Kuinka paljon se sattui?

[meowth]

-

Edited October 3, 2011 by meowth

[Mirtillo]

Mietin muuten tässä kerran ääneen sitä, kun en muista sattuiko se välilihan leikkely vai ei. Mieheni sitten kertoi, että ei varmaan, kun sitä oli oikein leikattu useampaan otteeseen enkä mä ollut reagoinut siihen Kätilö oli vaan aina uudelleen ja uudelleen ottanut ne sakset käsiinsä! Onneksi en oo tiennyt mitään.

 

Mulla ei ainakaan sattunut yhtään. Mies kysyi joskus useamman kuukauden jälkeen, että huomasinko mä, kun kätilö leikkas epparin. Ja ihan rehellisesti vastasin, että en. Kyllä mä ne sakset huomasin, mutta siinä vaiheessa pistin silmät kiinni joksikin aikaa ja kun avasin silmät, oli saksetkin jo pois kädestä.

[Nirppu81]

Minä kuvittelin synnytyskivut paljon pahemmiksi, mitä ne sitten olivat. Voi olla, että avautumisvaihe olikin minulla helpompi, koska kalvot puhkaistiin vasta ihan synnytyksen lopussa. Eivät siis puhjenneet itsestään. Puoleenväliin asti kivut tuntuivat lähinnä selässä ja hieman resissä. Hyvin pärjättiin pelkällä kaurapussilla ja lämpimillä suihkuilla sinne 6cm avautumiseen asti. Ihan synnytyksen lopussa kivut tuntuivat tavallaan sietämättömiltä (otin ainoastaan kohdunkaulan puudutuksen, joka ei sitten kunnolla kerennyt vaikuttaa avautumisvaiheessa), mutta ei niitä enää jälkikäteen edes muista, kun ne kesti sillä voimakkuudela vain sen tunnin/puolitoista ennen ponnistusta. Paracervikaali taisikin sitten auttaa ponnistusvaiheessa, kun se ei aluksi sattunut yhtään. Ihan vasta lopussa sattui, kun pää tuli ulos. Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus.

[Haavis]

Kyllä sattu. Ihan hirmusti.

 

Supparit oli kauheita. Ulvoin ja kiemurtelin. Ilokaasu ei auttanut. Eka epiduraalisetti vei vähän ko

ipua mut ei kunnolla. Toka ja kolmas setti oli sitten jo hyvät, niin et sain vähän levättyäkin.

 

Ponnistusvaihe oli aika rankkaa. Tuntui ettei vaan milläään ilveellä jaksa, mutta pakko oli vaan koittaa. Mun ponnistuksetkin oli aika ponnettomia.

 

Olo oli tosi uupunut, kun poika vihdoin ja viimein tuli ulos. Mulle oli vannottu, että sitten kipu helppaa ja siinä uskossa olin vähän aikaa. Kunnes lysti vasta alkoi. Stanan istukka ei meinannut tulla ulos. Oli jo lähellä, etten joutunut vielä leikattavaksi sen takia. No saatiin se ulos. Mutta sitä varten piti supistukset startata taas ja aattelin et v*ttu, alkaako sama kierros uudelleen... Varsin ronskeilla painelu- ja repimissysteemeillä istukka sitten saatiin kuin saatiinkin pihalle. Musitan vieläkin, kun kätilöt sanoivat, että nyt painat ilokaasumaskin tiukasti naamalle ja otat IHAN TOSISSAAN KUNNON HATSIT SIITÄ. No mähän vetäsin ja huusin siihen maskiin niin paljon ku ikinä ääntä lähti.

 

Lopuksi vielä tikkaukset jotka ei ollut herkkua. Ja vielä katetrin laitto. Blaah. Ei kovin kivaa ollut. Verta tosissaan lähti puoltoista litraa synnytyksen aikana ja olin aika hapella ekan vuorokauden. Mut äkkiä kunto koheni ja pääsin kotiin 2 vrk jälkeen, vaikka 3 ois pitänyt olla.

 

Sairaalassa ollessa päätin, ettei koskaan enää. Mutta nyt on mieli muuttunut.

[Saimis]

Ponnistuskivut olivat aluksi siedettäviä, mutta kyllähän ne siitä kipeytyivät koko ajan voimien huvetessa ja vauvan edetessä synnytyskanavassa. Tunne oli kirjaimellisesti se, että peffa repeää!

