Synnytyspelko ensimmäisen kierroksen jälkeen

[Gaia]

Mä taidan kuulua tähän ketjuun. Meillä on yksi lapsi, jonka synnytys (v.2009) ei ollut mikään katastrofaalinen, mutta vähän hankala ja mulle ehkä kuitenkin siinä määrin traumaattinen että se on ollut iso syy siihen miksi meillä ei ole ainakaan vielä toista lasta. Kaikkia yksityiskohtia en muista kunnolla, enkä jaksa lähteä etsimään papereita joista ne selviäisivät, mutta kerron synnytyksen kulun kuitenkin pääpiirteissään. Synnytys alkoi iltayöstä vedenmenolla, mutta supistukset eivät oikein lähteneet voimistumaan. Yö odoteltiin kotona (hereillä, koska olin liian täpinöissä nukkuakseni), aamulla käytiin sairaalassa näytillä, tultiin takaisin kotiin, ja lopulta seuraavana iltana oli pakko mennä sairaalaan, jossa synnytys pantiin käyntiin oksitosiinilla. En päässyt kunnolla liikkumaan niinkuin olisin toivonut, mikä ei varmaan edistänyt avautumista ja toisaalta lisäsi kivuliaisuutta. Avautumisessa meni seuraava yö ja aamu. Siinä vaiheessa kun kivut alkoivat olla kovia, mulle laitettiin epiduraali, mikä sitten taas sitoi mut aika lailla sängylle joksikin aikaa, mutta toisaalta se ei vienyt kipua siinä määrin että olisin esimerkiksi voinut nukkua, vaikka olin kahden valvotun yön jälkeen aika poikki. Epiduraalia ehdittiin laittaa toinen annos ennen ponnistusvaiheen alkamista. Kun olin täysin avautunut, huomattiin että lapsi ei ollut laskeutunut riittävän alas synnytyskanavaan. Mut käskettiin seisaalleen ponnistelemaan lasta alemmas, ja kätilöt häipyivät huoneesta hoitamaan toista synnytystä. Siihen ponnistelemaan meidät sitten "unohdettiinkin" aika pitkäksi aikaa. En muista tarkalleen, mutta tätä taisi jatkua reilun tunnin. Aloin olla fyysisesti ihan finaalissa ja epiduraalin vaikutus alkoi jo olla ihan mennyttä. Lapsi ei tällä ponnistelulla siirtynyt yhtään alemmas, ja kohta varmentui että lapsi oli virhetarjonnassa (jonkinasteinen otsatarjonta, en muista tarkkaan) eikä päässyt siksi laskeutumaan riittävästi. Sitten haettiinkin jo lääkäriä ja imukuppia. Mä kipeä, väsynyt ja peloissani - koska olin toivonut voivani synnyttää ilman toimenpiteitä, ja episiotomia oli mun suurin pelkoni (ja tiesin että ensisynnyttäjällä ja imukuppiavustuksella se on ihan selviö). No, se eppari oli lopulta ihan huomaamaton juttu, mutta siinä vaiheessa mua sattui ihan taukoamatta ja oli ihan helvettiä joutua selälleen makaamaan, se oli kaikkein pahin asento. En erottanut supistuksia, kipu jatkui kokonaisvaltaisena. En oikeastaan pystynyt edes ponnistamaan. Lääkäri yritti vetää imukupilla kaksi kertaa, mutta lapsi ei liikahtanut. Ilmeisesti tässä vaiheessa alettiin jo puhua leikkuriin menosta, mutta päättivät vielä hakea toisen lääkärin yrittämään. Tämä kolmas imukuppiveto onneksi auttoi ja lapsi syntyi. Kaikkiaan ponnistusvaiheen pituudeksi tuli noin kaksi tuntia. Repeämiä ei onneksi tullut. Menetin kuitenkin verta ihan mainittavasti (en muista kuinka alas hb meni, alle 90 ehkä) ja olin todella heikkona ja ihan valkoinen. Sain seuraavana päivänä pari pussia verta, mutta sitä ennen en pystynyt nousemaan sängystä yksin, koska en pysynyt pystyssä. Sairaalassa saimme onneksi perhehuoneen, en olisi selvinnyt yksin vauvan kanssa. Voin niin huonosti että en osannut tuntea vauvaa kohtaan juuri mitään. Onneksi mies oli mukana ja teki kaiken, minä vain makasin sägyssä ja imetin. Sairaalassakin jouduimme olemaan viikon vauvan keltaisuuden takia, joten ehdin laitostua ihan kunnolla. Sitten kun pääsimme kotiin, asiat alkoivatkin sujua vähän paremmin. Vakavia pysyviä vaurioita synnytyksestä ei jäänyt. Epparihaava parani hyvin. Lantionpohjanlihakset katosivat pitkäksi aikaa kokonaan, mutta olen pikku hiljaa saanut treenattua niitä takaisin.

