Kuinka paljon se sattui?

[FrozenEve]

Varmasti kivun tunne vaihtelee eri ihmisillä, koska myöskin kuvailut kivusta on niin erilaisia ja tuntuu eri paikoissa. Riippuu varmasti omasta kropasta, vauvan koosta ja asennosta yms. Ainakin loogisesti ajateltuna.

 

Minulla kipu tuntui alusta asti niin selässä kuin mahassakin. Reisiin ei säteillyt, en tiedä johtuuko siitä ettei vauva meinannut laskeutua. Tyttö syntyi avosuisessa tarjonnassa ja pää oli vielä pahasti vinossa. Olen kuullut monesta lähteestä, että tällöin avautuminen voisi olla hitaampaa ja kivut suurempia, kun vauva painaa vääriin paikkoihin yms.

 

Kipu ei välttämättä ollut pahempaa kuin olin ajatellut, mutta se oli erilaista. Olin ajatellut, että luonto jotenkin hoitaisi asian ja keho osaisi toimia oikein, mutta ei se kyllä niin mennyt. Avautuminen ei meinannut millään edetä ja tuntikausien jälkeen yritin käyttää ilokaasua, joka ei auttanut mitään ja sain sitten epiduraalin n. 4 cmn kohdalla. Se auttoi sen verran että pystyin pysyttelemään tässä maailmassa supistusten välissä. Kipu oli edelleen todella kovaa. Puudutukset ehti loppua ennen ponnistusvaihetta ja ponnistusvaihe kesti 1,5 tuntia. Se oli kivuttominta aikaa sairaalassaolossa, kova paineentunne oli, mutta se ei haitannut kun avautumisvaiheen kipu oli ohi. Lopulta vauva otettiin ulos imukupilla, kolmannella yrityksellä vauva saatiin ulos. Ponnistusvaiheessa kipeää teki vain hetkellisesti vauvan tullessa ulos sekä silloin, kun lääkäri joutui suurentamaan epparia ilman puudutusta. Traumat jäi, en tiedä pystynkö koskaan hankkimaan toista lasta. Pelottaa se, että toisellakin kerralla käy yhtä kipeää eikä kivunlievitys helpota. Olin ajatellut viimeistään epiduraalin auttavan, mutta ei. Eikä taida paljon sen kovempaa keinoa olla olemassa...

[Mimosa•]

Mäkin olen miettinyt todella paljon ja hartaasti tota kipu asiaa,kuinka synnytys toisilla sattua ihan saatanasti (kuten itsellä) ja toisilla olla mitä ihanin ja kaunein tapahtuma vailla kunnon kipua edes!

 

Kaksi lasta synnyttäneenä voin sanoa että itseäni ei ainakaan toisellakaan kertaa sattunut yhtään ensimmäistä kertaa vähempää. Ehkä jopa päinvastoin! Kipu molemmilla kerroilla on ollut niiiin sanoinkuvaamattoman hirveää että ei sitä toivoisi pahimmalle vihollisellekaan.

Usein toisen lapsen synnyttäneet kuitenkin kertovat kuinka toinen "tuli 5minuutissa ulos" ja "ei sattunut läheskään yhtä paljon kuin ensimmäinen" jne.. Itse en tota pysty käsittämään..

 

Itsellä on nyt niin hirveät traumat että enää en suostu alateitse synnyttämään ikinä.

[Victoria]

Mä mietin edelleen, että kunpa lapsi olisi ollut oikeassa tarjonnassa. Avosuisessa tuli ja se kipu oli aivan jäätävää koko avautumisvaiheenkin. Ponnistusvaiheessa ei sattunut kuin ulostulo, sekin tapahtui imukupilla. Toisaalta ei ihme ettei ponnistus sattunut kun ei se lapsi siellä yhtään edennytkään...

 

Supistukset ennen kalvojen puhkaisua sattuivat, mutta ne oli kestettävissä. Koto lähdettiin miehen kehoituksesta kun aloin näyttämään niin tuskaiselta, ja ihan hyvä että saatiin lapsen sykkeet seurantaan (häikkää oli ja paheni vaan kun ei päässyt ulos).

 

Kipu? Sattui, aivan helvetisti. Potkin sänkyä niin että sukat lähtivät jaloista. Mies katseli supistuksia ja koitti auttaa ilokaasun ottamisessa, mutta supistuksia tuli liian tiheään. Vaikka kuinka yritin ottaa ilokaasu oikein supistuksen huippu sattui niin että huusin ja potkin itseäni suoraksi. En pystynyt sanomaan mitään mutta eleillä näytin että kätilö tänne nyt.

 

Epiduraalissa kesti vaikka lääkärin piti olla vapaana, olin aivan valmis mottaamaan häntä kun vihdoin saapui. Epiduraali auttoi, mutta jo tunnin jälkeen alkoi kipu nousemaan ja 1h40min jälkeen sain tänään uuden.

