Omana

Kuinka paljon se sattui?

547 posts in this topic

Mä nyt jälkeenpäin naureskelen ennen synnytyksen käynnistämistä otettua valokuvaa, jossa hymyilen ja virnistelen kameralle. Eipä paljon hymyilyttänyt sitten muutaman tunnin päästä, kun oksitosiinitippa alkoi vaikuttaa ja supistukset olivat helvetinmoisia. :P

 

Pahin kipu synnytyksessäni oli siis nuo supistukset. Niitten aikana tosiaan tuntui, että kuolen, vaikka olin kuvitellut kestäväni supistukset suht hyvin. Sen sijaan ponnistamisesta aiheutuvaa kipua pelkäsin etukäteen, mutta saamani epiduraalin vuoksi en tuntenut lainkaan kipua - ainoastaan epämiellyttävää venymisen tunnetta silloin, kun pää oli syntymässä.

 

Voin siis sanoa päässeeni kivun kanssa melko vähällä. Siksipä hiukan kauhistuttaakin seuraava mahdollinen synnytys, kun edellisessä epiduraalin laitto meni nappiin. (Tosin se epiduraalin laitto oli kyllä kaikista pahinta koko synnytyksessä, sillä piti yrittää tuskissaan maata ihan paikallaan.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lapsen paan ulos punnertaminen sattui alyttomasti. :blink: Ja kesti puoli tuntia siita kun se oli jo nakyvilla! Olin kuvitellut etta se tulee sitten parilla ponnistuksella sielta. Eika mita, seuraava synnytys epiduraalin avustuksella kiitos vaikka miten peloteltais synnytyksen pidentymisella....

Share this post


Link to post
Share on other sites
:lol: ja totta on, että kipu unohtuu HETI ku vauvan on ulkona! :)

Istukan odottelu sit ei ollu mitään kivaa.. sen syntyminen kesti 38min..

 

Mää en ollu jotenkin tajunnu, että se homma ei tod. ole ohi, kun vauva syntyy. Totta, joka ikinen supistus unohtu sillä hetkellä, kun vauva synty, mutta edessä oli vielä vähän vajaa tunti istukan irrottelua ja loputtomalta tuntuva aika tikkaamista. Kätilö täytti jo anestesiapapereita ennen kuin istukka suostui ihan riittävän murjomisen ja painelemisen jälkeen irrota. Se se vasta oli epämukavaa ja kypsää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui niin paljon, ettei sanat riitä kuvaamaan! Synnytyksiä nähneenä ja hyvän kipukynnyksen omaavana kuvittelin, että selviän siitä välttävästi, mutta kyllä se oli kaikessa kamaluudessaan ihan yli kaiken sen, mitä saatoin kuvitella! No, sekin on yksilöllistä, toiset pääsee helpommalla, oli kivunsieto mitä vaan. Minä kuvittelin, että pahin on ohi kun avautumisvaiheesta selvittiin, mutta pa*nmarjat, ponnistusvaihe päihitti senkin. En sentään kuvitellut kuolevani, mutta en kyllä olisi uskonut, että vauva mahtuu tulemaan ulos...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se. Varsinkin kun se epiduraalitaivas ei minulle koskaan auennut. Sain siis epiduraalin, mutta jotain meni pieleen ja se ei vaikuttanut ollenkaan. Ilokaasu oli siis ainoa kivunlievitys, mutta sekin lähinnä aiheutti välinpitämättömän ja tokkuraisen olon, ei lievittänyt kipua. Avautumisvaihe ei kuitenkaan ollut niin kauhea kuin olin kuvitellut. Varmasti siinä auttoi se, että heti kättelyssä kätilö kertoi avautumisen edistyvän hyvin ja tiesin, ettei kipu ole turhaa. Siinä vaiheessa kun pää oli tulossa ulos, kipu oli ihan käsittämätön. Viimeiset kolme minuuttia huusin, mikään muu ei auttanut. Supistukset eivät pärjää mitenkään sille kivulle, minkä repeäminen aiheutti. No tikkejä ei tullut kuin neljä, mutta se oli ihan riittävästi. Tikkien laittaminen sattui myös ihan kiitettävästi, osittain varmaan siksi, että pelkään kaikkea pistämistä ja neulat suihkimassa siellä on aika kamala ajatus. Kipu ei unohtunut lapsen tullessa ulos, mutta helpotti välittömästi.

