Omana

Kuinka paljon se sattui?

547 posts in this topic

Mua pelottaa :(

 

Älä turhaan. Ajattele niin, että sen on tehneet lukemattomat naiset ennen sua, useimmat vielä monta monituista kertaa - ja nykyään jopa ihan omasta tahdostaan. :P

 

Tietty se sattuu, mutta mutta.. Vaikka itselläkin kokemus oli epämiellyttävä, kyllä sen kesti - ja jos joskus hinku lisälapsiin tulee niin kyllä sen uudestaankin tekee. :blink: On se kuitenkin niiiin sen arvoista. Eikä toisten kokemuksiin niin kannata nojata, kokemus on tässäkin (ja ehkä varsinkin tässä?) kovin yksilöllinen kuitenkin.

 

Jos kuitenkin kovasti pelottaa, kannattaa pelko ottaa esiin neuvolassa. Suomessa on turvallista synnyttää ja paljon kivunlievitysvaihtoehtoja. Tsemppiä vaan! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan sairaastihan se sattu!!!!!

Supistukset sattu kyllä kanssa enemmän, kun oli kuvitellut...varmaan johtu siitä että ne oli niin kivuliaita lähes heti, kun vedet meni ekana. 3-4cm avatuminen oli kamalaa! En voinut istua, kun heti tuli kamala supistus, jalat täristi ja oksensin. Yritin vaan nojailla aina eteenpäin kun aalto iski. Epiduraalia sain kaksi kertaa ja kohdunkaulanpuudutteen, joka ei mulla auttanut.

 

Mutta se ponnistaminen, se oli kyllä kamala kokemus. Heti parin ponnistuksen jälkeen tajusin, että ei tää helpota..kipu kasvaa vaan koko ajan ja mä vertaisin sitä siihen, että joku sanoisi että hakkaa päätä seinään vaikka sattuu ja koko ajan piti hakata kovempaa ja lujempaa.

Pää tuossa emättimen suulla, ja seuraavaa ponnistusta odottaessa.. :blink: Repeämisen tunne ja kipu on kamala.

 

Siitä selvittiin, ja voin yhtyä siihen että kaikki kipu unohtui kun poika oli sylissä. Mutta ei, ei ihan heti. Se jälkitoipuminen kaikkine repeilyineen ja peräpukamineen, se vaati kyllä kanssa kärsivällisyyttä ja pinon särkylääkkeitä!

Edited by Nalah

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ehtinyt supistuskipujen kanssa edes kovin pitkälle (7 suhteellisen hyvin kotona pärjätyn tunnin jälkeen lähdettiin sairaalaan), mutta kyllähän se kovasti sattui. Kun vedet menivät sisätutkimuksen jälkeen, aloin olla niin kipeä etten enää tiennyt miten päin olla. Supparit tulivat hassusti pareittain, kaksi kaameaa rutistusta ja sen jälkeen taukoa. Kotona olin pärjännyt lantiota pyörittelemällä, mutta sairaalassa ei enää mikään auttanut. Kipulääkettä en saanut, kun oli mahdollista että joudun sektioon (niinkuin sitten kävikin). Olin ihan hiessä ja huohotin supparien välilläkin. Supistuksen tullessa yritin keskittyä kipuun ja kulkea sen läpi, mutta ei se lopulta enää onnistunut ja valitin vaan kovalla haah-haah- äänellä hengitykseni tahdissa, ettei olisi taju mennyt. Suoraa huutoa en onneksi päästänyt edes juuri ennen sektion alkua salissa, kun olin eniten tuskissani.

 

Olin asennoitunut etukäteen niin, että yrittäisin olla reipas ja kestää kipua luonnollisena osana synnytystä, mutta se oli niin paljon kovempaa kuin olin luullut, että koen vähän epäonnistuneeni. Olen jokseenkin pettynyt itseeni niiltä osin... En sitten tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin synnyttänyt alateitse, nythän kivut loppuivat heti kun sektion puudutus (spinaali-epiduraali) alkoi toimia. Toisaalta hyvä, etten jäänyt kotiin kärvistelemään yhtään sen pidemmäksi aikaa, kun sektioon kuitenkin päädyttiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytyy kyllä todeta, että näköjään nämä kivun kokemukset ovat todella yksilöllisiä.