Tismalleen sama tunne! Mä karjuinkin siinä jossain ponnistuksen välissä että "mun perse repee!!!" Johon kätilö vaan totesi ettei se mihinkään repeä vaan vauva vaan venyttää paikkoja.

Bullshit, itse asiassa mä olin oikeassa, koska mulle tuli 2. asteen repeämä ja yksi pieni repeämä meni perärööriin saakka, onneks vaan ihan pinnallisesti, mutta kuitenkin. Ja mä olen ihan vakuuttunut että siinä kohtaa se tapahtui. Koska hyvinkin pian sen jälkeen Jätkä oli mahan tällä puolen.

 

Nyt kun tuosta on melkein 10kk, ei MILLÄÄN pysty kyllä enää mieltämään miten kipeä sitä oli. Mikä on tietysti ihan positiivinen asia, mutta siis että nyt se tuntuu ajatuksena sille että "no ei se nyt niiiiin kamalaa voinut olla"...

[Tuplamamma07]

no sattuuhan se aivan saatan....! Ja sitten kun oli vielä kaks, ja sanottiin ensimmäisen jälkeen, että nyt sitten vaan sama uudestaan! Kyllä siinä oli vitsit vähissä, ei naurattanu yhtään

Mutta Luojalle kiitos epiduraalista!

 

Ja onneksi Aika kultaa muistot, kaikki mikä ei tapa; vahvistaa!

[Shuttle]

Sattui ja mulle epistä ei ollut mitään apua. Juuri tuo, että p*rse repeää tunne oli kauheinta. Poika oli todella alhaalla tulossa kokoajan vaikka paikat eivät olleet tarpeeksi auki. Epistä meni lihakset niin jumiin (annettiin liian lähellä ponnistusta, koska synnytys eteni niin vilkkaasti) ja ponnistelu oli aluksi kipeetä mutta tehotonta.

 

Synnytys kesti reilu 4h, josta mä muistan ehkä puolet. Se kertoo aika paljon siitä kivusta, mitä tuo raju avautuminen on ensisynnyttäjälle.

[mebe]

Synnytyksestä nyt vajaa viikko. Sattui aivan saatanasti. Supistukset sattui, tikkaaminen sattui (tehtiin eppari) ja kaikista eniten sattui ponnistaminen. Aluksi piti ponnistaa vauvaa alaspäin, kun oli liian korkealla. Silloin tuli just tunne, että perä repeää. Pitkittynyt ponnistusvaihe kesti lopulta melkein tunnin ja oli koko prosessin kipein vaihe.

[Anastasia]

Sattuihan se. Istukan ulossaaminen teki myös yllättävän kipeetä!

Synnytyksestä jäi tosi hyvät muistot, ei sattunut ilmeisesti liikaa.

[Sisly]

Sattuihan se, mutta en mä nyt sentään luullut kuolevani.

 

Mulla ei ollut koko raskausaikana yhtään ennakoivaa supistusta ja vielä samana päivänä kun synnytys sit illal käynnisty niin mietin et miltäköhän ne supparit sit tuntuu.. No, sit kun ne alko niin erehtyä ei tosiaan voinut, heti alko ihan voimalla ja tosi usein tuli ja kiljuin miehelle jo 1h päästä ekasta supistuksesta et nyt viet koiran hoitoon ja sit mennään synnyttää, et en kestä enää. No, reilu 2h ekasta supistuksesta oltiin synnärillä ja koko matkasta en oikeen mitään muista ku keskityin vaan siihen kivun voittamiseen. Olin siinä vaiheessa kauhuissani kun mietin kavereiden "ne ekat 6h oli ihan iisiä blabla" selityksiä ja ajattelin et miten jos nää kivut tästä kasvaa ni selviän...

 

No, mä pääsinki sit heti synnytysaliin (olin jo 3cm auennut siinä parissa tunnissa) ja sain sit aika nopeesti epiduraalinkin, ja ilokaasua. Kivut helpotti, lähinnä tärinä ja paine oli sellasia tosi inhottavia tunteita. Mutta eipä siinä mennyt kuin 3,5h sairaalaan tulosta niin poika oli maailmassa. Ajantajua ei liiemmin mulla ollut niin meni tosi nopeesti aika siinä ja ponnistusvaihe ei (kiitos epiduraalin joka edelleen vaikutti) ollut niin kivulias kuin olis luullut.. Siinä vaan keskityin ohjeiden mukaan ponnistamaan ja mietin et kohta tää on ohi ja meidän rakkain on tässä.