 

Vaikka viimeisten minuuttien kipu oli aivan kauhea, voisin kuitenkin väittää, että supistukset eivät olleet yhtä pahat kuin pahin migreenin aiheuttama päänsärky. Paha migreeni saa oikeasti itsetuhoiset ajatukset liikkeelle, siinä ei nimittäin pelkää vaan toivoo kuolevansa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Helvetisti.

 

Alkuun kuuma suihku auttoi hyvin. Ilokaasun voi tunkea sinne minne aurinko ei paista. Ainoa hyöty siitä oli se, että keskittyi imuroimaan sitä sisuksiinsa sen sijaan, että olis keskittyny kipuun.

 

Epiduraalin kehittäjä pitäisi julistaa pyhimykseksi.

 

Vielä pahempaa kuin kipu oli se tunne (kesti n. 30min) kun olis ponnistuttanu aivan saatanasti ja kätilönperkeleet puhkoo kalvoja ja kieltää ponnistamasta. Hyi saatana.

 

Ponnistamisvaiheessa ei enää auttanu epiduraalit eikä mitkään, onneks ei kestäny ku vartin.

 

Vannotin miestä synnytyksen aikana, että EI VARMANA TOISTA MEILLE IKINÄ!!!

 

Ja nyt se klisee: kyllä kannatti! B)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytystä yritettiin käynnistää kaksi päivää ja takana oli myös kaksi unetonta yötä. Kun sitten vesien menon jälkeen supparit alkoi voimistumaan vasta toden teolla, mä oikeasti luulin kuolevani siihen. toitotin vain koko ajan itselleni, että ei tähän kipuun ole ketään kuollut. Miehelle totesin ottaessani ilokaasua, että on kiva olla pöhnässä yhdeksän kuukauden jälkeen :lol: Niin ja muistutin mä miestä jossain välissä myös siitä, ettei hän ikinä pysty kuvittelemaan sitä kipua mikä mulla sillon oli...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui ja paljon!

Kivun kuitenkin kesti, kun tiesi, että se on vain hetkellistä. Mutta kyllä se niin perhanan kipeetä teki. Ja kuka keksi sanonnan, että kivut loppuu siihen paikkaan kun saa vauvan rinnalleen?? :rolleyes: Ei mulla ainakaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo sattui, muttei mitenkään niin paljon, että luulin kuolevani. En saanut muuta kivunlievitystä - nopean avautumisen takia - kuin ilokaasu ja sillä selvisin ihan mainiosti loppuun asti.

 

Kipua kuvailisin sellaisena polttavana ja jomottavana. Mulla tuntui eniten kipua - sitä polttavaa - alaselässä, pakaroissa ja reisissä...

Share this post


Link to post
Share on other sites
"ei enää koskaan, miten joku lähtee tähän vapaaehtoisesti toista kertaa mukaan?!" :rolleyes:

 

Mulla kävi tämä samainen ajatus mielessä jossain vaiheessa ja ihan oikeasti ihmettelin miten kellään on enemmän kuin yksi lapsi :rolleyes: Mutta aika pian olin valmis synnyttämään vielä joskus toivottavasti uudelleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin varma että kuolen. Asiaa pahensi, että synnytystä vauhditettiin hieman liikaa oksitosiinilla. Sain ensimmäisestä kipulääkkeestä hallusinaatioita ja en lopuksi enää ymmärtänyt missä olen. Lääkkeen vaikutuksen vähennettyä tilanteentaju palautui ja loppu olikin ihan kauheata, mutta kestokyvyn rajoissa.

 

Olo on yhä sellainen ettei koskaan enää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattuihan se aivan helkkaristi, ponnistaessa tunsin miten säie säikeeltä paikat ratkes, se oli luultavasti inhottavinta synnytyksen kivuista. En pelännyt kuolevani tmv. vaan sitä että mun voimat loppuu totaalisesti kesken. Allergioiden vuoksi mulle ei tarjoiltu kipulääkitystä, ilokaasua olisin saanut mutta viimiset avaavat supparit sai mulle oksettavan olon. Synnytyskivut tuntuivat alavatsalla, nivusissa ja alaselässä. Polttava repivä paine ja repivää juilintaa.

