Omana

Kuinka paljon se sattui?

537 posts in this topic

Siinäpä se lyhykäisyydessään. Millaista kipu oli, pelottiko se? Luulitteko kuolevanne? Ja meitä kokemattomia ei helpota se, että "kaikki unohtuu, kun saa oman lapsen syliinsä..." :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän synnytys sattui, mutta kipu ei pelottanut enkä pelännyt kuolevani. Kipua en osaa sen paremmin kuvailla. Tiesin, että kipu vie kohti lapsen syntymää, jota oli jo tullut vähän odoteltua, joten se vaan jotenkin kuului asiaan. Voi olla, että aika on jo vähän kullannut muistoja, mutta mitään traumoja ei jäänyt ja loppukesästä pitäisi palata asiaan toisen lapsen syntymän merkeissä...

 

Mainittakoon vielä, että synnytin ilman kivunlievitystä ja että synnytys oli ensisynnytykseksi nopea ja loppuvaihe aika raju (supparit oli niin voimakkaita, että vauvaa ei tarvinnut edes ponnistaa pihalle, vaan tuli käytännössä pelkkien suppareiden avulla ulos). Nykyään onneksi on aika hyvät konstit kivunlievitykseen, jos kipu tuntuu ylivoimaiselta, joten siinäkään mielessä en pelkää seuraavaa koitosta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ekaa kärvistelin perjantaista maanantaihin asti ja nukuin koko aikana noin kaksi tuntia. Pahinta avautumisvaiheessa oli lauantaina alkanut jatkuva selkäpoltto eli sattui ihan koko ajan ilman taukoja ja lisäksi siihen vielä normaalit supparit päälle. Vikasta vuorokaudesta vietinkin noin puolet suihkussa seisten, koska muualla ei kärsinyt olla. Pahin oli kuitenkin vielä edessä eli puolentoista tunnin ponnistaminen, joka sattui ihan helvetisti ja joka oli lyhyesti sanottuna helvettiä. Sen jälkeen sitten vielä tunnin kauheet kivut ennen kuin tikkaus oli valmis ja sain särkylääkettä.

 

Tokalla kerralla kivut olivat jotain aivan tajutonta. Avautumisvaihe kesti 1h 20 min. Puolessa tunnissa supistukset olivat ihan helvetillisiä ja todellakin oli tunne, etten kestä enää yhtään. Koko taksimatkan synnärille huusin kurkku suorana :unsure: Taksissa alkoi ponnistuttaa, mutta onneksi ehdimme synnärille asti. Olimme synnärin ovella viisitoista minsaa ennen kuin poika syntyi. Pelkäsin ihan hitosti ponnistamista, mutta onneksi se oli nopeasti ohi. Tokalla kerralla kamalinta oli ehdottomasti se nopea avautuminen kivuttomuudesta aivan järjettömään kipuun. Ja sitten ne jälkisupparit.. kuin olisi uusi synnytys taas alkanut :blink:

 

Jos kolmas kerta tulee joskus, niin mieluummin toi vajaan kahden tunnin synnytys (tokan kokonaiskesto oli 1h 50 min) kuin monen päivän kärvistely. Tokalla kerralla sattui siis aivan tajuttomasti, mutta se oli pian ohi. Ei sitä oikein ees ehtinyt tajuta, että oli just synnyttänyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kipu oli kamalaa, kipulääkkeet eivät oikein auttaneet ponnistusvaiheessa, kun tyby oli tulossa huonossa tarjonnassa naama edellä(eli tosi tilaavievästi) ja ponnistusvaihe oli pitkä, lopulta tyby kiskottiin imukupilla ulos aika ronskein kieputuksin.. Synnytyksen kesto himppasta vajaa vuorokausi ja siitä suurin osa aika kovaa kipua, onneksi epiduraali vei supparit osaksi aikaa pois.