 

Juttelin synnytyksestä kätilön kanssa vielä sairaalassa ollessa, mutta en koe että olisin saanut siitä kauheasti mitään. Muutaman päivän synnytyksen jälkeen tunsin oloni suunnilleen pahoinpidellyksi ja alkoi itkettää kauheasti jos ajattelin synnytystä. Sen jälkeen onnistuin ehkä jotenkin torjumaan nämä tunteet ja työntämään kaikki synnytysajatukset taka-alalle. Oli helppo ajatella että synnytyshän päättyi hyvin, joten ei siinä sen kummempaa: vauva syntyi terveenä ja hyvinvoivana, äitiä toki sattui ja väsytti, mutta sehän kuuluu asiaan, eikä pysyviä vaurioita tullut. Vuosien varrella olen kuitenkin alkanut ajatella että mun kokemukseni synnytyksestä on myös tärkeä, ja siinä suhteessa mä olen selkeästi traumatisoitunut. Pystyn ajattelemaan synnytystä pinnallisesti ja puhumaan siitä niin että en tunne juuri mitään, mutta jos menen niihin muistoihin sisään ja ajattelen sitä yksityiskohtaisesti, mua alkaa edelleen itkettää. Moneen vuoteen en pystynyt ajattelemaan että olisin joskus taas raskaana tai synnyttäisin, ei missään nimessä. En kuitenkaan osannut ajatella kuinka iso merkitys tuolla ikävällä synnytyskokemuksella oli näissä tunteissa, koska mulla oli muitakin syitä olla haluamatta toista lasta (lähinnä kova väsymys ja voimavarojen riittämisen pelko yhdenkin lapsen kanssa). Nyt lapsi on vähän isompi, vauva-ajat ovat kaukainen muisto vain, väsymys on hellittänyt, ja voimavarojakin tuntuu taas olevan. Noin puoli vuotta sitten, kun esikoinen oli yli 3,5-vuotias, aloin ensimmäistä kertaa aloin ajatella että sittenkin voisimme joskus hankkia toisen lapsen. Silloinkaan en kuitenkaan ajattellut että haluaisin vauvan, että haluaisin taas olla raskaana ja että voisin jopa synnyttää, vaan aloin harkita adoptiota. Tämä vaihe jäi aika lyhyeksi ja mieleen tuli muita asioita. Nyt, esikoisen jo täytettyä 4 vuotta, olen taas yllättäen alkanut ajatella toista lasta. Ja tällä kertaa ajatuksissa on nimenomaan toinen vauva. Se tarkoittaisi, että pitäisi olla uudestaan raskaana. En suorastaan nauttinut raskaudesta, mutta voisin kyllä kuvitella olevani taas raskaana. Mutta se synnytys... En tiedä onko minusta siihen. Tuo edellisen synnytyksen peikko kummittelee mielessä. Pelkään toimenpiteitä, sietämätöntä kipua, sitä että ruumiini ei taaskaan onnistuisi synnyttämään luonnollisesti (vaikka edellisen synnytyksen jälkeen sanottiin, että virhetarjonta on todennäköisesti vain sattumaa, ehkä johtunut siitä että synnytys käynnistyi vesienmenolla, eikä ole syytä ajatella että se toistuisi). Pelkään kuolemaa, itseni ja vauvan. Pelkään repeämistä ja muita synnytysvaurioita. Ennen ensimmäistä synnytystä en osannut tosissani pelätä mitään näistä. Saa nähdä miten käy jos vauvakuume tästä pahenee ja jos vielä jossain vaiheessa olen uudestaan raskaana. Nyt pelko ei tunnu lamaannuttavalta, koska se ei ole todellinen - koska en ole raskaana. Mutta voisin kuvitella että jos tulen raskaaksi, synnytystapa tulee olemaan mielessä aika lailla alkumetreiltä lähtien. Viime kierroksella haaveilin luonnollisesta synnytyksestä, mutta voin kuvitella että mahdollisella ensi kierroksella mietin jopa suunnitellun sektion mahdollisuutta.

Edited November 1, 2013 by Gaia

[Yosa]

Nostellaanpa tätä.

 

Mulla on takana kolme alatiesynnytystä ja nyt pohditaan miehen kanssa, että vieläkö neljäs yritettäis saada. Mä pohdin tietysti myös, että vieläkö jaksan yhden raskauden ja pikkuvauva-ajan. Mutta. Eniten mua mietityttää mahdollinen synnytys. Kolmesta synnytyksestä yksi on mennyt ihan nappiin. Jos joku lupais, että sellaisen saisin taas, lähtisin heti yrittämään.