 

Loppu peleissä tikkaaminen operaation jälkeen tuntui suhteessa kaikista häijyimälle operaatiolle. Ei jäänyt mitään pelkoa, totesin synnytyskeskustelussa osastollakin että voisin minä tämän uusiksi tehdä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Supistukset olivat alkuun kuin menkkakipuja. Sain lievennettyä niitä kotona lämpimällä kauratyynyllä sekä suihku ja sauna auttoivat. Sairaalassa lilluin ammeessa ja naukkailin ilokaasua B) . Lopulta kivut olivat niin kovia, että pyysin epiduraalin ja kaikki kivut lähtivät. Edes ponnistaminen ei sattunut, koska epiduraali oli vielä silloinkin päällä.

 

Minä kävin pelkopolilla muutamaan otteeseen juttelemassa peloistani synnytyksen suhteen. Pelkäsin kovasti kipuja, vauvan suurta kokoa ja kuolemaa (omaa sekä vauvan). Pelkopolilla juttelu auttoi ja lääkärit ottivat asian tosissaan eivätkä vähätelleet pelkojani. Lisäksi sovimme kivunlievityksestä. Suosittelen pelkopolia kaikille, jotka kärsivät peloista synnytyksen suhteen!

 

Synnytyksestä jäi mulle ihan hyvä ja rauhallinen mieli. Mulla kivut alkoivat sen jälkeen :( ja paranemiseen meni hieman pidempi aika.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytyksestä reilut 8kk aikaa ja aika on kullannut muistot niin, että en rehellisesti sanottua osaa enää vastata kysymykseen täysin luotettavasti. Siis muistan, että sattui, mutta ei kylläkään niin paljon, että olisin luullut kuolevani. Kaippa se aika paljon sattui, kun kerran epiduraalinkin otin. Sen muistan kyllä elävästi, että ponnistusten välissä kipu oli aika infernaalista johtuen siitä, että poju oli tulossa väärässä asennossa ja siihen i ollut olemassa edes mitään kivunlievitystä.

 

Mulla oli synnytyssuunnitelmaan painotettu, että haluan ehdottomasti kunnon puudutuksen, mikäli tikkejä joudutaan laittamaan ja painotin tätä vielä ompelevalle kätilöllekin, joka laittoikin puudutetta oikein urakalla. Ei tuntunut tikkaus missän ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui niin maan perkeleesti.

Avautumisvaiheen supistukset oli jotain ihan järkyttävää, en uskaltanu ees liikkua vaan yritin olla maata sängyllä hiljaa paikoillani vaan ..välillä kyyneleet valui poskilla kun otti niin kipeetä.

Ponnistusvaiheessa tuntui että nyt koko toosa repee ..ilokaasu eikä epiduraali auttanu mitään. Kipua kuvailee täysin sana polte, sitä se on. Alaselkä ja persreikä oli tulessa. Helpotus tuli heti kun vauva saatiin pihalle eikä tikkaukset ja muut systeemit siinä lopuksi tuntunu enää juurikaan miltään.

 

Jonkun aikaa mietin ettei ikinä enää mutta niin se on vaan mieli muuttunut :blink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin paljon,sattui, että toista kertaa ei tule! Jäi melkoiset traumat...Ei niinkään synnytyksestä, vaan istukan irroituksesta, kun se ei l :angry::( ähtenyt itsestään!

Share this post


Link to post
Share on other sites
Sitä kipua ei voi kuvailla, eikä sitä osaa aavistaa ennen kuin sen kokee.
Just näin. Se kipu on vaan niin erilaista minkään muun kanssa, että sitä on vaikee kuvailla tai kuvitella etukäteen. Sit vielä avautumisvaiheen kipu on ihan toista kun ponnistusvaiheen, ainakin mulla.

