Omana

Kuinka paljon se sattui?

547 posts in this topic

Ei ne luolanaiset kaikki selvinneet, monet kuoli kun voimien loppuessa ei ollut edes imukuppia, saati leikkaussalia...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä käsittääkseni haettiinkin sitä, että siihen _kipuun_ ei kukaan noista luolanaisistakaan kuollut ilman apukeinoja!

 

Joskus tuntuu että JAW:illa on jotain hampaankolossa kun tuntuu että kaikkiin ketjuihin riittää vaan jotain negatiivista kaiveltavaa ja huomautettavaa :/

Enkä sano tätä niin että haluaisin verta nenästäni, enkä sillä että kaiken täytyisi olla vaaleanpunaista harsoa, koska tiedän mm. miten yllättäen voikin joutua kuolleen lapsen synnyttämään. Mutta tää kaivelu ja huomautusasenne mua silti hieman harmittaa, koska mun mielestä jokainen saa tuntea onnistuneensa synnytyksessä teki sen kuinka vain. Jos joku haluaa verrata sitä, että luolanaiset pärjäsi ilman apuja ja hän apujen kanssa niin antaa hänen tehdä niin, ilman huomautusta siitä miten luolanaiset kuolivat..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jokainen saa tuntea ja kertoa tunteneensa niin kuin on. Mulla vaan kieltämättä menee hampaankoloon jotain silloin kun kirjoitetaan sävyyn, että "naisen kroppa" on luotu siihen ja "ei se oo niin kamalaa, oikeasti, koska luolanaisetkin". Koska kun sanotaan niin, puhutaan kaikkien naisten puolesta, ja silloin tullaan tahtomattakin syyllistäneeksi niitä naisia, joiden kroppa ei ole luotu synnytykseen ja jotka oikeasti tarvitsee sen kivunlievityksensä ja toimenpiteensä ja joille se oikeasti oli kamalaa. Puhukoon kukin omasta kokemuksestaan, mutta sen tyrkyttäminen naiseuden osaksi tai oikeammaksi kokemukseksi kuin muiden on mulle oikeasti ongelma. Eli joo, olet varmaan oikeassa siinä, että mulla on tässä asiassa aika huono sietokyky.

 

(Ja kun otetaan huomioon, että maailmassa edelleen naisia kuolee synnytyksissä koko ajan lääketieteellisen hoidon puutteseen, luonnontilaisen synnytyksen ihannointi on aika huttua ja loukkaavaa.)

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Komppaan täysillä JAWia. Niin kauan kuin puhutaan puhtaasti omasta kokemuksesta ja omista tunteista ja tuntemuksista, saa hehkuttaa ihan niin paljon kuin haluaa vaikka olisi päällä seisten synnyttänyt. Mutta kun aletaan yleistää ja valistaa kuinka ihanaa ja voimaannuttavaa se luomusynnytys on, että naiset kokeilkaa niin kyllä teidänkin äitiys ja naiseus nousee ihan uudelle tasolle, mullakin nousee karvat pystyyn. Ehkä tuossa yllä olevassa vieras kirjoittaja etupäässä käsitteli asiaa aivan omana kokemuksenaan (mua juuri tuo kommentti ei oikeastaan ärsyttänyt) mutta JAWin huomio oli yleisenä huomautuksena ihan aiheellinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, no, myönnetään, että jos toi vieraan kommentti olisi ollut jonkun neutraalimman kertomuksen perässä, se ei ehkä olisi samalla tavalla kiinnittänyt huomiota. Anteeksi. En myöskään ole tarkoittanut yleisesti olla vain negatiivinen missään nimessä. Musta tällä palstalla on enimmäkseen järkeviä juttuja.

 

Muoks: poistan tän kappaleen ettei kipuketjussa kukaan säikähdä, ja kun ei kuitenkaan ollut omakohtainen kokemus (onneksi :-P).

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onhan se paljon henkilöstä, raskaudesta, tilanteesta, vauvasta, henkilökunnasta ja kaikesta riippuvaa. Väitän että näidenkin palasten loksahtaessa kohdalleen vaikka se helvetillinen imukuppi ulosauttokin voi olla voimaannuttava! Ei, se ei ole pelkkä asenne, vaan myös kyky käsitellä sitä kaikkea. Voimaantumisen voi kokea myöhemminkin.