 

Ilman virheasentoa uskon että olisi sattunut paljon vähemmän. Toisaalta eipä sitä varmaksi tiedä. Kovasti pelottaa mahdollinen toinen raskaus ja että toinenkin lapsi olisi väärässä asennossa. Epäilen omaa kroppaani syyksi sillä vauva oli ihan alhaalla jo rv32, pää kohdunsuun edessä.

[Guest RGB]

Sama vieras, mä en usko että kipu on samanlaista ja samanvahvuista eri naisilla ja eri synnytyksissä. Naisen fysiologia ja väsymyksen taso, supistusten voima ja vauvan koko ja tarjonta ainakin voivat kiputuntemuksiin vaikuttaa. Ei siis kannata vertailla synnytyskipuja tai ainakaan ajatella niin, että kipu olisi kaikilla samanlaista ja että toiset vain kestävät sen paremmin. Toki kipukynnyksiä ja kivunsiedon tasoja on eri ihmisillä erilaisia, mutta yksi yhteen -suhdetta ei voi synnytyskivun ja ihmisen kivunsietokyvyn osalta vetää.

[Kinuski]

Ei taatusti ole synnytyskipu samanlaista kaikilla, eihän mikään muukaan ole, joten miksi sitten se. Esim. mua ei ole sattunut imettäminen yhtään, mutta en sen takia väitä, ettei siten muitakaan voi sattua. Musta imettäminen on helppoa, ollut alusta asti, mutta tiedän, että joillekin se on todella haastavaa ja kivuliasta, ja samaa pelkäsin omallakin kohdallani. 

 

Mutta synnytys... Se sattui paljon ja alusta asti, ilmeisesti osasyynä juurikin avosuutarjonta. En todellakaan voinut olla pystyasennossa ja liikkua, saatika kammeta itseäni jumppapallolle, jotka siis mukamas helpottavat synnytyskipuja. Ja varmasti suurimmalla osalla helpottavatkin, mä en olisi voinut kuvitellakaan. Sen sijaan mulla helpoin asento oli maatessa. Ilmeisesti väärässä asennossa ollut vauva ei sitten painanut hermoja ihan niin paljon, kuin pystyasennossa. En olisi voinut myöskään kuvitella ponnistavani muuten kuin selällään. Jouduin olemaan kontillani hetken lääkärin käskystä ja se oli helvetillistä. Noh, vuorokauden synnytys ja 1,5 tunnin täysillä ponnistaminen eppareineen ja imukuppiauttoineen ei saanut vauvaa mahtumaan pihalle, joten kiireelliseen sektioon päädyttiin, ja olen katkera. Siitä, että olisin kuollut ja vauva olisi kuollut, jos olisin synnyttänyt 100 vuotta sitten. Mulla ei siis ole synnyttäjän kroppaa, kun en saanut vauvaa itsestäni pihalle. Tulin helposti raskaaksi, mutta silti biologia petti minut. Siltä siis tuntuu. Onko mulla oikeutta edes haluta lisää lapsia?? Koska ne ei mahdu musta ulos. En ole yhtään varma siitä, että normaalitarjonnassakaan tullut olisi mahtunut pihalle. En itse asiassa usko, että mahtuu, ainakaan paikkoja hajottamatta. Ja kropasta voi olla kiinni sekin, että vauva oli tulossa väärässä tarjonnassa. Traumat ja katkeruus jäi, kuten ehkä huomaa. Pitäisi varmaan käydä juttelemassa sille psykologiselle sairaanhoitajalle...

 

Mä en huutanut kivuissani, vaan olin ihan omissa maailmoissani ja kärsin. Ponnistusvaihe ei sattunut läheskään niin paljon kuin avautuminen, sillä ponnistuskipu auttoi siihen helvetilliseen supistuskipuun. Ponnistus oli suorastaan kivaa siihen avautumiseen verrattuna, ja mulla oli vielä vuorokauden jälkeenkin voimia ponnistaa pitkään, mistä olen ns. ylpeä. Jotain voimaannuttavaa siis munkin synnytyksessä... Tai siis kyllä, olen mä ylpeä itsestäni siinä, että kestin sen kaiken sen jälkeen, kun epiduraali puolivälissä sanoi sopimuksensa kokonaan irti. Pysyin myös tolpillani synnytyksen jälkeen, vaikka hB laski 77:ään. Kroppa siis oli vahva, vaikkakaan ei näköjään synnyttämiseen suunniteltu, tai ainakin erittäin huonosti. Mä sanoin kesken synnytyksenkin lääkärille ja kätilölle, että mun ei olisi varmaan kuulunut saada lasta, kun ei synnytyksestä tule mitään. En muista, mitä vastasivat. Mua myös yleisesti ahdistaa kaikkien niiden naisten puolesta, jotka synnyttävät alkeellisissa oloissa ja usein vieläpä alaikäisinä. Kammottava tapa kuolla niin, että vauva jää sisälle, kun ei vaan mahdu tai tule ulos... 

