritystä. Yksi suuri(sta) pettymys oli se, että se saatanallinen Cytotec-kipu ei edistänyt synnytystä senttiäkään. Epiduraali ja sen uudelleenyritykset epäonnistuivat täysin, eivätkä muutkaan puudutteet tehneet hullua hurskaammiksi.

 

Kävin juttelemassa synnytyksestä jälkikäteen ja vitutus vain lisääntyi. Pelkopolille täytyy mennä mahd. raskaudessa joka tapauksessa, koska haluan seuraavan synnytyksen sektiolla tai vaihtoehtoisesti teen Walking Dead -sektion itse puukolla. Koen, että kipua vähäteltiin kautta linjan, tyyliin "no, kaikilla se synnytys sattuu". Ainoa, jolla riitti jonkinlaista yritystä ymmärtää oli synnytyksessä pisimpään ollut kätilö. Varsinkin synnytyksen aikaan vuorossa ollut lääkäri oli ameeban tasolla sosiaalisten taitojen suhteen, myös jälkikäteen keskusteltaessa.

 

"Toinen on paljon helpompi", tuota kuulee usein. Minua ei yksinkertaisesti vain edes kiinnosta kokeilla, kuinka helppo ja ihqu se olisi. Riittää, että saan avustaa pienikokoisen (2,9 kg) lapsenkin synnyttämisen jälkeen vessassa "etupuolelta" manuaalisesti saadakseni hädän pihalle asti, näin kauniisti sanoen. En ole myöskään halukas kokeilemaan toista kertaa synnytystä ilman ns. kunnon mömmöjä, haluan suunnitellun sektion, koska silloin paikalla saattaisi jopa olla joku, joka osaisi pistää epiduraalin, eikä nukkumattilotosta tullut, jonkinlaista suomea puhuva arpoja.

 

...eli lyhyesti, minullakin on lähinnä synnytysvitutus ja synnytyskatkeruus, ei niinkään pelko.

Edited March 16, 2013 by Jenny-Maria

[Modiana]

Merkkaan tän ketjun itelleni että muistan tulla lukemaan enemmän kuin yhden sivun ja kirjottamaan omia ajatuksia aiheesta.

[My.]

"Toinen on paljon helpompi", tuota kuulee usein. 

Ja katin villat sanon minä lähipiirini kokemusten perusteella.

 

...eli lyhyesti, minullakin on lähinnä synnytysvitutus ja synnytyskatkeruus, ei niinkään pelko.

Mä tunnistan myös tuon synnytyskatkeruuden. Eniten harmittaa se etten kuuna kullan valkeana uskalla enää kokeilla alatiesynnytystä enkä näin ollen saa ikinä korjaavaa kokemusta. Tai no, ehkä se suunniteltu sektio voi olla korjaava kokemus jos siitä sellaisen tekee. Mua ei kiinnosta tällä sukurasitteella lähteä kokeilemaan että tuleeko tällä kertaa "vain" 4,4kg vauva kuten esikoinen, vai lähes 5kg kuten sisareni (toinen  ) lapsi oli.