Ei se voimaannuttava tarkoita heti luomua, vaikka usein sitä käytetään siinä yhteydessä siksi, että se on ollut ko. henkilöstä hänelle sopivin tapa (siis luomusynnytys).

Se voi ihan yhtä hyvin olla kaikilla kipulääkekoktaileilla tehty piiiiiiiiiitkä aktiivinen synnytys joka kuitenkin päättyy sektioon. Kuten sanoin, ne on kaikista niistä maailman palasista koostuva asia ja kaiken itselle tärkeän täytyy loksahtaa sinulle sopivasti että voimaantumisen voi tuntea.

Ja minusta tässä on avainasemassa myös valmistautuminen siltä osin, että ei voi sokeasti uskoa että joku muu tekee sun synnytyksestä hyvän (kyllä se kätilö tietää..). Toisaalta myös täytyy tietää mikä olisi se sun pahin synnytysskenaario, eikä sitäkään saa vähätellä. "Jos minä tai vauva kuollaan" on se ihan Pahin, niin pitää olla avoin muillekin, koska sitä ennen voi olla maanpäällinen helvetti ja se kuolema oliskin ehkä kaikkein helpoin.

 

Ajan tällä takaa sitä, että jokaisen täytyy saada nähdä synnytys sellaisena mikä hänelle toimii. Jokaista täytyy tsempata löytämään itselleen parhain olo.

On väärin että nykyään kirosanoja ovat mm. luomu, aktiivinen synnytys, voimaantuminen. Niistä puhuvat ovat tyhmiä ja sinisilmäisiä maailmalle.. Ihan yhtä väärin on että toisten synnytys vaan "ei onnistu". Ei ole mukavaa että "onnistujat" ja "epäonnistujat" dissaa toisiaan, mutta on myös todella vaikea kertoa oma synnytyksen aikainen henkireikäajatuksensa jos heti kerrotaan miten siinäkin puuhassa on kuoltu. Tai ylipäänsä kertoa oma tarinansa jos siihen liittyykin onnistuminen (luomuton, lääkkeellinen, maanpäällisestä helvetistäkin palautuminen) mikäli tekstin vastaanotto on tällaista.

 

On kuitenkin ihailtavaa että te tunnistatte itsessänne tämän "hampaankolon" :) Moni ei sitäkään ääneen sanoisi.

 

 

EDIT// Äh. Puhelimella meni vähän sekavaks.

Edited by Bim

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, ymmärrän pointin. Toisaalta myös voi olla vaikea kertoa oma kokemuksensa maanpäällisestä kipuhelvetistä joka päätyi sektioon "vain" omien voimien ehtymisen takia, jos edellä on just joku kertonut, kuinka naisen kroppa on luotu synnyttämiseen, se kipu ei ole sama kuin tapaturmakipu vaan siitä kyllä selviää kun menee mukana, ja että ei kipu sinänsä voi toimenpiteiden tarpeeseen johtaa, jne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuten sanoin, mua ei haittaa jos asiasta puhutaan nimenomaan omana kokemuksena. Asettuminen jonkinlaiseen saarnaajan rooliin ja muiden opastaminen, kuinka pitäisi toimia, on se mikä mua nyppii.

 

Itse synnytin ilokaasu kivunlievityksenä, suunnittelematta synnytystä yhtään etukäteen. Hyvin meni ja koin sen jopa voimaannuttavana kokemuksena. Ei tulisi silti mieleenkään kenellekään mennä sanomaan että kyllä vaan teidän muidenkin kannattaisi tällä tavalla synnyttää kun mullakin meni niin hyvin.

 

Ajatus synnytyksessä onnistumisesta / epäonnistumisesta on myös mielestäni vastenmielinen. Olen myös sitä mieltä että synnytykseen ei tarvitse ladata kauheasti ennakkoajatuksia ja odotuksia voimaannuttavuudesta tai ylipäänsä mistään, jos se ei tunnu luontevalta. Voi se voimaantumisen tunne tulla siitä huolimatta, ja synnytykseen voi olla hyvinkin tyytyväinen vaikka sitä ei olisi ennakkoon miettinyt juuri miltään kantilta.