 

Minulla synnytys käynnistyi lapsiveden menolla, jonka jälkeen säännölliset supistukset alkoivat 1/2 tunnin kuluessa napakoina ja 4min välein. Kätilön tekemän sisätutkimuksen ja peräruiskeen jälkeen oltiin jo hyvässä vauhdissa.

 

Ennen epiduraalia kipu oli rajua, ei auttanut esim. lämmin suihku YHTÄÄN, mutta ilokaasu auttoi jonkun verran. Sitten kun sain epiduraalin siinä vaiheessa kun supistuksen aikana teki mieli huutaa, niin loppu ponnistamiseen asti oli täysin käsiteltävissä olevaa kipua.

 

Kaikille kysyjille olen sanonut, että ainoa sietämätön - järjetön kipu synnytyksessä oli viimeiset 45min. Ja se aika ei todellakaan tuntunut niin pitkältä.

Kaiken kaikkiaan kipu oli erilaista mitä oli kuvitellut. Mun mielestä se että supistukset tuntui kouristuksenomaisina teki niistä jotenkin hallittavimpia?

 

Mutta olen pahoillani niiden puolesta joille synnytys ollut rankempi. Itse liputan epiduraalin puolesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui ja kovasti! Mulla synnytys käynnistettiin ja supistukset alkoivat kipeinä ja etenivät vauhdilla. Ajattelin etukäteen, että kestän aika hyvin kipua, mutta kyllä ne supistukset olivat loppuajasta niin kipeitä että ei niitä kestänyt ilman tuskan huutoja. Synnytys myös teki kipeetä ja sai minut itkemään. Etukäteen en osannut pelätä synnytystä, mutta täytyy myöntää, että synnytys oli aika pelottava kokemus. Pidin silmiäni kiinni koko synnytyksen ajan, en vaan uskaltanut katsoa tilannetta. Synnytyksen nopean etenemisen takia en kerennyt saamaan minkäänlaista puudutusta tai lääkitystä.

 

(...mutta on se kyllä totta, että kivut ja pelot unohtuu aika nopeasti synnytyksen jälkeen!)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toinen synnytys nyt takana. Ja sattui ihan p****leesti!

 

Johonkin 5-6 cm:iin pärjäsin ok lämpöpussin avulla (ja yhden kipupiikin, joka ei kyllä auttanut), sitten alkoikin niin hirveät kivut, että lopulta en voinut muuta kuin huutaa supistuksen aikana. Tosin sitten lopulta päädyttiin sektioon, koska vauva ei mahtunut alakautta syntymään. Ja se vauvan jumittuminen kuulemma selittää järkyttävän kivun, joka ei tahtonut laantua edes supistusten välissä. Spinaalipuudutusta yritettiin laittaa sen kymmenen kertaa, mutta sen vaikutus jäi toispuoleiseksi ja lyhytaikaiseksi. Kaikenkaikkiaan toinen synnytys oli siis vielä kivuliaampi kuin ensimmäinen. Olin niin toivonut rauhallista ja luonnollista synnytystä tälle kerralle, mutta toisin kävi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ älä suotta. Yleensä supistuksen välit on kivuttomia, jolloin voi lepäillä ja jutella tukihenkilön kanssa ja odotella seuraavaa supistusta. Eli n. 30sek-1min kipu ja muutaman minuutin huili perään. Ne supistukset voimistuu loppuhuipennusta kohti. Ei ne heti alusta asti niin kipeetä tee.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ihan sairaastihan se sattu!!!!!

Supistukset sattu kyllä kanssa enemmän, kun oli kuvitellut...varmaan johtu siitä että ne oli niin kivuliaita lähes heti, kun vedet meni ekana. 3-4cm avatuminen oli kamalaa! En voinut istua, kun heti tuli kamala supistus, jalat täristi ja oksensin. Yritin vaan nojailla aina eteenpäin kun aalto iski. Epiduraalia sain kaksi kertaa ja kohdunkaulanpuudutteen, joka ei mulla auttanut.

 

Mutta se ponnistaminen, se oli kyllä kamala kokemus. Heti parin ponnistuksen jälkeen tajusin, että ei tää helpota..kipu kasvaa vaan koko ajan ja mä vertaisin sitä siihen, että joku sanoisi että hakkaa päätä seinään vaikka sattuu ja koko ajan piti hakata kovempaa ja lujempaa.

Pää tuossa emättimen suulla, ja seuraavaa ponnistusta odottaessa.. :blink: Repeämisen tunne ja kipu on kamala.

