Omana

Kuinka paljon se sattui?

547 posts in this topic

Tosi kurjaa, että tikkaamiseen et saanut kunnon puudutteita. Multa kun moneen kertaan kysyttiin etteihän vaan satu ja sano heti niin saat lisää puuduttavaa.

 

Avautumisen supparit ja muutenkin supparit olivat kyllä kipeitä ja jotain mitä en ole ennen kokenut mutta olisin kuitenkin valmis uusintaan. Ehkä seuraavan kerran on helpompaa..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla oli lääkitys kohdillaan, eikä alatiesynnytys sattunut juuri ollenkaan. Eikä tikkaaminenkaan. Epiduraali vaikutti vielä, lisäksi sain kaksi kohdunkaulanpuudutetta. Sama combo seuraavallakin kerralla, kiitos!

Share this post


Link to post
Share on other sites

No eipä se sattunut läheskään niin paljon kun olin kuvitellut. Olen aina pelännyt synnytystä ja sitä kipua, mutta näköjään turhaan. :)

Kotona olin niin pitkään että sairaalaan saapuessamme olin jo 6cm auki. Siitä sitten ilokaasulla täyteen mittaan auki. Siinä vaiheessa kun sain epiduraalin, olin tosiaan jo 10cm auki ja sain kohta alkaa ponnistamaan (sain sen liian myöhään, olinkin auennut aika nopsaan). 

 

Kivunlievityksistä paras oli kuuma suihku kotona; se vei kokonaan supistuskivut pois! Istuin suihkussa jakkaralla ja suihkuttelin alamahaa ja -selkää.

Synnytyksen kivuliain vaihe oli kotona pari viimeistä supistusta ennen sairaalaan lähtöä. Ponnnistusvaihe ei tuntunut muuna kuin kovana paineena.

 

Oli todella hyvä kokemus ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen että ei ollut yhtään paha, milloin vain uudestaan!  :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ekalla kerralla sain epiduraalin ja koin että järki olis mennyt ilman sitä.

 

Tokalla kerralla mentiin täysin luomuna, koska synnytys oli niin nopea enkä ehtinyt saada mitään. Pärjäsin hyvin kotona, suihku ja jumppapallo rentoutti. Mutta sitten kun lähdimme sairaalaan ja matkalla meni vedet... Huhhuh. Mies yritti puristaa mua kädestä mutta en voinut kuin roikkua ovenkahvoissa ja yrittää olla kunnolla istumatta, ja puuskuttaa kuin viimeistä päivää. Kipua voimisti varmaankin myös pelkoni, että lapsi syntyy autoon. Ponnistamisen tarve oli järkyttävä. Lapsi syntyikin 10 min sairaalaan saapumisen jälkeen. Itse ponnistaminenkin sattui, mutta se lievitti supistusten tuskaa ja toki oloon vaikutti se mieletön helpotus, että olimme ehtineet sinne sairaalaan. ;) Kaikki kävi lopulta niin äkkiä, että kivut unohtui aika nopeasti, paremmin muistan kovan tärinän ja hampaiden kalinan joka synnytystä seurasi. Mutta joo, kyllähän siitä hengissä selvisi, mutta jos kolmas kerta vielä tulee niin en luomuna halua enää missään nimessä, kyllä se kipu oli jotain niin kamalaa että varmaan jäänyt jotain traumoja tonne alitajuntaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Soitin synnärille supistusten välin ollessa 5-8 minuuttia, ja sieltä neuvottiin olemaan kotona niin kauan kun vaan pystyn. Anoppi tuli kuitenkin puolen tunnin päästä esikoista vahtimaan, joten lähdimme varmuuden vuoksi näytille, vaikka en kokenut vielä olevani niin kipeä, että tarvitsisin kivunlievitystä. Supistukset olivat nimittäin lyhyitä, alle minuutin pituisia.

Sain epiduraalin melkein heti kun pääsin saliin ja vedet menivät, koska anestesialääkäri sattui olemaan vieresessä huoneessa :grin: pärjäsin supistusten kanssa edelleen puhaltelemalla, olin 6cm auki. Sain epiduraalin avulla torkuttua 2,5 tuntia, jonka jälkeen rakko tyhjennettiin katetrilla, tunsin valtavaa pissahätää mutta epiduraalin takia en saanut pissattua. Tyhjennyksen jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen, ja olinkin täysin auki ja oli aika ponnistaa.

Olin siis täysin kivuton epiduraalin ansiosta tuohon saakka. Supistukset tuntuivat paineelta ja ponnistuksen tarve oli kova.