 

Muoks. Lisään vielä että ei synnytystä tarvitse ajatella lähtökohtaisesti voimaannuttavana kokemuksena. Jotkut kokevat että se on vain keino saada vauva kohdusta ulkomaailmaan.

Edited by johannem

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täsmennän nyt vielä että mulla ei todellakaan ole mitään luomusynnytystä vastaan, mutta siinä vaiheessa kun lääkkeettömyyden kannattajien argumentointi alkaa muistuttaa uskonnollista käännytysdiskurssia (niin, miksi se on niin tärkeää miten muut naiset synnyttävät?), näen punaista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla takana kaksi käynnistettyä synnytystä, lievällä kivun lievityksillä (ilokaasu, särkylääke).

Kipu on hyvin voimakasta.. mutta, kuinka sen kuvailisi... Naisen kroppa on selvästi tehty synnyttämään. Se ei ole sama kuin tapaturmasta tuleva kipu. Synnytys menee vaihe vaiheelta, jolloi sinä menet siinä mukana. Hienolla tavalla, synnytys on upea kokemus.

Jos meille vielä suodaan neljäs, en pelkää laisinkaan synnytystä.. :)

 

Tämä minun viesti taisi pahoittaa mielenne.

Ensin, Anteeksi. Tarkoittanut en sitä niin. Ne oli minun ajatuksiani, minun kropastani.

Olisin voinut miettiä paremmin sanomaani.

Noin biologisesti, JOS yleistetään, niin nainen on tehty synnyttämään, kun ei se mieskään sitä tee,

tätä lausetta minä hain.

 

Se ei vähennä naiseutta, äitiyttä yms, vaikka se ei omalla kohdalla onnistuisi ilman kivunlievitystä

ei ei.

 

Olen nyt kuitenkin hyvin pahoillani mikäli jotain loukasin sanoillani.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

En mä varsinaisesti loukkaantunut, mutta kieltämättä tuo on juuri se mistä mä pelkään, että ne naiset joilla ei olekaan "synnyttäjän kroppa" ja joilla se kipu tuntuu pahemmalta kuin vaikka luunmurtuman, voi kokea huonoutta. Mutta en siis usko että tarkoitit että kukaan olisi siksi huonompi, mä olen van vähän yliherkkä tälle kun mulla on pari tuttavaa jotka on musta ihan turhaan itkeskelleet just sitä, että eivät pystyneetkään ja miten ovat pettyneitä itseensä naisina.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja oikeastaan (nyky)naisen kroppa ei edes ole mikään ihannesynnyttäjän kroppa verrattuna esimerkiksi joihinkin eläimiin. ;) Toki se on parempi kuin miehen kroppa... Ihmislapsen suhteettoman suuri pää tekee synnyttämisestä hankalaa. Koska ihmisellä on muuhun massaan suhteutettuna isot aivot, on pääkin iso. Lisäksi ihmisen lantio kaventui, kun ihminen nousi kahdelle jalalle. Lantion oli kavennuttava, jotta pysyttäisiin pystyssä. (Toim. huom. En ole mikään asiantuntija, joten yllä olevat väittämät perustuvat "muistan joskus lukeneeni -tietoon". Viisaammat korjatkoon, jos olen väärässä.)

 

Menikö tämä nyt ihan OT:ksi? Vaikka kyllähän se liittyy synnyttämisen "vaikeuteen" ja siten kipuun. Joskus kun kuulee kommentteja, että kyllä ne eläimetkin tms. synnyttää ilman apua ja kivunlievitystä (eikä edes kaikki kuole), miksei siis nykyihminenkin pystyisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla olisi kaksi kuollutta lasta, jos luolassa olisin synnyttänyt. Kaikkia naisia vain ei ole luotu synnyttämään, kuten minua. Kaksi pitkää ja hel..tin kivuliasta avautumisvaihetta olen kokenut ja lasten laskeutumattomuuden vuoksi heidät on sieltä kiireellisesti leikattu. Ja molemmat tarvinneet kunnon virvoittelun synnyttyään.