 

Siitä selvittiin, ja voin yhtyä siihen että kaikki kipu unohtui kun poika oli sylissä. Mutta ei, ei ihan heti. Se jälkitoipuminen kaikkine repeilyineen ja peräpukamineen, se vaati kyllä kanssa kärsivällisyyttä ja pinon särkylääkkeitä!

 

 

Allekirjoitan täysin. Itsellä tosin todella kivuliaita supistuksia tuli vain ihan loppuajasta, kun synnytys muutenkin nopea.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän ne supistukset sattuivat, mutta kyllä sen kivun kesti yllättävän hyvin vaikka en ehtinyt juuri puudutuksia saada. Ilokaasua kokeilin, mutta ei sopinut minulle. Synnytys oli sen verran nopea että sain kyllä epiduraalin, mutta se ehti vaikuttaa supistuksiin vain noin 20 minuutin ajan. Myös ponnistusvaihe sattui jonkin verran, mutta ei yhtä paljon kuin supistukset. Nopeasti kivut kyllä unohtuivat kun vauva vihdoin tuli maailmaan. Moni pelkää etukäteen (myös minä mukaan luettuna) epiduraalin laittoa ja repeämien tikkausta, mutta ainakin minulla epiduraalin laitto ei tuntunut juuri miltään ja tikkauskin sattui vähän verrattuna synnytyskipuihin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun synnytys etenikin ponnistusvaiheeseen nopeammin kuin olin kuvitellut, enkä ehtinyt saada mitään lääkkeellistä kivunlievitystä, edes ilokaasua. Supistukset sattuivat hirveästi, enkä voinut olla huutamatta avautumisen loppuvaiheessa. Yllätykseksi vaikka kipu oli kovaa se ei kuitenkaan "haitannut", tuntui että synnytys koko ajan edistyi ja annoin vain mennä. Ponnistusvaihe sattui mutta eri tavalla, ja se helpotti että siihen kipuun pystyi tekemään jotain. Ei jäänyt traumoja, jos joskus meille tulee lisää lapsia niin menen kyllä mielelläni synnyttämään. Mulle synnytys oli hurja, mutta upea kokemus!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Myös toisessa synnytyksessä koin avautumiskivut paljon pahempina kuin itse ponnistusvaiheen, vaikken tässä jälkimmäisessä ehtinytkään saada puudutetta ennen ponnistusvaihetta. Oikeastaan oli helpottavaa saada ponnistaa aina supistuksen tullessa, joten ponnistaminen sinänsä ei tuntunut niin kauhealta kuin ne supistukset avautumisen aikana. Eli sattuihan se, mutta ei liikaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun supistukset alkoivat leiskumaan voimalla, se sattui! Sattui niin, että kuolema käväisi mielessä... varsinkin kun jouduin odottamaan puudutusta tunnin verran (päivystysaikana niin vähän henkilökuntaa)!! Silloin ajattelin etten vain kestäisi enää, kun taukoakaan supistusten väliin ei tahtonut tulla ja kipu oli karmea, kuin halkeaisi keskeltä kahtia! Mutta päätin olla urhea!! Ja niin olinkin! Kun kauan odotettu puudutus saatiin paikalleen oli kivut ohi hetkessä! Loppusynnytys olikin sitten kipujen kannalta "helppo"... Oikeastaan sitä ponnistuksen tarvetta ja itse -vaihetta luonnehtisin näin:

"Kuin jalkapalloa paskantaisi!"

:rolleyes:

 

 

Kah, harvinaista, että mulla on tekstissä ^ vain yksi hymiö... kertoo kai siitä, että tarpeeksi kuvaavaa ei ole tarjolla!? Osasin jännittää ennen synnytystä kipua, mutta en tietenkään voinut tietää mitä se todellisuudessa voi olla! Mahdollista seuraavaa kertaa tiedän ihan pelätä... tai en sitä synnytystä niinkään vaan sitä kipua ja sitä saanko kivunlievitystä ja auttaako se! Pelotteluksi kenellekään en tätä tarkoita, käskettiinhän "kissa nostaa pöydälle"! :D Mutta tiedättekö, mä haluan vielä jonain päivänä synnyttämään!! :)

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui kyllä todella paljon, ja jotenkin eri tavalla kuin olin kuvitellut.

