Sign in to follow this  
Followers 0
Rhia

Tukiverkosto ulkomailla

9 posts in this topic

Laitan taman kysymyksen tanne relevantimpaan osastoon..

 

Miten teilla muilla ulkomailla asuvilla toimii tukiverkostot lapsen syntyman jalkeen? Onko in-laws lahella, vai ystavat ja kaverit vai parjaatteko omillanne? Itseani alkaa vahan arveluttamaan, etta miten sita tulee parjaamaan pienen kanssa (jos tassa nyt kaikki menee ok....ei uskalla viela mitaan julistaa) ilman, etta on omia laheisia turvana ja myos kaytannon apuna tarvittaessa.

 

Varmasti mun aiti ja sisko tulee kylla visiteeraamaan, mutta eihan se tosiaan aja samaa asiaa. Miehen vanhemmat asuu n 3-4h paassa etta ei sieltakaan juuri mitaa pikaista babysitting-apua loydy, enka niin haluakkaan.... :rolleyes: Kavereita on jonkun verran kylla vaikkei talla paikkakunnalla olla kauaa asuttu, mutta en kylla heista montaakaa viitsisi apuun pyytaa.

 

Sellanenki mietityttaa, etta miten sita osaa / uskaltaa olla vauvan kanssa yksin, jos mies on tyomatkalla useamman paivan? Pakkaan varmaan kamat ja vauvan kainaloon ja lahden Suomeen parjaamaan siksi ajaksi.... :D

 

Miten teilla muilla??

Share this post


Link to post
Share on other sites

Melko huonosti nuo verkostot toimii meillä, aika pitkälti ollaan pärjäilty omillamme. Meillä ei asu ketään sukulaisia täällä Belgiassa. Ystäviä on nykyään paljonkin, mutta heillä kaikilla on omat lapset hoidettavana, joten heidän lapsenvahtiapuunsa tms. en turvaudu kuin hätätilassa. Henkistä tukea heistä onneksi on valtavasti.

 

Meillä oli sukulaistyttö muutaman viikon viime kesänä toisen lapsen syntymän aikaan (jotta mies pääsi synnytykseen mukaan), hänen jälkeen tuli anoppi reiluksi viikoksi ja anopin jälkeen mun vanhemmat vielä viikoksi. Sitten oltiin omillamme; mies oli paljon töissä ja matkusteli silloin tällöin muutaman päivän reissuja ulkomailla, ja minä olin kotona alituiseen sairastavien tenavien kanssa. Oli todella rankka syksy. Sen lisäksi, että ihan käytännön apu olisi ollut tarpeen, ikävöin kovasti omaa perhettäni (erityisesti äitiä), kun uusi perheenjäsen syntyi.

 

Koska tuo alkuvaihe oli aika uuvuttava, pyysimme luvan "lainata" silloin tällöin tuttavaperheen au pairia lapsenvahdiksi. Hän tulee noin kerran viikossa muutamaksi tunniksi, jotta pääsen hoitamaan asioita tai tekemään kotitöitä rauhassa. Keväällä miehellä on pidempi työmatka (1,5 viikkoa), ja silloin lähden lasten kanssa Suomeen. Esikoisen kanssa olin muutenkin enemmän Suomessa miehen matkojen aikaan, mutta yksin kahden lapsen kanssa matkustaminen ei ihan niin paljon houkuttele...

 

Muutimme tänne kun esikoinen oli noin puolivuotias, ja silloin jäin heti yksin hänen kanssaan muutamaksi päiväksi. Se tuntui todella hirveältä, koska en tuntenut kaupungista ketään. Pyysin miehen kollegan puhelinnumeron siltä varalta, että tulisi joku hätätilanne enkä saisi apua muualta (en osannut tuolloin paikallista kieltä). Tuntui turvalliselta, että oli sentään joku jolle soittaa. Tarvista ei onneksi tullut. Uskon, että pärjäät kyllä muutaman päivän yksin vauvan kanssa, jos sinulla on lähistöllä joku "tukihenkilö", jolle voit hätätilanteessa soittaa. Ja jos tuntuu liian pahalta, yhden lapsen kanssa on vielä melko helppoa matkustaa Suomeen tai muualle lähemmäs tukiverkkoa.