 

Ja varsinaiseen kysymykseen vastaus on, että joo - sattui ihan kamalasti. Avautumisvaiheen kipu on molemmilla kerroilla ollut sanoinkuvaattoman kamalaa, mutta kuitenkin sellaista mitä mikään muu kipu tässä maailmassa ei ole eli kaiken kauheuden keskellä siinä on myös jotain positiivista ja ainutlaatuista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla molemmissa synnytyksissä avautumisvaihe on ollut helpohko. Kivulias, mutta pärjäilin tässä toisessa ilman kivunlievitystä lähes loppuun asti (viimeisen vartin sain ilokaasua kun kirjauduin sairaalaan lähes avautumisen loppuhetkillä). Itse epäilen sen johtuvan siitä, että vedet ovat aina menneet vasta salissa, jonka jälkeen supistuskipu on minulla koventunut tosi paljon. Molemmissa synnytyksissä vauva on ollut myös ylhäällä ja täysin auki tilannetta on seurannut tunnin-kahden odottelu, että vauva laskeutuisi. Ehdottomasti kivuliainta oli kuitenkin molemmissa ponnistus - ekassa synnytyksessä oli epiduraali+ilokaasu, toisessa pelkkä ilokaasu (ja ei sitäkään ponnistusvaiheessa) ja ihan helvetillisesti se ponnistus sattui, ei voi puhua edes samalla asteikolla avautumiskipujen kanssa. Onneksi ponnistusvaiheet on olleet suht nopeat, ekassa 30min ja tokassa 15 min. Varsinkin toisesta synnytyksestä jäi voittajafiilis, vauva oli avotarjonnassa ja kätilö kommentoi jälkeenpäin, että jos minulla olisi puudutteita ollut, niin olisi voinut joutua imukuppiulosauttoon, koska ponnistus vaati niin paljon voimia, että kova ponnistustarve auttoi siinä tosi paljon. Sinällään puudutteet jäi ottamatta siksi, että olin sairaalassa vasta niin myöhään, ettei niistä olisi ollut vastaavaa helpotusta (enemmän tarkoitettu avautumisvaiheen kipuihin, ja joku syy oli myös miksei pudendaali- tai paraservikaalipuudutteita voitu antaa).

 

Minulle sanottiin myös, että on synnyttäjän lantio, kun avotarjonnassakin kuitenkin mahtui tulemaan ja jaksoin ulos pusertaa omin supistuksin. Hyvää tuuria siis sen suhteen, onneksi kuitenkin on olemassa apukeinojakin jos niitä tarvitaan ja vauva ei laskeudu tai mahdu ulos.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoisen syntymästä muistan supistusten olleen todella kipeitä, mutta olin tosi väsynyt ja ilokaasusta puoliksi tajukankaalla etten muista siitä kovin paljoa. Epiduraali oli myös apuna. Eppari jouduttiin leikkaamaan kun typy syntyi käsiposkella.

 

Keskimmäisen synnytyksessä en ehtinyt saamaan kipulääkkeitä. Siinä pärjäsin ihan hyvin supistusten kanssa, mutta ponnistusvaihe sattui ihan sairaasti.

 

Kuopuksen synnytystä pelkäsin, koska muistin edellisen synnytyksen kivuliaan ponnistusvaiheen. Tällä kertaa supistuksetkin oli tosi kipeitä ja olin muutenkin todella kipeä. Ihokin tuntui kosketusaralta. Sain spinaalin, mutta sen vaikutus lakkasi juuri ennen ponnistusvaihetta. Ja se oli ihan hirveää. Tunsin kuinka silmätkin muljahti taaksepäin ja taju meinasi lähteä. Jouduin melkein paniikkiin.

Jälkeen päin mies tuumasi mulle kun kerroin tuntemuksistani, että eihän se kestänyt kuin 9min. Oli hyvin lähellä etten läväyttänyt. Mutta tässä varmaan kivut nosti niin korkealle se että vauva syntyi täysin oksitosiinin voimalla, en itse ponnistanut lopulta ollenkaan, vaan kroppa kramppasi. Ihan kuin pahassa vatsataudissa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kipu oli todella kipeää jo avautumisvaiheessa. Supistusten väli oli 3min ja eikä yhtään hengähdystaukoa koko 16 tunnin aikana. Huusin koko synnytyksen ajan ja eikä epiduraali auttanu kovin paljoa lopussa. Ilokaasusta ei ollut mitään apua. Luulin kuolevani ja huusinki sitä. Epäilen teenkö toista lasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Avautumisvaiheen kipu oli voimakasta, paikalleen lamauttavaa poltetta lähinnä alaselässä. Sattui enemmän kuin mikään muu koskaan, mutta ei niin paljon kuin olin pahimmissa kuvitelmissani pelännyt :)