 

Esikoisesta meni vedet viikolla 37+4, mutta supistuksia ei lähtenyt tulemaan. La-su yöstä odottelin vuodeosastolla supistuksia, maanantaina käynnistettiin. Tyttö (3320g & 49cm) syntyi tiistaina aamulla. Ponnistus kesti noin puolisen tuntia, ihan normaalia kaiketi esikoisesta. Mutta ne jälkeiset, ne ei sitten suosiolla syntyneetkään. Runnottiin ja runnottiin toista tuntia, mä vuosin verta kuin pistetty sika. Olin lopulta niin tokkurassa verenhukasta ja väsymyksestä, etten jälkikäteen muista montaakaan asiaa istukan syntymän jälkeen. Istukka revittiin pihalle repaleisena, vuotoa tuli 1,7l. Ystävä, joka oli mukana, kertoi myöhemmin, että istukan synnyttyä vähän ajan päästä sali täyttyi ihmisistä ja mua vietiin juoksujalkaa leikkuriin. Itse en muista mitään muita kuin kätilön ja pätkän leikkurista. Loput istukasta kaavittiin anestesiassa. Hb laski niin alas (muistaakseni 74), etten voinut edes päätä nostaa, kun pyörrytti. Vauvan hoito oli vaikeaa ja vasta seuraavana päivänä sain pari pussia punasoluja. Kotiin päästessä hb olikin jo 97. Melkoiset traumat jäi.

 

Kakkonen syntyi vasta esikoisen oltua viisi vuotta. Ikäero ei johtunut synnytyspelosta, vaan mulle sattui muita raskaita asioita. Kakkosen synnytys käynnistyi supistuksilla, sairaalassa oltiin illalla kasin maissa ja tyttö (3980g & 53,5cm) syntyi kahdelta yöllä. Ponnistus kesti 11 minuuttia ja tunnelma oli rauhallinen. Jälkeiset syntyi hienosti itsellään, ilman survomista. Vertakin meni vain normaalin verran. Tämän synntyksen ottaisin koska vaan.

 

Kolmas tuli 1,5 vuoden ikäerolla kakkoseen. Synnytys käynnistyi taas supistuksilla ja ne olikin melko hyvin kestettäviä. Ajattelin vain, että tästä kun tihenee, niin parempi lähteä näytille. Oltiin sairaalassa kahden aikoihin yöllä ja olinkin jo 6cm auki. Luulin, että näinkö helposti tämä menee. Vastaanottanut kätilö kohtua ja vauvaa kokeillessaan kysyi olenko saanut painoarvioita. Neuvolan terkka käsikopelolla oli veikkaillut max nelikiloista. Itse arvelin suurempaa ja kätilö sanoi painon luultavasti olevan 4-4,5kg. Sanoi, että kyllä kolmatta kertaa asialla oleva siitä selviää, mutta jos olisi esikoinen kyseessä, niin ehkei. Epiduraalia ei halunnut antaa, koska oltiin jo niin pitkällä ja kolmas tulossa. Meinasi, ettei ehtisi vaikuttaa. Supistukset tiheni ja koveni, olivat lopulta yhtä helvettiä. Kohdunkaulanpuudute sattui ja auttoi kipuihin huimat 15 min. Tilanne ei edennyt pariin tuntiin mihinkään, olin kivuista niin kireä ja jännittynyt. Lopulta sain epiduraalin ja levättyä vähän. Tilanne alkoi taas edetä. Ponnistustarve tuli aika mietona ja yritinkin seisoaltaan ponnistella tyttöä alemmas kanavassa. Tyttö laskeutui ja voi kiesus, että se ponnistaminen sattuikin. Tuntui, ettei tyttö mahdu ulos. Hartiatkin oli tiukassa. Papereissa lukeekin ulosautto kohtalaisen tiukka, mutta ponnistus muka vain 3 min Ja sitä painoa oli lopulta 4725g! Pituus 53cm ja pää 37,4cm. Ei todella mikään pieni tyttö ja onneksi en tarkemmin tiennyt etukäteen. Ja ne jälkeiset taas, eipä tullut suosiolla ulos. Laitettiin akuneuloja, paineltiin akupisteitä, pistettiin napacocktail, survottiin ja runnottiin. Ja mua sattui ja mä vuosin verta. Ilokaasusta vedin pollan ihan sekaisin, niin että meinas taju lähteä. Rukoilin monesti pääsyä leikkuriin ja kaavintaan. "Ei, kun mä vielä painelen, hengittele sitä ilokaasua." Lopulta paikalle kutsuttu gyne sai istukan suht kevyesti hieromalla ulos. Kysymysmerkiksi jäi tuliko kokonaisena, istukka oli repaleinen, kukkamainen ja kalkkeutunut, lisäksi siinä oli lisäistukka. Toista tuntia meni siihenkin lystiin ja vuotoa kertyi 1,5l. Olin taas vähän heikossa hapessa, mutta nyt auttoi nestetankkaus pahimpaan oloon. Hb oli kuitenkin jopa 98, niin verta ei annettu. Jäihän tuostakin traumoja.