Olin pyytänyt etukäteen ponnistusvaiheeseen pudendaalin, mutta sen sijaan kätilö suositteli jotain epiduraalin lisäpuudutetta, joka vaikuttaisi emättimen alueelle. Sain sen, mutta pään syntyminen ja varsinkin hartiat sattuivat aivan helvetisti, joten se ei toiminut. Itkin ja huusin ponnistusvaiheen lopussa, onneksi pahin vaihe kesti vain viisi minuuttia.

Sain myös ponnistusvaiheeseen supistusten kestoa pitkittämään kaksi annosta oksitosiinia, liekö se vaikuttanut niin ettei puudute tehonnutkaan.

 

Vastaan siis, että kokonaisuutena huomattavasti miellyttävämpi synnytys kuin esikoisesta, mutta kyllä ponnistusvaihe ja varsinkin loppuaika vaan sattuu niin paljon, ettei siihen osaa varautua.

Edited by yell

Share this post


Link to post
Share on other sites

No siis sattuihan se, mutta vuodessa sen kyllä on jo unohtanut - muistan, miten kerroin siskolle muutama kuukausi synnytyksen jälkeen, kun halusi kuulla, ja tuli itekin ihmeteltyä omaa kertomusta. Kun vain kertoi asiat, niinkuin ne olivat olleet, tuntui synnytys osalle varmaan kauhutarinalta, mutta oma pää ei osannut sanoa sitä enää kivuksi, niin nopeasti sen unohti.

Synnytykseni oli siis käynnistetty. Lopulta kunnon etenemistä alkoi tapahtua vasta kun sain epiduraalin. Ehdin saada ainakin kaksi annosta, mutta juuri kun olisi ollut aika pyytää seuraava, alkoi ponnistuttaa. Sain kohdunkaulan puudutteen ja muistan, että sen laittaminen sattui, kun yritti samalla pidätellä ponnistamista. Tuon puudutteen jälkeen ikävimpänä oli se, kun kätilö joutui käsin painamaan kohdun viimeistä reunaa pois syntyvän pään edeltä. Kun pää oli ulkona, jouduin pysäyttämään, sillä napanuora oli kaksi kertaa pojan ympäri, mutta se ei tuntunut minusta pahalta ja loppu poika tuntui loppu syntyvän varsin helposti. Lähinnä tiesin käheästä kurkusta, että taisi se hieman sattua, koska oli varmaan tullut huudettua, vaikken ite moista huutamista muista :D

Koen kyllä yhä, että synnytystä ikävämpiä olivat sisätutkimukset ennen syntymää sekä synnytyksen jälkeen olleet kohdun painelut ja nirhaumien (niiden pienimpien, repeämän kanssa ei ongelmaa) kanssa vessassa käynti. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei sattunut ollenkaan niin paljoa kuin olin pelännyt. Jo samana iltana sanoin miehelle että tänne tullaan toistekin. Kivunlievityksenä toimi epiduraali.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samaa mieltä kuin edellinen; olin pelännyt paljon pahempaa. Koska synnytys oli niin nopea, puudutuksena oli pelkkä ilokaasu, mutta ihan hyvin senkin kanssa pärjäsi. Ponnistusvaiheessa koin, että kipu oli hallittavissa eikä ollenkaan niin paha kuin ehdin jo pelätä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Siis sattuuhan se, mutta ei tosiaan niin, että haluais kuolla mieluummin. Muistan alunperin odotelleeni jotain paljon pahempaa. En mene synnyttämään uudelleen riemusta hihkuen, mutta sanoisin, että synnytyskivut ovat todella pieni "hinta" lapsesta :)

Omien kokemusten perusteella sanoisin myös, että kipuihin saa apuja oman tarpeen mukaan jahka niitä pyytää.

 

Synnytysten jälkeen olen aina kärsinyt ummetuksesta ja se on kyllä tuhatmiljoonaa kertaa kamalampaa kuin synnytys, eli siinä pieni suhteuttaja :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä se oli hirveää, luulin kuolevani. Mä kyllä repesin kolmosasteelle ja tunsin sen hyvin valitettavasti. Kyllä on kamalinta toistaiseksi mitä olen kokenut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Voin vaan kuvitella kivun :( mulle ei sentään tullu edes yhtään repeämiä kummassakaan synnytyksessä, ja silti se ponnistusvaiheen kipu on saanut mut paniikin partaalle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sama Kokemus kuin joillain muillakin, eli ei sattunut niin paljon kuin luulin. Ei se mitään hupiakaan ollut, mutta siedettävissä. Avautumisvaihe oli kaikkein "helpoin" ja aika pitkälle pärjäsin vain lämpöpussin avulla. Sitte laitettiin paraservikaalipuudute ja se toimi tosi hyvin. Kipu meni pois niin hyvin, että torkuin. Tosin toinen jalka meni tunnottomaksi ja lähti alta, vaikka on periaatteessa vain paikallispuudute! Ponnistusvaihe oli mielestäni avautumista epämiellyttvämpää, yhtöaikaa tylppää ja repivää, mutta siiitäkin selvisi. Ehdottomasti ikävin osuus oli se, kun istukka ei irronnut ja sitä irroteltiin erinäisin keinoin ja vatsaa painelemaalla puolitoistatuntia, kunnes päädyttiin nukutukseen ja käsinirrotukseen.