 

Ja ei, se kipu ei unohtunut todellakaan kun lapsi tuli syliin. Tikkaaminen oli kamalaa, enempää ei voinut laittaa puudutetta, koska puudute turvottaa paikkoja ja joutuu laittamaan enemmän tikkejä.

 

Vieläkään en muistele synnytystä lämmöllä ja en tod halua sitä kokea lähiaikoina uudestaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Elämäni ensimmäiset kivuliaat supparit tuli vasta kalvojen puhkaisun jälkeen synnytyssalissa, joten kauan en ehtinyt kipuja tuntea kun lopulta sain epiduraalin. Ehkä yhteensä jotain 3 tuntia yleensäkin nipisti.

 

Sitten ponnistusvaiheessa ei tuntunut missään ja lopulta mentiinkin sinne hätäsektioon.

 

Leikkauspöydällä, kun minua nukutettiin tuntuivat supparit tosi kipeiltä. Viimeinen muistikuvani ennen sektiota oli, kun minua supisti niin pahasti että luulin halkeavani keskeltä kahtia. Vauva kun oli jo tulossa mutta oli jumissa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se. Sietämättömiä supistukset olivat vasta ihan lopussa ja eniten sattui, kun lääkri painoi kohdunkaulan loppureunan auki, mutta puudutuksitta selvisin.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Siinäpä se lyhykäisyydessään. Millaista kipu oli, pelottiko se? Luulitteko kuolevanne? Ja meitä kokemattomia ei helpota se, että "kaikki unohtuu, kun saa oman lapsen syliinsä..." :)

 

Etukäteen kipu pelotti, mutta synnytyksessä tuntui hallittavissa olevalta. Kipu oli mulla jotenkin sellaista pakahduttavaa, ihan kun joku olisi puristanut ilmat pihalle. Epiduraali (plus lisäannos ajoittuivat mulla just oikeaan aikaan ja olisin voinut vaikka lähteä iltakävelylle epiduraalin saatuani, kun kipuja ei ollut yhtään.

 

Missään vaiheessa ei tuntunut niin pahalta, että olisin luullut kuolevani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä se ei ollut mitenkään sietämätöntä eikä kertaakaan tuntunut, ettei sitä kestäisi. Avautumisvaihe oli kaikista kivualiain, siis ennen kuin sai mitään kivunlievitystä. Se jumalaton polte, mikä levisi koko kroppaan, oli jotain ihan käsittämätöntä. Sen kesti, kun ajatteli, ettei se kauan kestä ja että sillä on jokin tarkoitus. Sitten kohta saikin jo kivunlievitystä, jotka auttoivat niin hyvin (kylpy, ilokaasu, epiduraali), että loppusynnytys oli lähes lasten leikkiä. Ainoa ongelma oli, että ponnistusvaiheessa oli jo niin väsynyt huonosti nukutun yön jäljiltä, että tuntui ettei vaan jaksa enää. Mä ehdotinkin kätilölle, että voitaisko jatkaa huomenna, kun supparitkaan ei enää sattuneet yhtään (kiitos epiduraalin). Ei onnistunut kuitenkaan vaan lapsi piti kuitenkin synnyttää, joka kävi kuitenkin loppujen lopuksi aika nopeasti. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun tarvii varmaan vähän selventää tota puudutuksitta selvisin kommenttiani. Mää olin täysin pro-epiduraali, mutta synnytyksen nopean etenemisen ja kätilöiden vuoronvaihdon takia, olin liikaa auki, kun kätilö ehti tilannetta tarkistamaan. Luulivat, ettei ensisynnyttäjä niin nopeasti avaudu. Paraservikaalia hetki harkittiin, mutta sitten tuli vähän kiire saada vauva maailmaan ja äidin kivut olivat sivuseikka. Nyt, kun tiedän, etteivät kivut siitä enää olisivat pahentuneet, tiedän, että selviäisin toistamiseenkin ilman puudutuksia koko hommasta, mutta ihan turhaa siellä on tuntitolkulla kärvistellä kivuissa.