 

Nyt mä mietin, että jos uskaltaudun neljättä kertaa asialle, niin haluanko istukkaongelmien takia sektion. Toisaalta se mua vasta hirvittääkin. Ja kun on pieniä lapsia. Jos en päätyisi sektioon, niin haluaisin, että vauvan painoa seurattaisiin ja tarvittaessa synnytys käynnistettäisiin. Alateitse mä haluaisin synnyttää, mutta vain, jos joku pystyy takaamaan istukan syntymisen ongelmitta. Mä luulen, että miehellekin on jäänyt viimeisimmästä vähän traumoja. Se vaan katsoi kauhuissaan vierestä. Mutta mitäs se olis voinut tehdä..

 

Mun koettelemukseni ei ole toki ollut niin hirveitä kuin yllä, mutta kyllä mulle on traumoja niistä jäänyt ja ne vaikuttaa osaltaan päätökseen tehdäänkö neljättä vai ei.

[Musta Helmi]

Oma suhtautumiseni esikoisen synnytykseen oli, että kyllähän siitä selviää, kun kerran muutkin. Pelkäsin lähinnä sektioon joutumista, ja siihen lopulta päädyttiin.

 

Synnytys yritti joka yö lähteä käyntiin alkaen 40+0. Hain kaksi kertaa Litalginia päivystyksestä, kun selkäni oli niin kipeä. 41+0 menivät viimeinkin vedet kello 12, ja olin tyytyväinen, kun vauva viimeinkin tulisi ulos, vaikka sitten käynnistettynä. Illalla kello 19 menimme sairaalaan ja pääsin käyrän jälkeen ammehuoneeseen. Senttejä taisi olla auki noin 3. Juuri mitään edistystä ei tapahtunut, joten sain oksitosiinitipan noin kello 23 ja jouduin pois ammeesta. Tässä vaiheessa todettiin, että vauva on virhetarjonnassa ja siksi avautuminen on niin hidasta. Sain epiduraalin pian ja se auttoi. Sektio taidettiin mainita ensimmäisen kerran puolilta öin. Sanoin yrittäväni viimeiseen asti alatiesynnytystä. Aamuun mennessä epiduraaleja oli saatu monta ja avautuminen oli täysin pysähtynyt. Oksitosiini laitettiin hetkeksi tauolle ja sitten uudelleen. Tällä saatiin taas avautumista tapahtumaan. Sydänäänet alkoivat kuitenkin heiketä, joten otettiin mikroverinäytteet vauvan päästä. Olin 9,5 senttiä auki, kun tulokset tulivat: raja-arvo ja leikkuriin. Vauva ei ollut laskeutunu yhtään. Itse olisin ollut valmis yrittämään alatiesynnytystä vielä vaikka toiset 17 tuntia.

 

Vauva syntyi kiireellisellä sektiolla maanantaina kello 13 (41+1). Leikkauksessa oleminen oli aivan kamalaa, itkin hysteerisesti koko ajan. Oikeastaan mitään muuta ei mennyt pieleen, mutta napanuora (20 cm!) katkesi. Vauva sai 9 pistettä ja oli suloinen. Kohdun painelu heräämössä oli aivan hirvittävää. Mikään lääke ei auttanut siihen kipuun.

 

Lyhyt napanuora oli ilmeisesti syy virhetarjontaan ja synnytyksen huonoon etenemiseen. Tuo olisi ilmeisesti voinut selvitä ultralla, jos olisi viitsitty ultrata. Alateitse vauva ei olisi yltänyt maailmaan. Olin todella pettynyt, kun en pystynyt synnyttämään vauvaa itse.

 

Nyt lapsi on vuoden, ja haaveilen toisesta. En missään nimessä haluaisi joutua sektioon toista kertaa, niin kamalaa se oli. Sektio vaikutti maidonnousuun ja mielialaani todella negatiivisesti, vaikka paraninkin hyvin ja leikkaus meni hienosti. Alatiesynnytykseen ei jäänyt mitään kammoa, vaikka se oli juuri epäonnistunut osuus.

[Guest tossavainen]

Tää on varmaan lähinnä sellasta ketjua mihin mä kuulun. Mä en pelkää synnytystä sinällään, mut mua ahdistaa. Esikoisen synnytys näyttää paperilla tosi kivalta ja varmaan aika tavalliselta synnytykseltä. Mä en revennyt ja lapsi tuli turvallisesti loppuviimein ulos. Itse asiassa mua hiukan hävettää tänne kirjottaakaan, että miten mä sitten niin järkytyin niin pahasti siitä synnytyksestä. Viime kesään asti en edes suostunut ajattelemaan toista lasta sen synnytyksen takia, mutta jotenkin mieli muuttui kun ajatteli et ikäero aina vaan sitten lapsien välillä kasvaa kun mä jahkailen.