 

Yleisesti voin sanoa, että ilman tukiverkkoakin pärjää, mutta onhan se monin kerroin rankempaa kuin muuten. Kannattaa hyödyntää kaikki apu, mikä on saatavilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei myöskään ketään sukulaisia täällä, mutta onneksi muutama niin rakkaaksi tullut ystävä, joihin voi tukeutua. Mutta huomaan nyt, kun on vaikeampaa, niin enää ei edes tee mieli purkautua sukulaisille, vaan sitä vaan koittaa pärjätä. Au pair olisi niin huippu juttu, mutta meidän asunto turhan pieni.... Katselen isompaa, niin että saatais sitä apua pojan hoidossa ja päästäis joskus kahdestaan miehen kanssa johonkin. lääkärikäynnit yms alkaa oleen hankalia uteliaan taapertajan kanssa. :D

Mut tosihan se on, että sukulaisia pyytäisi paljon helpommin apuun kuin kavereita. Tärkeintä, että nöyrtyy pyytämään apua, ettei kasva liian suuri kynnys siihen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilla myos in-laws asuu 3h paassa, eika muitakaan sukulaisia tassa ole. Onneksi paras ystavani miehineen (jotka ovat myos poikani kummivanhemmat) asuvat miltei naapurissa ja ovat suunnaton apu silloin kuin mies on poissa ja mulla pakottavaa menoa. (Kiitos vaan, Kuukkeli, jos satut taallakin pyorahtamaan ;)) Valilla miehen ollessa poissa on arjen pyorittaminen rankkaa yksin.

 

Meilla on myos au pair, joka on ihan mahtava juttu. Suosittelen. Meillakin on aika niukasti tilaa (2 makuuhuonetta ja yksi vessa) mutta sopu sijaa antaa, ja onneksi meilla on todella avulias ja mukava au pair.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tukiverkoston puuttuminen ei tule haittaamaan, sillä Suomessa asuessaammekaan se ei ole ollut kaksinen. Toki ystäviä ja sukulaisia tulee ikävä, mutta lastenhoidon kannalta heistä ei ole pitkien välimatkojen vuoksi ollut kovinkaan paljoa hyötyä. Onneksi uuden asuinpaikkamme naapurissa asuu mukava vanhempi nainen, joka on töissä yliopiston lapsiparkissa. Jos tulen saamaan opiskeluoikeuden kyseiseen paikkaan jossain vaiheessa, voin viedä poikamme osa-aikaisesti hoitoon sinne luentojen ajaksi - tutulle naapurin "varamummille". Tässä suhteessa kävi hyvä tuuri, että tutustuimme sattumalta mahdollisesti tulevaan hoitoapuumme.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tama aihe mietityttaa minua kovasti, mun vanhemmat ja sisarukset on Suomessa ja miehen vanhat ja puolikuurot vanhemmat asuvat parinsadan kilsan paassa jaakylmassa talossa. Meilla on paljon ystavia ja kavereita mutta nekin asuvat ympari maailmaa ja samassa kaupungissakin asuvat aika pitkien valimatkojen paassa joten pikaista lastenhoitoapua ei ole tarjolla. Miehen veli vaimoineen asuu kohtuullisen valimatkan paassa mutta molemmat ovat boheemeja taiteilijoita joilla on paitsi oudot tyoajat myos usein pitkia kiertueita joten vaikka he innokkaita apulaisia ovatkin niin heidan varaansa ei voi laskea.

 