 

Synnytyskipu ei ollut kaikkein kovin kipu ikinä vaan vähintään samalla viivalla on pahojen lihasjumien aukikäsittely fysioterapiassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoinen aihe. Myös se, miten erilaiset asiat jäävät ihmisille mieleen ja aiheuttavat pelkoja. Oma synnytys kai luetellaan helpoksi, ainakaa se avautuminen ei kestänyt lukuisia tunteja. Ilman epiduraalia en olisi selvinnyt. Se aukaisi sananmukaisesti taivaan ja kipu oli poissa. Ilmeisesti auttoi ponnistusvaiheessakin, koska se oli helppo parin puserruksen urakka.

Mutta se kipu avautumisvaiheessa. En ole ikinä kokenut vastaavaa. Jokainen supistus tuli voimalla ja heitti maihin. Ei puhettakaan, että olisin kävellyt tai välissä ehtinyt lepäillä. Itkin ja huusin. Yritin olla taistelematta vastaan, mutta yhtä helvettiä se silti oli.

 

Ei jäänyt traumoja, koska loppu meni niin hyvin ja kivuttomasti epiduraalin voimin. Ponnistamiseenkin varmaan vaikutti,etten ollut väsynyt siinä vaiheessa. Ja helvetillisestä kivusta huolimatta synnyttäisin mielummin kuin olisin raskaana. Synnytyskivut kestivät kuitenkin niin vähän aikaa, kun raskauden aikaiset toimintakykyä rampauttavat vaivat piinasivat viikkoja. Henkisesti se oli paljon pahempaa.

Edited by Symbioosi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se. Mulla on kai ollut jollain asteella helpot synnytykset, kun olivat nopeita ja selvisin nirhaumilla. Avautumiskipu löi supistusten kunnolla alkaessa maihin, konttailin ja huusin. Ekalla kerralla jotkin kipuhormonit tms. veivät joksikin aikaa ajantajun kokonaan eli sikäli keho suojeli kivulta.

 

Pahinta on ollut se ponnistaminen, kun venyy ja repii samaan aikaan. Muistan miettineeni tokassa synnytyksessä, ettei tässä oikein ole hyviä vaihtoehtojakaan, nopeimmin selviän tilanteesta kun vaan ponnistan, silläpä kivusta pääsee eroon.

 

Toisaalta, nopeissa synnytyksissä ei ole ehtinyt saada kipulääkkeitä. Kipu on ollut kuitenkin jollain lailla siedettävissä, koska tokallakin kerralla halusin kokeilla ilman puudutuksia.

Edited by Tassukka

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä sanoisin, että sattui kyllä ihan tajuttomasti. Kaikilla kerroilla on avautumisvaiheen alkuosassa ollut vielä kontrollin tunne kipuun vaikka onkin sattunut tosi paljon, ja avautumisvaiheen lopussa on sattunut niin paljon, että olen mennyt ihan lukkoon. Ponnistusvaihe on helpottanut kipua kun on voinut tehdä jotain vaikka on silti sattunut edelleen paljon. Vauvan syntymä sattui ekalla kerralla aivan infernaalisesti, en ollut koskaan voinut edes kuvitella niin hirveää kipua, mutta repesinkin aika pahasti ja kyllähän kudosten repeäminen pakosti sattuu. Kahdella seuraavalla kerralla vauvan ulostulo ei olekaan sattunut yhtä paljon vaan ollut ihan siedettävää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sanoisin että eka ei sattunut niin paljon tai sitten aika kultaa muistot mutta mielikuva on rauhallinen yms. Toinen taas oli niin nopea ja luultavasti puudute epäonnistunut tai ei vaan toiminut joten se sitten _sattui_. Luultavasti alkava paniikki sai sen tuntumaan pahemmalta. Pahempaa oli silti istukan odottelu ja runnominen.