 

Kipu oli semmoista polttavaa ja puristavaa kipua koko alavatsalla. Lämpö auttoi aika pitkälle, mutta valvoin suppareissa koko yön niin en vaan enää jaksanut istua/seisoa suihkussa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei pelottanut enkä pelännyt kuolevani. :) Äitini oli kyllä pelotellut, että mikään ei ikinä tule sattumaan niin paljoa kuin synnytys. :P Mutta kylläjän se sattuu jos pienestä aukosta pitää tunkea n 4kg järkäle. :rolleyes:

 

"Alkukivut" tuntuivat todella pahalta ummetukselta/selkäkivuilta, kun paikat alkoivat kunnolla aukeamaan tuntui, että halkean. Kivunlievitys auttoi niin hyvin, että vasta siinä vaiheessa, kun päätä alettiin kunnolla pusaamaan ulos alkoi koskemaan.

 

Kun ponnistusvaihe alkoi, otin tavoitteeksi, että 30min päästä tämä on ohi. :) Joten kun oli aika tavoite, niin oli muuta ajateltavaa kuin kipu. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Puudutus (epiduraali mullakin) auttoi paljon, mä otin sen kun aloin kyselemään jotain kauratyynyjä ym. ja kätilö sanoi että saan jo vahvempaakin. Parin lisäannoksen keralla mentiin loppuun asti, epämukavimmat hetket oli viimeiset puoli tuntia kun ponnistututti niin vietävästi mutta kohdunsuussa oli vielä reuna jäljellä... Ilokaasu auttoi siihen, hyvää tavaraa :D , samoin se, että keskittyi hengittelemään ja siten viemään kivulta sen terävimmän kärjen poies.

 

Missään vaiheessa en minäkään ajatellut kuolevani, ajattelin vaan koko ajan että jokainen suppari tuo muksua lähemmäs syliä :wub: ...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei juurikaan sattunut kun sain epiduraalin melkein heti kun pyysin. Synnytys käynistettiin, joten se odottelu oli ehkä se pahin. Sain myös lisää epiduraalia vaikka oli vain tunti jäljellä vauvan syntymään. Näin siis amerikassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tottakai se sattui! Oikeastaan yhtään ei pelottanut missään vaiheessa se kivun määrä, vaikka esikoista se 1,5vrk sairaalassa odotettiinkin syntyväksi. Siinä ajassa nukuin ehkä 2-3 tuntia.

 

Avautumisvaiheessa koitettiin antaa petidiiniä ja aquarakkuloita, mutta vaikutus niillä oli melkein 0. Kaurapussi alamahalla oli ainoa, jonka saattoi sanoa auttavan jotain. Lopulta salissa saatu epiduraali ja ilokaasu vei kivut pois, jolloin aidosti saatoin pari tuntia nukahtaa. Mutta mutta...vaikka epiduraali olikin päällä melkein koko salissaolon, ei se sitä järjetöntä paineen tunnetta vienyt pois, joka vaan paheni vauvan puskiessa alaspäin. Sai siinä kerran jos toisenkin puuskutella, ettei vaan "laittanut vastaan" sille paineelle. (ja se oikeasti oli hankalinta koko synnytyksessä!)

 

Ponnistuksessa sitten lääkäri vielä lupaa kysymättä pisti mulle pudendaalipuudutteen, koska oletti ponnistuksen pitkittymisen johtuvan "jännittävästä ensisynnyttäjästä". Lopulta imukupilla saateltiin maailmaan isopäinen ja avotarjonnassa oleva, yli nelikiloinen jässikkä. :blink: Tikkaus oli epämiellyttävää, muttei kovin kivuliasta.