Ponnistamisen tarve tuntui inhottavalta, mutta ilmeisesti epiduraali vei siitäkin pahimman terän pois. Varsinainen syntymä "poltteli" (yhdessä telkkarin synnytysohjelmassa kuvailtiin sitä inkkarihieronnaksi alapäähän :D), mutta senkin kesti. Olisi voinut kuvitella, että repeäminen sattuisi enemmän...

Edited by Sannibal

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onhan se paljon henkilöstä, raskaudesta, tilanteesta, vauvasta, henkilökunnasta ja kaikesta riippuvaa. Väitän että näidenkin palasten loksahtaessa kohdalleen vaikka se helvetillinen imukuppi ulosauttokin voi olla voimaannuttava! Ei, se ei ole pelkkä asenne, vaan myös kyky käsitellä sitä kaikkea. Voimaantumisen voi kokea myöhemminkin.

Komppailen tätä ajatusta jälkeenpäin voimaantumisesta ihan täysillä.

Mulla on takana helvetillinen imukuppiulosauttoon päättynyt synnytys, jonka jälkeen olin viikkoja järjettömän kipeä. Oksitosiinilla käynnistettiin, avautumisvaihe oli kipeä, sain yhteensä neljä annosta epiduraalia koko synnytyksen aikana, mutta ponnistusvaiheessa niiden teho oli jo hiipunut ja ponnistin 1,5h käytännössä ilman kivunlievitystä ennenkuin vauva saatiin lääkärin ja imukupin avustuksella maailmaan.

Vielä pari kuukautta synnytyksen jälkeen koko tapahtuma oli mulle niin kipeä asia että sen ajatteleminenkin ahdisti. Aktiivisella käsittelytyöllä, jälkeenpäin käydyllä synnytyskeskustelulla, kirjoittamalla, puhumalla ja vielä kerran puhumalla olen saanut synnytystä käsiteltyä niin, että nyt 6kk jälkeen päällimmäisenä on lähinnä sankarifiilis. Minä selvisin siitä, minä tein sen!

 

Mulle tärkein opetus koko synnytyksessä oli se että mitä tahansa voi tapahtua, mutta siitä voi selvitä. Se voi sattua ihan helvetisti, siinä voi olla traumaattisia elementtejä (pelkäsin tosissani omaa ja lapsen vammautumista ja jopa kuolemaa loppuvaiheessa), mutta käsittelemällä asiaa siitä voi saada jopa voimaannuttavan kokemuksen.

 

(Tiedän että me selvittiin säikähdyksellä ja että meillä kävi hyvä tuuri monessakin suhteessa. Voi olla että jos jompi kumpi olisi todella vammautunut synnytyksessä, en olisi vielä saanut käsiteltyä asiaa näin pitkälle. Myös sektioon päättyneen synnytyksen käsittelemisessä on varmasti erilaisia elementtejä.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Avautumisvaiheen kipu oli voimakasta, paikalleen lamauttavaa poltetta lähinnä alaselässä. Sattui enemmän kuin mikään muu koskaan, mutta ei niin paljon kuin olin pahimmissa kuvitelmissani pelännyt.

Juurikin näin.Ponnistusvaiheessa en kipua tuntenut epiduraalin ansiosta. Inhalta tuntuu siinä kohtaa kun vauvan hartiat syntyivät mutta sekin kesti sen hetken.

 

Positiivinen kokemus, jollaisen saan toivottavasti vielä uudestaan kokea.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Avautumisvaihe sattui supistaessa, supistusten välit olisin voinut vaikka lenkkeillä tai nukkua, jos välit olisivat olleet riittävän pitkiä. Ero oli kuin yöllä ja päivällä.

 

Kipua on vaikea kuvailla, sellaista polttavaa, kiristävää, painetta ehkäpä. Pahempana kipuna koen jonkun terävän kivun, esim. vatsassa ja synnytyskipu ei ole sellaista.