 

Sanoisin siis et avautumisvaihe oli kivulian mut siitäkin selvis kyllä. Onneks sain itse haluamani kivunlievitykset ja suht nopeasti Nopea synnytys oli mulle kyllä positiivinen juttu, vaikka tosiaan luultavasti nopeuden takia tuo avautumisvaihekin oli niin kivulias. Synnytyksen kesto siis 5,5h, ei kauheen paljon ensisynnyttäjälle.

[-Helmi-]

Kaikkein kamalinta synnytyskivuissa on mielestäni se, ettei etukäteen voi tietää kauanko kipua kestää. No, ponnistusvaiheessa alkaa tietty olla jo loppusuora näkyvissä, mutta muuten ei.

 

Itselläni pahimmat kivut oli kolmesta neljään senttiin avautuessa. Oltiin vielä poliklinikan puolella eikä mitään ilokaasua tai muuta tietenkään ollut tarjolla. Hoitajat vaan totesivat, että "hups, äkkiäpä kivut yltyivät hurjiksi." Silloin mietin, ettei hyvä heilu, jos tuollaista on edessä vielä monta tuntia.

 

Suppareineni ja kipuineni kinkkailin synnärin puolelle ja saliin, jossa löytyikin kipuihin tehokasta apua. Ensin petidiiniä ja ilokaasua, jolloin kivut olivat siedettäviä. Petidiinin loppuessa kivut hurjistuivat taas tauottomaksi supisteluksi, mutta tässä vaiheessa onneksi epiduraali oli jo tilattu. Hetken siis olin omissa maailmoissani kipuni kanssa ilokaasu seuranani.

 

Epiduraali laitettiin jossain neljän ja viiden sentin välillä. Samalla sain oksitosiinitipan. Siitä eteenpäin olo oli lähes kivuton. Oli aivan epätodellinen olo, kun tunsin supistukset, mutta en varsinaista kipua. Sitten kun vauva alkoi syntyä kipu taas yltyi, koska pidättelin ponnistusta ponnistuslupaan saakka. Luvan saatuani homma rullasi nappiin. Hieman auttelin vauvaa, mutta kohtu itse teki suurimman työn ja olo oli edelleen hämmentävän kivuton, kun sain tehdä kohdun kanssa yhteistyötä pidättelyn sijaan. Vauvan olkapään syntyminen teki hetkellisesti kipeää ja luulen, että juuri silloin tuli se ainoa nirhauma, jonka sain.

 

Tuuriahan se on milloin hommat rullaa kivunhoidon osalta täydellisesti nappiin ja milloin ei. Itse olin onnekas.

[Mimmu]

Sattuihan se aika kovasti mutta kyllä uudestaan aion mennä ja hyvillä

mielin!

 

avautuminen 4cm asti en tuntenut kuin kipua selässä, mutta sitten tipan myötä

kipua alkoi tuntumaan mahassakin, 8cm kohdilla annettu minispinaali toi helpotuksen

ennen loppurutistusta....Aika tuntuu kultaavan muistot tässäkin tapauksessa!

[Cera]

Sattui....henkisesti ja fyysisesti.

 

Epiduraali auttoi kyllä supistuskipujen kanssa mutta poika syntyi maailmaan imukupilla ja repesin epparin lisäksi myös sisäänpäin. Tikkaaminen yhtä helvettiä...tarttin fentanyyliä neljään otteeseen ja puudutusta lisättiin joka tikillä.

 

Henkisesi otti koville kun en tiennyt mitä tapahtui, oliko vauva vaarassa, miksi mies ajettiin ulos...Ja lopussa sydän särkyi kun poika vietiin teholle enkä saanut häntä viereeni...

 

Viimeinen kerta ikinä kun tuohon hommaan ryhdyn vaikkakin palkinto on maailman paras.

 

Täytyy vielä todeta että repeämien kanssa paranen huippuvauhtia. Istumaankin jo pystyn ja poika syntyi siis maanantaina 5.5.