 

Ei jäänyt kammoja, tekisin saman milloin tahansa uudelleen! Kuolema ei käynyt mielessäkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän se sattui. Mulla käynnistettiin synnytys ja kivuliat supparit alkoivat 23 aikaan jolloin siirryttiin synnytys saliin. Kivunlievityksesksi sain epiduraalin joka auttoi samantien. ilokaasusta en tykännyt lainkaan eikä se auttanutkaan. Toinen epiduraali ei sitten enää auttanutkaan kun synnytys alkoi. Kyllähän se kipu aika saatanallista on, mutta kylläsiitä selviää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ainakin sattui kummassakin synnytyksessä paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Ja epiduraali vei sitten kaiken kivun pois. Ei todellakaan ollut helvetillistä. Ponnistusvaihetta jännäsin etukäteen, mutta adrenaliinihöyryissä ei tuntunut miltään sekään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on niin kinkkinen kysymys, kun kipu koetaan niin eritavalla.

Itseänikin totta kai kiinnostaa paljonko tuo tulee sattumaan, mutta en kuitenkaan

"luota" toisten kokemuksiin, koska eihän yksikään raskauskaan ole samanlainen.

 

Sattuuhan se varmasti, mut tosiaan kipukynnykset on jokaisella yksilölliset.

Saa nähdä tuunko tuskailemaan tänne sitten kun Coitos on ohi. :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se. Perkeleesti.

Mulla synnytys käynnistettiin tipalla ja supistukset oli alusta saakka varsin kivuliaat. Onneks ekaks epiduraali vei kivut kahdeksi tunniksi ja sen jälkeen olin kipupumpussa lopun synnytyksen, mikä ei kyllä kivuttomaksi tehnyt mutta paransi olon siedettävämmäksi.

 

Ponnistusvaiheen kipu oli mun mielestä sietämättömämpi kuin supistuskivut.

Mutta kätilö tsemppas niin hienosti että jostain se rohkeus ponnistaa vaan tuli, vaikka järki sanoi että niin, jos ponnistat niin taas enemmän sattuu.

 

Musta supistuskivut oli siinä mielessä siedettäviä (vaikka ne siis sattu ihan sikana) kun mä ajattelin sen niin että sillä on joku tarkoitus ja se loppuu kuitenkin jossain kohtaa ja palkinto odottaa.

 

Mutta ei ne kivut siihen synnytykseen loppuneet. Mä meinasin potkaista kätilöä ja lääkäriä kun ne tutkaili meidän Jäbän tekemiä tuhoja. Vaikka mulla oli vastasyntynyt sylissä niin en mä sen silmiin niin uponnut ettenkö ois tuntenut kun ne kaks siellä tutkaili ja mutisi että "mielenkiintoista, en ole koskaan nähnyt mitään tällaista"...

Onneks sit lykättiin kipulääkettä pumpusta lisää ja tikkaus ei tuntunut milleen.

 

Vaikka se oli kipeetä ja tuskaa ja tikkejäkin tuli yli oman tarpeen, mä sanoin jo sunnuntaina (kun Jäbä synty torstaina) että tulen taatusti uudestaankin. Kätilö sanoi että harva näin pian synnytyksen jälkeen sanoo noin.

Eli äkkiä ne kivut sit unohtui, mutta ei just sillä hetkellä kun se loppui. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

No sattuihan se..ja paljon!! Mutta jotenkin sen vaan kesti, kun tiesi, että palkinto kaikesta kivusta on mitä mahtavin!

 

Esikoisen synnytys käynnistettiin ja salissa ennätettiin olla 12 tuntia. Avautumisvaiheen kesti melko jokseenkin, kun epiduraali tuikattiin jossain vaiheessa, mutta se ponnistusvaihe..! Mulla tuntui koko ponnistusvaiheen ajan kuin selkä katkeaisi! :blink: Ponnistusvaiheen aikana taisin miehelle vannoa, että seuraavat lapset tulee adoptoimalla.. :lol: Mieli tosin muuttui heti, kun poika oli sylissä..On se hetki vaan jotenkin niin maaginen! :wub:

 

Toisen lapsen synnytys oli mun mielestä mahtava! Supistukset alkoi aamulla kahdeksan jälkeen ja ennen puolta päivää oli tyttö sylissä. Kivunlievityksenä avautumisvaiheessa amme ja ponnistusvaiheessa mies runnoi alaselkää (kun ne kivut tuntui taas siellä selässä!). Kyllähän se taas sattui, mutta jotenkin osasin ottaa kivun vastaan paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.