 

Minulla on mielestäni aika korkea kipukynnys, ja olen tottunut jos jonkinlaisiin toimenpiteisiin, kun olen ollut aika onnettomuusaltis. Kuvittelin myös synnytykseni paljon nopeammaksi toimitukseksi, koska olen hyvässä fyysisessä kunnossa, liikuin reilusti ihan viimeisille päiville asti (minulle kerrottiin, että aktiiviisesti loppuraskauteen asti liikkuneiden synnytyset ovat paljon lyhyempiä) ja lapsen piti olla aika maltillisen kokoinen. Synnytys oli kuitenkin pitkä, liki 30 tuntia ja supistukset olivat alusta asti tosi kivuliaita ja melko tiheitä, alussakin oli vain vain muutama yli 10 minuutin väli, mutta silti homma eteni todella hitaasti. Sain kaksi kertaa epiduraalipuudutetta, ja se tehosi aikansa hienosti, mutta vaikutus lakkasi kolme tuntia ennen ponnistusvaiheen alkua. Sitten vaan kärvistelin. Vauvan laskeutumisen tuoma kipu oli kyllä jotain ihan hirvittävää, en tiedä, olisko siihen mikään puudute edes tehonnut. Loppuvaiheessa supistukset olivat lähes tauottomia, kun niitä vauhditettiin voimakkasti tipalla. Ponnistaminenkin sattui, enkä kokenut ponnistamisen aikana sitä helpotuksen tunnetta, mistä monet puhuvat. En siis saanut siihen vaiheeseen enkä epiduraalin heikkenemisen jälkeen mitään kivunlievitystä. Ponnistuskin oli pitkä, 49 minuuttia, mutta se saattoi olla onni, kun kudokset ehtivät venyä. Pieni eppari tosin leikattiin. Kätilö kirjoitti synnytyskertomukseen, että "äiti ponnisti hienosti ja rauhallisesti". En tiedä, olisiko ponnistuksilla homma voinut nopeuttaa. Nyt keskityin siihen ponnistustekniikkaan, siis ponnistuksen suuntaan aika kovasti, en halunnut vain summamutikassa änkeä. Käytin kyllä voimaa enemmän kuin ikinä missään aiemmin, ja sen kyllä tunsi lihaksissaan seuraavina päivinä.

 

Kipu hellitti heti, kun vauva oli ulkona ja se hetki kun näin poikamme ensi kertaa, oli kyllä ylivoimaisesti elämäni hienoin ja teki kaikki kivut toisarvoiseksi.

 

Istukka ei sitten vaan irronnut ja päädyin sen käsinirrotukseen. Olin siitä kyllä ihan iloinen, olin niin puhki pitkästä urakasta ja kovista kivuista, etten olisi varmaan enää kestänyt lisäkipuja ompeluista ja istukan runnomisesta - oli kiva olla ne vaiheet taju kankaalla.

 

Niin ja kovista kivuista ja pitkästä urakasta huolimatta olen valmis uuteenkin synnytykseen.

Edited by Lia

Share this post


Link to post
Share on other sites
SATTUI.Luulin kuolevani.
Mä taas toivoin kuolevani. Mut nyt olisin taas valmis synnyttämään :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mä taas toivoin kuolevani. Mut nyt olisin taas valmis synnyttämään :)

 

Mä pelkäsin meneväni kivusta johonkin kipusokkiin. Se oli niin rajua pahimmillaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No se loppuvaihe sattui ihan mielettömästi - mutta sen verran vähän aikaa että siitä ei pahempia traumoja jäänyt. Mutta ne supistukset oli ihan kauheita :mellow: - tauotta - tuntikausia - ennen kuin viimein sai kivunlievitystä. Oli siis käynnistetty synnytys.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se tosiaan ja siinä avautumisvaiheessa se erityisesti sattuikin.. Ilokaasu auttoi siinä alkuvaiheessa ihan kiitettävästi ja toi apua ihan hyvin jonkin aikaa. Epiduraali taas vei niin hyvin kivut pois, että tuntui ponnistuksen tarvekin kadonneen ihan kokonaan.