[Sahina]

Minä uskon, että omalla kohdallani kivunsietoa lisäsi kotona, rauhassa ja turvassa oleminen. Sain rv 36 aikaan jonkinlaisen pelon synnytystä ja sairaalaa kohtaan (en ole ollut sairaalassa ja nimenomaan yksi osa pelkoa oli sairaalan henkilökunta, olin varma, että kaikki kätilöt ovat jotain kiduttajia ja minua vastaan!) enkä olisi selvinnyt kivuista, jos minua olisi hoputettu tai kipuani vähätelty ("no niin, reipastupas nyt ja ponnistas pikkasen"). Lisäksi ainakain täällä on sairaalassa kylmät synnytyssalit ja minä sain kotona olla lämmössä, kotona meillä on kylpyhuoneessa todella lämmin. Ja sain etsiä omat asentoni, kukaan ei käskenyt selälleen tai olemaan paikallaan. Olin myös paljon liikkeellä ja pystyasennossa, sekin varmasti on vauhdittanut synnytystä.

 

Ja ehkö suurimpana tekijänä pidän sitä, etten ymmärtänyt synnytyksen etenevän niin nopeasti eli oletin koko ajan, että kivut ovat vielä kovempia ja jatkuvat vähintään puoli vuorokautta. Jos olisin tiennyt väliaikatietoja, esim. montako senttiä olen auki, olisin alkanut odottamaan kivun loppumista jossain vaiheessa, kun nyt vain odotin sen pahenevan.

 

Mutta kuten sanoin aiemminkin, tilannehan olisi ollut aivan eri, jos jotain olisi ollut pielessä, esim. virhetarjonta, napanuora kaulan ympäri tms. Meillä mitä ilmeisimminkin kaikki oli syntymisen kannalta optimaalisesti.

[Sama vieras]

^Missä vaiheessa sä sitten sait apua? Soitit ambulanssia tms? Olitko yhteydessä synnärille missään välissä?  On niin uskomattoman kuuloinen tapahtumaketju Mut kyllä näinkin voi käydä. Hurjaa.

Ja onneksi kaikki meni hyvin!

[Victoria]

Mä taas väitän (yhtä hyvällä mutulla ), että kotona mua olisi "sattunut" paljon enemmän. Mutta mä en nyt pystynytkään olemaan kuin makuuasennossa avautumisen ajan, kaikki muu oli ehdoton ei. Oli erittäin ihanaa olla sairaalassa jossa tiesi että apu on lähellä jos joku menee pieleen eikä kovasta kivusta huolimatta tullut sellaista paniikkia että tästä ei selviäisi. Se paniikki tuon kivun lisäksi vielä olis puuttunutkin.

[Kinuski]

Mä olin auki ehkä sentin, kun olin jo sairaalassa, koska mua sattui jo kotona tosi paljon, eikä tosiaan liikkuminen auttanut siihen yhtään ilmeisesti virheasennon takia, ja koin sairaalan turvalliseksi ympäristöksi. Ja sitähän se olikin, sillä olisin tosiaan kuollut ilman sairaalaolosuhteita! Olen ihan hemmetin kateellinen niille, joilla on ollut helppo synnytys, mikä on todella tyhmää ja itselleni myös vierasta, sillä en ole normaalisti yhtään kateellinen ihminen. No nyt on sekin tullut tutuksi... Enköhän pääse senkin asian yli, jahka pääsen synnytyksen yli, jos pääsen. Katkeruus jäi eniten siitä, etten ehkä koskaan uskalla yrittää lisää lapsia. Ajatus raskaudestakin ahdistaa, vaikka raskausaika oli alun jälkeen helppo. Edes lopussa ei ollut raskas olo. Jos lapsiluku olisi jo täynnä, niin ihan sama, kun kaikki on nyt hyvin. Mutta jos tämän takia ajatus toisesta lapsesta on vielä parin vuoden päästäkin mahdoton, niin olen todella surullinen. Helpon synnytyksen jälkeen saattaisin nimittäin vauvakuumeilla aika piankin, on sellainen olo. Nyt en voi kuvitellakaan.