 

Saa nähdä miten tää kolmas kerta menee. Eihän se olekaan kuin hetkenä minä hyvänsä. :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän se toki sattuu mutta nyt kahden erilaisen synnytyksen kokemuksella voin sanoa, että ainakin omalla kohdallani oma mielentila vaikuttaa paljon kivun kokemiseen. Eka synnytys (sairaala, oksitosiini + epiduraali + imukuppi) oli tokaa (koti, täysluomu) puolet lyhyempi, mutta silloin juuri ennen epiduraalia olin paniikin rajamailla. Toisessa oli epätoivoisia fiiliksiä ponnistusvaiheen pitkittyessä mutta en missään vaiheessa panikoinut, ja avautumisvaihe oli n. 8 senttiin asti hetkittäin jopa miellyttävä (endorfiinipölly).

 

Kolmatta kertaa ei tule, mutta jos tulisi niin ehdottomasti uudestaan luomuna. Oma palautuminen oli ihan eri luokkaa, vauvan vointi syntymähetkellä parempi ja oli mielenkiintoista saada tuntea syntyminen kun ekalla kerralla epi vei kaiken tunnnon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä ihmiset vaan kokee tuon kivun ja synnyttämisen erilailla. Tosi mielenkiintoista lukea näitä :)

 

Oma synnytys ei kyllä ole enää ihan tuoreessa muistissa, mutta kyllä mä sen kivun muistan silti hyvin. Tosin mulle pahin oli ehdottomasti avautumisvaihe, kun jouduin olemaan sen ajan melkein koko ajan yksin sairaalassa osastolla käynnistyksessä. Saliin ei meinannut päästä millään, kun olivat koko ajan täynnä, joten mies ei voinut olla tukena. Kipu oli kamalaa ja lamaannuttavaa, eikä siihen auttanut oikein mikään. Huusin, käytin TENSiä, kävin suihkussa, kävelin, keikun pallolla.. Lisäksi väsymys oli melkoinen, kun supistusten kanssa ei saanut nukuttua yhtään, vaikka sain lääkettäkin avuksi nukahtamiseen. Lopulta mun kroppa oli niin lukossa kivusta ja väsystä, että avautuminen ei edennyt supistuksista huolimatta mihinkään.

 

Tilanne helpotti, kun pääsin viimein saliin ja sain epiduraalin. Kaveriksi laitettiin oksitosiini voimistamaan supistuksia. Sain viimein torkuttua ja avauduin loppuun alle kolmessa tunnissa. Ponnistusvaihe oli lähinnä helpotus, kun se paineentunne ja tarve ponnistaa oli niin järjettömän kova. Epi varmaan vaikutti vielä sen verran, että mitenkään kipeää en muista tuossa vaiheessa käyneen. Pään syntyminen poltteli aika kovasti, mutta siihen asteiseen verrattuna lasten leikkiä.

 

Traumoja ei kumminkaan jäänyt ja jo muutama viikko synnytyksestä sanoin, että kyllä siitä uudelleenkin selviäisi :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Avautumisaihe sattui ja paljon sattuikin. Supistuksia vauhditettiin oksitosiinilla, en siis tiedä miltä luomusupparit tuntuu ja olisiko niiden intensiivisyydessä ollut jotain eroa verrattuna oksitosiinisuppareihin. Supistuksia tuli lyhimmillään vajaa minuutin välein eikä siihen kipuun auttanut oikein mikään. Kokeilin ammetta, lämpötyynyjä ja kipupiikkiä. Makuuasento ja erityisesti kylkiasento oli kaikista pahin. Seisoinkin aina kun ei tarvinnut olla käyrillä (seistessä käyrää ei saatu otettua) ja yritin keskittyä hengitämiseen, liikkeessä piti olla kokoajan.

 

Ponnistusvaihe olikin sitten aikalailla kivuton, kiitos epiduraalin. Tuntemukset oli lähinnä paineen tunnetta, joka ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta vain epämukavalta.

 

Kaikki kipu unohtui heti kun vauvan sai rinnalle.