 

Synnytyksessä taisi kaikki muu (keskosuus, shokki niin ennen aikojaan tapahtuvasta synnytyksestä, pelko siitä miten koko hommassa käy jne..) traumatisoida niin paljon, että on tuo kipupuoli on päässyt katoamaan muistissa aika toissijaiseksi asiaksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No tottakai se sattuu. Ja paljon. Mutta mä ajattelin niin, että mitä enemmän sattuu, sitä nopeammin se on ohi, kun on supistuksilla tehoa ;)

 

Eka synnytys kesti 5,5 tuntia enkä ehtinyt saada muuta kivunlievitystä kuin ilokaasua ja välilihaan paikallispuudutteen ponnistusvaiheessa (lapsi perätilassa ja väliliha leikattiin automaattisesti). Aluksi jotenkin pistin vastaan supistuksen tullessa, mutta sitten kun tajusin antaa mennä vaan kivun "mukana" ja hengittää kovasti, niin johan helpotti. Olin kyllä niin omassa maailmassani etten paljon tajunnut mitä ympärillä tapahtuu. Silloin supistukset olivat pahimmat juuri ennen poniistusvaihetta ja sitten helpotti.

 

Toka synnytys kesti 4 tuntia ekasta kivuliaasta supistuksesta, mutta ehdin silti saamaan epiduraalin. Sen ansiosta en ehtinyt oikeastaan kipeä ollakaan, ehkä tunnin ajan höngin ilokaasua. Epiduraali vei kaikki kivut, ja tuntui että ponnistusvaihe oli pahin. Se kiristys ei ollut kivaa, mutta kun maltoin noudattaa kätilön ohjeita ja ponnistaa vain ihan pikkuisen siinä vaiheessa kun pää oli työntymäisillään ulos jotta paikat ehtivät venyä, selvisin täysin ilman tikkejä (aikaisemmasta leikkauksesta huolimatta).

 

Eli vaikka meno on ollut rajua ja synnytykset edistyneet rytinällä (ekassa synnytyksessä aukesin 3 sentistä 9 senttiin kahdella supistuksella), niin hyvä mieli on jäänyt ja jossain mielessä koen synnytykset elämäni parhaimmiksi kokemuksiksi. Se kipu on jotenkin "positiivista"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Matkalla kohti...??? :blink:

 

Mutta siis jos sattui hirveästi niin onko se kuitenkin vaan välillä vai eikö siinä suppareiden välissäkään pääse kivuista? Yritän tässä vielä kaunistella viime metreillä. :unsure:

 

Leffoissahan ne naiset aina rääkyy tauotta, mutta ehtiikö siinä jossain välissä hengittää vai mennäänkö suoraa huutoa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Vastaukseksi, omasta puolestani, lainaisin itseäni tuolta edelliseltä sivulta... (en sitä tekstiä nyt tähän tuo, mutta katso jos haluat!)

 

 

Ei kannata etukäteen jännittää liiaksi kun se on niin kovin yksilöllistä, kivut ja synnytyksen eteneminen sun muut! Rohkeasti vain, luottavaisin ja avoimin mielin synnyttämään! :)

 

Share this post


Link to post
Share on other sites
Matkalla kohti...??? :blink:

 

Mutta siis jos sattui hirveästi niin onko se kuitenkin vaan välillä vai eikö siinä suppareiden välissäkään pääse kivuista? Yritän tässä vielä kaunistella viime metreillä. :unsure:

 

Leffoissahan ne naiset aina rääkyy tauotta, mutta ehtiikö siinä jossain välissä hengittää vai mennäänkö suoraa huutoa?

 

Normaalisti suppareissa on välit, mitä pienempi väli, sitä lähempänä itse ponnistusta yleensä ollaan. On myös sellaisia tapauksia, joiden supistuksilla lopussa ei ole ollut pahemmin mitään taukoa. Mutta se on aika harvinaista. Mulla oli ponnistusvaiheessa välit jotain 10 - 15 sek, jonka aikana hengitin ja valmistauduin seuraavaan. Vesien puhkaisun jälkeen välit olivat 20-50 sek suunnilleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuvittelin kivun olevan paljon pahempaa. Tosin ennen epiduraalin laittoa olin tosi kipeä (ja vasta 4 cm auki), mutta ennen ja jälkeen sen ei ollut pahoja kipuja. Olisi varmasti ollut loppuvaihe ihan truskaa ilman epiduraalia. Ponistusvaiheessa epiduraali vei tunnetta ponnistamisen tarpeesta, varmasti puudutti kipuakin. Hyvä kivunlievitys vaan, mulla osui ihan nappiin kiitos upean kätilön.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now