 

Olen miettinyt muutenkin noita kipukynnysjuttuja, mutta en osaa sanoa niihin mitään, eikä synnytykseni ollut tosiaan mikään normaali. Eikä niihin ehkä voikaan ottaa oikeastaan kukaan kantaa, koska normaalitkin synnytykset sattuvat eri ihmisiä eri tavalla. Ilmeisesti paikkojen hermotuksella on jotain tekemistä asian kanssa. Mutta, kohdun painelua synnytyksen jälkeen ovat moni sanoneet kivuliaaksi, ja tuntuihan se vähän, mutta ei oikeastaan mulla yhtään missään. Jotenkin se supistuskipu oli niin kamalaa, ettei sen jälkeen mitkään toimenpiteet tuntuneet yhtään missään. Särkylääkkeitä söin viikon sektion jälkeen, enkä ollut siitä niin kipeä, kuin alatieväännöstä. Suuremmat vaivat tuli eppariarvesta, kuin sektiohaavasta, ja sekin oli tietysti siisti, kun vauva ei sitten alakautta tullut pihalle. En tosin pidä sektiotakaan minään onnena ja autuutena, monethan ovat sen jälkeen todella kipeitä ja onhan siinä riskinsä. Muistaakseni luin kyllä jostain, että jonkun ruotsalaisen tutkimuksen mukaan riskitaso suunnitellussa sektiossa ja alatiesynnytyksessä olisi sama. No ainakin omalla kohdallani kiireellinen sektio oli alatietä turvallisempi.

[Sahina]

^Missä vaiheessa sä sitten sait apua? Soitit ambulanssia tms? Olitko yhteydessä synnärille missään välissä? On niin uskomattoman kuuloinen tapahtumaketju Mut kyllä näinkin voi käydä. Hurjaa.

Ja onneksi kaikki meni hyvin!

Mies soitti ambulanssin mun käskystä pari minuuttia ennen kuin tyttö syntyi. Sitä ennen luulin, että ponnistukset eivät ole niitä oikeita vaan liian aikaisia. Sitten kun niitä tuli muutama aloin miettiä, että voisko nää kuitenkin olla oikeita ponnistuksia ja kokeilin: pää tuntui ja seuraavalla ponnistuksella tyttö syntyi.

 

Kunhan pääsen oikean näppiksen ääreen ajan kanssa, kirjoitan sen synnytyskertomuksen. Ihan omien ajatustenkin selvittämiseksi. Mulle (kuten varmaan kaikille) sanottiin, että synnytys voi alkaa pyöriä mielessä myöhemminkin. En usko, että mulle jäisi mitään traumaa enkä uskonut, että mulla pyörisi mielessä paljoakaan, mutta taitaa munkin pää tarvita läpikäymistä.

 

Minusta on hirveän surullista, että osalle synnyttäneistä jää syvä trauma tapahtumasta. Tai katkeruus tai pelko raskautua uudelleen. Toivottavasti kaikki hakevat ja saavat apua tuntemuksiensa käsittelyyn. Ja toivottavasti oma lapsi antaa kuitenkin vastapainoa katkeruuteen ja suruun, vaikka ei se sama asia olekaan.

 

Täällä on paljon hyviä pohdintoja ja näkökulmia kivusta ja sen siedosta. En tiedä, onko aiheesta jotain tutkimusta tehty, olisi kyllä mielenkiintoinen aihe.

[Guest vieras_]

Mulla on takana kolme synnytystä ja kolme erilaista kipukokemusta. Ensimmäinen synnytys oli piiiitkä, itse lasken kestäneeksi nelisen vuorokautta mutta virallisesti vain vähän vajaan vuorokauden. Synnytyssaliin päästessämme olin nukkunut noina vuorokausina ihan muutamia tunteja pikkupätkissä, olin siis todella väsynyt. Vauva oli virhetarjonnassa. Kipu oli aivan sietämätöntä ilman epiduraalia ja melko pian epinkin kanssa melkoisen kamalaa. Uskon vauvan asennon vaikuttaneen, että kipu oli oikeastikin pahempaa kuin usein, mutta lisäksi oma tappoväsymys teki siitä huonommin kestettävän. Kestäähän sitä kaikkea muutakin huonosti väsyneenä, miksi ei synnytyskipuakin. Olisin mieluiten ollut kivun vuoksi pystyssä ja liikkeessä paljon, mutta pidemmän päälle en vain jaksanut, enkä lopulta saanutkaan, kun vauvan sydänäänet ei sitä kestäneet. Ei päästy kuin viiteen senttiin ennen sektiota mutta näin jälkikäteen sanoisin, että ei se kipu ainakaan merkittävästi pahemmaksi mennyt muissa synnytyksissä.

 

Toinen synnytys oli pitkien viikkojen keskeytys eli käynnistetty. Tuolloin kipu oli paljon siedettävämpää, muistan 7 sentin kohdalla ajatelleeni, että näissä kivuissa lähdin viimeksi sairaalaan (eli oli 3-4 cm auki). Tuolloin oloa pahensi vielä pahana vellonut pahoinvointi sekä tietty henkinen osuus. Liikkua en pahemmin voinut enkä edes pystyssä olla pahoinvoinnin vuoksi, ja lopuksi kipujenkin. Ihan kamalaa oli jo kävellä huoneen poikki vessaan. Makaaminen oli mieluisampaa.