 

Ai niin, ekalla kerralla mulle sanottiin, että tikkien ompelu EI SAA sattua! Vaan puudutetta pitää laittaa niin paljon, ettei se ompelu tunnu. Toisen synnytyksen jälkeen mulle laitettiin ensin jotain puuduttavaa suihketta, jotta oikean puudutuksen laittaminen ei satu. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Höh, mua kyllä tikattiin, vaikkei paikat ollu ihan puutuneet. Voisin synnyttää koska vaan, mutta sen jälkihoidon voisin jättää vähemmälle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän se sattuu, mutta onneksi sen unohtaa hyvin pian! Sitä kipua ei voi kuvailla, eikä sitä osaa aavistaa ennen kuin sen kokee.

Kaikenlisäksi sitä ei ikinä tiedä kuinka omalla kohdalla kivun kanssa käy. Toisilla on pienempi kipukynnys kun toisilla ja toisilla yksinkertaisesti kipu on pienempää tai kestää vähemmän aikaa.

Kaikki jää vain nähtäväksi tai pitäisikö sanoa tunnettavaksi.

Turha sitä on kovasti miettiä tai ennalta ajatella...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin v*tusti!!!!!!!!!!

 

Missään vaiheessa kuolema ei kyllä käynyt mielessä, olin kai niin tokkurassa tai jotain. Keskityin aina pelkästään siihen, että selviän siitä supistuksesta ja muuta en kerennyt ajattelemaan. Silloin kun kalvot oli puhkastu ja oksitosiini pistetty tippumaan, niin voin ihan suoraan sanoa, että välillä meinas taju lähteä (ennen epiduraalia). Muistan kun yhden tosi pahan supistuksen aikana mietin, että: "ei enää koskaan, miten joku lähtee tähän vapaaehtoisesti toista kertaa mukaan?!" :rolleyes:

 

Ponnistusvaihe ei mulla taas sattunut ollenkaan (epiduraalin ansioista), tuntu vain kun joku iso kapistus, tyyliin kirjahylly, olisi yrittänyt ulos tuolta piparista. Luulin, että alapää räjähtää :P

 

Aika kuultaa muistot. Myös mun tapauksessa ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän se sattuu ja lujaa. Yhden synnytyksen kokemuksella siis. Olin ihan varma, että kuolen siihen paikkaan, kunnes antoivat epiduraalin.. (Synnytys oli pitkä ja jouduttiin lopuksi vauhdittamaan tipalla, joten liekö niillä vaikutusta ollut synnytyksen rajuuteen. Epiduraalia ei voitu antaa kovin aikaisin, sillä paikat eivät olleet tarpeeksi auki, vaikka kolmatta vuorokautta oli supistellut.. Plöööh.)

 