 

Mulla oli pitkittynyt latenssivaihe, kipeät supistukset ehti kestää yli kaksi päivää ennen kuin poika oli ulkona. Siinä vaiheessa kun kalvot puhkaistiin ja laitettiin oksitoniini, en ollut omin avuin kipeiden supistusten avulla avautunut kuin kahdesta sentistä 3,5 senttiin. Mä olin ihan väsynyt, uupunut ja musta tuntui ettei se synnytys lopu koskaan vaikkei sitä ollut edes laskettu alkaneeksi. Mulla oli kipsi jalassa, en saanut liikkua oikeastaan mihinkään, mennä suihkuun tms. Sain kyllä sitten epiduraalin ja sitä lisättiinkin kolmisen kertaa, että varsinaista kipua en enää siinä ponnistusvaiheessa tuntenut ennen kuin loppuvaiheessa. Mut ennen ponnistusvaihettakin mun oli pakko ponnistaa pari tuntia vaikken ois saanut, lisättiin epiä et ponnistustuntemus ois häipynyt ja makasin siinä säkkituoli perseen alla ja mun vaan oli pakko ponnistaa, ei voinut muuta. Varsinaiseksi ponnistusvaiheeksi mulle on laitettu 40 minuuttia, vaikka todellisuudessa ponnistelin yli kolme tuntia. Kätilöt vaihtuivat jatkuvasti, enkä tuntenut että ketään ois mua varsinaisesti hoitanut ja lopulta joku kätilöopiskelija oli ottamassa vauvaa vastaan. Musta tuntui että olin ihan yksin koko hommassa, tuntui ettei se lopu ikinä, olin ihan loppu, se oli tosi hajottavaa.

 

Mua ahdistaa niin paljon tuleva. Eikä se, että se menis ees samallalailla. Vaan jos tää on kätilöiden yms. mielestä helppo ja tavallinen synnytys, niin mä varmaan kuolen jos eteen tulee se vaikea synnytys. Jos ei henkisesti kestä sitä "helppoakaan". Mua vituttaa enkä voi käsittää kun jonkun mielestä synnytys oli ihana kokemus. Miten se voi olla kellään ihana ? Mä en voi käsittää... Mitä vikaa mussa on että mä mieluummin meen vaikka viis kertaa uudelleen leikkaa kiertynyttä munasarjakystaa joka oli muuten oikeesti myös tuskaa, kun meen sinne synnyttämään. En tiiä, päävika...

[Snazu]

Ketjun aloitin vuosia sitten, joten on ehkä aiheellista kommentoida siihen nyt sen toisen synnytyksen jälkeen.

 

5,5 vuotta siihen meni, että uskallettiin ryhtyä taas samaan hommaan. Alusta asti pelotti, jännitti, ahdisti ja paljon. Puhuin heti siitä neuvolassa ja niin neuvolassa kuin pelkopolilla ekaa synnytystä käytiin läpi moneen kertaan. Vauvan koko oli suurin pelkoni ja sitä ultrattiin polilla ennen vkoa 30, jolloin ultra sanoi vauvan aivan normaalikokoiseksi. Se ei silti mun mieltä rauhoittanut, koska ekakin vauva oli normaalikokoinen noin puoleen väliin asti. Sokerirasitus tehtiin ja kaikki oli loistavasti.

 

Tällä kertaa mua uskottiin ja kukaan ei vähätellyt. Mutta sekin johtui siitä, että mulla oli todisteita viime synnytyksestä - niin vauvan koosta kuin sen aiheuttamista ongelmista synnytyksessä. Kokoarvio tehtiin ultralla taas 36+0 ja lääkäri otti mahdollisimman isoilla mitoilla vauvan kokoarvion, koska esikoinen oli iso mutta ultra valehteli pienemmäksi. Nyt siis lääkäri halusi arvion joka ei ainakaan olisi alakanttiin. Ultran mukaan 36+0 poika olisi 3,2 kiloa. Eli jo iso, muttei kuulemma läheskään niin iso kuin esikoinen oli (37+2 -> 4kg). Lääkäri kysyi mun mielipidettä, että mennäänkö sektioon. Hänen mielipide oli, että historian huomioonottaen olisi turvallisinta sit kuitenkin tehdä se sektio kuin että esim käynnistellään heti kun vauva tulee täysaikaiseksi. Päädyttiin suunniteltiin sektioon.

 

Poika tuli sektiolla 39+0 ja painoi 4,4 kg. Ei siinä kolmen viikon aikana poikaan ole hujahtanut lisäkiloja 1 - 1,2 kg eli sekin "ei ainakaan alakanttiin" arvio oli alakanttiin. Suhteessa molemmat pojat olivat yhtä suuria eli valtavia.