 

Kolmas kerta oli ensimmäinen ihan "kunnollinen" (omasta mielestäni) synnytys ja silti (vai siksi?) koen sen helpoimmaksi. Vauva oli hyvässä asennossa ja synnytys eteni hyvää tahtia. Vedet menivät aamupäivällä ja synnytys lähti vähitellen käyntiin niin, että melkein ehti virka-aikaan. Kiittelin ajoitusta kovin, ihanaa oli synnyttää virkeänä. Liikkuminen oli tällä kertaa hyvin olennaista, ei merkkiäkään edellisen kerran makoilusta. Ravasin ympäri kotia, huusin vaan miestä siirtymään pois alta.  Mut pysäytti vasta spinaali. Kipua oli, itkin ja huusin kyllä oman osani, mutta ihan samanlaista epätoivoa kuin ekalla kerralla ei tullut. 

 

Ja ehkö suurimpana tekijänä pidän sitä, etten ymmärtänyt synnytyksen etenevän niin nopeasti eli oletin koko ajan, että kivut ovat vielä kovempia ja jatkuvat vähintään puoli vuorokautta. Jos olisin tiennyt väliaikatietoja, esim. montako senttiä olen auki, olisin alkanut odottamaan kivun loppumista jossain vaiheessa, kun nyt vain odotin sen pahenevan.

 

Mulla taas tämä meni ihan toisinpäin. Ekan synnytyksen pituuden vuoksi mä odotin kolmannestakin pitkää ja matkalla sairaalaan vaan hoin miehelle, että ihan varmaan oon vasta just ja just 3 cm auki ja huomiseen tätä vielä jatkuu.  Mulle oli vaikeaa kestää se ajatus, että joudun vielä pitkään kestämään tuota kipua, ja pahenevaakin. Oon jälkikäteen miettinyt olisinko selvinnyt jopa ilman spinaalia, jos vaan olisin tajunnut kaiken olevan pian ohi. Nyt tuntui, että en kestä tätä enää pitkään. 

 

Mä taas väitän (yhtä hyvällä mutulla ), että kotona mua olisi "sattunut" paljon enemmän. 

 

Sama.  Mä halusin sen sairaalan turvan.

Edited February 2, 2014 by Kärpänen

[Mirel]

-

Edited March 22, 2014 by Mirel

[Sama vieras]

Olen miettinyt muutenkin noita kipukynnysjuttuja, mutta en osaa sanoa niihin mitään, eikä synnytykseni ollut tosiaan mikään normaali. Eikä niihin ehkä voikaan ottaa oikeastaan kukaan kantaa, koska normaalitkin synnytykset sattuvat eri ihmisiä eri tavalla. Ilmeisesti paikkojen hermotuksella on jotain tekemistä asian kanssa. Mutta, kohdun painelua synnytyksen jälkeen ovat moni sanoneet kivuliaaksi, ja tuntuihan se vähän, mutta ei oikeastaan mulla yhtään missään. Jotenkin se supistuskipu oli niin kamalaa, ettei sen jälkeen mitkään toimenpiteet tuntuneet yhtään missään.

Mulla tuo kohdun painelu kanssa ei tuntunut millekään oikeastaan. Sitäkin pelkäsin etukäteen, kun olin kuullut niitä "taju melkein lähti kun sattui niin paljon" yms vastaavia tarinoita. Odotin kauhulla sitä, ja varmaan olinkin jännittynytkin, mutta eipä sitten oikeen millekkään tuntunut. Yksi tuttu kun oli ihan rimpuillut siinä tilanteessa ja pistänty vastaan kaikin keinoin, kun oli tehnyt niin kipeää.

 

Mun oma kipukynnys ei kyllä synnytyksessä kasvanut mihinkään, yhtä huono se on edelleen.

[Guest Retiisi]

Ei mulla tuntunut kohdun painelu missään, ei edes epämiellyttävältä.

Edited February 8, 2014 by Retiisi

[mamago]

Hui kamala! Minua pelottaa, että synnytän kotona, kun edellinenkin tuli niin nopeasti etten kerennyt saada mitään kivun lievitystä. Tosin olin kokoajan sairaalassa, sillä synnytys käynnistettiin. Kamalaahan se oli, mutta ei niin järkyttävää mitä odotin. Mieluummin kuitenkin nopea ja kivulias synnytys, kuin hitaasti etenevä ja ei niin kipeä.

[Kinuski]

Kohdun painelu on näköjään yksi hyvä esimerkki siihen, miten ihmisiä sattuu eri asiat! Joten eipä voi vertailla, ei. Harmittaa kyllä hirveästi, etten saanut kokea sellaista normaalia synnytystä, jossa esim. liikkuminen olisi helpottanut oloa. Olisi EHKÄ voinut jotenkin itse hallita tilannetta paremmin, tai sitten ei... Paha mennä sanomaan. Omasta yleisestä kivunsiedosta en osaa sanoa mitään. Veikkaisin kipukynnyksen olevan alhainen, mutta toisaalta kyllä mä aika pitkään joissain tilanteissa pyrin kärvistelemään ilman särkylääkkeitä esim., että en tiedä. Taitaa vaihdella kivusta riippuen. Esim. hampaiden paikkaukseen en suostu ikinä ilman puudutusta, se on niin pelottavaa. Silti menen kyllä tuhat kertaa mielummin hammaslääkäriin, kuin synnyttämään, tällä yhdellä kokemuksella.