Mun äidillä on takana kolme synnytystä. Mun synnytys kuulema on ollut jotain ihan hirveää. Veljen synnytys sujui nopeasti ja helposti. Kivutkin olivat lievemmät kuin menkkakivut...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on endometrioosi joten synnytyskivut ei tuntuneet niin kamalilta kuin peloteltiin, kun oli kipuihin tottunut. Lisäksi epiduraali toimi niin hyvin ettei mulle jäänyt synnytyksestä mitään traumoja. Menisin vaikka heti uudelleen :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Supistukset sattui eniten, ne tuntui mahaa kouristavana ja ihan järkyttävänä sellaisena.. Sain epiduraalin, jota ennen ei muuta kivunlievitystä ja sen jälkeen taivas aukeni! :lol: Supistuksia mulla ehti olla yli 12 tuntia ennen kuin sain epiduraalin, ja siinä vaiheessa en enää ois kestäny odottaa kipuineni.. Epiduraalin saatuani meni vielä n. 4 tuntia ennen kuin vauvaa alettii tosissaa tehdä eli ponnistaan ;) Sitä ennen epiduraali lopetettiin ja kivut alkoi olla taas samaa luokkaa kuin ennen epiduraalin laittoa, mutta itse ponnistaminen ja vauvan eteneminen synnytyskanavassa ei epiduraalin ansiosta sattunut.. Vauvan tarjoutuva osa oli korkealla ja ponnistin ensin tunnin itsekseni supistusten mukaan ja sitten vielä melkein toisen tunnin aktiivisesti, kun vauvaa alettiin tosissaa tehä eli kätilö tuli paikalle jne.. Vauvan vartalon ulostulo tuntui vähän enemmän, muttei sekään kauheasti sattunut, siinä vaiheessa ehkä päästin jotain ääntä kun siihen mennessä en paljon mitään :lol: ja totta on, että kipu unohtuu HETI ku vauvan on ulkona! :)

Istukan odottelu sit ei ollu mitään kivaa.. sen syntyminen kesti 38min.. Ehdittiin antaa rauhottavaa peräsuoleen ja kohta napanuoraan piikki, joka saa sit aikaan istukan syntymisen ja kätilön painettua kunnolla kohtua "lensi" istukka" pihalle :lol: mies astui juuri takas huoneeseen käytyään katsomas poikaa (ite en ollut edes nähny vielä kunnolla, ku vietiin hapettumaan paremmin kaappiin) ja sanoin vain että "se oli vaan istukka!" :lol:

 

Eli sattui kyllä, mut se unohtuuki ;) ja kohta taas menos synnyttään! :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Niin v*tusti!!!!!!!!!!

 

välillä meinas taju lähteä (ennen epiduraalia). Muistan kun yhden tosi pahan supistuksen aikana mietin, että: "ei enää koskaan, miten joku lähtee tähän vapaaehtoisesti toista kertaa mukaan?!" :rolleyes:

 

Ponnistusvaihe ei mulla taas sattunut ollenkaan (epiduraalin ansioista), tuntu vain kun joku iso kapistus, tyyliin kirjahylly, olisi yrittänyt ulos tuolta piparista. Luulin, että alapää räjähtää :P

 

Aika kuultaa muistot. Myös mun tapauksessa ;)

 

h4izuli tiivisti munkin ajatukset aika hyvin :D

 

Ensimmäinen synnytys oli supistusten puolesta ihan jees, mutta ponnistusvaihe oli niin kaamea, että vaikken kuolevani uskonut, halkeavani uskoin. Mistään puudutuksista ei enää siinä vaiheessa ollut tietoakaan, ja se kipu/pusertava tunne oli oikeasti jotain niin järkyttävää että jonkinsortin kammokin siitä jäi...

 

Kammosta huolimatta olen synnyttänyt vielä kaksi kertaa B)

 

Keskimmäisen synnytys oli aika helppo, ja vaikkei voi sanoa että ei tuntunut missään, kovin kivuliaaksikaan en synnytystä luonnehtisi.

 

Esikoisen syntyessä olivat sitten supistukset ihan h*lvetilliset, mä itkin, pompin tasajalkaa, taisin kuristaa miehenkin puolikuoliaaksi, haukuin kätilöt ja tein vaikka mitä :rolleyes: mutta sopivasti ajoitetun epiduraalin vuoksi pääsin varsinaisen kammotukseni, eli ponnistamisen, yli kunnialla ja voin jopa sanoa että se ei edes tuntunut missään :D

 

Eli mikään synnytys ei ole ollut samanlainen, ja jokaisessa synnytyksessä kivut ja niiden ajoitus ovat olleet tyystin erilaiset.

 

Ja kaikesta huolimatta voisin kaiken tuon neljännenkin kerran kokea :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now