 

Mielestäni olen kipuherkkä, mutta selvisin synnytyksestä ihan hyvin. Synnytin yllättäen kotona ja vasta viimeisten supistusten kohdalla (ehkä yksi tai kaksi supparia tällaisia) ehdin ajatella, että en selviä enää kotona, miten pääsen autoon. Ja jos nämä ovat niitä kotona kestettäviä suppareita, niin mitenköhän kovia ne siellä salissa ovat??! Olin siis tuossa vaiheessa varmastikin jo melko lopussa avautumisvaiheessa, en vain älynnyt sitä silloin.

 

Synnytin siis kotona ja oikeastaan luomuna (Panadol 1 g ainoa lääke), koska kaikkialla oli aina puhuttu, kuinka etenkin ensisynnyttäjällä synnytys kestää vähintään 10-12 h (avautumisvaihe) + 1/2-2 h (ponnistus) eikä sairaalaan kannata lähteä liian aikaisin ja oletin omalla kohdallani olevan myös näin. Synnytykseni kestikin yhteensä noin 4,5 h kokonaisuudessaan, tarkkaa aikaa ponnistusvaiheelle en osaa sanoa, mutta varmastikin alle puoli tuntia. Kuvittelin siis, että kun kipu alkaa, se kestää vähintään sen puoli vuorokautta, jopa kaksikin ennen kuin lapsi syntyy, ja tämä oletus aiheutti sen, etten ymmärtänyt kivun astetta omassa tilanteessani.

 

En silti itkenyt, toisin kuin esim. polven tähystysleikkauksen puudutuksessa aikanaan eli koen, ettei kipu ollut maksimissaan tai kipu oli erilaista ja näin helpommin kestettävää. Ja "mä en jaksa, mä en pysty"-tunnetta ei tullut oikeastaan ollenkaan, vaan pahimmassa vaiheessa tunne, että en kestä kotona tämän pidempään, vaikka piti ja se ihmetys, että kuinka kovaksi kipu voi vielä mennä (vaikka tuolloin oli se kovin kipuvaihe menossa).

 

Ponnistaessa pahin kipu oli se supistus, johon auttoi tosi hyvin lämmin suihku selkään ja mahaan. Ponnistus tuli aivan itsestään enkä kokenut sitä kivuliaaksi.

 

Jokainen kokee kivun yksilöllisesti eikä kukaan voi tulla sanomaan, että miten kovana kipu koetaan. Eikä kenenkään kipukokemus ole toista parempi tai huonompi.

 

Kivun keskellä en miettinyt, että tästä on luvassa mitä upein palkinto enkä kipua ole unohtanut, mutta koska synnytys oli omalla kohdallani niin mahtava kokemus muuten, en koe synnytystä pelkkänä kipukokemuksena, vaan jonkunlaisena...no, voimauttavana kokemuksena ja omaa kehonkuvaa vahvistavana! :) Kotona ja luomuna synnyttäminen ovat ne suurimmat syyt, ei niinkään, että voisin leuhkia tuolla, vaan koska en olisi etukäteen ikinä voinut kuvitella pystyväni moiseen enkä mitenkään suunnitellut asiaa noin! Olen aina luullut, että minulla on matala kipukynnys, mutta tämä synnytys todisti asian olevan toisin ja näin ollen antavan myös itsetunnolle melkoisen buustin: jos pystyn synnyttämään kotona ja luomuna, pystyn mihin vaan! :)

 

En väitä, etteikö tuo "nyt pystyn mihin vaan"-fiilis voisi tulla (itsellenikin) myös normaalin sairaalasynnytyksen jälkeenkin.

 

Joka tapauksessa pelkoni olivat turhia, mutta eipä se tieto etukäteen olisi mitään auttanut. :P

 

Lisäys: meillä oli tietenkin onni matkassa ja kaikki oli hyvin minulla, vauvalla sekä miehellä, kokemushan olisi ollut aivan toinen, jos jotain olisi mennyt mönkään tai olisi ollut jotain komplikaatioita.