[Atiilia]

Mä mietin edelleen, että kunpa lapsi olisi ollut oikeassa tarjonnassa.

 

Ilman virheasentoa uskon että olisi sattunut paljon vähemmän. Toisaalta eipä sitä varmaksi tiedä.

Sama juttu. Olen paljon miettinyt tätä asiaa ja virhetarjonnan vaikutusta kipuun. Synnytyksen aikana lääkäri selitti ja havainnollisti kyllä asiaa mulle, että kipua ei voitu lääkitä kunnolla tai kipulääkitys (spinaalia lukuunottamatta) eivät auttaneet, kun se ei ollut normaalia synnytyskipua eli vauvan pää "hakkautui" väärässä asennossa joka supistuksella (jotka oli tauottomia yhdessä vaiheessa) siellä kohdunsuulla, mutta synnytys ei edennyt mihinkään.

 

Kipu on kyllä unohtunut, onneksi. Ei kai kukaan synnyttäisi uudelleen jos kaikki pysyisi kirkkaana mielessä.

[loralei]

Kipu on kyllä unohtunut, onneksi. Ei kai kukaan synnyttäisi uudelleen jos kaikki pysyisi kirkkaana mielessä.

 

Mä oon sitä mieltä että eka synnytys menee kun ei tiedä mistään mitään, seuraavat on jo sulaa hulluutta   Vaikka oon itekkin valmis synnyttämään uudelleen, vaikka sattuhan se ihan törkeesti.

[Atiilia]

^samaa mieltä 

[duudeli]

Mulla on kivun kokemista samanlainen kokemus kuin Sahinalla ja molemmat olisivat syntyneet kyllä kotiin, ellen olisi ollut valmiiksi synnytyssairaalassa. 

 

Molemmista mulla on synnytys alkanu lapsivedenmenolla, ensimmäisestä menin seuraavana aamuna käynnistykseen kun supistukset eivät alkaneet itsellään. Olin jo valmiiksi 3cm auki sinne mennessä, ilman yhtäkään supistusta. Reilu tunti siitä kun supistuksia oltiin tipalla saatu aikaiseksi, kyselin kätilöltä mielenkiinnosta, että voisko tsekkaa mikä tilanne. Ei suostunut, naurahti vain, että enhän mä ole ollenkaan tarpeeksi kipeä vielä että kannattaisi. 10min myöhemmin ponnistutti  muoks. synnytyksen kesto kuitenkin 3h15min, josta melkein puolet meni ponnisteluun vauvan huonon asennon takia, syntyi siis käsi poskella, epikriisissä lukee "tiukat hartiat"...

 

Toisesta menin illalla käymään käyrillä lapsivedenmenon takia, käyrillä "supisteli" 5-6min välein sellaisia supistuksia että mä naureskelin siinä pedillä maaten kätilölle että kyllä mulle voi puhua ja mä voin vastatakin vaikka supistaa Ovat vissiin tottuneet, ettei silloin kannata höpistä.. 

Klo 23 menin näiden surkeiden supistusten kanssa päivystysosastolle nukkumaan, koska epäiltiin alkavaa raskausmyrkytystä ja aamulla käynnistettäisiin joka tapauksessa lvm:n takia.

Puolen yön aikaan kellotuksien mukaan supistusten välit piteni ja ajattelin että paskat, aamulla sitten käynnistykseen vaan ja laitoin puhelimen pois ja aloin nukkumaan. Jonkin ajan päästä tuli jo pari sellaista supistusta ettei ihan liikkumatta pystynyt makaamaan, sitten supistuksen yhteydessä iski ajatus kakkahädästä ja kävin supistuksen päätyttyä vessassa. Mitään ei kuitenkaan tullut. Seuraavalla supistuksella sitten ponnistutti. 1:03 soitin hälytyskelloa siitä että ponnistuttaa, sen jälkeen tehtiin sisätutkimus, kerättiin kamat ja lähdettiin kohti synnytysosastoa ja 1:10 syntyi tyttö.

 

Mulle ne supistukset joilla siis olisi pitänyt tajuta lähteä sairaalaan, eivät olleet mitenkään päin sietämättömiä. Kyllähän ne nyt kipeitä olivat, mutta pelailin samalla puhelimella sängyllä istuskellen tai juttelin kätilön kanssa. 