 

Olen sektioon erittäin tyytyväinen, vaikka hirmusen kipeetä se teki ja toipuminen kesti paljon kauemmin. Olen tyytyväinen koska vauva pääsi ulos vaurioitta, voi hyvin ja sain hänet rinnalle heti. Toisin kuin esikoinen kiidetätettiin teholle ja sain hänet samaan huoneeseen vasta 4 vuorokauden päästä ja silloinkin hän vietti pari päivää sinivalohoidossa makaillen.

 

Pelko alatiesynnytyksestä ei ole kadonnut minnekään, koska syy pelkoon on vahvistunut edelleen: me nyt vaan saadaan tosi isoja vauvoja. Ja ne ei mahdu ulos kuin mahan läpi. Meidän lapsiluku on aika varmaan nyt tässä, mutta jos joskus vielä päätämme raskautua niin luulen päätyväni muutaman kokoarvion jälkeen taas sektioon. Koska ne ultrat ei ole kertaakaan olleet oikeassa. Joten siinä mielessä olen levollisemmin mielin, koska tiedän, että homma hoituu ihan hyvin jos on vielä joskus tarvis.

[Mrs.E]

Ei muakaan niikseen pelota synnytäminen, ärsyttää vaan kun mun toiveita ja ajatuksia ei kunnolla otettu huomioon ekalla kierroksella. Toki osittain pelkään vauvan hengen puolesta ja tietenkin omastanikin. Mutta toista se on nyt, oon menossa synnytystapa-arvioon jo ensi viikolla (23+) tapaamaan sekä lääkäriä että kätilöä. En tosin jaksa uskoa että sektiolupa kolahtaa käteen vielä sillä käynnillä tai mistäs sitä tietää

 

Meillä on siis vuonna 2009 syntynyt poikalapsi. Synnytys meni jotenkuten näin:

 

39+1 meni vedet illalla kotona mut mitään muuta ei tapahtunut. Pakkasin tamineet ja mies vei mut sairaalaan puolenyön aikoihin. Kohdunsuulla ei ollut tapahtunut oikein mitään. Seuraavana aamuna 39+2 kohdunsuuta alettiin kypsytteleen cytotec pillereillä, eikä mitään tapahtunut. Iltapäivällä koitettiin uudelleen eikä mitään, eikä seuraavanakaan päivänä. 39+4 aamulla supistuksia tuli jonkun verran mutta ne loppuivat iltapäivään mennessä. Lääkäri puhkaisi kalvot iltapäivällä ja lapsivettä tuli reilusti. Kohdunsuu oli auki 3cm. Mut siirrettiin synnytyssaliin. Supistuksia tuli ja meni ja sain spinaalin ja epiduraalin mut synnytys ei edistynyt siitäkään huolimatta. Vauva oli siinä vaiheessa ollut jo neljättä vuorokautta suunnilleen ilman lapsivettä mahassa. Mulle nousi lopulta kuume 42astetta ja tulehdusarvo oli jo yli 200. Vauvalla mahassa 100. Oli aamupäivä ja viikkoja 39+5. Neljä vuorokautta oli yritetty. Mä olin niin väsynyt ja puhki ja kätilö tuli vaan kysymään että haluatko ponnistaa?! Joo ei tuntunut yhtään siltä koska vauva oli niin korkealla vielä. Kohdunsuu oli auki 6cm. Tunti kärvisteltiin ja sen aikana vauvan sydänäänet muuttuivat kovasti takykardisiksi ja laskivat roimasti supistusten? aikana. Mä sain VIHDOIN kuulla että seuraavaksi mut siirretään leikkaussaliin. Kiire ei kuulemma ollut mut oli kuitenkin koska epikriisien mukaan mulle on tehty hätäsektio. 

Sektio meni hyvin(!) ja poika saatettiin ulos turvallisesti. Poika hengitti normaalisti mutta pienen kuumeen vuoksi 38.1 hän joutui heti lastenlääkärin kautta vastasyntyneiden teholle. Mut kursittiin kasaan ja vietiin heräämöön.