Edited by Sahina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui ihan saatanasti, kunnes yli 12h kärvistelyn jälkeen taivuin epiduraaliin, olisinpa ottanut sen aiemmin... Lopulta vauvan sydänäänet laski ja kiireessä piti ottaa imukuppi avuksi. Ilman apua tuskin olisin saanut vauvaa elävänä ulos.

Edited by T*ssu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oon tuota synnytystä miettinyt. Tai lähinnä sitä kipua, että kuinka eritavalla ihmiset sen oikeasti voi kokea. Kuitenkin siinä fyysisesti tapahtuu kaikille synnyttäjille noin niinku samat asiat, mutta toiset sitten vaan pystyvät sen kivun kanssa pärjäämään ja toiset (kuten allekirjoittanut) ei pystynyt sitä kipua käsittelemään alkuunkaan. Voiko toisiin oikeasti sattua niin paljon vähemmän kuin toisiin, etteivät tarvitse kipulääkkeitä ja toisiin taas sattua niin älyttömästi ettei pysty sitä tilannetta ottamaan haltuun? Vai mistä se johtuu. Ei kai kipukynnyksiäkään nyt niin erikorkuisia voi olla, että saman noin ison kivun toiset kestää ja toiset ei. Tokihan kaikki kivun eritavoin kokevat, mutta silti.

Mun mielestä mulla se kipu eniten tuntui kohdunsuulla alusta asti kun supparit alkoi, sitten häpyluun päällä, siinä yläpuolella. Reisiin säteili kanssa. En muista että tuntuiko selässä.

Mulla alkoi supistuksilla ja parissa tunnissa aukesin 4cm, kun siinä vaiheessa mentiin sairaalaan. Otin kaiken mahdollisen lääkityksen kun muuten en olis pystynyt. Synntys kesti kokonaisuudessaan reilu 10h, ensisynnyttäjä olen. 

Jälkikäteen lääkäri sanoi mulle, että mulla on oikein loistavat "paikat" synnyttämiseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se ja paljon, mutta kipu oli jotenkin aivan erilaista kuin olin kuvitellut, ja aivan erilaista kuin mikään aiempi kipu. Monesti puhutaan menkkakipujen kaltaisista kivuista, mutta ei se mulla ainakaan tuntunut yhtään samalta. Menkkakivuissa mulla särkee pirusti vatsaan, nyt kaikki kipu oli alaselässä avautumisvaiheessa. Lähempänä ponnistusvaihetta taas oli paineen tunnetta sisuksissa. Kipukin on jännä termi, näin jälkikäteen ajateltuna oikeastaan koko synnytyksen ajan mua vaivasi vain se erittäin epämukava olo, joka supistuksista tuli, ja siihen epämukavaan oloon piti saada helpotusta (kipulääkitystä), kun mikään asento ei ollut hyvä, ei auttanut liikehdintä eikä oikein mikään mitä kokeilin. Lisäksi supistusten välit olivat koko ajan tosi lyhyet ja avautumisvaihe oli todella pitkä, niin en vaan jaksanut sitä oloa. Väsymys teki myös osansa - mitä kauemmin synnytys kesti, sitä enemmän väsyin ja sitä vähemmän jaksoin sitä nihkeää olotilaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sama vieras, varmasti toiset kestää kipua paremmin, mutta uskon, että suurin ero on siinä kivun määrässä/kovuudessa. Toisia vaan sattuu jostain syystä synnytyksessä enemmän kuin toisia ja saman ihmisen synnytyksissäkin on eroja.

 

Muistan kun ennen esikoisen syntymää luin synnytyksestä ja monet sanoi, että haluavat olla jalkeilla ja heidän oli helpompi kestää kipua jalkeilla. Synnytyksessä ihmettelin, että kuka voi ylipäätänsä seisoa tällaisilla kivuilla. Odottelin epiduraalia tunnin ja sen ajan kipu tuntui siltä, etten kestä tai hallitse sitä.

 

Kuopuksen syntymässä kipu oli kuitenkin selvästi lievempää ja pystyin olemaan jaloillani ja se olikin parempi kuin makuuasento. Kuopuksen synnytyksessä olin siis viimeiset sentit ilman puudutusta kun uutta satsia ei ehditty tulla laittamaan.

 

Kuitenkin myös esikoisen kipeämmässä synnytyksessä kipu oli yhtä kovaa, kuin olin varautunutkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now