 

Minä kuvittelin, että pahin on ohi kun avautumisvaiheesta selvittiin, mutta pa*nmarjat, ponnistusvaihe päihitti senkin.
Aamen :blink: Supistukset ennen epiduraalia oli aivan käsittämättömiä ja meinas pistää tajun kankaalle. Vauvan pään ponnistaminen oli kuitenkin kamalinta ikinä, vaikkei se muutamaa minuuttia enempää kestänyt. Kätilö kuvaili hyvin: "kuin avonuotiolla istuisi". Se kipu oli just niin polttavaa ja repivää. Mullei tuntunu se paine ollenkaan p*rseeseen päin, niin kun moni on kuvaillut, vaan tuntui että repeän 10cm ylöspäin...

 

Ja nyt se klisee: kyllä kannatti! B)
Niinpä, mutta niin totta! Pikkuhiljaa lämpenen ajatukselle, että voin mennä toistekin... kunhan joku lupais, että ponnistaminen ei satu niin paljoo :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

No mä en päässy ponnistamaan, eikä supparitkaan varmasti saavuttanu sitä kovinta voimaansa koska avautuminen pysähtyi n. 7 senttiin, mutta siihen mennessä koettuna mun mielestä se kipu oli just sellaista kuin olin odottanu. Eli mä kyllä sanoisin että voi ainakin avautumiskivun kuvitella etukäteenkin. :P Niinku menkkakipua, mutta kovempaa. Sattui tosi paljon, mutta kivunlievitykset auttoi, ja myös ne "pehmeämmät" joista en etukäteen kuvitellu minkään valtakunnan apua, kuten kauratyyny ja keinutuolissa keinuttelu.

 

Jos toinen lapsi joskus tulee, niin toivon pääseväni synnyttämään loppuun asti alateitse. Varmaan supistukset on siinä lopussa aika hurjia ja sitä ponnistuskipua en osaa kuvitellakaan. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytys sattui ihan niin paljon kun olin kuvitellutkin. Repivää ja polttavaa kipua monta tuntia. Synnytyksen aikana kipu ei niin häirinnyt kun kivunlievitystä oli saatavilla ja tiesin kivun kuuluvan asiaan. Kamalinta ja yllättävintä itselle oli, että kipu ei loppunutkaan siihen kun vauva oli saatu pihalle. Tunnin verran makasin paikattavana ja puudutuksista huolimatta tuntui juuri siltä, että mua ommellaan. Oma pieni vauva rinnalla ei saanut kipua unohtumaan vaan vauva otettiin multa pois kun näytin kuulemma siltä, että sattuu liikaa.

 

Tarkoitus ei ollut sitten mitenkään pelotella vaan halusin tuoda esiin senkin mahdollisuuden, ettei saakaan kokea sitä "kaikki kipu unohtui kun sai oman vauvan kainaloon" -tunnetta. Kivun takia en missään nimessä jättäisi toista lasta hankkimatta. Jos tämä esikoinen jää ainoaksi lapsekseni niin siihen on sitten ihan muut syyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui joo. Supistukset koin alusta loppuun sairaalassa (kun synnytys alkoi lapsivesien menolla ja kivuliaammat supistukset tulivat vasta noin 12 tuntia myöhemmin). Ensin sain lämpöpussin, sitten olin kolme varttia suihkussa, sitten höngin hetken ilokaasua, kunnes sain epiduraalin. Lievityskonstista toiseen siirryttiin aina vähän ennen kuin edellinen kävi sietämättömäksi. Kieltämättä ennen epiduraalia alkoi olla jo aika tukalaa. Puudutus vei kivun pois tunniksi, jonka jälkeen sai alkaa ponnistamaan. Ja se oli kyllä ilman muuta synnytyksen kamalin osa. Kesti 1 h 10 min ja oli kamalinta mitä olen koskaan kokenut. Ei niinkään se ponnistaminen vaan se kamala kipu ja paine supistusten välissä. Ja se tunne ettei homma etene lainkaan. No, kun pää saatiin ulos niin tuntui että kipu katosi. Oikeastihan asia on niin, että kun 90% kivusta katoaa, niin se 10% ei tunnu enää missään, vaikka normaalioloissa sattuisi. Ja kun sen vauvan saa rinnalleen, niin kieltämättä se vie huomion kivusta aika kivasti pois.