[..MaNdArIiNi..]

esikoisen synnytys oli tosi kivulias, ja siitä jäi kammo koko touhuun, varsinkin se eppari ilman puudutusta mutta aika kuultaa muistot

pojun synnytys oli sit ihan erillainen kokemus, vain tuntia ennen pojun syntymää sain spinaalin ja ennen sitä kivut ei olleet mistään pahimmasta päästä, ponnistaminenkaan ei pahemmin sattunut, pientä poltetta kyllä tuntui, mutta repeämiä ei tullut eikä epparia tarvittu...

kummankin synnytyksen kesto n.7h ja kivut ihan eriluokkaa..

nyt olisin hyvillä mielin menossa uuteen koitokseen!

[Anno]

Mä kysyin kaverilta mun raskausaikana että kuinka paljon se synnytys oikein sattuu... Vastaukseksi sain että muista että se sattuu ihan **tusti mutta sen unohtaa. Sillo ajattelin että no olipa tökerösti sanottu mutta nyt kolme kk synnytyksen jälkee ajattelen että eipä olis voinu paremmin asiaa sanoa

[Kukkahattu]

Sattui ihan hirveän paljon Niin paljon, että tuli vannottua kuten moni muukin, ettei koskaan enää uudelleen. Vaan tässä sitä taas ollaan menossa kohti lokakuuta ja synnytystä....

[Suvi1985]

Ihan älyttömästi, ei voi muuta sanoa. Kyllä teki mieli olla jonkun toisen saappaissa.

[Emuli]

Supistukset sattuivat yhtä paljon kuin kovat kuukautiskivut, eikä kuoleminen käynyt mielessäkään. Ponnistamista kuvailisin lähinnä jättimäiseksi kakattamisen tarpeeksi. Eli ei se aina ihan hirveää ole. Ikävintä on ehkä se, että avautuminen ei tapahdu hetkessä ja siksi ainakin itse otin epiduraalin, että jaksaisin tsempata vauvan ulos. Episotomia ei tuntunut yhtään. Eli joskus näinkin päin.

[blue.eyes]

Komppaan Emulia kipujen ja synnytyksen kohdalla ihan täysin. Ei se ollut yhtään niin kamalaa kun olin kuvitellut vaikka sainkin vain kipupiikin ja synnytyksen jälkeen jouduin vielä istukan käsin irroitukseen eikä mulle jäännyt mitään kammoa. Toivon että tämä seuraava tuisi vielä nopeammin maailmaan.

[onion]

Onneksi mä en lukenu näitä tämmösiä juttuja ennen synnytystä. Pelkään kipua ja lääkäreitä ja jännitän aina etukäteen pienintäkin tutkimusta ja toimenpidettä, huomatakseni sitten että no ei se nyt niin kamalaa ollutkaan. Synnytystä en kyllä ihan hirveesti pelännyt, ehkä siksi että jätin kauhujutut lukematta ja perustin naikkareihin ketjun 'rohkaisevia synnytyskertomuksia' tjsp. (Vieläköhän se on siellä..) Siinä pyysin kertomaan synnytyksistä joista ei oo traumoja jäänyt, eli kivusta sai kertoa kyllä ja tuntemuksista, mutta rohkaisevaan sävyyn.

 

Mulla käynnistettiin synnytys, supparit alkoi tuntumaan kunnolla vasta vesien menon jälkeen ja tulivat aaltoina tosi tiheesti. Sitähän sanotaan että supparit voi olla kipeempiä käynnistetyssä synnytyksessä, onneks en tiennyt sitäkään.. Mutta jos olivat niin helpolla pääsin, koska ei ne nyt mahdottomia olleet sietää, kiitos hyvän kipulääkityksen. Eli alkuun ilokaasua joka oli taivaallista, ja sitten kun ei enää kerennyt vetää happea välissä niin epiduraali. Se ei sinänsä ollut mikään 'taivas aukeni' -kokemus niinkuin monella, koska ei todellakaan vienyt kipuja kokonaan pois, mutta vei kyllä ehdottomasti pahimman terän kivuilta niin että jaksoin tehdä töitä syntymän eteen.