Heräämössä tuntui oikeastaan kokoajan ihan oudolta mut koska olin niin väsynyt niin ajattelin että se kuuluu asiaan. Poika syntyi yhden aikaan. Neljän aikaan olotila olikin jo ihan merkillinen ja labrantäti ihmetteli kun mulla ei ollut verisuonia mistä ottaa näyte. Lääkäri tuli vähä jälkeen viisi ja otti peiton pois mun päältä. Sänky oli ihan veressä ja mä olin jo ihan harmaa. Lääkäri ei tehnyt mitään muuta kun otti mun sängystä kiinni ja lähti kärräämään mua leikkaus-saliin uudelleen. Korjausleikkaus kesti 3 tuntia jossa selvisi että sektion suorittanut lääkäri oli jättänyt mun kohdusta toisen syrjän ompelematta kokonaan. Mä vuodin yli 3000ml verta sisäisesti enimmäkseen vatsaonteloon sekä alleni sen 4h aikana heräämössä. Hg oli 34 ja verenpaine korjausleikkaukseen tullessa 65/20. Korjausleikkauksesta mut siirrettiin nukutuksessa teho-osastolle kahdeksi vuorokaudeksi josta toipuminen lähti pikkuhiljaa käyntiin. Sairaalassa oltiin leikkauksen jälkeen 14vrk. Vauva oli ihan kunnossa, sai antibiootteja 7vrk syntymän jälkeen tulehduksen vuoksi ja vauvaa käytettiin mun luona teho-osastolla kaksi kertaa päivässä niiden kahden päivän aikana. Toivuin tosta kaikesta melko nopeasti kun ekana normi osastopäivänä kävelin jo ihan ok matkoja ja jaksoin hoitaa vauvaa. Tulehdusarvot vaan eivät lähteneet laskuun jonkatakia sairaalassa vierähti se kaksi viikkoa.

Hoitovirhe oli selvä ja potilasvakuutuskeskus tutki asian kahdessa kuussa ja korvauksetkin tuli tilille nopeasti.

 

Mä olin 15min päässä kuolemasta mut silti mä en halua synnyttää tätä seuraavaa alakautta koska se olis vielä tuhat kertaa kamalampaa (vaikken oo koittanutkaan). Mä toivoin sektiota jo ekalla kerralla mut lääkäri ei nähnyt mitään estettä alateitse synnyttämiselle. Mä yritin ja yritin mut lupauduin kuitenkin yrittämään. Synnytyksen jälkeen on selvinnyt että mulla on ns.herttakohtu joka tekee juurikin sen ettei synnytys edisty. Eli mulle suositeltu synnytystapa on sektio naistentautien ja synnytysten erikoislääkärin mukaan. Mulla on siitä kirjallinen arvio. Se on jo synnytyssairaalassa ja tälläkertaa mut otetaan niin paljon vakavammin eikä vähätellä yhtään. Mä haluan saada uudelleen uskon ja luoton hoitohenkilökuntaan enkä mitenkään usko että semmoinen tulisi jos tietäisin nyt että mun olis taas lähdettävä synnyttämään vasten omaa tahtoani. Mä odotan innolla seuraavaa sektiota, vaikka se eka melkein veikin hengen multa. Ehkä se leikkaava lääkäri on nyt vähä tarkempi

Edited February 4, 2014 by Mrs.E

[MieliKettu]

Mä jätän tänne nyt vaan merkin, koska tiedän kuuluvani tänne, heti kun vaan alan meittiä syvemmin näitä asioita.

 

Sen verran on vaikea aihe, että kun luin muiden kokemuksia itkin hillittömästi, kun pystyi samaistumaan niin moneen juttuun.

 

Jaksamista kaikille 

[Guest shantia]

Mulle jäi pelko synnytyksestä. Ennen synnytystä en pelännyt ollenkaan.

Synnytys oli pitkä eikä meinannut millään saada vauhtia. En nukkunut moneen yöhön enkä syönnyt mitään siitä lähtien kun supistukset alkoi siihen kun vauva syntyi. Tai kyllä mä söin mutta joka supistuksen jälkeen oksensin kaiken pihalle, myös veden. Oma moka oli että kuuntelin kun kaikki neuvoi mua huilaamaan vaikka silloin pahoinvointi pahensi. Kun olin pystyssä ja liikuin pärjäsin paremmin supistuksien kanssa. Ja se *elvetin sydänäänivyö joka kiristi vatsaa niin pahasti että pahensi  pahoinvointia. Heti kun yritin liikkua kätilö tuli sanomaan ettei sydänäänet kuulu kunnolla ja että kannattaa mennä takas makuulle.   

Mutta ilokaasun ja epiduraalin avulla pärjäsin avautumisvaiheen ja olin onnesta soikea kun vihdoin sain luvan ponnistaa. Mutta suuri pettymys oli kun en tuntenut ponnistussupistuksia "pakko ponnistaa, ei voi olla ponnistamatta". Ne tuli tosi harvoin enkä kokenut niitä kovin voimakkaina. Ponnistusvaihe kesti 1h 10min jonka aikana olin varma ettei vauva synny, ja jos syntyy niin ei ainakaan terveenä. Mä koin ettei mun kroppa pysty ponnistamaan ja että en osannut. Tosi kauan aikaa synnytyksen jälkeen koin että olin epäonnistunut synnytyksessä. Kun olen yrittänyt saada vastauksia miksi ponnistusvaihe pitkittyi joku on sanonnut että liian pitkä avautumisvaihe oli syy toiset taas että epiduraalin vika...

Vaikka tiedän että seuraava todennäköisesti syntyy nopeammin en ole varma jos uskallan laittautua itseäni siihen tilaan jos kehoni tekee taas saman läpän...  