Edited by anjusha

Share this post


Link to post
Share on other sites

Maanpäällinen helvetti. Mutta mulla olikin epäonnistunut käynnistys ja 2 vrk viruin tuskissa, lopulta olin niin poikki että taju meinasi lähteä. Kiireellinen sektio oli taivas maanpäällä ❤ Ikinä en enää ota oksitosiinitippaa käteeni ja tuskin suostun enää alakautta yrittämäänkään ellei todella käynnisty itsekseen. Sen verran pahat traumat ja pelko jäi. Palkinto on ihana mutta ei toi hevillä umohdu...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä odotin koko synnytyksen ajan sitä, että sattuu niin paljon että "kuolee" :D ei missään vaiheessa tullut. Tens ja hengittely auttoivat todella pitkälle, sitten sainkin jo epiduraalin. Epin vaikutus lakkasi juuri kun alkoi pikkuhiljaa ponnistuttamaan, ja ne supistukset olivat jo kyllä todella inhottavan tuntuisia. Varsinkin kun ihmettelin vain, miksi uusinta-annos epiduraalia ei ruvennut vaikuttamaan, supisteli vaan. Mutta siitähän se johtuikin, kun vauva oli jo ihan tulossa, ja piti alkaa ponnistamaan. En siis sinällään tuntenut ponnistamisen tarvetta, tuntui vain että perse lähtee irti!  :lol: muutenkin synnytys oli oikein mukava. Ponnistusvaihe oli varmaan kivuliain, se muutaman minuutin pätkä kun vauvan pää tuli ulos, kiristi niin kamalasti. 

 

Ja en kyllä ihan allekirjoita tuota "kipu unohtuu kun vauvan saa syliin", kyllä mulla jäi kipu alapäähän vaikka vauva olikin jo ulkona. Siitä se sitten toki hälveni, kunnes alettiin tikkaamaan. Ei se tikkaaminen siis sattunut, mutta se puudutteen suihkuttelu tuntui ihan kamalalta, alapää oli niin hellänä! Sävähdin joka kerta kun kätilö suihkutti puudutetta ja kiemurtelin kun tuntui niin inhalta.

 

Epämiellyttävin asia mitä synnytyksestä olisin mieluiten jättänyt pois oli kanyyli. Streptokokin takia se oli mulla kädessä melkein vuorokauden, ja sitä särki kamalasti. Kätilökin vähän ihmetteli, kun pyysin kivunlievitystä kättä varten, en supistuksia  :girl_crazy:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on nyt kaks kokemusta. Ensimmäinen ei niin hyvä, vauva jäi jumiin ja jouduttiin avittamaan ties millä, en muista. Se sattui. Mut onneksi aika kultaa muistot.  :girl_crazy:

 

Tää toinen olikin ihan eri maata sit. Luomuna meni (koska hänen oli kiire) ja hyvä niin, tottapa se nyt vähän tunnahtaa kun se vauva sieltä pihalle tulee, mut ei se nyt niin paha ollu. Toki tämäkin on paljon kiinni siitä, kuinka kauan se kestää. Jos mun ponnistus on ollut 2min, niin eipä se nyt ihan oikeesti paljon voi sattua. :D Ja mitä supistuksiin tulee, niin eeeeii nekään sattunut kyllä mitenkään yli paljoa. Mutta tässä pitää taas puhua kestosta. Asia olis varmasti ihan eri, jos olis kestänyt kellonympärystän.

 

Eli tästä ympäripyöreästä vastauksesta suomennoksena, että arvioisin omaa kipuani ekalla kerralla 10 ja tokalla ehkä just ja just 6. Tai jopa 5.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se joo, mutta kipu oli ihan siedettävää :) ei hetkeksikään tullut synnytyksen aikana sellainen fiilis, ettei kestäis. Aina kun alkoi tuntua siltä ettei pärjää, sai puudutetta joka auttoi. Hyvä kokemus siis ja menin vieläpä paikallispuudutteilla :)

 

Sen verran haluan kuitenkin varoittaa, kun itse elin ihan siinä uskossa, että kipu loppuu vauvan syntymään. Aina se ei mene niin :/ mulla tuska ja epätoivo alkoi siitä hetkestä kun vauva saatiin pihalle. Olin jo niin väsynyt ja menettänyt paljon verta jne. Mutta siitäkin selvittiin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytys oli todella nopea, ja olin automatkasta niin peloissani, että rauhallinen hengittäminen ja ponnistamiseen keskittyminen oli todella vaikeaa. Siitä syystä juuri ponnistaminen oli tosi kivuliasta. Kuitenkin nopeasti ohi, mutta sen verran teki kipeää, ettei nyt samantien unohtunut vauvan synnyttyä. Nyt kuitenkin reilun kahden viikon jälkeen synnytyksestä olen sitä mieltä, että mennään vielä kerran kyseiseen paikkaan jokusen vuoden sisään :-)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattu kyllä, mutta onneksi on epiduraali. Ja kai se oli siedettävää kun uudestaan suostuu samaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now