Supistuskivun kestämisessä iso juttu on kyllä se, kun tietää mistä se kipu johtuu. Jos ilman raskautta olisi tuonkaan vertaa vatsaan koskenut, olisin ehkä pelännyt ja luullut jotain olevan pahasti vialla. Eli mä voisin sanoa, että kipu olisi ollut kovaa ja pelottavaa, jos syy olisi ollut tuntematon mutta kuten Sahina, molemmilla kerroilla odottelin vaan koko ajan sitä milloin ne pahenevat ja asennoiduin niin, että ne kestävät tunteja ja taas tunteja. 

Ne muutamat oikeasti kipeät supistukset mitä ehdin tuntea ennen ponnistuksen tarvetta, olivat kyllä ihan oikeasti tosi kipeitä ja tuntuivat todella kovalta säryltä sekä alavatsalla että kohdunsuulla. Veikkaan, että avauduin siinä vaiheessa muutamalla supistuksella monta senttiä, koska paikallistin erillisen kivun tosiaan sinne kohdunsuulle. Silti niiden parin tosi kovan supistuksen aikana mietin vaan että "vielä yksikin tämmöinen jos tulee, niin käyn pyytämässä särkylääkettä että saan nukuttua" Eli ei kai voi sanoa, että silloinkaan oltaisiin kivun kanssa oltu niissä sfääreissä kuin moni muu.

Myönnän kyllä, että jos niin kovia supistuksia kuin ne pari viimeistä olisi joutunut kestämään tunteja niin olis mullakin ollut vitsit vähissä ja epi tilauksessa

 

Mä en koe, että mulla olisi mitenkään muita suurempi kipukynnys tms vaan veikkaan ihan puhtaasti, että mun kropassa supistukset ei tunnu niin kovaa kuin valtaosalla muista. Tai sitten tosiaan mun kroppa toimii niin, että avautuu lopulta sitten hirveällä vauhdilla kahdella-kolmella "oikealla" supistuksella.

 

Meitä on siis niin monenlaisia synnyttäjiä, erilaista kivunsietoa, erilaista kroppaa, erikokoista vauvaa ja erilaisissa asennoissa syntyviä vauvoja, että synnytykset yllättäen tuntuvat meillä kaikille vähän eri tavoin, eikä sitä voi etukäteen ennustaa.  
Ensikertalaisen kannattaa siis asennoitua vaan pitkään ja helvetin kipeään, niin saattaa yllättyä positiivisesti. 

Edited March 2, 2014 by duudeli

[Sahina]

^ Tuo onkin tosiaan uusi ajatus mulle, että kohdunsuu aukeaisi nopeasti ja kerralla enemmän, mikä voisi tosiaan selittää sitä kipua. Kun juurikin niin mulle kävi, että vasta lopussa pari supistusta tuntui pahemmilta (ja jos ne olisivat jatkuneet pitkään, en minäkään olisi jaksanut) ja mun odotus oli että siitä vaan kipu lisääntyy.

 

Uusimmassa Kaksplussassa yllättäen kotiin synnyttänyt nainen kuvaili aika samalla tavalla synnytystä. Hän synnytti toista lastaan ja ei ehtinyt edes kunnolla ajatella sairaalaan lähtöä, kun sitten oli jo myöhäistä. Hänellä supistukset voimistuivat ja tihentyivät aivan yhtäkkiä ja niin luulen minullekin tapahtuneen. Ja se voisi tarkoittaa juuri tuota, että kohdunsuu aukeaa yhtäkkiä paljon.

[marabello89]

Mä en kokenut supistuskipua kovinkaan pahana. Synnytys käynnistyi vesien menolla, ja olin aika yllättynyt, kun sairaalaan mennessä kohdunsuu oli jo 6 cm auki. Muutamana edeltävänä päivänä oli ollut kivuliaita supistuksia aika paljon mutta ei säännööllisesti, eivätkä ne niin kipeitä olleet ettenkö olis pystynyt normaalisti touhuilemaan. Sairaalassa supistukset voimistuivat ja säännöllistyivät aika pian, mutta edelleen pärjäsin kaurapussilla, olemalla mahdollisimman rentona ja keinuttelemalla lantiota. Makuulla tai istualtaan ei kyllä kärsinyt olla. Vasta kun kalvot puhkaistiin ja olin jotain 8cm auki kivut muuttuivat niin pahoiksi, että täytyi ottaa ilokaasu käyttöön, ja sillä pärjäilin ihan hyvin loppuajan. Toki sellaista kipua ei jatkuvasti kestäisi, mutta supistusten välissä oli kuitenkin ihan hyvin aikaa hengähtää.

 

Musta pahinta synnytyksessä oli ponnistusvaihe, jota vähän pelkäsinkin ja toimenpiteet, eli se kalvojen puhkaisu ja synnytyksen jälkeen istukasta jäi joku kalvopala jota piti hiukan irroitella. Ponnistusvaiheen alussa paineen tunne oli todella epämiellyttävä, ja vauvan ulostulo sattui. Pienin vaurioin kuitenkin onneksi pääsin.