 

muoks. ja se vessassakäynti synnytyksen jölkeen... en uskaltanut ponnistaa pitkään aikaan kun muistot oli liian tuoreita...

Edited February 14, 2014 by shantia

[Sama vieras]

^Mua on kanssa pitkä ponnistusvaihe jäänyt synnytyksestä häiritsemään. Mulla se kesti vähän päälle kaksi tuntia (koko synnytyksen kesto 10h). En tiedä miksi. Synnytyksestä on kohta 6kk ja ei enää niin pahasti häiritse, alkuun mietin paljonkin. Ponnistamisen aikana kysyin lääkäriltä että miksi kestää, miksei tuu jo. En sanatarkkaan muista mitä lääkäri sanoi, mutta jotenki niin että kun kyseessä oli eka, niin ei ole edeltäviä jotka olis venyttänyt paikkoja valmiiksi tms. Oma veikkaus jälkikäteen mietittynä on se, että mulla on sen alueen lihakset olleet niin tiukat, ettei ne oo kunnolla antaneet periksi. Harmittaa kun jälkikäteen ei voi mistään kysyä, enkä osastolla lääkärin käydessä osannut mitään kysyä. Lääkäri sano että jos koskaan toiste olen raskaana, niin mulla on loistava tulevaisuus synnyttäjänä. Papereissa ei ole mitään erikoista ponnistusvaiheesta.

Sain epiduraalin ja spinaalin synnytyksessä, mutta ponnistukset olivat voimakkaita ja oikeaan suuntaan.

Olin sype-synnyttäjä kun synnytykseen mentiin, mutta pelko oli monen asian suhteen niin kovaa, että kun ei kumpikaan kuoltu eikä muuta pahaa tapahtunut, niin en enää synnytystä pelkää, jos toista kertaa joskus olis raskaana. Vähän hullulta varmaan kuulostaa..

[Nox]

Mulle jäi esikoisen synnytyksestä lievä pelko, joka liittyy ennen kaikkea kipuun ja vähän myös siihen, että istukan irtoaminen uusisi. Pelko oli välillä pahempi, mutta nyt, kun laskettuun aikaan on enää kolmisen viikkoa, odotan jo synnytystä ja olen melko toiveikas sen suhteen, että synnytys olisi tällä kertaa normaali alatiesynnytys.

 

Kävin muutama viikko sitten sype-polilla, ja se kyllä auttoi. Mulla ekassa synnytyksessä pahinta olivat sisätutkimukset (ja niitä jouduttiin tekemään paljon), ja syyn tajusin vasta jälkikäteen, koska olen kärsinyt samasta ongelmasta tässä raskaudessa: mun emättimen limakalvot ovat aivan epänormaalin kuivat ja arat. Sitä ei tajunnut henkilökuntakaan viimeksi - varmaan kuvittelivat, että kipu liittyi pelkoon tai johonkin muuhun. Onneksi tähän ongelmaan löytyy apua, nimittäin puudutevoide (ja liukaste). Siihen toiseen pelkoon - että istukan irtoaminen uusii - ei oikein auta mikään muu kuin usko: viimeksi istukka irtosi vain vähän eikä asioilla ollut kiire ja jos nyt kävisi samoin, todennäköisesti mentäisiin suoraan sektioon eikä mun tarvitsisi kärvistellä. Sektiota en sinänsä pelkää.

 

Loppukevennyksenä mainittakoon keskustelu, jonka kävin mieheni kanssa muutama ilta sitten. Minä: "Olisikohan pitänyt tällä kertaa vain pyytää sektio synnytyspelkoon vedoten, että olisiko se ollut pienimmän riesan tie... Mutta toisaalta alatiesynnytys voi olla ihan kiva kokemus, jos kaikki menee hyvin." Mies: "Etelä-Siperiakin voi olla ihan kiva kokemus, jos joutuu Gulagiin [verrattuna arktisempiin alueisiin - suom. huom.]." Repesin totaalisesti. Mies vielä painotti, että kommentti oli naisia sympatisoiva.

 

Että näillä mennään. Ehkä mun onni on se, että olen ikuinen optimisti, vaikka aikani murehdinkin asioita.

 

Ponnistusvaiheen pituudesta on vielä pakko kommentoida - ihan väheksymättä kenenkään kokemusta ja pelkoa: kestohan ei sinänsä ole ongelma, mikäli vauvalla on kaikki hyvin ja äiti jaksaa, eikä siihen välttämättä ole mitään ihmeellistä syytä. Mun äiti on ponnistanut minua kaksi tuntia, koska olin avonaisessa tarjonnassa (no, tässä tapauksessa oli selkeä syy), mutta tämä ei aiheuttanut ongelma eikä edes imukuppia tarvittu. Käsittääkseni toisen lapsen kohdalla ponnistusvaiheen kesto oli keskiverrompi.