 

Seuraava kerta ei pelota, kun tiedän että a) se on yleensä nopeampi ja B) vauva tuli kasvotarjonnassa eli ulos puskettavaa on ollut paljon enemmän kuin normaalisti. Normaalissa raivotarjonnassa vauvan päälaen halkaisija on kuulemma noin 9.5 cm kun taas kasvotarjonnassa se on peräti 13.5 cm. Ja sentti halkaisijassa tekee noin 3 senttiä lisää ympärysmittaa. Onneksi en tuota tiennyt etukäteen. Ja toisaalta todennäköisyys, että vastaava toistuisi, on aika pieni.

 

EDIT. Kun luin asiasta äsken, aloin miettiä oliko kohdallani kyseessä sittenkin avotarjonta, eikä kasvo... kätilö kyllä puhui kasvotarjonnasta. No, jos se on ollutkin avotarjonta, niin silloin pään halkaisija olisi ollut 11.5.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No sattuhan se!! Tosin en ole ihan loppuun asti synnyttänyt(kiireellinen sektio)

mutta nopeasti sen kuitenkin unohti....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaikkein tuskaisinta oli aika juuri ennen epiduraalia. Sillon tuntui että ei tästä voi selvitä hengissä. Epiduraali oli kuitenkin taivas! Ponnistaminen ei varsinaisesti sattunut, mutta se oli muuten vaan ihan helvettiä (pyörrytti ja voimat lopussa). Kivut loppui kun lapsi saatiin pihalle. Tikkaamista en edes tuntenut. Synnytyksen jälkeen tietty alapää oli tosi hellänä ja vessassakäynnit tosi mielenkiintoisia.. Saati sitten kun epparihaava repes B)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En pelännyt synnytystä etukäteen, vaan ajattelin kivun olevan hallittavissa. Synnytys kesti reilut 22 tuntia, ja jossain vaiheessa kyllä ajattelin, että olen hullu, kun olen ajanut itseni vapaaehtoisesti tähän tilanteeseen. Kipu oli ensimmäiset 10 tuntia osittain myös riemua siitä, että synnytys oli vihdoin käynnistynyt (la:sta oli 10 päivää), mutta loput 12 tuntia luulin kuolevani. Olin etukäteen ajatellut, että en halua muuta kivunlievitystä, kuin ilokaasun, mutta lopulta minuun kai pumpattiin lähes kaikki käytössä olevat kipulääkkeet ja lopuksi vielä epiduraalikin, jota ilman olin ainakin aikonut synnyttää, eli se niistä synnytysperiaatteista. Jos seuraava kerta joskus tulee, otan ammattitaitoisen avun vastaan, enkä yritä pitää niin kovasti kiinni etukäteissuunnitelmista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sattui vähemmän mitä olin odottanut ;) Olin varautunut maanpäälliseen helvettiin, mutta kärsin kovia supistuksia vain reilun tunnin ennen pojan syntymistä. Kun sain luvan ponnistaa, kivut hävisivät ja seuraava tuskallinen vaihe olikin sitten välilihan ompelu. Se sattui enemmän kuin koko synnytys. En saanut missään vaiheessa edes mitään kivunlievitystä (ei ehditty antamaan), joten yllättävän helpolla pääsin :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en oikeasti taida enää muistaa juuri mitään synnytyksestä. Siis tiedän kyllä, että avautumisvaihe sattui, ja epiduraalin jälkeen tuntui se ikävä paineentunne, ja ponnistus oli kuin olisi isomman luokan python ollut tulossa (pelkää, että se tulee, ja pelkää myös, ettei se tulekaan :lol:). Mutta en todellakaan muista, minkä verran se sattui.

 

Sen muistan varmuudella, että tikkaaminen ei sattunut. Ihmettelin sitä hiljaa itsekseni, kun mielestäni se epiduraalin toinen satsi oli juuri lakannut vaikuttamasta. Ehkä se sitten vielä sen verran oli voimassa, vaikka ei sitä synnytyskipua enää peittänytkään. Tai ehkä se puudutussuihke oli vaan riittävän tehokasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now