 

Ponnistaessa oli tosi voimakas sellanen paineen tunne, ja ihan loppuvaiheessa tuntui monta kertaa, että nyt varmasti tuli jo pää ulos.. Ja sit ne mokomat vaan sano että vähän tukkaa näkyy jo! Ihan hetken ehti tuntua että nyt en kyllä kohta enää jaksa ja pysty, mutta kätilöt tsemppas upeesti ja kun alkoivat suunnitella imukuppia niin sain kuin sainkin vauvan maailmaan. Ja oikeasti, sanoin siinä vuoteella että ei tää nyt niiin kamalaa ollut etteikö vois toistekin tulla. Epparia ei tehty mutta repesin, siitä en kyllä tiennyt mitään. Istukka tuli helposti ulos ja tikkaus ei tuntunut juuri miltään.

 

Mielestäni helpon synnytyksen jälkeen toipuminen kesti kyllä yllättävän kauan, mutta se onkin taas toinen tarina.

[Rudy]

Näin jälkikäteen mietittynä synnytys oli ihana kokemus, vaikkakaan puudutuksia en ehtinyt saada juuri sen takia että kätilö luultavasti ajatteli synnytyksen etenevän hitaammin kun olin ensisynnyttäjä. Synnytys kesti siis yhteensä +6h. Ponnistusvaihekkin vaan sen 9min. Ilokaasua ehdin muutaman kerran saada...

Sattuihan se mutta ei jäänyt mitään pelkoa synnytystä kohtaan.

[Tiuhti78]

Pakko myöntää että sattuihan se ihan hemmetisti, siis ihan järkyttävästi suoraan sanottuna! Onneksi en tiennyt etukäteen millaista se homma on. Koska olin jo 8 cm auki kun pääsin synnärille niin en ehtinyt saada epiduraalia enkä spinaalia vaan imukuppisynnytys meni PCB:n eli kohdunkaulan puudutteen avulla. Huusin kuin minua oltaisiin tapettu Vesien menon jälkeen supparitkin oli ihan totaalisen kivuliaita. Olin melko järkyttynyt synnytyksen jälkeen ja olen edelleen. Noh, synnytyksestä onkin aikaa vasta 3 päivää. Alakerta on ihan hajalla kun tehtiin eppari ja tuli 2. asteen repeämä emättimeen. Tällä hetkellä tuntuu ettei tuosta tule enää soivaa peliä. Jos joku haluaa lohduttaa että kivut vielä hellittävät joku kaunis päivä niin kaikki lohtu otetaan vastaan Nyt on vielä aika epätoivoinen olo. Onneksi pikkuneidin avulla jaksaa tsempata!! Palkinto tästä tuskasta on kyllä mitä parhain! Ei kaduta yhtään mutta heti huomenna en haluaisi synnyttää uusiksi

[Anno]

Piti tulla lohduttamaan että kyllä se kipu unohtuu. Mä muistan kun multa kysyttii kolmisen viikkoa synnytyksen jälkeen että ootkos seuraavaa ajatellu niin sanoin että EI IKINÄ Jälkitarkastuksessa kaks kk synnytyksen jälkeen sanoin jo lekurille että toinen voi tulla pienellä ikäerolla

[.jellona.]

Sattui se ja paljon! Vannoin myös että kynä ja paperi, että laitan nimen, etten tuu tänne enää koskaan. Kätilö huikkasi ovelta kun lähdimme osastolle, että nähdään reilun parin vuoden päästä. Nauroin ja sanoin, etten tule tänne enää!

 

Nyt menossa 18+0 ja loka-marraskuun vaihteessa synnäri kutsuu taas Hyvillä mielin olen menossa! Tiedän, että se sattuu, mutta sen kyllä kestää, koska se loppuu kyllä ja saa vauvan palkinnoksi !

 

Ja kätilö piru vie arveli ajankin oikein, lapsille tulee ikäeroa 2 v 3kk

[Petskin]

Koski enemmän kuin mikään ikinä milloinkaan. Molemmat on yrittäneet pihalle väärässä tarjonnassa. Molemmista väläytettiin sektiota kesken kaiken. Eka nykästiin imukupilla (ei sattunut oikeasti ollenkaan), toka tuli työvoittona itse ponnistaen pihalle. Mutta koski kovaa ja kun synnytyksestä on 2½kk aikaa olen sitä mieltä että ei enää. Ikinä.