[talventakoja]

Mulla nyt oli kyse käynnistetystä synnytyksestä, mutta kun toisena käynnistyspäivänä iltapäivällä olin 4 cm auki niin siihen asti sekä kalvojen puhkaisusta että oksitosiinista johtuvat supistukset oli olleet lähinnä epämiellyttäviä. Sen noin tunnin mitä sitten tuli niitä "oikeita" supistuksia ennen epiduraalin saantia niin ne tuntui kyllä ihan tuskallisilta jo eikä näin jälkikäteenkään oo kyllä muuta mielikuvaa että sattui ihan pirusti. Toisaalta en tiedä onko oksitosiinin vai perintötekijöiden ansiota että sen 1,5 tunnin aikana mitä nuo oikeat supistukset kesti niin avaudin sen loput 6 cm ja sitten kohta olikin homma plakkarissa. Että ehkä sit kuitenkin mielummin kovemmat nopeempaa kuin pitkä kärsimys.. 

 

Mitä taas ponnistuskipuihin tulee, niin epi blokkas mulla ne täysin ja ainut mitä oli oli se tuskallinen vääntämisen tarve aina kun supistus tuli, eikä oikeastaan ollu sellaista vaihetta että olis voinut himmailla kamalasti vaikka muksu olikin vielä korkealta tulossa. Ehkä se pään punkeminen ulos ja se kiristyksen tunne oli loppuvaiheen inhottavin osa, mutta eipä sekään tosiaan kauaa kestänyt.

 

Varmaan eniten tuon epiduraalin laittamisen jälkeen sattui ne pistetyt puudukkeet jotka piti kokoon kursimista varten sitten tunkea tuonne alakertaan ja se tikkien tiukemmalle kiristäminen niitä laitettaessa.. 

[Tellus]

Mä en osaa oikein kuvailla että kuinka paljon se sattui. Sattui varmasti, koska huusin suoraa kurkkua ja puristin mieheni kättä, olin purrakin tuskassa. Ja niin kuin muutama muukin on sanonut, että kuinka joku pystyy kävelemään niissä kivuissa. Mäkin olen niitä joka ei pystynyt, kouristelin vain sairaalasängyssä. Sitä kuitenkin tein tajutessani että ollaan ns. kipupiikin huipulla aloin syöttää ajatusta että kohta helpottaa ja sitten nyt pitää helpottaa. Aloin tavallaan väkisin laskemaan kivun voimakkuutta sieltä piikistä. Pakotin itseni rentoutumaan, vaikka pirun vaikeaa se oli ja ei aina onnistunut, mutta yritin. eipä mulla paljon muita keinoja siihen jäänyt, koska kivunlievityksenä loppuvaiheessa oli vain ulkosynnyttimien puudutus ja ilokaasu. Epiduraalia ei koskaan laitettu selässä olevan rakennevian vuoksi, ja kohdukaulapuudute, jota kokeiltiin jo aikaisemmin synnytksen aikana toimi, mutta sitä ei ehditty laittaa uudestaan kun poika ehti laskeutua alas ennen sitä.

[Guest Keiki]

Sattui niin paljon, ettei suomen kielessä ole edes sanoja sen kuvaamiseen. Jos sanon, että oli helvetillisen kivuliasta, niin sekin on liian vaimea ilmaisu.

 

Saapuessani sairaalaan olin 6-7 cm auki, siihen asti olin pärjännyt kotona jotenkuten. Kipu oli kovinta, mitä olin kokenut, mutta kuitenkin sen verran siedettävää, etten lähtenyt aiemmin sairaalaan. Sairaalassa pärjäsin reilu tunnin vielä suihkun alla. Sen jälkeen muistikuvat hämärtyy, kun kipu oli aivan sietämätöntä. Ilokaasua sain, mutta se oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Jossain vaiheessa sain pcb-puudutteen, mutta en muista että se olisi auttanut. Vajaat neljä tuntia tuota tuskaa kesti kunnes tyttö oli syntynyt. Ponnistusvaiheesta minulla on hataria muistikuvia, kipu oli silloin erilaista.

 

Epparin leikkaaminen ja repeäminen tuntui, muttei se ollut noihin supistuskipuihin verrattuna niin paha. Tikkaaminen sen sijaan oli aikas kivuliasta, siihen käskettiin ottaa vain ilokaasua (kun vissiin huusin kuin hinaaja...).

 

Muoks. Täytyy vielä sanoa, että mä oon aika samoilla linjoilla kuin mitä Kinuski sanoi tuolla aiemmin. Vähän katkerana kuuntelen toisten "voimaannuttavia synnytyskokemuksia" ja onnistuneita synnytyksiä, jotka jää mieleen ihanina elämän tähtihetkinä. Tosi ikävää, jos mulle vielä tulis vauvakuume, mutten uskalla tähän touhuun enää lähteä...

Edited May 19, 2014 by Ansku-