Ma olenkin henkisesti asennoitunut siihen ettei ensimmaisen vuoden aikana kayda miehen kanssa kahdestaan missaan ja sen jalkeen pitanee etsia luotettavaa maksullista lapsenhoitoapua tai live in au pair.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilla on 6kk vanha tyttö eika sukulaisia lahella, mieheni vanhemmat asuu noin 4t matkan paassa ja omat vanhemmat vierailevat noin kahdesti vuodessa. Ystavia meilla on taalla vahan mutta sitakin laheisempia. Mun vanhemmat on tulossa pian ja talla kertaa on tarkoitus lahtea ensi kerran kahdestaan miehen kanssa ulos, edelliskaynnilla tyttö oli niin pieni etta jatettiin hanet vain muutamaksi tunniksi kun kaytiin rauhassa asioilla ja ostoksilla. Mun ystava on lupautunut vauvan hoitajaksi jos tarvitaan, miehen vanhemmat on sen verran iakkaita ettei heista oikein ole lasta katsomaan. Meidan vauva on nukkunut ihanasti yöt melkein aina 2,5kk iasta lahtien joten se ilta aika kaksin on meille riittanyt tahan asti kahdenkeskiseksi ajaksi. Tulevaisuudessa on tarkoitus katsoa joku hoitaja joka voisi tulla joskus tytön kanssa etta voidaan menna tuulettumaan tai jos tulee muuta menoa/sairastumisia. Kerran olen tullut akillisesti kipeaksi ja silloin oli kylla vitsit vahissa pienen vauvan kanssa, onneksi mies paasi meiko pikaisesti apuun.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei lasten ollessa pieniä ollut mitään tukiverkostoa. Mun sukulaiset asuvat Suomessa ja miehen vanhemmat asuivat silloin parinsadan kilometrin päässä, lisäksi heillä on niin paljon töitä että kävivät meillä harvemmin kuin mun äiti Suomesta. Ihan hyvin pärjättiin, tosin tilanne oli toki tiedossa jo ennen kuin lapsia alettiin hankkimaan. Meillä on lisäksi koiria ja muita lemmikkejä ja etenkin koirien ulkoiluttaminen pienten lasten kanssa oli joskus vähän hankalaa etenkin heti jos joku sattui olemaan sairaana, mutta muuten kaikkeen tuli kyllä rutiinit. Mies oli töissä noin 12 tuntia päivässä ja usein to-su reissussa joten hänestä ei kauheasti hoitoapua ollut.

 

Ei meillä varsinaisesti lastenhoitotarvetta ollutkaan, kun kuopus syntyi niin mies oli esikoisen kanssa kotona ja kävi välillä sairaalassa, sitten tuli mun äiti Suomesta niin että mies pääsi töihin. Pari vuotta sitten jouduin yllättäen leikkaukseen ja jäämään viikoksi sairaalaan, silloinkin mies oli lasten kanssa ensimmäisen päivän ja sitten mun äiti tuli, Hankalampaa olisi toki ollut jos mies olisi juuri silloin sattunut olemaan reissussa, mutta onneksi ei ollut.

 

Nyt tilanne onkin eri, kun asutaan appivanhempien tilalla. Töitä on toki heillä yhä paljon, toisaalta nyt vähemmän kun me tehdään niistäkin osa. Anoppi auttaa todella paljon lasten kanssa ja toisen pojan kummisetä asuu naapurissa, auttaa myös tarvittaessa jos on kotona. Ja itsekin ollaan molemmat koko päivä "kotona", toki meillä on töitä noin 12 tuntia 7 päivänä viikossa, mutta ollaan kuitenkin aina lähistöllä jos on jotain tarvetta, ja sama siis anopin kohdalla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua vähän jännittää tämä. Meillä ei vielä ole lapsia, mutta toiveissa on saada niitä lähitulevaisuudessa. Mies on saksalainen, ja näillä näkymin tullaan asumaan Saksassa ainakin seuraavat vuodet, kun mies tekee väitöskirjaa. Mulla on täällä vain pari "omaa" kaveria vaihtariajoilta, eivätkä he ole yhtään samassa elämäntilanteessa, eli ns. lapsijutut ei kiinnosta. En siis ensimmäisenä kehtaa lähteä hakemaan apuja siltä suunnalta. Miehen kautta yhteisiä kavereita meillä on paljonkin, ja vaikka joukossa on myös pariskuntia, ei heistäkään kukaan vielä suunnittele perheen perustamista. Eli hieman yksinäinen olo näiden omien suunnitelmien kanssa  :girl_sigh: Suomessa mulla on paljon jo perheellisiä tai pian lapsen saavia kavereita, ja harmittaa, kun en pääse heidän kanssaan harrastamaan mitään yhteistä arkipuuhaa.

Miehen isoveljellä on jo kolme lasta, mutta he asuvat melko kaukana ja heillä on jo oman perheen pyörittämisessä paljon tekemistä - eivät ole kuluneen kahden vuoden aikana esimerkiksi kertaakaan päässeet meille kylään. Miehen vanhemmat tietenkin asuvat täällä Saksassa myös, mutta välimatkaa heihinkin on lähemmäs 200 km, ja he ovat vielä tiukasti kiinni työelämässä, eli varmaankaan arkiapua eivät hekään pysty tarjoamaan. Mietityttää myös, miten paljon mun vanhemmat pystyvät toimimaan isovanhempien roolissa, kun luultavasti ei kovin montaa kertaa vuodessa pystytä kyläilemään  :girl_sad:

Edited by Senna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0